Part 9

_Opistolainen_: "Käärmeitä on Suomessamme kolme erityistä laatua, nimittäin _vaskikäärme_ (anguis fragilis), _vesikäärme_ (coluber natrix) ja _kyy-käärme_ (vipera berus). Näistä ei vaskikäärme ole vähääkään vaarallinen ja vesikäärme samote, sillä hän on aivan myrkytöin; mutta kyykäärmeellä on myrkkyä hampaissa. -- Vaskikäärme, joka on hoikin ja pienoisin kaikista eikä meidän maassamme kasva, kuin kolmen korttelin pituiseksi, ei ole niin suomuinen, kuin muut käärmehet, ja nahkansa on harmaan ruskea. Hampaansa laitokset taas ovat semmoiset, ett'ei se niillä voi purra eikä ihon puhki pistellä. Sentähden elääkin hän ainoasti pienistä pehmeistä etanoista ja madoista eikä ketään vahingoita, sillä hänellä ei missään ole myrkkyä. Muuten on hän sangen hidas kulullensa eikä voi väleen paeta, jonkatähden hänet ihminen metsässä eli maantiellä tavatessa helposti saa hengeltä. Jos joku häntä hätyyttää, ei hän ollenkaan te'e vastusta, vaan ojentaa ruumiinsa suoraksi, ja on silloin niin hauras, että katkiaa tuiki helposti."

_Isäntä_: "Mutta sanotaanhan juuri vaskikäärmeen suutuksiin tullen olevan ilkeimmän kaikista eikä ainoasti purevan hampaillansa vaan vielä hännälläänki pistelevän."

_Opistolainen_: "Niinkuin jo sanoin, ei vaskikäärme voi ihmiselle tehdä mitään pahuutta. Että hän pistäisi ja purisi on vaan tyhjää lorua."

_Isäntä_: "Tulee kyllä tässäkin asiassa uskoakseni teitä, koska eilein niin selvästi todistitte, ettei sisiliskotkaan tee mitään ilkeyttä; mutta minkäs tapaisia ovat sitte muut käärmehet?"

_Opistolainen_: "Vesikäärme on kaikkein isoin Suomenmaan käärmeistä ja kasvaa toisinaan aina kahta kyynärää pitkäksi. Äkkinäisen on vaikea sitä kyykäärmeestä eroittaa, mutta vesikäärmeellä on litteämpi pää sekä kaulustan nahka sen juurella väljempi, ja vihaansa nousten puhaltaa hän tämän kaulustansa pussiksi, että näyttää kuin olisi hänellä korvat ikänä. Myös on hänellä suulaen takana valkeita pilkkaisia. Paraite eroittaa vesikäärmeen kuitenki siitä, että hänellä on ymmyrkäinen silmäterä, mutta kyykäärmeellä soikea. Ylipäätään on kaikkein myrkyllisten käärmeiden silmäterä soikea, (niinkuin kissalla); vaan myrkyttömillä silmäterä pyöreä. Vesikäärme, joka rakastaa vetisiä maita, uipi toisinaan järvissäkin ja asuu tunkioilla ja navetoissa. Ennen pidettiin sitä pyhänä elävänä, kuni vieläkin pääskyä, ja lehmiä lypsettäissä pantiin aina astiallinen maitoa käärmeellekin, koska luultiin sen karjalle tuovan onnea ja menestystä. -- Muutamissa ulkomaissa syödään näitä niinkuin muitakin käärmeitä ruokana, vaan Suomessamme ei liene kukaan vielä tätä keinoa koitellut."

_Isäntä_: "Hullukos tuota koittaneekaan!"

_Opistolainen_: "Syövätpään muissa maissa sammakoitakin kernaasti, ja pitäähän herrasväki Suomessakin sieniä herkkunansa."

_Isäntä_: "Vain ei vesikäärme sitte olisikaan myrkyllinen. Olen kuitenki sanottavan kuullut, että hän toisinaan nousee vihaansa ja useinki puree heinäväkeä, varsinki vetisillä niityillä."

_Opistolainen_. "Kyllä se tosin toisinaan pureskelee, vaan tästä tulevat haavat eivät ole vähääkään vaaralliset, sillä vesikäärmeellä ei ole minkäänlaista myrkkylaitosta suussansa."

_Isäntä_: "No, mitkäs käärmeet sitte ovat myrkyllisiä?"

_Opistolainen_: "Meidän maassamme on kyykäärme yksinään myrkyllinen. Se asuu tavallisesti kivikkomailla ja on vesikäärmettä pienempi ja heikempi. Myös on päänsä kaitasempi sekä niskansa hienompi. Kyykäärmeillä on milloin harmaampi, milloin mustempi nahka, jonkatähden on syyttä luultu heitä olevan monta eri laatua. Kaikki käärmeet muuttavat pari kertaa vuodessa nahkansa, jonkatähden usein löydetäänki käärmeen nahkoja risukoissa ja murroissa ulkona metsässä. Kyykäärmeellä on myrkkylaitos hampaissa ja sen haavat ovat vahingoittavia."

_Isäntä_: "Niin, suustaanhan sen sanotaan myrkkyä syleksivän, jos ketä tahtoo turmella."

_Opistolainen_: "Ei se juuri ole sylkemistä. Kyykäärmeellä on ylä-leuvassa kaksi pitempää ja kaksi pienempää hammasta, ja näiden juurella on vähäinen myrskyrakko, johon juoksee hienoinen reikä näistä hampaista. Kun nyt käärme ottaa purrakseen, litistyy hampaiden juurella oleva rakko leukaluuta vasten; jolloin myrkky samassa reiän kautta juoksee hampaiden tekemiin haavoihin ja siinä paikassa saastuttaa ja turmelee veren ihmisen ruumiissa."

_Isäntä_: "No, mitäs vasten sitte käärme syleksii, jos ei hän sillä mitään toimita."

_Opistolainen_: "Käärmeillä, niinkuin muillakin elävillä on suussa sylky-rauhaiset, ja näistä vuotaa syleksi sanottava aine, joka elatuksen suhteen on kullekin elävälle aivan tarpeellinen. Kaikessa, mitä eläimet syövät, on muka yhdenlaisia aineita, kuin itsensä elävän ruumiissa. Koska ruoka on syötynä, jääpi siitä ruumiisen ne aineet, mitkä sille ovat tarpeelliset, mutta elatukseksi kelvottomat mätänevät, kadoten ruumiista pois. -- Saadakseen ruu'asta ne aineet, mitkä ruumiin elatukseksi ovat tarpeelliset, musertaa ne eläimet, joilla on murtohampaat suussa, ruu'an ensinnä pieniksi paloiksi, ja nämä sylki sitte sulattaa vatsassa. Vaan kun ei käärmeellä semmoisia hampaita ole, tarvitsee se ruu'an sulattamiseksi sitä enemmin sylkeä."

_Isäntä_: "Nytpä ennätti koko pakinamme syrjään poiketa. Puhuimme kyykäärmeiden hampaista ja niiden tuottamista haavoista. Tuleeko niistä välttämättömästi kuolema?"

_Opistolainen_: "Ei kyykäärmeiden puremat ole tuiki kuolettavaisia, jos heihin vaan kiiruusti apua saadaan. Näissä meidän pohjanmaissa ei vielä koskaan ole tapahtunut, että täysi-ikäinen ihminen olisi käärmeen puremasta kuollut, pahimmassa tapauksessa on siitä käsi tahi jalka jäänyt hervottomaksi. Käärmeen purressa jääpi ruumiisen pienet haavat eli hampaan jälet. Tavallisesti niistä ei kuitenkaan vertä vuoda, mutta haavan ympärys ajettuu samassa ja sitä alkaa pakottaa kovasti. Jos nyt ei apua väleen joudu, kuumenee koko ruumis, niinkuin muussakin taudissa, ja usein kyllä alkaa oksettaa sairasta."

_Isäntä_: "No, mitäs apuneuvoja te, hyvä Herra, tämmöiseen tautiin tietäisitte? Olisipa tuo hyvä tietää, jos jolloin tarve tulisi."

_Opistolainen_: "Lääkärit tähän neuvon paraite tajuavat. Minun tietääkseni on parasta haavoitetun jäsenen yläpuolta heti langalla kovasti sitoa; sillä tämän kautta ei myrkytetty veri pääse laveammalta leviämään ruumiisen. Sen jälkeen on kipeä paikka pestävä puhtaaksi ja liha haavan kohdalta veitsellä leikattava pois taikka kuumalla raudalla eli pirunkivellä poltettava. Muutamat pitävät senki neuvoit, että ensinnä sitovat jäsenen ja sitte pistävät sen, esimerkiksi jalan eli käden, jos niitä on käärme haavoittanut, tuoreesen multaan yöksi; ja sillä tavoin paranee koko vika huomeneksi. Tupakista, kun sitä haavalle pannaan, sanotaan myöskin tämmöisiin haavoihin hyvän avun olevan."

_Isäntä_: "Entä jos käärme eläimiä päähän puree, tietäisittekö siihen jotakin apua?"

_Opistolainen_: "Metsäkoiria ja muita pienempiä elukoita on sillä tavoin käärmeen puremista parannettu, että heidän päänsä on peitetty maahan ja kylmää vettä päälle valettu. Sillä tavoin ovat he muutamassa tiimassa tulleet terveeksi."

_Isäntä_: "No, mitäs samassa tapauksessa tehtäisi hevoiselle?"

_Opistolainen_: "Kerran oli käärme hevoista purrut, johon pidettiin seuraava neuvo. Ensin lämmitettiin rieska-maitoa astiallinen, ja tämä pantiin pussiin, joka sidottiin hevoisen päähän, niin että höyry maidosta nousi hevoisen sieramiin. Muutaman tiiman päästä oli ajetus asettunut ja pari päivää sen perästä hevoinen työhön kykenevä."

_Isäntä_: "Vaan kuulkaapas, hyvä vieras. Oletteko te, joka niin näytätte tarkoin tutkineen käärmeitä, koskaan nähneet heidän jalkojansa? Olen kuullut sanottavan, että käänne kauvan vitsalla pieksettäissä vatsasta pistää jalkansa näkyviin."

_Opistolainen_: "Ei käärmeellä koskaan ole jalkoja ollut eikä sille semmoisia kasva, vaikka sitä kuka kaiken ikänsä pieksäisi. Pelkkää valhetta kaikki puheet käärmeiden jaloista ovat eli jonkun koirahampaan laatimia."

_Isäntä_: "Mitenkäs sitte käärmeet kulkevat?"

_Opistolainen_: "Heidän ruumiinsa on Jumala niin rakentanut, että ne sen sujuttamisella voivat sukkelasti paikasta paikkaan liikkua."

_Isäntä_: "No, onkoon tuo totta, että käärmeet pitävät oikeita käräjiä, ja että heillä on tuomarit sekä asianajajat niinkuin käräjissä ainakin?"

_Opistolainen_: "Aina siinä sivussa on vähän perääkin; vaan ei käärmeiden käräjissä muita riitoja ratkaista kuin rakkauden. Keväällä koska lehdet puihin puhkiavat, kokountuu käärmeet yhteen joukkoon jollekulle kivikkokentälle ja pitävät siinä häitänsä. Mutta ihmiset, varsinki Suomessamme, jotka niin suuresti rakastavat riitoja ja käräjänkäymisiä, ovat käärmeiden kihlajaisjuhlista tehneet käräjiä."

_Isäntä_: "Vai niin on laita senkin asian. Noinpa kaikki asiat tutkien selviävät vaikka tietämättömyydessämme useinki luonnollisia tapauksia ihmestymme. Nyt sen jo oivallan, ett'ei teidän toimenne eläviä, itikoita ja kukkaisia hakiessanne ole tyhjä ja joutava."

A.E. Nylander.

10.

Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.

_Suomi_ on syntymä-maamme. Siinä elivät isämme, siinä heidänkin isänsä aina ammoisista ajoista. Suomessa miehistyi, kasvoi ja sivistyi Suomen kansa monta kovuutta kärsien. Senpä tautta onkin tämä maamme meille sulompi ja kalliimpi muuta kaikkea maailmassa, se kun on paras perintömme isäimme isiltä. Mutta Suomessa eivät kuitenkaan ole Suomalaiset aina alkuansa asuneet; vaan samoin, tuin kaikki muutkin kansat, ovat hekin ikivanhoina aikoina kulkeneet nykyisille asuinsioillensa etäältä _idästä_.

Heidän alkuperäinen kotinsa oli luultavasti Aasian maan osan sisustunturit taikka niiden tienoot, sillä näiden vuorien pohjaisilla vietteillä tavataan tänäänkin vielä heikkoja, kohta katoavia jätteitä Suomalaisten suvusta. Muita väkevämpiä kansoja paeten siirtyivät he länsipohjaan päin täältä, kunne heitä aikoja myöten iso lahko kulki _Uraalitunturien_ poikki ja levesi yli itä- ja pohjois-Euroopan nykyiseen Venäjänmaahan. Näitä Suomalaisia asui nyt täällä kaksi suurempaa sukua, joista _Hämäläiset_ elivät etelämpänä aina Uraalitunturista _Laatokkaa ja Äänistä_ eli Oniegajärveä kohdin; ja _Karjalaiset_ taas pohjoisempana _Vienanmeren ja Vienanjoen_ ranteilla.

Täällä oli myöskin _muinainen Perma_, jossa Suomalaiset satoja vuosia asuivat vapaina omassa vallassansa, kunne sieltä viimeinkin Suomenniemelle siirtyivät. He elivät kylittäin, pitäjittäin ja kihlakunnittain keskinäisessä liitossa; ja hallitus oli kunkin sukukunnan vanhimmilla, joita muiden kansain tarinoissa toisinaan sanotaan _kuninkaiksi_. Kuitenkaan ei taitanut näillä päämiehillä vielä varsin suurta valtaa olla, ja kun erityiset sukukunnat olivat yhteistä hallitsijaa vaella, niin ei myöskään heidän keskensä pysyväistä valtakuntaa syntynyt. Ainoa mikä heitä yhdisti, oli yhteinen usko ja kieli, yhteiset tavat ja yhteinen etuisa kauppa, jota käytiin uutterasti muihin etäisiinki maihin; sillä Perman Suomalaiset olivat varsin vilkasta ja toimellista kansaa. Aina Judiasta, Arapiasta ja muista Aasian maista kulki kauppiaita joukottain heidän kanssansa kaupalle, ja tämän kautta hyötyi permalaisten kansakunta rikkaaksi ja mainioksi. Heissä alkoi herätä sivistys ja taito, sekä vakauntui omituinen jumaluudenkin palvelus, vaikka se tosin vielä oli pimeä ja pakanallinen.

Arvattavasti ei näistä ajoin vielä löydy tarkempia tietoja, mutta ainoasti tummia tarinoita ja sekavia satuja, joita muiden muistomerkkien puutteessa täytyy seurata. -- Tämmöisen tarinan mukaan oli Perman Suomalaisilla Vienanjokeen pistävällä niemellä korkean tarhan sisällä _pyhä metsä tahi puisto_, jonka keskellä seisoi kulta-koristuksilla kaunistettu _epajumalan kuva_; ja tarhan portilla vartioitsi kuusi miestä, kaksi aina kerrallansa yöt, päivät kaiken vuotta. Tässä tarhastossa oli määrättömiä raha-aarteita tallella maassa; sillä kunkin rikkaamman kuollessa jaettiin hänen tavaransa tasan perillisten ja itsensä kuollehen välillä, jonka osa sitte haudattiin tähän pyhään puistohen. -- Kuin taas lapsi syntyi, haudattiin aina silloinkin kahmalollinen hopeita tarhaston sisälle maahan.

Taas toisia tarinoita myöten seisoi länsipuolella jokea tumman kaunis ja loistava temppeli, jota oli niin summattomalla rikkaudella rakennettu, että koko sen ympäristö välkki ja hohti kullalta ja kiiltäviltä kiviltä. Sisäpuolella kynnystä oli suuri myrkyllä täytetty hauta, vaan itsessään temppelissä istui epäjumalaa palveleva _naispappi_, joka oli mahtava noita ja verokseen aina sai kaksikesäisen hiehon. Tätä noita-naista suojeli kolme vartijaa, nimittäin: orja, härkä ja hirmuinen korppikotka, joka siivillänsä rutisti ja löi kuolijaaksi jokaisen, ken tätä paikkaa liian lähelle tuli. -- Temppelin ulkopuolella vartijoitsi kolmekymmentä muuta noita-naista, mutta sisällä sen karsinassa seisoi itse epäjumalan kuva, joka kantoi kiiltokivillä koristettua kruunua päässä ja kaulassaan kallista koristusta, joka oli kolme sataa markkaa maksava. Polvillaan piti hän kaunista kultamaljaa, joka niin oli suuri, että sen viinaa täynnä neljä vahvaa miestä työn tuskin taisi tyhjentää.

Permalaisten näin kasvaessa mahtaviksi ja rikkaiksi kiihtyi myös kiihtymistään heidän kanssakäyntinsä muiden kansain ja varsinkin Norjalaisten kanssa, jotka meritse purjehtivat laivoillaan tänne. Ensimäinen näistä Permaan purjehtijoista oli tiettävästi muudan Norjalainen nimeltä Ottari. Hän eli yhdeksännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen ja oli ensimäinen, joka laivallansa tuli Vienajoen suulle. Tähän asti oli hän vaan tavannut raakoja autiomaita, joissa ei löytänyt muita asukkaita, kuin moniaita metsästäjiä ja yksinäisiä linnun ja kalan pyytäjiä; mutta toisella puolen jokea oli maa vahvasti asuttu ja hyvästi viljelty. Ottari ei laivallaan uskaltanut kulkea tätä etemäksi; vaan puhutteli kuitenkin asukkaita saadakseen tietoja heidän maastansa ja havaitsi heidän kielensä olevan melkein samanlaisen, kuin kotimaansa pohjoisrajoilla asuvien Lappalaisten. Tästä pitäin alkoivat nyt Norjalaiset uutteraan Permassa käydä oman voittonsa vuoksi. Saivat näet vaihtokaupassa Permalaisilta metsä-riistan nahkaisia sekä mursujen, valaskalain ja tursasten luita ynnä muitakin etelä-maista tänne tuotuja tavaroita; ja kun täällä käynehet kotiin palattuansa tiesivät Permasta ja sen asukkaista puhua monta eriskummaisuutta, niin sinne kulki yhä toisia purjehtijoita. Yksin kuninkaitakin sanotaan Norjasta useinki käyneen täällä; sillä tämmöisiä Permaan purjehtijoita pidettiin heidän kotimaassansa suurina sankarina, ja heille tuli siitä jalo ja mainio nimi.

Mutta monestikin eivät Norjalaiset vaan kauppansa vuoksi käyneet Permassa, mutta ryöstivät myöskin ja rosvoilivat sen asukkailta, mitä suinkin taisivat. Varsinkin on merkillinen se retki, jonka Norjalaiset _Kaarli ja Toorer Huuti_ sadan ja viiden muun toverinsa kanssa vuonna 1026 kahdella laivalla tekivät tänne, ja josta eräs _Islantilainen_ kirjoittaja on lavean kertomuksen jättänyt. Sitä myöten pitivät Kaarli ja hänen kumppalinsa ensinnä rauhallista kanssakäyntiä Permalaisten kanssa; mutta kauppansa tehtyä rikkoivat he rauhan ja menivät laivoillensa. Täältä tuli joukko heitä sitte yön pimeällä maalle, ja kulkivat varkain ennen mainittuun pyhään tarhastoon, siinä löytyviä aarteita ryöstääksensä. Tämä heidän varkautensa olikin varsin hyvästi onnistua. Toorer löi kirveensä tarhaston seinään ja nousi sen avulla toiselle puolelle; Kaarli teki samate, ja yhdessä avasivat sitte muille toverilleen tarhaston portin. Näin oli jo kukin heistä saanut koko kannalmuksen kultaa olallensa ja oltiin jo tarhasta palautumassa; mutta Toorer, joka jo oli epäjumalan polvilla olevan kultamaljan saanut, tahtoi myös kultakoristusta hänen kaulastansa. Löi siis kirveellään _Jumalan_ kuvaa päähän, niin että se suurella jyrinällä putosi maahan; mutta tämäpä kuului tarhaston vartijoille, jotka puhalsivat torviinsa ja alkoivat ahdistella varkaita. -- Työn tuskin pääsivät nyt Norjalaiset heidän käsistänsä ja pakenivat kiiruusti takasi laivoilleen.

Näin oli Perman Suomalaisilla useinkin riitoja Norjalaisten kanssa, vaan heidän vaarallisemmat vihollisensa olivat kuitenkin _Venäläiset_ ja varsinkin heidän _Noukorotiin_ vasta perustama valtansa. Tämä kohosi kohta voimalliseksi ja koki kaikella tavoin saada Suomalaisia veronalaisiksi. Nämä taas pitivät puoltansa urhoollisesti ja tekivät vihollisilleen useinkin suurta vahinkoa. Niin löivät he vuonna 1079 kuolijaksi Novkorotilaisen Ruhtinaan _Svietoslavitsan_, joka oli tullut valloittamaan heitä, ja hävittivät koko hänen sotajoukkonsa, mutta vähitellen muutti Venäläisiä kuitenkin heidän maahansa ja saivat osan heistä veronalaiseksi, joka tapahtui noin vuoden 1130 paikoilla. Varsinkin koska _Mongolialaiset_ siirtyivät Aasiasta Eurooppaan ja kukistivat koko Venäjän vallan, tunkeutui pakenevia Venäläisiä suuri paljous Suomalaisten asumamaille. Tätä täytyi näiden viimeinkin paeta ja siirtyä aina lännemmäksi, kunne heille suotiin vakaa ja pysyväinen asunto _nykyisessä Suomessa_. Asia on niin kuitenki ymmärrettävä, että tämä siirtyminen tapahtui vähitellen. Uskottavasti oli muudan osa heistä jo 8:lla vuosisadalla Suomeen siirtynyt, toiset taas joutuivat tänne vasta aikaa myöten myöhemmin.

11.

Mathias Aleksanteri Kastrén.

Nykyiseen asuntomaahansa siirtyessään on Suomen kansa jättänyt jälkiä pitkin tietänsä. Se ei suorastansa tullut tänne, siirtelipä vähäisen matkaa kerrallaan, leväten toisinansa vuosikymmeniä ja satojakin. Joka paikkaan, missä se leponsa oli pitänyt, jäi siten asumahan muutamia, joiden se maa oli mieleen. Niistä jälille jääneistä sukeusi aikojen kuluessa koko kansoja ja juuri siitä että Suomen heimoväkeä asuu koko välillä tästä Altaivuorihin astikka, päätetäänki Suomen kansan siitä tulleen. Niitä kansoja ovat Vepsäläiset, Perämaalaiset, Syrjäläiset, Samojedit, Vogulit, Ostjakit y.m. Kullakin niistä on nyt erikieli ja yhtä vähän me ymmärtäisimme heidän puhettansa, kuin he meidän, niin on aikaa voittain alussa yhteinen kielensä, heidän hajalle erottua, muuttunut erilaiseksi. Mutta kuitenkin on vielä sekä kielessä, että ajatuksessa ja tavoissa jotain kaikilla näillä, josta tunnetaan Suomalaisten veljiksi. -- Noin 20 vuotta takaperin ei tiennytkään Suomen kansa näistä heimolaisistansa mitään. Se oli muiden kansojen joukossa heimotonna, veljetönnä, kuni mierolle hyljätty orpo. Nyt se on löynnyt kotinsa muinaisen, tavannut hajalle piranneet sisarensa, ja se on kaikki yhden ainoan miehen työ. Hän osoitteli Suomalaisten jälkiä myöten, vaelteli pirtistä pirttiin tiedustelemassa heidän heimolaisiansa ja ennättikin viimen Altaivuorten luo, johon jälet loppuivat. Tämä mies, jota kaikkein Suomalaisten pitäisi tuntea ja arvossa pitää, oli _Mathias Aleksanderi Kastrén_. Hänen elämästänsä aivon nyt Sinulle jutella, koska se meille tuli puheeksi.

Kastrén syntyi Joulukuun 2:na päivänä v. 1813 Tervolassa, jossa isänsä oli kappalaisena. Ihmeellinen on että hän, jonka oli kaiken ikänsä vaeltaminen Pohjan tuntureita, syntyikin ja eleli lapsuutensa noilla raukoilla rajoilla, Lapissa leivättömässä. Isän kuoltua lähetettiin poika Oulun kouluun, jossa kiitettiin ahkeraksi lukemaan. Vaikea olisi kuitenkin hänen varattoman koulua kauvan käydä, jos ei hyväntahtoisilta sukulaisilta yhä välistä olisi saanut apua. Koulun läpi päästyä meni v. 1830 Helsingin yli-opistoon. Alussa kuitenkin ei saanut olla Helsingissä, vaan täytyi mennä Uskelaan kotiopettajaksi eräälle herralle. Siellä ollessansa sivistyneen perheen seassa, hävisi hänestä vähitellen liika ujoutensa sekä mielisynkeys. Vuoden 1832 alussa Kastrén siitä toimituksesta palausi Helsinkiin ja tarttui väkisen lukemiseen, kunne v. 1836 pääsi viisausopin kokelaaksi. Ahkeraksi häntä mainitsivat toverinsa yli-opistossakin, mutta erinomaista luonnon lahjaa ei ollut hänessä vielä havaittavana, vaikka kyllä kuuluu olleen vikkelä puheisiin ja väittelemisiin. Opistolaisena hän enimmiten harjoitteli itämaan kieliä sekä viisausoppia. Niinä aikoina oli Suomalaisuus juuri heräämäisillänsä; useammat opistolaisista, vaikka lapsuudesta Ruotsin kieleen tottuneet, rupesivat kaikin voimin Suomea oppimaan. Kastrén'inki jalo mieli tästä tuli intoon joka vielä tulisemmaksi kiihtyi, satuttuansa lukemaan mainion Tanskan prohvessorin Rask'in lauseen, että Suomen kieli olisi mitä suloisempia maan päällä. Silloin päätti Kastrén koko elämänsä työksi tutkia Suomen kieltä ynnä sen heimomurteita. Köyhyytensä ei hänen kuitenkaan nyt vielä sallinut sitä varten lähteä matkustelemaan; opettamisella hänen nytkin täytyi hankkia leipänsä.

Vasta 1838 vuoden alussa sai Kastrén kauvan toivotun tilaisuuden lähteä tutkimaan Suomen heimokieliä. Silloin otti hänet eräs virkatoimituksille Suomen Lappiin menevä ystävä matkatoveriksi. Torniolta kulkivat Tornio- ja Muoniojokea ylös; sitten kääntyivät itäänpäin ja tulivat tunturien yli Inarijärven rannoille. Utsjoella asti käytyä palautui sitten Kastrén Sodankylän ja Kemin pitäjien kautta. Tällä matkalla hän opiskeli Lapin kieltä, tutkieli Lappalaisten elämänlaadun sekä tavat ja keräeli vanhoja lauluja sekä muinaistarinoita.

Matkalle lähtiessään oli Kastrén eräälle tuttavalle antanut toimeksi hänen nimessänsä hakea avoimeksi julistettua Suomen kielenopettajan virkaa yliopistossa. Nyt palatessansa kotiin oli tulevasta ajasta huoleton, toivoen Helsinkiin tultua saavansa sen viran, ja pääsevänsä siitä leivänsaamisen surusta, jossa siihen asti oli elänyt. Mutta toisin kävi kuin oli toivonut! Ystävänsä joka ajoi asiata, oli sen unohtanut kokonaan eikä havainnut ennen kuin määrä-ajan ohitse mentyä. Kun siis Kastrén syksyllä tuli Helsinkiin oli jo toinen sen viran kerinnyt saada. -- Tämän toivon sammuttua välähti hänelle kuitenkin toinen paljoa parempi. Tiede-akademia Pietarissa varusteli silloin tutkimaretken Siperiaan ja kuului mielellään tahtovan matkueesen jonkun Suomalaisen, jonka tulisi tutkia Siperiassa asuvia Suomen kansoja sekä kielen että tapojenki puolesta. Tähän tarttui Kastrén innolla kiinni ja tarjousi akatemialle. Jo olikin kaikesta sovittu ja Kastrén opiskeli mitä siksi tarvittiin, vaan yhtäkkiä katosi häneltä sekin toivon välähys. Akatemialta tuli nimittäin kirje, jossa sanottiin matkahankkeiden lakanneen ennen arvaamattomista syistä.

Mutta ei nytkään Kastrén ruvennut epäilemään. Hän oli jo aikaa sitten koetellut ruotsiksi kääntää Kalevalan runot, että sillä tavoin saisivat muutkin kansat ihaella kansamme jaloja lauluja. Mutta se työ ei tahtonut hänelle luonnistua, koska hän paikottain ei tarkoin ymmärtänyt mikä tarkoitus oli; niille epäselville paikoille selitystä hakemaan päätti nyt mennä Karjalaan, josta Kalevalan runot suurimmaksi osaksi ovat kerätyt. Saatuansa matkarahaa Suomen kirjallisuuden seuralta, läksikin keväällä v. 1839 matkalle ja vaelteli sen kesän sekä Suomen Karjalassa että Aunuksessa keräellen runoja ja muinaistarinoita. Syksyllä jällensä Helsinkiin tultua rupesi sitten kääntämään Kalevalaa, kunne sen sai valmiiksi 1841 vuoden keskivälillä. Tämä käsi-alansa olisi jo yksinäänki tehnyt Kastrén'in kuuluisaksi, vaikk'ei hän sitten muuta mainittavaa olisi tehnytkään; niin oli se tarkkuudella ja taidolla tehty.