Part 5

Jens Kristian ei liikkunut. "Niin, niin, muori", sanoi hän, "en ole koskaan kuullut teiltä muuta kuin kovia sanoja vaan, siitä asti kun rupesin kasvamaan. Ruokaa olen saanut niinkuin selkäänkin; te olette tehneet lapsuuteni pimeäksi". Katkerat nuo sanat olivat, vaan ei kukaan katsonut hänen sydämmeensä.

Oi, hänen sydämmessänsä oli tänä hetkenä nuoruuden, rohkeuden ja ilon maailma koittanut; tätä ei vanha Mari voinut käsittää, vaikka Jens olisi tahtonutkin antaa hänelle osan siitä.

Marille hän oli vaan tuo tyhmä poika.

"Tyhmä olet aina ollut", sanoi hän, pidättäen vihaansa, "mutta paha olet vasta tänäpäivänä!"

Niin päättyi siis tämä ilta. Mutta piti nähtämän vielä suurempia ihmeitä. Tapahtui näet, että seuraavana aamuna tultiin pappilasta Jens Kristiania hakemaan, vieras professori tahtoi häntä puhutella. Suuri melu nousi koko satamapaikassa: mitä tuo vieras, kuuluisa mies tahtonee tuolta tyhmältä pojalta? Jos hän kuitenkin olisi lähettänyt sanan rikkaalle kauppamiehelle Boss'iin, tehdäksensä kauppaa hänen kanssansa, taikka maakauppiaalle, taikka voudille Hakkestad'issa, mutta lähettää tuota tyhmää poikaa noutamaan! Ehkä hän tahtoo nuhdella häntä, ennenkuin hän rupeaa lukemaan papin edessä. Siitä hetkestä asti, kun Jens Kristian lähti pappilaan kiiltävässä hatussa ja uudessa röijyssä, varrottiin ja ihmeteltiin, siksi kuin hänen piti tuleman takaisin, mutta hän ei tullutkaan. Sitä vastoin tuli sana vanhalle Marille, joka nyt täydessä juhlapuvussa lähti pappilaan.

Kun hän astui sisään, istui pappi perheinensä, vierainensa pöydässä, ja professorin vieressä -- uskoisiko hän silmiänsä? -- istui hänen oma kasvattinsa Jens Kristian! Ja kuinka kaunis hän oli; se mahtoi tulla siitä, että hänellä oli uudet vaatteet. Mutta se ei ollut syynä; se tuli siitä, että hänen poikansa oli tänä päivänä muuttunut nuorukaiseksi. Vapaasti valuivat hiukset hänen hartioillensa; otsa oli suruton, silmä oli kirkas, suu oli raitis ja koko hänen olennossansa ilmaantui omituinen vapaus. Hänen tulevaisuutensa kohtalo oli määrätty; professori oli nähnyt sen ovimaalauksen, jonka hän oli tehnyt; hän oli sanonut: "Käydessäni maalarioppia ja maalatessani ovikuvauksia olen tullut siksi, mitä minä olen, sen jälkeen kuin ensin makasin isäni kalaveneessä piirustamassa liidulla; huonosti tuntisin velvollisuuteni, jos en pitäisi huolta kätketystä nerosta, kun sen löydän tieltäni. Pojalla on taipumusta; lähettäkäätte hän tänne". Ja hän oli antanut Jens Kristianille lyijykynän ja nyt tahtoi tämä suuri professori ottaa hänen mukaansa vieraalle maalle Dresden'iin, jossa hän asui, ja tehdä hänestä yhtä kuuluisan miehen, kuin hän itse oli. Poika oli hurmaantunut ilosta ja tulevaisuuden unelmista -- iloisempi ei ole taideniekka koskaan ollut, kuin köyhä talonpoikaisrenki oli tällä hetkellä; hän ei vielä ollut kadottanut mitään, vaan oli valmis kaikki voittamaan. Nyt oli Marilta kysyttävä; hän tuli. Kuultuansa asian, vaaleni hän. Hän jäi kalpeana ja jäykkänä tuolille istumaan ja pyysi saada puhutella poikaansa. Muut menivät ulos.

"Minä löin sinua eilen illalla, sentähden tahdot mennä pois luotani", kuultiin hänen sanovan. Hetki kului, -- ei mitään kuulunut tuvasta. Jens Kristian ei ole kenellenkään kertonut, mitä sinä hetkenä tapahtui.

Mutta illempana lähti professori ja Jens Kristian hänen kanssansa. Mari palasi autioon ja tyhjään mökkiinsä.

Mitä Jens Kristianista sitten tuli? Hänestä tuli kuuluisa maalaaja, joka teoksillansa rikastutti kalliin isänmaansa, jylhäluontoisen Norjan taidekokoelmia. Mutta unhoittiko hän Marin? Eipä niin.

Jens Kristian lähetti joka vuosi "vanhalle muorillensa" soman rahasumman, ja palattuansa ulkomailta oli hän edespäinkin Marin vanhuuden päivien turva, ilo ja kunnia.

Neiti Heinäsirkka ja rouva Sirkka.

(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)

Neiti Heinäsirkka istui kukkivassa ruusupensaassa puettuna hienoimpaan, viheriään hopeatäplikkääsen leninkiin, ja varustettuna läpikuultavilla pitsi-siivillä Luonnon parhaasta tehtaasta. Hän oli niin iloinen kuin suinkin mahdollista, sillä hänen kohtelias serkkunsa, eversti Heinäsirkka oli vast'ikään tullut hänen luoksensa aamupäivän-visiitille.

Aamu oli kaunis, oli suviaamu semmoinen, jota hyönteiset yhtä paljon kun ihmisetkin suosittelevat. Neiti Heinäsirkan mielestä oli tämä aamu niinkuin vasta varten luotu hänen huviksensa. Yöllä oli satanut vettä, joka oli pitänyt lehdet hereillä ja liikkeellä aamuun asti, jolloin tuuli oli poistanut pilvet ja jäljellä oli vaan sekä lehdissä että maassa nuo tuhannet pienet, kirkkaat kasteenpisarat, jotka olivat niinkuin peilejä, joiden välkkyvässä pinnassa neiti Heinäsirkka taisi ihastella itseänsä.

Hän pitikin itseänsä hyvin suloisena, ja kun tuo kohtelias eversti sanoi muutamat sanat hänen ihastuttavasta kauneudestansa, ojensi hän vaan vähäisen päätänsä, ajatellen sydämessänsä, että semmoinen kohteliaisuus oli aivan paikallansa.

"Tahdon ilmoittaa sinulle, eversti kulta, että aion pitää suuret pidot -- sinun täytyy auttaa minua kutsumusluettelon laittamisessa".

"Hyvin kernaasti, sinun kauttasi olen onnellisin heinäsirkka maailmassa".

"Katsokaamme, ketä kutsumme", sanoi neiti Heinäsirkka, keinuen kukkaslehdellä. "Kiiltomadot, se on selvä, niitä rakastetaan joka paikassa, ne ovat niin loistavat... vähän huikentelevaiset, se on tosi, mutta suuressa arvossa".

"Niin, kiiltomadot kutsutaan", sanoi eversti.

"Hyvä, ja Perhoset ja Koimadot; mutta harmittava on, että Koit ovat niin ijankaikkisesti lukuisaa sukua, ja kun kutsuu sellaista perhekästä väkeä, niin voipi olla varma siitä, että ne kaikki tulevat. Kuitenkin, jos kerran kutsuu Perhoset, niin ei voi olla Koitakaan kutsumatta".

"Vanha rouva Koi sairastaa vatsakuumetta", sanoi eversti, "se pidättää ainakin kaksi taikka kolme hänen tyttäristänsä kotona".

"Mitä eukolle nyt on tullut?" sanoi neiti Heinäsirkka; "enhän ole ikinä kuullut hänen ennen olleen kipeän".

"Hän on epäilemättä syönyt liian paljon, Huhu kertoo, että hän ja hänen sukunsa ovat syöneet kokonaisen kärpännahkaisen turkin viime kuussa, eikä se tietysti hyvää vaikuttanut".

"En ymmärrä, kuinka Koit voivat olla niin ahneita, kuin ovat", sanoi neiti Heinäsirkka jonkummoisella ylenkatseella, "Minä en voisi koskaan syödä vanhoja turkiksia, niinkuin ne tekevät".

"Se huomataan kyllä koko sinun hienosta olennostasi", sanoi eversti; "sen näkee selvästi, ett'ei mitään niin sivistymätöntä ja aineellista ole milloinkaan ollut sinun aistisi mukaista!"

"Äiti sanoo myöskin", arveli neiti Heinäsirkka, "ett'ei hän ymmärrä, mistä minä oikein elän. Puoli kasteenpisaraa ja pieni palanen ruusunlehteä riittävät minulle koko päiväksi, sen minä vakuutan; mutta -- me unohdammekin kutsumusluettelomme. Niin, Kiiltomadot, Perhoset ja -- ja Koit. Täytynee kai kutsua Mehiläisiäkin, luulen minä?"

"Mehiläiset ovat kunnioitettavaa sukua", sanoi eversti.

"Mutta ne ovat kovasti surisevaisia", tuumasi neiti Heinäsirkka; "ne eivät milloinkaan puhu muusta kuin hunajasta ja säästäväisyydestä, mutta se on säätyluokka sellainen, jota ei käy unhottaminen".

"Niin kyllä, ja sitten tulee Kimalaisten vuoro", lisäsi eversti.

"Minä sen kuin juuri muistelin heitä; niin, ne tietysti myös, onhan kenraali Surina päivän etevimpiä miehiä".

"Niin ja näin, mutta hän on kauhean iso ja kömpelö", arveli eversti, joka ei ollenkaan pitänyt siitä, että Surinaa kiitettiin; "eikö niin sinunkin mielestäsi?"

"En juuri tiedä sanoa", vastasi neiti Heinäsirkka, "hän on todellakin vähän isonläntäinen, mutta erittäin miellyttävä tavoiltansa. Hänessä on jotakin sotaisaa ja uljasta".

"Jos kutsut Kimalaiset, niin täytyy sinun kutsua Paarmatkin", tuumasi eversti.

"Hyi, Paarmat, nuo ilkiöt! en voi niitä kärsiä".

"Kaikessa tapauksessa, ystäväni, ei sovi loukata heitä".

"Ei, ei se käy laatuun. Löytyy kokonaista viisi neiti Paarmaa, kaikki; hirmuisen vanhoja lörpösiskoja. Ja tietysti tulevat he kaikki ja tekevät silloin ilkeitä muistutuksiansa. -- Kirjoita heidät kuitenkin luetteloon!"

"Entäs Hyttyset sitten? Kuinka niiden teemme?"

"Voi, noita kauheita Hyttysiä! ne kuuluvat oikeastaan huonompaan kansaan, emmekö voisi jättää heitä pois?"

"Jos saan olla aivan suora, serkkuseni, niin panen vastalauseeni. Meillä on esim. nuori Hyttynen, joka suoritti kandidaattitutkinnon viime vuonna ja on sen jälkeen antaunut kirjallisuuden alalle; hän on erään etevimmän sanomalehtemme aputoimittajana, ja terävin kynä siinä on juuri hänen. Ei voi olla häntä kutsumatta".

"Jos siis hänet vaikka kutsuisikin, mutta tarvitseeko meidän kutsua hänen vanhat tätinsä, kaikki hänen kuusi sisartansa ja koko hänen ikävä sukunsa?"

"Onhan se ikävä", sanoi eversti, "mutta meidän täytyy maksaa veromme yhteiskunnalle".

Samassa tuli rouva Sirkka ja keskeytti keskustelut. Hän astui sisään, iso vakka käsivarrella, ja rukoili apua eräälle muurahaisperhe-raukalle, jonka pesä oli poistettu ja hävitetty, kun laitettiin uusi käytävä puutarhaan.

"Kuinka tyhmää", sanoi neiti Heinäsirkka, "kun asettaa pesänsä sisäpuolelle puutarhaa! Sepä on juuri Muurahaisten kaltaista".

"Ne ovat kuitenkin suuressa hädässä", arveli rouva Sirkka, "koko heidän omaisuutensa on hävitetty ja perheen-isäntä murhattu, lyöty poikki kuokalla".

"Se on kyllä surullista, mutta minä en pidä semmoisista ikävistä kuvauksista; hermoni tulevat kipeiksi siitä. Paitsi sitä ei minulla ole mitään antamista. Äiti sanoi eilen, ett'ei hän tiedä, millä maksaa rätinkimme, ja päälle päätteeksi odotan paraikaa saavani kotiin uuden viheriäisen silkkileningin".

Neiti Heinäsirkka kohotti olkapäitänsä ja oli olevinansa puuhissaan everstin kanssa, aivan niinkuin muutamat nuoret tytöt tekevät, kun tahtovat osoittaa jollekulle vieraalle, että hänen olisi paras lähteä pois.

Pieni rouva Sirkka ymmärsi, miten asiat olivat, hyppäsi äkkiä pois eikä ottanut aikaa suuttuaksensakaan.

"Pieni, ylpeä raukka! ei olisi maksanut vaivaa pyytääkään häneltä", ajatteli hän itsekseen.

"Suo minun kysyä: aiotkos kutsua Sirkat?" sanoi eversti.

"Kuka, minäkö? Kuinkas voit panna semmoista kysymykseenkään, mitäs ajattelet?"

"Etkös myöskään kutsu Kuoriaisia ja Sudenkorennoita?"

"Heitäkö? Tietysti. Kuoriaiset ovat vanhaa, hyvää sukua ja Sudenkorennot ovat kauniit ulkonäöltään. He kutsutaan siis, mutta pitää olla raja kaikissa, ja Sirkat -- voi! Tekee jo ilkeätä niitä ajatellessakin."

"Mutta minusta ne näyttävät sangen kelvollisilta ja kunnioitettavilta".

"Kelvolliset ja kunnioitettavat! myönnetään; mutta näethän toki eroituksen!..."

"Mutta, serkku kulta, minä pyydän sinua, selitähän toki!"

"Tarkastelepas edes heidän väriänsä. Yksin tämä seikka jo ilmoittaa heidät".

"No", sanoi eversti, "kyllä nyt jo ymmärrän tarkoituksesi. Mutta suo minulle anteeksi, minä olen elänyt ulkona maailmassa enkä vielä ole omistanut teikäläisten mielipiteitä".

"Tahdon siis ilmoittaa sinulle", vastasi neiti Heinäsirkka, "ett'emme tunnusta muita rajamerkkejä paitsi niitä, jotka luonto itse on antanut s.o. _värin_; ja sehän on Luojan oma määräämä. Ymmärrätkös?"

"Kyllä, mutta kuka sen määrää, mikä väri paras on?"

"Sehän on omituinen kysymys! Eihän lie toki epäilyksen alaista, että _meidän_ se paras on. Kaunis, ruohonpäinen väri, semmoinen kuin heinäsirkoilla, on juuri se, joka ilmoittaa aristokraatillista (ylhäissukuista) alkuperää. Mutta me olemme kuitenkin liberaaleja (vapaamielisiä). Me pidämme kanssakäymistä Koimatojen kanssa, jotka ovat harmaita, Perhosien kanssa, jotka ovat kirjavia, Kuoriaisten kanssa, jotka ovat keltaisia ja ruskeita; mutta seura-elämä muuttuisi liian kirjavaksi, jos rakentaisimme tuttavuutta Sirkkojen kanssa, jotka ovat niin ilkeän loankeltaisia. Asia on se, että korkeasukuiset tarvitsevat säätyluokan, jota voivat arvostella korkeasta asemastansa, ja ell'ei Sirkkojen väri olisi niin ruma, emme heitä sortaisi, sillä jokainen tietää, että ne monessa kohdin ovat taitavammat kuin me. Heillä on paljon taipumusta soitantoon ja tanssiin, heillä on hyvä käsitysvoima, he oppivat helposti ja he pääsisivät pian yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille, jos vaan päästäisi heidät kiipeemään, mutta väri on heille esteenä. Niinkauvan kun me olemme viheriäiset, on meillä etu-oikeus, jota ei voi riistää meiltä. Ymmärrätkös?"

"Täydellisesti", vastasi eversti.

"Tuo rouva Sirkka, joka äsken oli täällä, soittaa kuitenkin erin-omaisen hyvin ja samaten hänen miehensä; voisimme siis käyttää heidät orkesterissamme".

Neiti Heinäsirkan paali pantiin toimeen ja osanottajat tanssivat auringon laskusta sen nousuun asti; mutta Heinäsirkat, Hyttyset, Kuoriaiset, ja lukuisa Sirkkaorkesteri pitivät semmoista melua, että pastori Kottarainen, joka samassa piti saarnaa muutamille kuuntelijoille, julisti, että hän seuraavaa kokousta varten kirjoittaa ankaran esitelmän tanssia ja melua vastaan.

Kelpo pappi piti sanansa, mutta oli mahdoton hillitä Heinäsirkkain ja heidän ystäviensä rajatonta iloa, joka pitkitettiin joka yö siksi, kun ukko Halla, syyskuun alussa, rupesi valtaansa.

Neiti Heinäsirkka raukka hopeatäplikkäässä, viheriäisessä silkkileningissään oli Hallan ensimmäisiä uhreja ja putosi maahan useampien kumppaniensa kanssa, jotka kaikki haudattiin lakastuneen lehtiläjän alle. Kelpo Sirkkaperhe pääsi kuitenkin ukko Hallan kourista, se kun pakeni hyvissä ajoin uunin taakse erääsen sievään mökkiin, joka suven kuluessa oli kokoon kyhätty.

Siellä saivat vanha herra ja rouva Sirkka poikineen, tyttärineen lämpimän ja miellyttävän kodin, ja kun tuuli vinkui ulkona ja suhisi puiden latvoissa, silloin Sirkkojen oli tapana viserryksellänsä tervehtiä mökin isäntää, kun hän illalla, päivän työstä väsyneenä, lumisena astui sisään, taikka emäntää, kun hän tuli, vasu täynnä ruokavaroja käsivarrellansa.

"Pii, pii, pii! kuka huutaa pii, pii?" oli pienen Heikin tapana kysyä.

"Se on pieni, siivo sirkkamme", vastasi silloin äiti, "joka tarkoittaa parastamme ja laulaa meille silloin, kun ulkona on kylmä ja sataa lunta". --

Siis, kun jo aikaa sitten neiti Heinäsirkasta ja hänen viheriäisestä leningistänsä ei enää ollut jälkiäkään jäljellä, oli tuo huolekas Sirkka luonut itselleen hauskan kodon.