# Paavo Kontio

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/paavo-kontio-14336/index.md

Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio tunsi heti hänestä pitävänsä.

--Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko...?

Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen. Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen viittaustaan.

Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.

Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.

Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä herkullisemmaksi pyöristynyt.

Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään ... huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin silmänsä ja katsoi talon isäntään.

Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin. Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi velvollisuudekseen alottaa.

--Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään, sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?

--Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.

Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:

--Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.

He nousivat kaikki ylös.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.

--Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut. Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut tänne autollaan.

Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti ponnahtamassa.

--Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta? Mitä se merkitsee?

--Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää kotia. Nyt te tiedätte sen!

Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.

Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän kätensä hitaasti kulmilleen.

--Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa... Anteeksi, minun täytyy hetkinen koota ajatuksiani.

He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien silmänräpäysten synkkä vaitiolo.

Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä kengänkärkiään...

Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.

3.

Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko häntä muuten johonkin.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi päänpudistuksella.

--Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.

Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa autolleen jossakin katoksessa.

--Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään...?

Paavo Kontio hypähti ylös.

Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.

--Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen, ottakaa tämä lamppu, ett'ette kompastu porraskäytävässä.

--Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä? Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.

--Kyllä. Hyvää yötä siis!

Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.

Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui liikkumattomana takkavalkean edessä.

--Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki tunnustukseni!

--Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi. Kyllä, minä pidän paljon hänestä.

--Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?

--Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.

--Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio koneellisesti.

Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen tuijottamaan.

He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon emäntä!

Olihan se aivan käsittämätöntä.

--Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te sanotte, että teillä ei ole kotia enää?

--Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.

Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla tapaa.

--Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti hymähtäen.

--Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.

--Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana tapahtunut?

--Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein ymmärtämään.

--Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?

--Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.

--Mikä?

--Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.

--Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?

--Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.

--Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.

Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen permantoa kiertämään.

Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa. Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?

Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo, istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.

Näin kului pari tuokiota.

--Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.

--Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen luokseen.

--Ja tullut minun luokseni?

Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden huulten ympärille.

--Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.

--Mihin?

--Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän minulla ollut ketään läheisempää.

--Niinkö luulette?

--Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.

--Ja hän?

Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken oli hävinnyt.

Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.

--Pertti? Mitä hänestä?

--Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.

Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.

--Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?

--Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne... Pitkät puhteet, maaseudun yksinäisyys ... oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!

--Eipä kylläkään. Entäs sitten?

--Teidän serkkunne...

--Mieheni serkku, jos suvaitsette...

--No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä... Te tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa ... hän käy teillä, te hänen luonaan ... sanalla sanoen, te rakastutte...

--Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!

--Hän rakastuu ensin, te sitten... Hän on liian kaino tunteitaan ilmaisemaan. Te...

--Minä en ole kaino?

--Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä...

--Ahaa! Ja rohkaisen niitä?

--Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.

--Luonnollisesti. Ja sitten?... Tiedättekö, tämä on jännittävää!

Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä. Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.

Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.

--Sitä en epäile... No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne itsepintaisesti... Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas onnettomasta rakkaudestaan... Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein syntinä ja häpeänä.

--Poikaparka!... Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?

--Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä... No niin, lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.

--Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla...?

--Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata teitä... Teidän miehenne...

--Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!

--Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo teihin kuin parempaan itseensä...

--Parempaan?

--Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi...

--Nyt minä ymmärrän!

--Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi...

--Kenties te sentään nyt liioittelette?

--Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn hedelmän hekuman teille...

--Ah! Siinä tapauksessa!

--Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen, siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin hänelle...

--Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?

--Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla jatkuvasti vilpistelijä.

--Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.

--Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä... Sitäpaitsi kärsii teidän serkkunne ... anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman, piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän...

--Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.

--Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen syleilemänä ja suutelemana...

--Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?

--Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia...

--Oh!

--Hän pyytää, hän uhkaa teitä...

--Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?

--Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku kohtaus myös teidän kolmen kesken... Miehenne yllättää teidät...

--Suuremmoista!

--Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.

--Jahah. Tämän yön siis?

--Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin mielipuolet...

--Niin! Niin!

--Ja olette nyt siinä!... Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja herrat, jos suvaitsette.

Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.

--Ja huomenna?

--Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa, palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!

--Sen pituinen se, todellakin!

Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään, heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja kimalteli ... kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren kultarihma hopeaisessa yössä.

Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan naisen olentoa.

Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?

Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida, aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen tapaista?

Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.

--Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.

--Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.

Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.

Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä vaitiolo.

--Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.

--Eikö?

--Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.

--Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?

--Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille, että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.

Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen puhetoveriinsa.

Se teki vaikutuksen.

--Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.

--Tytärpuoli. Iso, komea tyttö...

--Miksi hän ei mene naimisiin siis?

--Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista... Eikähän ole sanottu, että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.

Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.

--Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.

Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei olisi kuullut oikein.

--Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka ... mitä te tarkoitatte?

Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.

Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!

Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.

--Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne hänet tytärpuoleltanne.

Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.

--Niinkö?... Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti soinnuttomasti.

--Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen... Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään...

--Ei, ei...

--Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne, mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten säilyttää rakastajanne!

Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla merkitäkseen.

--Ei, ei! Te ette saa, te ette saa...!

Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.

Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen häneen... Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli! Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!

Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja perikatoon!...

Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa alle polkiessaan.

Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.

Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin kalmantuuli hänen ohimoillaan?

Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?

Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään puolustaa?

Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet... Oh, hän oli nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!

Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!

Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.

Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.

--Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen. Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin...

Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.

Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.

Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:

--Te ette saa, te ette saa...

--Mitä minä en saa?

--Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä! Mutta ei halpamaista, ei halpamaista...

Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.

Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle... Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi äskeistä käytöstään.

Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.

Näin vierähti jälleen hetki pari.

Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.

--On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää yötä toisillemme.

Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.

--Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut antavanne kaikki anteeksi minulle.

Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.

--Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään, jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko? Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?

Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.

--No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken olitte minut kuoliaaksi naurattaa.

Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

--Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!

--Päinvastoin meillä on kaikki syy puhua siitä. Se oli erinomainen tarina ja todellakin suuren lakimiehen, suuren ihmistuntijan, etten sanoisi suuren ihmisen arvoinen...

--Minä pyydän...

--Mutta siinä oli yksi vika. Tiedättekö, mikä?

--En viitsi sitä enää ajatella. Se oli vikapää tarina ylimalkaan.

--Ei, se oli niin johdonmukainen ja loogillinen. Mutta te unohditte vain sanoa, että jos kaikki oli niin ja niin ja niin ja niin kuin te olitte otaksunut, miksi minä sitten ollenkaan olin tullut teidän luoksenne ja miksi minä nyt olen täällä. Sanokaapas!

Se oli totta! Olihan se tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Miksi rouva Sinikka oli täällä, juuri täällä, hänen luonaan?

Paavo Kontio mietti hetkisen. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti:

--Minä en tiedä. Sanokaa se itse minulle!

--Arvatkaa!

--En saata arvata sitä. Te sanoitte tulleenne neuvottelemaan kanssani.

--Uskoitteko te sitä todellakin?

--Enhän tiennyt, mitä uskoa. Joku oikku, joku päähänpisto ehkä...

--Tai tieltä eksyminen? Ei, minä huomaan, että te ette arvaa. Täytyy kaiketi sitten se sanoa teille.

--Sanokaa!

Sinikka-rouva katsoi suurin, nauravin silmin häneen ... kumartui sitten hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa intohimoisesti:

--Siksi että minä rakastin teitä! Siksi että minä rakastan teitä enkä ole koskaan lakannut teitä rakastamasta.

Samalla livahti hän hänen ohitseen ruokasalin ovelle, pysähtyi siinä, kääntyi ja kumarsi pitäen pihtipielestä kiinni kummallakin kädellään:

--Hyvää yötä! Toivon, että tulette ja osoitatte minulle makuukamarini.

Paavo Kontio seurasi häntä tahdottomana.

4.

Seuraava päivä oli kirkas ja kuulakka. Tuuli oli lakannut, päivä paistoi täydeltä terältään. Puiston puut oikein juhlivat syksyisessä kirjavuudessaan.