Part 3

Tahdotkos vielä jotain Mikaelista kuulla? Jos niin tahdot, niin tiedä sitten että hän lopuksi tuli piispaksi Turun kaupungissa; tiedä myöskin, että jok'ainoa Suomalainen, joka mielellään hyviä kirjoja lukee, muistaa häntä aina vielä rakkaudella, koska hän ensimmäinen oli, joka ymmärsi, että Suomen kansa tarvitsi oppia. -- Onhan moni muukin tehnyt isänmaallemme paljon hyvää, ei olisikaan mahdollista kaikkia heitä muistaa; mutta jos joku kysyy: "Kuka opetti Aapis-kukon Suomessa munimaan, kuka antoi Suomen äitien omalla kielellään lukea lapsillensa Jesuksen syntymisestä?" -- niin pitää jokaisen Suomen tytön ja pojan osata vastata: "Sen teki _Piispa Mikael Agricola_, köyhä kalastajan poika".

Antti ja hänen Ystävänsä.

Jos olisit nähnyt Antin, hän kun Ystävänsä kanssa ajoi kirkolle tai kylään, niin olisit seisahtunut ja toivottanut itselleskin samanlaista Ystävää. Ystävä oli Antin hevonen; hän oli sille pannut nimeksi Ystävä, sillä parempaa ystävää hänellä ei ollut koko maailmassa. Hän oli sen saanut isältänsä, silloin kun Ystävä vielä oli varsana ja Antti itse pienenä nulikkana, ja nyt he rakastivat toisiansa enemmän kuin mitään muuta. Joka päivä nousi Antti niin aikaiseen, että kerkesi Ystävää syöttää ja juottaa, ennenkuin kouluun meni. Itse hän sitä harjasikin ja opetti, ja Ystävä oli niin sileä, kaunis ja taitava hevonen, ett'ei toista semmoista koko pitäjässäkään löytynyt. Antin mielestä oli kuitenkin se ikävä, että samassa tallissa, missä Ystävä seisoi, myös asui muita hevosia ja vielä pari porsastakin. Kun, näet, Antti koulusta tuli ja tahtoi Ystävällensä kaikki ilonsa ja surunsa kertoella, niin kuulivat sen muutkin, jotka tallissa olivat. Varsinkin olivat porsaat nenäkkäät ja tulivat niin likelle kuultelemaan. Sentähden päätti Antti opettaa Ystävällensä vallan uuden kielen, joka häneltä onnistuikin niin hyvin, ett'ei kukaan muu voinut heitä ymmärtää. Kerran, esimerkiksi, oli isot kilpa-ajot kylässä. Kaikki, joilla hevonen oli, kokoontuivat jäälle. Niin Anttikin; mutta nyt arveltiin että Antti ja Ystävä vielä olivat liian nuoret kilpa-ajoon, ja isä sanoi ett'ei siellä nyt ollut lasten leikkiä. Antti seisahtui siis rannalle katsomaan kuinka muut ajoivat jäälle. Nyt kilpa alkoi; hevoset karkasivat juoksuun, katselijat rannalla riensivät likemmäksi, kaikki katselivat jäälle päin, eikä isäkään enää muistanut Anttia. Mutta nyt juuri muisti Antti itse, että oli paras aika hypätä rekeen, ajaa perästä ja koetella muita kiinni saavuttaa. Ja päästyänsä niin likelle että tiesi heidän kuulevan hänen ääntänsä, nousi Antti pystyyn reessä, heitti ohjakset valloilleen ja huusi kovalla äänellä: "Ystävä! Ptruu! ptruu!" -- Ystävä laski turpansa rintaansa vasten ja juoksi kahta kiireemmältä, mutta kaikki muut hevoset seisahtuivat. Ystävä pääsi siis ohitse ja Antti voittoon. Kyllä moni suuttui Anttiin, mutta moni nauroikin ja Antti sekä Ystävä olivat ylpeät kuin kuninkaat.

Kerran kun Antti taas talliin meni Ystävää syöttämään, oli kyllä porsaat ja isän hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Ystävä? -- se oli poissa. Ei kauan kestänyt ennen kuin hän ymmärsi, että varas oli tallissa käynyt. Anttiko kiireesti matkalle Ystävää etsimään. Noin peninkulman matkan ajettuaan, näki hän miehen ratsastamassa hevosen selässä. Hevonen oli kyllä loimella peitetty, mutta Antti paikalla tunsi, että se oli Ystävä. Nyt kiireesti perään vaan, eikä aikaakaan, niin oli Antti niin likellä, että Ystävä hyvin voi häntä kuulla. Hän piiskasi omaa hevostansa ja huusi: "Hei vaan! Ystävä, hei!" -- Ystävä kääntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Varas kyllä läiskytti piiskaansa ja huusi myöskin: "Hei, hei!" -- mutta Ystävä, joka käsitti kaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi kuin Antti oli vieressä, sai varkaan kiinni ja vei oman Ystävänsä kotiin taas.

Kerran kuitenkin sai Antti erota Ystävästänsä; oli näet kova vuosi, isä oli jo monta lehmää myönyt; nyt piti Ystäväkin myödä. Antti sai itse viedä sen kaupunkiin ja "alla päin, pahoilla mielin", kävi mies matkalle. Rikas talon isäntä osti Ystävän; mutta arvaapas mitä Antti teki? Tietysti vei hän ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni hän saman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. Hän tuli rikkaan herran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyvä palvelija hän oli, mutta moni moitti häntä saidaksi, sillä kaikki rahansa pani hän säästöön eikä ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niillä. Mutta parin vuoden perästä otti hän säästö-rahansa ulos, sanoi herrallensa hyvästi ja läksi pois. Hän meni nyt siihen taloon, mihin oli Ystävänsä myönyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. "Ei suinkaan", vastasi talon-isäntä, "se on hyvä hevonen". Antti pyysi että saisi edes sitä katsella. Sen saikin. Ystävä seisoi tallin edessä par-aikaa vettä juomassa ja Antti meni sitä taputtamaan. Ystävä katsahti ylös, hirnui, raapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, että Antti olisi ilosta tahtonut itkeä, jos ei olisi arvellut itseänsä liian vanhaksi siksi. Kauvan seisoi hän tässä, silittäen, taputtaen Ystäväänsä, ja talon-isäntä seisoi vieressä nauraen tätä ystävyyttä. Lopuksi sanoi Antti hyvästi, kääntyi sitten vielä hevosen puoleen ja sanoi: "hyvästi, Ystävä, mene nyt talliin!" -- Ystävä hypähti, hirnahti ja juoksi Antin perästä. "Mitä se on", sanoi isäntä ja tahtoi Ystävää talliin ajaa. Anttikin vielä kerran sanoi: "mene talliin, Ystävä, mene talliin"; mutta hevonen vaan Antin perään, siksi kun isäntä näki että turha oli sitä pois saada. Lopuksi antoi hän sentähden myöten, otti vastaan Antin rahat ja antoi Ystävän mennä.

Nyt hyppäsi Antti kiireesti hevosensa selkään, taputti ja kiitti Ystävää, joka niin hyvin muisti, mitä oli oppinut. Ja Antti oli onnellinen.

Kenties näet hänen joskus, niin saat itse nähdä kuinka iloinen hän on, ja kuinka Ystävä taas on tullut sileäksi ja kauniiksi. Aina vielä tahtoo Antti mielellään kilpaa ajaa, ja pyytää kenties sinuakin ajamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen hänellä on, tai opeta omalle hevosellesi vielä parempaa kieltä, niin ettei se seisahdu, vaikka Antti huutaa Ptruu!

Väinämöinen.

"Hyvää huomenta, pienet pojat ja tytöt", sanoi auringon-säde eräänä aamuna. "Koska Nukku-Matti on lähtenyt, niin minä nyt tulen hänen sijaansa teidän kumppaniksenne. Mitäs, jos menisimme tuonne salon paadelle istumaan, ehkä siellä kuulisimme, mitä vanhat hongat tietävät puhua nuoruutensa päivistä, jolloin Väinämöinen oli ukko, joka lauloi syvää viisautta honkain nuorille sydämille".

"Voi, kuinka olisi lystiä kuulla honkain puhetta", sanoivat pienet tytöt, -- "ja Väinö-ukosta", sanoivat pojat.

"Lähdetään vaan, eikö niin?" sanoi Hymy. "No, vieläkö sitä miettisimme, lähdetään vaan", sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-säde matkakumppalina, lähtivät pientä polkua astumaan, joka vei suorastaan honkain juhla-saliin.

"Voi, kuinka täällä on ihanaa ja suloista", arvelivat lapset. -- "Terve tultuanne", humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja kukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen toisellensa: "Nyt tuli vieraita. Onpa hyvä, että meillä on pyhä-vaatteet päällä. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehkä tuo vanha puu, -- muistatkos sitä, joka aina meille juttelee tarinoita? -- tänäänkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan auringon-säde muistaisi häntä suudella". Mutta samassa antoikin auringon-säde oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siitä tuli niin iloiseksi, että sen kasvot oikein loistivat. Sitä ei tarvitse kummastella; sillä vanha puu muisti nyt nuoruutensa päivät, kuinka hän silloin oli paljon suuteloita saanut, -- olipa hän saanut muutamia Väinämöiseltäkin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi, jota Väinö-ukko holhosi ja kasvatti. "Oi, kyllä lapsuuden päivät kuitenkin olivat suloiset! En voi niitä ikinä unhottaa. Paras oli minulle kuitenkin ukko Väinämöinen", ajatteli vanha puu, ja pari kirkasta kyyneltä vieri alas hänen poskillensa, mutta ääneen hän sanoi: "Kyllä minä arvaan, mitä lapset haluavat. Te tahtoisitte kai kuulla Väinämöisestä, ijän-ikuisesta laulajasta?" -- "Tahtoisimme, tahtoisimme", huusivat kaikki lapset yht'aikaa, ja kukat nyykähyttivät päätänsä, mielihyväänsä osoittaen. "No, mitäpä tuosta, juttelen siis", sanoi vanha puu.

Lapset kiipesivät nyt ylös paadelle istumaan ja panivat kätensä ristiin, sillä tämä hetki oli heidän mielestänsä varsin juhlallinen. Ja vanha puu aloitti:

"Eli kerran Suomenmaassa mies, jonka nimi oli Väinämöinen. Vanha hän jo oli silloin, kun minä tulin häntä tuntemaan. Mutta kauniimpaa ukkoa en ole ikinä nähnyt. Hän oli pitkä ja suora niinkuin minun veljeni, jotka juuri ovat häneltä oppineet suorina pysymään. Muuten hän oli harteva ja koko hänen käytöksensä osoitti lujinta vakavuutta. Kaikkein enimmin olen kuitenkin aina ihastellut hänen kasvojensa muotoa. Jospa olisitte nähneet hänen hopeakarvaiset hiuksensa, jotka pitkinä kähärinä valuivat alas hänen hartioillensa! Ja silmät sitten! mihin ne voisin verrata? -- En taida sanoa, mutta tiedän nimen heille, ja se nimi on rakkaus. -- Paljon oli hän myös aikanansa toimittanut. Hän sai aution maamme, hedelmälliseksi, kaasi itse ensimäisen kasken ja kylvi ensimäiset ohrat. Linnut rupesivat nyt iloisesti laulamaan ja maassa kasvoivat, rehoittivat ruohot, kukat ja marjat niinkuin ihanassa yrttitarhassa ainakin. Yli kaiken on kuitenkin hänen laulutaitoansa kiitetty, eikä sitä sovi ihmetellä, sillä Väinämöinen oli jumalattaren poika, joka oli perinyt lahjan taivaallisilta vanhemmiltansa. Vaan sopivata soittokalua hänen laulutaidolleen ei vielä löytynyt Suomessa. Väinämöinen rupesi sentähden ajattelemaan, kuinka saisi kanteleen syntymään, mutta kun ei löytynyt sen valmistajaa, rupesi hän itse kanteleen tekijäksi."

"Kyllä minä kanteleen tunnen", sanoi Aino. "Semmoinen riippuu seinässä vanhan Liisan tuvassa, ja pyhä-aamuina sen ääni soi niin heleästi; sillä silloin Liisa laulaa laulujansa Jumalan kunniaksi, niin on isä sanonut". -- "Kyllä mekin sen tunnemme", sanoivat kaikki muut lapset. -- "Hyvä, hyvä", sanoi vanha puu ja jatkoi:

"Mutta voitteko sanoa, mistä Väinämöinen teki kanteleensa?" -- "Tiedän minä sen", sanoi Matti ja kertoi: "'Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hiuksista Hiien ruunan'. Sen runon opetti mulle Alahovin mamseli, kun minä talvella kävin koulua hänen luonansa". -- "Oliko se oikein totta, minkä Matti kertoi kanteleen syntymisestä?" kysyivät lapset epäillen. -- "On niin", sanoi vanha puu. "Mutta olkaatte nyt hiljaa, niin puhun teille Väinämöisen soittajaisista, joita hän kerran piti, soittaen kanteletta tässä meidän isossa salissamme. Silloin hän kävi istumaan samalle paadelle, missä te nyt istutte ja otti kanteleen käteensä, asetti sen polvillensa ja alkoi soittaa".

"Ah, me olemme Väinämöisen konsertti-salissa ja me istumme hänen paadellansa", kuiskuttivat lapset keskenänsä.

Vanha puu ei kuullut lasten kuiskuttamista ja sanoi: "Väinämöisen sormet liikuttivat notkeasti ja taitavasti kanteleen kieliä, soitto tuntui soitannolle, ja kauas yli vuorten ja vesien kaikui nyt sekä soitto että laulu. Silloin ei ollut metsän asujista ketään, joka ei olisi suurella kiireellä rientänyt laulajaisiin. Oravat, hirvet, ilvekset, karhut, sudet, kaikki metsän eläimet kiitivät pitkin askelein pitkin kankaita konserttisaliin. Helppo olikin tällä kertaa päästä konserttiin, sillä Väinämöinen ei vaatinut mitään pääsö-maksua. Rakkahasti ympärillensä katsoen, hän nyykähytti päätänsä jokaiselle saliin astuvalle: 'Ole tervetullut ikirunojen iloa ja kanteleen kajahusta kuuntelemaan!' Tuli sinne vielä koko Tapion kansa, ja

"Korkealta kokko lenti, Halki pilvien havukka, Allit aalloilta syviltä, Joutsenet sulilta soilta; Pieniäkin peipposia, Lintuja livertäviä, Sirkkuja satalukuisin, Leivoja liki tuhatta Ilmassa ihastelivat Hartioilla haastelivat, Tehessä isän iloa, Soitellessa Väinämöisen".

"Vaan ei siinä vielä kaikki näitten soittajaisten kuuntelijat. Tuli vielä ilman ihanat immet, tuli Päivätär, tuli Kuutar; tuli myös Ahto, aaltojen kuningas väkinensä. Kaikkia soitanto liikutti, kaikkein sydämmet sulivat, ja kyynel kyyneleen perästä vieri kuuntelijain silmistä. Itse Väinämöisenkin kauniille kasvoille valui isoja, kirkkaita kyyneleitä, jotka tuosta vieri alas hänen jalkainsa juureen, sieltä rannalle ja rannalta meren syvyyteen. Siellä ne muuttuivat ihaniksi helmiksi, joita kuninkaat ja ylhäiset sitten ovat käyttäneet koristuksina. -- Niin, semmoinen oli Väinämöinen ja semmoiset hänen soittajaisensa".

Tähän vaikeni vanha puu. Hän näytti vähän väsyneeltä. Rupesi päiväkin jo menemään maillensa. Auringon viimeiset säteet valaisivat vanhaa puuta, ja lapset näkivät selvästi, että kertoja oli syvästi liikutettu. He eivät tohtineet puhua, mutta sydämessään he olivat hyvin kiitolliset vanhan puun kertomuksesta. Olipa niinkuin olisivat tutustuneet Väinämöisen kanssa. Urho ajatteli: "Väinämöisen tekoja mielelläni tekisin", ja Matti arveli: "Väinämöisen muistan ijäti", ja Hymy ja Aino kuiskuttivat: "Jos oppisimme kanteletta soittamaan Jumalan kunniaksi!" -- "Menkäämme vanhan Liisan luokse, ehkä hän meitä neuvoisi", sanoi Hymy. -- "Niin, tehkäämme niin", vastasi Aino. Nyt nousivat kaikki lapset istuimiltansa ja kiittivät nöyrästi vanhaa puuta, joka nyt taas näytti tyyneeltä ja iloiselta. "Jääkäät hyvästi", sanoi hän, "ja muistakaat jälkiänne rakkaassa majassani!" Lasten silmät etsivät nyt matkakumppaliansa, eikä tämä ollutkaan kaukana.

-- -- Nukku-Matti havaitsi tänä yönä lapsissa muutoksen. Taivaallinen tuli paloi entistä kirkkaammin lasten sydämmissä.

Kana, joka hautoi ankanpoikia.

(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)

Oli kerran nuori, kaunis kana, jota tahdomme kutsua rouva Sulkatöyhdöksi. Hän oli ylhäinen syntyperältänsä, sillä hän polveutui suorastaan _Cursorien_ mahtavasta suvusta ja oli päälle päätteheksi niin suloinen, ett'ei semmoista ikinä ole nähty kauniina suvipäivänä. Hän oli paitsi sitä niin onnellinen, kuin kana voipi olla. Nuori herra Sakari oli ostanut tuon kanan ynnä viisi hänen sisartansa ja lisäksi vielä reippaan, vilkkaan kukon, josta kaikki ennustivat tulevan kelpo maankaivajan ja niin erin-omaisen perheen-isännän, kuin suinkin älykäs kanajoukko voisi haluta.

Ei juuri voi sanoa, että rouva Sulkatöyhtö olisi ollut alusta aikain niin erittäin viisas. Hän oli kyllä sangen kaunis ja iloinen ja oli kukon, herra Kukeliku'n erityisessä suosiossa, sätelevien silmiensä, kiiltävien sulkiensa ja näppärän, hiukan ylpeän, käytöksensä tähden, joka miellytti kukkoa erittäin paljon. Mutta vanha rouva Terävänokka, joka asui naapuritalossa, ilmoitti koko kyläkunnalle, että Kukeliku oli tyhmeliini, joka suositteli tuota pientä pintapuolista kanaa, jolla ei ollut vähintäkään maailman kokemusta ja joka ei ajatellut mitään muuta kuin omia kauniita sulkiansa.

"Odottakaamme vaan siksi, että hän saapi kananpoikia", sanoi rouva Terävänokka, "silloin saadaan nähdä. Olen itse toimittanut maailmaan kymmenen parvea siivoja ja taitavia kananpoikia -- oikea kunnia meidän sukupolvellemme -- minä kai ymmärrän, tuleeko hänestä hyvä hautokana vai eikö; mutta minä ennustan, ett'ei hänestä milloinkaan tule kelpo äiti. Tahtoisinpa nähdä hänen raapivan ylös maasta jotakin pojillensa! Niinpä, niin, hän, joka elin-aikanansa vaan on juossut ja syönyt matoja, jotka joku muu on koonnut hänelle".

Mutta kun herra Kukeliku kuuli semmoista puhetta, lauloi hän kovasti, niinkuin suuttuneen kukon tulee tehdä, ja julisti vanhan rouva Terävänokan kadehtivaiseksi; hän oli muka kadottanut omat pyrstösulkansa ja oli nyt vanhan, koimadon haaskaaman sulkatöyhdön näköinen, joka juuri sentähden karsain silmin katseli kaikkia, jotka olivat nuoret ja kauniit. Rouva Sulkatöyhtö kaakatti ylpeästi puuhailevalle, pörröiselle naapurirouvalle ja pöyhisteli tyytyväisesti viileän suloisena kesä-iltana.

Olipa niin, että pieni Sakari oli saanut äidiltänsä luvan pitää nämät kauniit kanat, sillä ehdolla kuitenkin, että hän itse rakentaisi heille kopin ja pitäisi huolta heistä. Ja hänen kunniakseen täytyy tunnustaa, että hän melkein aina jokseenkin hyvin toimitti virkansa.

Päivän puolella olevalle mäelle, jossa kasvoi pensaita, rakennutti hän pienen soman kanapihan koppineen, johon koppiin sovitettiin kaksi ikkunaa, pieni ovi ja tukeva orsi yösijaksi hänen rakkaille lintusilleen. Paitsi sitä valmisti hän koko rivin pieniä häkkejä ja pani niihin heiniä muniville kanoille, sekä osti muutamat hienot, valkoiset posliinimunat, niillä täyttääksensä sitä paikkaa, josta hän otti pois munan, etteivät kanat liioin kaipaisi muniansa. Koko tämä pieni laitos oli lehdikössä, mikä oli kalteva virralle päin, ja tämä muodosti pienen lahdelman kohta kanapihan alipuolella.

Tämä juuri oli se seikka, joka antoi tilaisuuden Sakarin ystäville esittää erästä uutta tuumaa kanojen talouden suhteen.

"Kuules, Sakari", sanoi Tuomas, "Sinun pitäisi toimittaman itsellesi ankkoja; sinulla on tässä oiva paikka niille".

"Niin, mutta, näet sä, nyt olen ostanut kanoja eikä siis maksa vaivaa puhua siitä asiasta", sanoi Sakari. -- "Eikö maksaisi vaivaa? Miks'ei? Niinkuin kanasi eivät voisi hautoa ankanpoikia! Odotappas vaan, siksi että joku kanoistasi pääsee haluun hautoa, silloin panet sen alle ankanmunia ja saat arvaamattasi koko joukon ankkoja. Voithan ostaa vaikka kuinka monta ankanmunaa vanhalta Samulilta, joka asuu tuolla alhaalla laaksossa. Hän panee aina kanojansa hautomaan ankanpoikia".

Sakari mietiskeli asiaa ja tuli siihen päätökseen, että sopisi koettaa. Seuraavana päivänä ilmoitti hän äidillensä, että hän ensitulevana joulupäivänä aikoo tarjota ankanpaistia päivälliseksi, ja kun äiti ihmetteli sitä, sanoi hän salaisesti: "kyllä äiti saapi nähdä", eikä sen enempää selittänyt. Samana iltana meni Sakari sitten Tuomaan seurassa vanhan Samulin luokse ja vaihtoi itsellensä yhdeksän ankanmunaa kuluneesta puukosta.

Samuli oli villatukkainen vanha neekeri, joka asu lähisyydessä, lammikon rannalla ja jo kauvan aikaa oli halunnut Sakarin puukkoa. Se oli erin-omaisen hyvästä terästä ja joululahja viime vuodelta. Sakari tiesi, että hän isältänsä saisi uuden puukon, teki sentähden kaupan ja palasi iloisena kotiin.

Harmiksi rouva Terävänokan ennustuksille, muni rouva Sulkatöyhtö kiitettävällä uutteruudella joka päivä munan; mutta jonkun ajan perästä kävi hän kovasti heikkohermoiseksi. Hän oli pahalla tuulella, raskasmielinen ja haluton, hänen höyhenensä olivat pörröksissä niinkuin harjakset ja hän hakkasi nokallansa jokaista, joka lähestyi häntä. Herra Kukeliku hämmästyi kovasti ja meni tohtori Pippurille, joka näytti hyvin arvelevaiselta, määräsi onkimato-puuroa ja lupasi tulla kaksi kertaa päivässä sairasta katsomaan, siksi että hän virkoisi jälleen.

"Herra varjelkoon, _Monsieur_ Kukeliku", sanoi vanha rouva Kierotöyhtö, joka pörröisenä istui eräässä kolkassa, kun kukko meni ohitse, "oletteko hullu? Te kukot olette aina semmoiset. Ettekö te ymmärrä, kuinka vaimonne laita on? Hän tahtoo hautoa, siinä koko asia, sallikaa hänen tehdä niin, kyllä hän sitten paranee. Mikä kelvotoin tuo tohtori Pippuri on! Jok'ainoa vanha kana, joka itse on hautonut munia, ymmärtää tuota asiaa paljon paremmin kuin mikään tohtori. Menkäätte kotiin ja sanokaatte rouvallenne, että hän hautoo muniansa, jos hän niin tahtoo; siinä on kaikki, mitä vaaditaan".

Kun Kukeliku tuli kotia, huomasi hän, että Sakari oli toimittanut hänen rouvallensa yhdeksän soreaa munaa, jotka tämä nyt peitteli juhlallisella ykstotisuudella. Hän rupesi keskusteluun hänen kanssansa ja kertoi käynnistänsä tohtorin luona ja kuinka hän tapasi vanhan rouva Kierotöyhdön; mutta rouva oli äreä vaan ja hakkasi häntä aina vähä väliin hyvin loukkaavalla tavalla. Vielä muutaman kerran turhaa koetettuansa miellyttää häntä, jätti hän hänen ja meni ulos liehakoitsemaan rouvaa Punaterää, espanjansukuista leskeä, joka hiljakkoin oli ostettu naapuritalosta.

"Hyvä rouvaseni", sanoi hän, "te ette voi arvata, kuinka ikävä minun vaimoni on".

"Voi teitä kukkoja", sanoi rouva Punaterä, "kuinka vähän te käsitätte meitä kana raukkoja ja mitä me kärsimme!"

"Kunnian-sanallani", sanoi Kukeliku, "te arvostelette minua väärin, jalo rouva. Ajatelkaatte vaan kana, joka on pahalla tuulella eikä enää edes pikkuisen hymyile miehellensä, vaan päin vastoin hakkailee sitä, jolle hän on vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan!"

"Mikä pölkky te olette! Puhutte kuuliaisuudesta! Voisi luulla teidät tulleeksi suorastaan Turkinmaalta".

Ja rouva Punaterä ojensi päätänsä mielitteleväisesti ja oli juoksevinansa tiehensä.

Rouva Terävänokka kurkisteli kolkastansa ja huusi ystäväänsä, rouva Kierotöyhtöä.

"Katsoppas", sanoi hän, "kuinka Kukeliku mairitellen pyrkii tuon lesken suosioon; enkö ole aina sanonut häntä nokka viisaaksi?"

"Niin, ja hänen rouva parkansa saapi yksin olla kotona", sanoi rouva Kierotöyhtö, "mutta semmoisia ne kaikki ovat".

"Niin, niin", sanoi rouva Terävänokka, "nyt hän kyllä saapi nähdä, mitä elämä maksaa; nyt hän saapi käydä toista koulua, kuin astua sipsutella pää pystyssä ja halveksien katsella köyhiä naapureitansa, jotka ovat kasvattaneet monta kymmenkuntaa lapsia".

"Miten tuo raukka toimeen tullee, kun saapi kananpoikia?" ihmetteli Kierotöyhtö.

"Niin, miksikä semmoiset hupsut menevät naimiseen?" sanoi rouva Terävänokka. "Minä olen vakuutettu siitä, ett'ei hän osaa hautoa ainoatakaan kananpoikaa, ja tuolla nyt Kukeliku astuu kurtiseeraamassa, 'fiini' ja keikkarimainen niinkuin ainakin. Sillä tavoin kukot eivät tehneet minun nuoruuteni aikana; minun mieheni, sen minä takaan, ymmärsi, kuinka hautova kana on hoidettava -- vanha Pitkäkannus raukka! hän kärsi kyllä vähän hakkaamista silloin tällöin. Minun täytyy sanoa, että meidän uusmuotiset kukot eivät ole niinkuin kukkojen pitäisi olla".

Päivät vierivät, aurinko nousi ja laski ja nuori Sakari oli melkein ainoa ystävä, joka näkyi huolivan pienestä rouva Sulkatöyhtö raukasta ja jonka seura oli hänelle tarjona. Sakari antoi hänelle joka päivä vettä ja keskeytti silloin tällöin hänen ykstotisia ajatuksiansa, varovaisesti nostellen hänen siipiään saadaksensa tietää kuinka munien kävi.

Vihdoin kuului pesästä heikonlainen huuto: pii, pii, pii, ja pieni untuvapää toisensa perästä tuli näkyviin kanan siipien alta ja katseli ympärillensä kirkkain tuijottavin silmin. Vähitellen tulivat kaikki munat haudotuiksi ja rouva Sulkatöyhtö nousi ylpeänä ja onnellisena äitinä ja rupesi kohta niihin rakkaihin toimiin ja tehtäviin, jotka vaisto oli opettanut hänelle. Hän kaakatteli, raapiskeli ja hoiteli pienokaisraukkojansa yhtä somasti ja taitavasti kuin seitsemän vuoden vanha kana olisi tehnyt, ja nosti sen kautta kaikkien läsnäolevien huomiota.

Herra Kukeliku tuli vallan ilomielin kotiin, toivotti onnea rouvallensa ja sanoi, että hän taas oli ihastuttava, ja lisäsi, kun katseli vasta haudottua kananpoika-parvea: "erittäin kauniita, erittäin suloisia!" Rouva Sulkatöyhtö rupesi jo tyytymään kohtaloonsa, eikä aikaakaan, niin jo tulla sipsuttelevat hänen luoksensa rouvat Terävänokka ja Kierotöyhtö pienelle aamuvisiitille.

"Antakaa meidän nähdä kananpoikianne". pyysi rouva Terävänokka.

"Voi herttaiseni", sanoi Kierotöyhtö, "kuinka ne ovat isänsä näköiset!"

"Mutta Herra varjelkoon, kuinka niiden nokkien on laita?" huudahti rouva Terävänokka. "Minun armahimpani, nämät kananpojat ovat epäluomia. Minä surkuttelen teitä kovasti, ystäväni; mutta tämä on kaikki seurauksena kokemattomuudestanne; olisitte vaan panneet vähän rapakiveä ruokaanne, kun munitte. Katsokaatte, hyvä Kierotöyhtö, kummoiset nokat heillä on! Tuo epämuodostuma kasvaa epäilemättä, ne tulevat hirmuisiksi".

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi rouva Sulkatöyhtö, kovasti hämmästyneenä.