Chapter 3

"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".

"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".

"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.

"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.

Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja ynseyttä.

"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"

"Suusta Jumalan korvaan, Armon kanssa ulos tulkoon!"

vastasi Paavo. "Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon. Vaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof tulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa. Niin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On kuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun Venäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa, aavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy kärsiä, mitä ei voi välttää.

Kirjava keto kesällä Ihmisen ikä kirjavampi!"

Kaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon pitää kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä äiti?"

"Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä hengen vaaraan edestämme".

Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös. Fredrika juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni riippuaksensa, ja koko seura läksi ylös taloon.

Tämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli rakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli salvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta ulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin ympärillä oli kaikilla puolin suuria koivuja ja leppiä, jonka vuoksi ei mitään varsinaista pihaa löytynyt. Kohta vieressä oli tavallinen pirtti, jossa palvelusväki asui. Mutta etevin rakennus oli suuri, oivallinen navetta vähän matkan päässä eräällä mäellä, jonka ympärillä kasvoi aika honkametsä. Koko talo oli niin piilossa, että ainoastaan savu, joka nousi sen piipuista metsän ylitse, saattoi ilmoittaa vedellä kulkeville, että ihmisiä asui paikalla.

Tuskin oli seura astunut sisään ja ehtinyt istuutua, kuullaksensa Paavon kertomusta, kuin Fredrika huusi, että joku outo läheni puiden välissä. Kaikki kiiruhtivat akkunaan.

"Se on oiva kappalaisemme, pastori Cygneus", sanoi Fredrika. "Rosina on tänäpänä näyttänyt niin miettiväiseltä ja ollut niin harvapuheinen, ikään kuin olisi muuttunut nieriäiseksi. Saas nähdä, tuleeko hän nyt iloisemmaksi".

Rosina lyödä näpsähytti hilpeää sisartansa, joka nauraen juoksi äitinsä selän taa. Muuten niin vakaisen Amaliankin suu myhähti.

Pastori, joka oli nuori, sivistynyt mies, tuli sisään suurella kiiruulla. Tervehdettyään naisväkeä ja Paavolle kättä annettuansa, sanoi hän: "Antakaa anteeksi, että tuon ikävän sanoman. Mutta Venäläiset lähenevät. Minä tuskin luulen, että täällä enään on hyvä kauemmin viipyä. Venäläiset ovat voitetut Lapualla ja vetäytyvät nyt takaisin Tampereelle. Yksi osakunta seuraa vesijaksoja ja on jo tullut Kuruun. Jumala tietää, eivätkö kasakit löydä tietä tännekin, vaikka talo on etäällä. Minä olen kiiruhtanut tänne, keskustellakseni herrasväen turvallisuudesta".

"Ah, hyvä pastori", vastasi rouva, "äsken juuri sain iloisia sanomia mieheltäni. Hän on komppaniansa kanssa Ruovedellä. Me aiomme lähteä sinne".

"Se ei ole mahdollista maisin", lausui pappi. "Kasakit ovat valloittaneet koko tien, tunkeissansa aina Kurun kappelinkirkolle. Ehkä Paavo tietänee jotakin neuvoa?"

Jokaisen silmät kääntyivät nuoreen talonpoikaan.

Hän mietti hetken aikaa, sitte sanoi hän: "Minä mielestäni pidän paraimpana kohta lähteä vesille. Minä tiedän, että vaanjunkkari Roth ja vältvääpeli Spof ovat muutamien veneiden kanssa Muroleen salmessa. Jos kerran vaan pääsemme sen lävitse, on tie avoinna aina Ruovedelle".

"Neuvo on hyvä. Se on parasta", sanoi pappi. "Minä seuraan herrasväkeä. Paavo ja minä soudamme, niin käypi matka joutuisammin. Mutta meillä ei totisesti ole aikaa liiaksi. Minä en tiedä, kuinka likellä kasakit olivat jälissäni".

"Joutukaa, tytöt!" huusi äiti. "Pankaa vähän vaatteita myttyyn, niin laitan minä jonkunlaisen eväskontin. Mutta missä rengit ovat?"

Tytöt kiiruhtivat aukaisemaan kaappeja ja kistuja; äiti toi ison vakan ruokahuoneesta. Samassa tuli palvelusväki, muutamia renkejä ja pari piikaa. Viimeiseksi mainitut kiiruhtivat auttamaan naisia, sill'aikaa kuin rengit hakivat aseita. Kirveitä ja karhunkeihäitä, paitse puukkoja ja muita teräkaluja, joita Suomalaisilla aina on vyöllä, oli otettu esiin. Paavo otti yhden majurin jahtipyssyistä. Mutta hän ei löytänyt ruutia, jonka vuoksi hänkin otti kirveen.

"Kasakit, kasakit!" huusivat rengit. Laukaus kuului samassa karjapihalta. Kohta lensivät kaikki talon asukkaat rannalle, paitse kuuromykkä. Rengit ottivat hänen käsiinsä kiinni, vetääksensä häntä myötään, mutta hän irtautui väkisin, päästi kamalan parun ja kiirehti takaisin taloon. Rengit eivät uskaltaneet kauemmin viipyä, vaan jättivät hänet ja kiirehtivät rantaan.

Mutta siellä kohtasi pakenevia yhtä odottamaton, kuin hämmästyttävä näky. Kymmenen suurta kirkkovenettä, täynnä venäläisiä jääkärejä, laski juuri nyt rannalle. Venäläisten päällikkö jäi vähän kauemmaksi, sill'aikaa kuin väki toisista veneistä nousi maalle tiedustelemaan. Ihmisiä rannalta havaittuansa päästivät Venäläiset laukauksen. Naisväki huudahti ja vetäytyi palkollisten kanssa puiden suojaan.

Paavo yksinänsä pysyi pelästymättömänä. Hän käski renkein kohta heittää pois kaikki aseet ja kielsi heitä millään tavalla vastustusta tekemästä. Pappi oli samaa mieltä kuin Paavokin ja tarjoutui puhuttelemaan Venäläisten päällikköä. Vaaleina ja tuskasta vapisevina odottivat naiset kohtaloansa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Äiti kielsi tyttöjä erkanemasta hänestä.

Sill'aikaa kuin pappi meni rantaan, kohdataksensa vihollisia, ja merkiksi rauhallisesta aikeestaan viittasi valkoisella nenäliinallansa, palasivat muut seurasta takaisin asuinhuoneesen.

Kuuromykkä seisoi ihmetteleväisenä ovessa ja hänen kasvoistansa näkyi, että jotakin merkillistä liikkui hänen sydämessään. Hän ei enää, niinkuin ennen, kohdannut tulijoita ystävällisellä katsannolla. Hän meni vaan niin paljon sivulle, että pääsivät käymään sisään.

Vähän ajan kuluttua tunki muutamia ryysyisiä kasakkeja laihojen hevosten selässä oven eteen. He kurkistivat levottomin silmin ympäri ja uhkasivat keihäillään molempia miehiä. Paavo otti lakin päästänsä ja kumarsi. Kuuromykkä tirkisti heihin julmasti. Yksi kasakeista ratsasti akkunan alle ja katsahti sisään. Mitä hän raaoilla sanoillansa virkkoi ymmärsivät ainoastaan hänen kumppaninsa, mutta siitä tuli se, että kaksi astui alas hevostensa selästä ja läheni ovea, pamput kädessä. Paavo meni syrjälle, mutta kuuromykkä rupesi vilkkaasti vastarintaan. Toinen jännitti kohta pistoolin. Paavo veti kuuromykän väkisin pois ovesta. Talonpojan nöyryys näkyi lepyttävän heitä ja pistooli pistettiin takaisin vyöhön.

Nyt astui yksi kasakki sisään. Rengit kumarsivat Paavon käskystä, vaikka vastahakoisesti. Toinen piioista tuli samassa ulos huoneesta, kantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki kasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja huulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja kätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi ympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin naiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa. Sukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin viinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.

Naisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja antoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja katseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka melkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.

Pahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut akkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden akkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa. Sitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa sisäpuolella.

Mutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon jälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa pakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka sidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai kaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät väkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä, jotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun huimauksia.

Kuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja pieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä, tullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä lyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.

Paavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava kasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.

Tällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin. Täällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.

Sisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella uteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän ulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja muutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.

Mutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian hänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka pysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen sisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi heidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan hakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia merkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä, selittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja lausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän ymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa pään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä. Kasakit nauroivat.

Juuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset harmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi, niinkuin ennenkin, ja astui sisään.

Ensimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä Amalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta tämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon, mutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti pamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi rukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan kohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin. Kasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin heikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri hampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin kovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.

Pian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli irtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä, temmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit tutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne pirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin paikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi retkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla poikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä lenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin hävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian murrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin huolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella sammutettu.

Koko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka huomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä kiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä huolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin rohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä näkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli taukoomatta levottomin silmin oveen päin.

Kun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus ulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän vihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn, kuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.

Kauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista, ennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui sisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto oli tyly. "Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle", sanoi pappi. "Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan muistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä Luoja laskee päällemme".

Rouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan vastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko kaikki ryöstetty.

"On, armollinen herra!" vastasi vavisten rouva. "Ei", sanoi Fredrika ynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. "Minulla on vielä jälellä kultaketjuni!" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä punastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat häntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.

"Viekää naiset rantaan!" käski upsieri. "Renki tuossa" -- hän viittasi Paavoa -- "ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä. Rannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa".

Naiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa. Nopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.

Pihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat kasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä paljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei suinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa joukossa.

Nopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse. Tuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten vartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti. Katsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka näkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan lävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.

Ehdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He huomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin useampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on karja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja tuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta metsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.

Kapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte käski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja naisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä kohtauksesta.

Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.

Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti kyyneliä naisten silmiin.

Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja. Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.

Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä muuta he voivat löytää".

Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.

Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle, paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn, keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä, mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne, jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin päin ja yrittivät pakenemaan.

Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.

Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin, jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien pampuista.

Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen. Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan, veteen ja ryntäsivät luodolle.

"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka ynseilevät keisariamme vastaan".

Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.

"Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h----tin Porilaiset. Veneet takaisin!"

Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli Suhanoff tappiota.

Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia, jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.

"Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"

Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta puolelta.

Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat, käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.

Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.

Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret, mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita pyssymiehiä.

Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika, jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.

"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne. Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille, majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"

Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa liikkeelle.

Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin. Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa, kunnes se viimein peräti taukosi.

Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan punertavana savupilvenä taivaan rannalla.

"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä. "Siellä asuu herra majuri Nefnef".

IV.

Tampere.

Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän seurassansa.

"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef. "Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa toinen jääkäri tänne".

Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella, jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi. Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää", sanoi hän.

Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:

"Hätä neuvon keksii".

Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin, sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita, kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin tapahtuu".