Part 1

PAAVO KONTIO

Lakitieteen tohtori

Kirj.

Eino Leino

1915.

1.

Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.

Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa, tuhat-äänistä ihailunsorinaa.

Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.

Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa, jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.

Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa. Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään, kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.

Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu vapausvaatimus ja yleinen mielipide.

Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman yksityis-elämän hiljaisuuteen.

Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet, puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella. Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli oikeutettu häneltä odottamaan?

Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.

--Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.

--Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti on hänessä synnynnäinen.

Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!

Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.

--Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.

Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle, joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.

Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.

Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön, yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.

Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa, ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli avaamaan.

Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu, vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.

Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.

Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut uskonnollisiin mietiskelyihin.

--Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.

Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään. Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista mullistavista ajatuksistaan.

Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä todellisena.

Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää tulevan siinä kummittelemaan.

Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä tietoisuudessa aateloinut.

Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai nimi-erehdyksenä... Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla kirjaimilla:

PAAVO KONTIO Lakitieteen tohtori.

Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.

2.

Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan vääristellyt.

Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori, joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista, vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä. Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.

Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä. Alikerta oli palvelusväkeä varten.

Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta itseään muille ihmisille ilmoitella.

Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä. Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin, eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.

Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn ja elämäntaisteluun.

Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi. Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.

Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.

Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada aikaan suuria maailmassa.

Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia, leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä voimistelua.

Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.

Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin aiheuttanut.

Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä pahenevan.

Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös. Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.

Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan ... kas vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan... Tuossa oli hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut hänelle lahjaksi Venäjältä.

Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä... Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse ratsastanut...

Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään... Ai, ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!... Tuo terssi kävi liian kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan ... no, nyt juuri tuossa syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!

Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä, tuntematonta vihollista.

Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan... Aivan oikein, kolkuttihan joku selvästi hänen ovelleen!

--Kuka siellä?

--Minä se vain olen.

--Sisään!

Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään... Ei, hän sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.

--Hyvää yötä sitten.

--Hyvää yötä.

Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.

Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä kimmeltelevästä miekanterästä.

Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.

Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen povessaan?

Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.

Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä maailmankaikkeudessa!

Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen, järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin kokemusperäisiin tuloksiin.

Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä ..., sitä ainoata, mikä hänelle oli annettu ..., häntä ympäröivään äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.

Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään? Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!

Hän nukahti näine mietteineen.

Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan. Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.

Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo keski-yötä osoittavan.

Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan... Hän kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa... Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!

Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään ja lähempää... Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan...

Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.

Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja koetteli tirkistää yön pimeyteen.

Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.

Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään...

Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja perikadon.

Turha väistää, turha välttää sitä... Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä mahtoivat tuomion torvet toitottaa...

Se pysähtyi hänen linnansa eteen.

Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen. Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri nyt tavata häntä.

Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.

Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin päähänsä ja riensi nopeasti ulos.

Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen edelleen.

Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen... Hänen olisi ollut mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen oli täysin itsensä vallitsija.

Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli paras alistua välttämättömään!

Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.

Näissä mietteissä hän avasi portin.

--Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!

--Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika kuulla heidän asiaansa.

Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton, josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä puhuttelemaan.

--Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.

Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti ja hiukan töykeästi kumartaen.

--Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?

Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään... Mies oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?

Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo, samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä mahdollinen.

Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin hopeakannel kuulijan sydämessä:

--Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?

Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?

Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:

--Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on tervetullut minun kattoni alle.

--Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.

Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan. Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä...

Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään, tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua... Ja jälleen täytyi Paavo Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.

Jälleen soinnahti sama hopeakannel.

--Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.