Part 8

Näin ennustaiden ärjähtää jo Hekla itse hirveällä äänellä. Hänen sisuksestaan kuuluu kauhea ryske ja rytinä, jota seuraa eräitä kovempia paukauksia. Tämä hirmuinen jyry, joka kuuluu aina yhdeksän peninkulman päähän, ennustaa vaan uutta kauheutta; sillä kohta sen jälkeen leimahtaa tuli vuoren aukeasta kidasta. Sitä seuraa musta, sakea savu, josta salaman tapaisia valkeita ja suuria tulipalloja sinkoilee ylös taivaalle. Vuoren suusta lieskaavassa tulessa tanssii lukematoin paljous kaikenlaisia kiviä, joita tulen voima usein lennättää monen peninkulman päähän, ja siinä sivussa valuu vuoren kidasta tulinen, kiehuva koski, joka kanssaan kulettaa suuria kallion lohkareita. Vihdoin valahtaa vuoresta laava, joka on velliksi sulanutta kiveä ja samassa tupruaa tulen kanssa tuhkaa niin paksulta, että siitä useinki kirkas, valkoinen päivä monen peninkulman laajalta muuttuu pilkkoisen pimeäksi. Tämmöisen laavavirran maalle levetessä, jäähtyy ensiksi päällimäinen pintansa ja kovettuu kohvaiseksi kuoreksi, jonka alla virta valuu edellensä yhä. Näin syntyy sulan kiven jäähdyttyä suuria laava-luolia, joita sitte Islantilaiset käyttävät eläimille navetoiksi.

Yhdenlainen vuori on _Katlegja_. Se ei tosin tulta usein suihkuta, vaan sitä rajumpi on silloin riehunsa. Niin rajusi hän varsinki vuonna 1750 erinomattain julmasti. Syttymistään ennustava maantäräys halkaisi tienoilla olevat jäätunturit ja lennätti heistä lohkareita aina mereen asti. Mikä jälelle jäi, sen sulatti tulensa ja vaikutti rasittavia vesitulvia. -- Intoonsa nousseen vuoren jyske ja jyry oli niin hirveä, että koko saaren pelättiin häviävän. Sitä paitse tärähteli maakin kauheasti. Itse vuori syyti suustaan oikeata raetta, jossa oli hietaa ja tuhkaa sisällä. Toisinaan taas lenti monen naulan painavia, kuumia kiviä sen kidasta taivaalle ja niiden seurassa lukemattomia ilmassa hajoavia tulipalloja. Tämä kaikki oli vielä kuitenki vähäistä. Mutta äkkiä leimahti nyt hirmuinen tuli-patsas vuoresta ja levitti semmoisen liekin, että näytti, kuin olisi koko taivas tuleen syttynyt. Ilmassa sähisi alinomaa kirkkaasti tuikkivia tulia ja niistä levisi semmoinen loiste, että keskellä yötä oli yhtä valoisa, kuin muulloin päiväsydämellä.

7.

Ukosta kuussa.

Keskustelu.

Muutamana iltana istuivat Elsa ja Antti kotitupansa ikkunassa, haastellen niitä näitä keskenänsä. Virkkoi tuosta nyt pieni Antti sisärelleen Elsalle: "näetkö, Elsa, kuinka kauniisti kuu kumottaa taivaalla ja tuolta puiden lomasta aina pilkistelee tänne, juurikuin silmänsä etsisi meitä? -- Lähtekäämme ulos, niin saamme häntä tarkemmin katsella!"

Siihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta katsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: "hyvin kuu tänään näyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli kappale kuu oikeastaan ompi?"

_Antti_: "Enkä tiedä. -- Miksi häntä itse arvelet?"

_Elsa_: "Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni."

_Antti_: "Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on tuolla äitimme aitassa."

_Elsa_: "Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja suu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?"

_Antti_: "Ja vieläpä partakin päälliseksi; -- nyt sen vasta havaitsen! Niinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä on naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin."

_Elsa_: "Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin Samulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi lysti tietääksemme! -- No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme, kysykäämme häneltä."

Lasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä, ja kohta kysäsi Elsa: "näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän istuu tuolla tähtien joukossa?"

_Setä_: "Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut."

_Elsa_: "No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt? Totta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin vanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?"

_Setä_: "Kuu on jokaisen setä, ken siksi vaan tahtoo häntä omistella,"

_Elsa_: "Kuinka sanoitte, että kuu on jokaisen setä? miten se on mahdollista?"

_Setä_: "Totta puhuen ei kuu hyvät lapseni ole kenenkään setä eikä mikään ukko, niinkuin luulette."

_Elsa_: "No, ompaan sillä nenä, silmät ja suu ihan selvällensä, niinkuin teilläkin setäni."

_Setä_: "Vaikka vielä, mutta hänellä ei ole muuta ruumista, niinkuin hyvästi näette."

_Elsa_: "Niin on kyllä, ett'ei hänellä ruumista ole, eikä hänestä sitte lienekään ukoksi! Vaan mikäs kummitus hän sitte on, koska hänellä kuitenkin on muoto, kuin ihmisellä?"

_Setä_: "Hän on ilman avaruudessa vierevä taivaan kappale, niinkuin meidän maamme ja muut lukemattomat tähdet taivaalla."

_Elsa_: "No, jos niin on, miksi hänellä on ihmisen silmät, joita ei ole toisilla tähdillä?"

_Setä_: "Ne pimenteet kuussa, jotka näyttävät meistä ikään kuin ihmisen muodolta, eivät ole muuta kuin suurempia syväyksiä ylhäisempäin paikkain välillä, kenties yhdenlaisia, kuin maalta löytyvät laaksot, notkot ja alangot. Sillä kuu, niinkuin muutkin taivaan kappaleet, on suuri, ympyräinen pallo; mutta samoin kuin maa ei hänkään pinnaltansa ole aivan sileä ja tasainen, vaan kuussa niinkuin meilläkin vaihtelee vuoret, laaksot ja lakeudet."

_Antti_: "Mikäs mainio voima näin mahtavan pallon ensin sai ilman avaruuteen heitetyksi?"

_Setä_: "Sama väkevä ja voimakas käsi, joka auringon, maan ja kaikki taivaan tähdet asetti ylhäisille aloillensa ja samassa määräsi, mitä rataa heidän kunkin oli kulettava, nimittäin: Herra, kaiken löytyvän Luoja."

_Elsa_: "Ah, kuinka Hän siis lienee jalo ja voimallinen."

_Setä_: "Jumala on kaikessa jaloutta jalompi ja kaikkea voimaa väkevämpi, niin ett'ei ihmis-järki taida täydelleen käsittää Hänen töitänsä."

_Antti_: "Ja koskas Luojan käsi kuun tuonne ylhäälle kiidätti?"

_Setä_: "Alussa aikojen kohta jälkeen maan luomisen kertoo Pyhä Raamattu."

_Elsa_: "Mistäs aineesta hänen Jumala ensinnä sai?"

_Setä_: "Jumala, hyvät lapseni saapi, ja tekee, minkä Hän tahtoo, tyhjästä. Ettekös ole lukeneet Raamatussa, että maailma on Jumalan sanalla valmistettu ja että kaikki, mitkä näemme, ovat tyhjästä tehtyjä?" (Hebr. 11: 3).

_Antti_: "Mistäs syystä kuu vuorotellen nousee ja alenee taivaalla?"

_Setä_: "Uskollisen toverin tavalla seuraa hän alati maatamme kiertäen sitä vähää vaille 13 kertaa vuodessa, ja kullakin semmoisella matkalla viipyy hän 27 päivää ja 8 tuntia, jota aikaa sanotaan kuukaudeksi."

_Elsa_: "Onkos kuussa minkäänlaisia asukkaita?"

_Setä_: "Sitä on vaikea tarkoilleen määrätä. Uskottava on kuitenkin, sielläkin löytyvän jonkunlaisia eläjiä, Vaikka luultavasti ovat eriluontoisia, kuin maalla asuvaiset, koska tähtien tutkijat eivät sano kuussa ilmaa ei vettä löytyvän."

_Elsa_: "Ah, jospa kuitenkin voisi kuussa käydä sen ihmeitä katsomassa!"

_Setä_: "Se on mahdotointa! Kaikki, mikä maahan kuuluu, on siihen myös sidottuna. Etkös havainnut äsken, kun veljesi toverineen heitteli koppia, kuinka koppi viskattaissa kiipesi ylhäälle, mutta aina taaskin lankesi maahan? Niin palaavat kaikki maan pinnasta eroitetut kappaleet siihen tasasi, sillä maalla on erinäinen voima, joka vetää lähellä löytyvät olennot tykönsä."

_Elsa_: "Entä jos ihmisellä olisi siivet, tottahan sitten voisimme kuuhunki kohota?"

_Setä_: "Eipä kumminkaan. Maan ympärillä on, niinkuin tiedätte, ilmaa monen peninkulman paksulta ja tätä ilma-määrää ulomma ei voi mikään maasta loitota. Koska nyt linnutkin ovat maahan kuuluvia, täytyy heidän jäädä tämän piirin sisälle. Tosin saattaa monikin heistä lentää hyvinkin korkealle, vaan ei kuitenkaan etemmälle, kuin maallista ilmaa kestää ja on; viimein täytyy heidän kumminkin maahan laskeutua."

_Antti_: "Mistä kuu saapi kauniin, kirkkaan valonsa?"

_Setä_: "Kuulla ei itsellään ole valoa, vaan se tulee hänelle auringon säteistä, jotka ensinnä sen pintaan paistavat ja siitä heijastavat meidän maahamme, samoin kuin päivän säteet taitaa peilin lasiin satuttaa ja siitä sitte toiseen, varjossa olevaan paikkaan johdatella."

_Antti_: "Mutta kuu ei aina ole yhdenlainen, vaan muuttaa muotonsa; mikä tähän on syynä?"

_Setä_: "Se että aurinko vaan puoleksi aina valaise häntä. Koska siis kuu määrätyllä matkallansa sattuu samalle puolelle kuin aurinko, taikka maan ja auringon välille, niin emme voi nähdä hänen valaistua puoltansa, joka on aurinkoon päin. Toista pimeätä puolta, joka on meitä kohdin, ei taas silmämme eroita, ja siksi emme koko kuuta silloin tiedä olevan. Tähän aikaan sanotaan kuuta syntyväksi. Vaan koska siitä taas kuu kulkiessaan siirtyy vähän syrjemmä, alkaa hänen valaistu kylkensä meille vähitellen länsi-taivaalla näkyä, kunne hän matkallansa tulee iltaan toiselle puolelle aurinkoa vasta-päin, jolloin häntä sanotaan _täysikuuksi_, sillä nyt on koko hänen valaistu puolensa maata kohdin ja näkyy meille täydellisesti. Siitä alkaa taas valaistu kylkensä vähitellen kääntyä maasta pois, kunne kuu jälleen joutuu maan ja auringon välille ja hän meille on näkymätöin."

_Antti_: "Kulkeeko kuu aina yhtäänne päin."

_Setä_: "Kuu kulkee aina itää kohdin taikka vasemmalta kädeltä oikealle, tosin näyttää meistä, kuin kulkisi hän idästä länteen, vaan tämä ulko-näkyinen liikunta syntyy siitä, että maa itse on liikkeessä."

_Antti_: "Onkoon pitkältä kuuhun täältä meidän luotamme?"

_Setä_: "Luetaan sinne noin 36 tuhatta peninkulmaa, joka kuitenkaan ei sen matkan suhteen ole suuri, mikä täältä on aurinkoon ja muihin taivaan tähtihin."

_Antti_: "Vieläkö setä muuta tietäisi kuusta tarinoita?"

_Setä_: "Tietäisin kenties jotakuta vieläkin, niinkuin kuun pimenemisestä ja muusta semmoisesta, vaan jääköönhän kuu tällä kertaa jo alallensa."

_Antti ja Elsa_: "Niinpä jää hyvästi nyt _ukkonen kuussa_! Ehkä toiste vielä joskus yhteen yhdymme."

8.

Androklon leijona.

Rooman muinoin voimakas kansa, joka jalon väkensä kautta kerran oli lukematointa vierasta kansaa valloittanut ja heitä tahtonsa jälkeen hallitsi, oli vähitellen itse turmeltunut suvustansa ja alullisesta luonnostaan luopunut. Heiltä on kadonnut se vahva miehuuden henki, jonka nojassa koko heidän suuri ja mainio voimansa oli, ja ennen vapaudestaan niin arkoja Roomalaisia piti nyt itsevaltaiset, monestikin mielettömät keisarit kovassa, ihmisluontoa alentavassa orjuudessa. Vähän suretti enää epäsukuisia Rooman asukkaita mikään muu, kunhan vaan hallitsijansa huolesta saivat vaivatta ja helposti jokapäiväisen elatuksensa ja heillä alati vaan oli uusia huvituksia tarjona. Erittäinkin rakastivat he semmoisia väen koetuksia, joissa taikka miehet miehiä vastaan tappeli, taikka taas orjat eli pahantekijät pakoitettiin sotimaan hirmuisten metsä-eläinten kanssa. Sitä vasten oli heillä erityinen tappelukenttä eli teaatteri, sirkus nimeltänsä. Tämä oli suuri ja komea, soikeanpyöreä rakennus, jonka ympärillä kohosi istuimia useammassa rivissä perätysten, niin että siihen yhteensä mahtui aina neljättä sataa tuhatta henkeä. Mutta itseänsä tappelukenttää kaarti joka kulmalta korkea rautainen aita, ett'ei katselijoille olisi haittaa ja pelkoa siinä telmävistä pedoista.

Niin oli kerrankin Roomalaiset keräytyneet tämmöistä huvitustappelua katsastamaan, jossa pahantekijäin ja syynalaisten täytyi metsäpetojen kanssa taistella. Näitä julmia eläimiä oli tätä varten hankittu suuri joukko; mutta kaikkein hirmuinen heistä oli kuitenkin eräs leijona, jonka mahdotoin koko, lainehtiva harja ja julma ärjyntä yhdellä aikaa sekä kauhistutti että ihmestytti näkijöitä. Nyt laskettiin muudan mies taistelukentälle. Häntä vastaan karkasi kohta leijona yhdessä hyppäämässä, mutta luokse tultuaan pysähtyi hän äkkiä, kävi kesyksi ihan ja läheni miestä niinkuin ystäväänsä. Mies tuskin hirvesi katsoa eteensä, odotti vaan kuolemataan, mutta leijona ei vahingoittanut häntä, heilutti vaan häntäänsä niinkuin koira, joka hyväellen tervehtii isäntäänsä, ja nuoli hänen käsiä ja jalkojansa. Keksittyään tämän tointui mies vähitellen peloistansa ja alkoi tarkemmin katsastaa leijonata. Sen tunsikin tuosta ja alkoi puolestaan nyt ilolla häntä hyväellä. Tämän soi leijona mielellään ja näytti ikäänkuin iloitsevan, että hänet viimeinkin oli tunnettu.

Tämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita. Kokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista mieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä, käsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän oli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.

"Orja olen ja Androklo on nimeni," vastasi mies. "Isäntääni olin seurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua siellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin hänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni kuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin isäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin itse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää vaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin aution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin olin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona, jonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa piileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla huudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta pelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän minua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi minut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja nosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut piikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä vihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa pois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta sen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen, sillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun syliini kipeän käpälänsä. -- Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä sitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä uutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen lihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa ollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi tämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä ollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan en kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä tavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi orjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla tänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut kuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään tälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. -- Luultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska nyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti minut henkihin."

Tämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut kansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta kuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan lahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja, kuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse kulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja kaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja missä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta suuhun kansassa: "tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja kohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!"

9.

Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.

I.

Eräänä kesä-iltana tuli Junualan taloon nuori opistolainen, laukku selässä. Hän meni pirttiin ja pyysi yösijaa itselleen. "Ainahan toki lienee suojaa vieraanki varaksi," vastasi isäntä. Opistolainen riisui nyt laukun selästään ja istui penkille. Emäntä puolestaan kävi ruokaa laittamaan ja isäntä kysyi tupaan tulleelta: "mistäs kaukaa ja millä asialla tämä vieras on?" -- "Olenpahan," vastasi vieras, "tullut Helsingistä tänne maan-seutuihin tutkiakseni maan luontoa, eläviä, kasvuja ja muita Jumalan luomia."

_Isäntä_: "Apteekkiinko niitä taas nyt ostetaan? Kyllä muistan isä-vainajani siitä puhuneen, että täällä hänenki aikoinansa oli _Turusta_ käynyt apteekki-herroja, jotka kokoilivat käärmeitä ja muita matoja, viedäkseen niitä kaupunkiin, koska heistä siellä hyvä hinta silloin maksettiin. Vaan kuinkas kävikään Mikkolan Matille. Muudan näistä herroista oli sanonut Pietarissa maksettavan kymmenen kolikkaa sittisontiais-kapasta, ja Matti rupesi näitä eläviä nyt uutterasti teiltä, laitumilta poimemaan, eikä kaiken kesää muuta tehnyt, kuin vaan sontiaisia keräsi, luullen sillä tavoin pian rikastuvansa. Koska viimeinki oli heitä muutamia tynnyrimääriä ko'onnnt, vei hän syksyllä sitte saaliinsa Pietariin, jossa meni parhaasen apteekkiin ja tarjosi tavaransa kaupaksi. Nähdessänsä Matin myytävät, myhästyi apteekin isäntä nauramaan, vaan kuultuansa Matin pyytävän tavarastansa kymmenen kolikkaa kapasta, suuttui apteekkari, luullen Matin sitä pilkalla sanovan, ja ajoi hänen kiireimmittäin ulos apteekkihuoneesta. Nyt vasta havaitsi Matti-parka toisen narrin olleensa ja kulki häpeissään tyhjällä kukkarolla kotiinsa."

_Opistolainen_: "Kyllä on mahdollista, että ennen aikaan on kauppaa käyty madoillakin ja tehdäät sitä varsinki ulkomailla vieläkin muutamilla; vaan en minä sitä vasten ole tänne tullut, enkä eläviä ja kasvuja täältä hae, heistä hyvää hintaa saadakseni eli niillä pettääkseni ketään, mutta ainoasti tarkempaa tietoa heistä saadakseni, että tuntemaan tulisin, minkälaatuiset niin elävät, kuin kasvut ovat täällä Suomessamme. Kenties voisin heitäkin tutkimalla tuottaa jotakin hyötyä maallemme; sillä eihän Jumala tyhjän tautta ole luonut maailmaan mitänä."

_Isäntä_: "Olisikos sitte kaikista metsässä ja kedolla löytyvistä elävistä ja madoista jotakin hyötyä?!"

_Opistolainen_: "Niin on kyllä, ett'ei koko maailmassa mitään tavata, jolle ei hyödyttävä toimensa olisi määrätty."

_Isäntä_: "Olisiko esimerkiksi noista ilkeistä sisiliskoistakin minkäänlaista hyötyä. -- Eihän ne muuta te'e kuin vahinkoa ihmiselle ja jos kaksi-haaraisella kielellään saavat ketä pistellä, niin vieläpäs kuoleman tuottavat hänelle."

_Opistolainen_: "No semmoista se on! Tietämättömässä tyhmyydessään nurkuvat ihmiset Jumalan ihmeellisiä rakennuksia luonnossa. Täten saavat he kaikkein viattomistakin luontokappaleista julmia otuksia ja epäluulossaan pelkäävät ja vihaavat he semmoisiakin eläviä, joista ei ole mitään vahinkoa."

_Isäntä_: "Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että tointanne katsoin niin halvaksi ja sitä pilkalla puhelin; kyllä nyt jo ymmärrän, että olette viisas ja taitava mies. Pyytäisin siis, että minulle tarkemmin selittäisitte noiden meidän talonpoikaisten mielestä niin ilkeiden sisiliskojen luontoa."

_Opistolainen_: "Mielelläni minä sen voimani mukaan olen teille selittävä. Suomessa löytyy kahdenlaatuisia sisiliskoja. Toinen laji heistä on hoikempi ja vikkelämpi, toinen paksunläntäisempi ja varreltansa lyhempi. Edellimäinen asuu yltänsä kivikko- ja koivikkomaalla, jälellinen parhaastansa hieta-perällä. Näitä kumpaakin pitää kansa aivan syyttä vaarallisena, koska eivät niin kovasti taida hampaillaan purra eli kielellään pistellä, että haavoittaisivat ihoa. Sisiliskon kieli on muka pehmeä kuin pumpulinen lanka ja hampaansa niin pienet, ett'ei se niillä voi vahinkoa tehdä, jos kuinka koettaisi."

_Isäntä_: "Kuka tuon niin tarkkaan tietääpi?"

_Opistolainen_: "Kun ette muuten asiata uskone, olen minä sen kieltämättömästi todistava. Tänne tullessani satuin juuri sisiliskon löytämään metsästä, ja se on minulla tässä tuohitötterössäni tallella. Katsokaa nyt omin silminne!"

"Elkää, hyvä herra, päästäkö sisiliskoa astiasta!" huusi isäntä säikähtyen, "se tulee mun päälleni."

_Opistolainen_: "Kyllä minä sen kiini pidän, elkää ollenkaan peljätkö. Tässä sen nyt näette."

_Isäntä_: "Niinpä toimastaan. -- Tietäjä te kyllä lienettekin."

_Opistolainen_: "Asiasta en tahdo väitellä, jos tietäjän nimellä tarkoitat niitä, jotka eivät epäluulon suvaitse järjellisiä asioita hämmentää ja häiritä. Sitä en kyllä tahtoisi minäkään suvaita, sillä se on Jumalata vastaan synti, että Hänen luomiansa kappaleita ja olentoja kaiketta syyttä halvennamme."

_Isäntä_: "Mitäs tuohon voipi, kun kaikki kerran ovat tottuneet sisiliskoja ja heidän kaltaisiansa pitämään vahingollisina otuksina."

_Opistolainen_: "Näettehän te, ett'ei tämä ketään vahingoita. Eihän tuo koetaksaan purra eli pistellä."

_Isäntä_: "Kyllähän tuon näen, ja toden sanoakseni ei sisilisko koskaan vielä ole minua eikä tieten muitakaan purrut eli pistänyt."

_Opistolainen_: "No, miksi häntä sitte pelkäätte."

_Isäntä_: "En tiedä tosiaankaan. Vaan kyllä sen nyt selvästi näen ja oivallan, ett'ei sisiliskot voi mitään pahaa tehdä, vaikka tahtoisivatkin. Tohtisin minäkin nyt vaikka ottaa hänet käteeni. Antakaas tänne tuo elävänne." -- Tällä puheen sai isäntä sisiliskon käteensä, ja sanoi nauraen: "Voi kuitenkin, kuinka tuo typeryydessämme useinki hulluja olemme! Minäkin jo vanha, ijällinen mies olen kaiken ikäni näitä sieviä ja sukkeloita eläviä vihannut, -- jopas kuni ruttoa pelännyt. Nyt vasta häpeällä havaitsen, kuinka lapsellinen olen ollut ja vielä kukin on, joka sisiliskoja pitää ilkeinä ja vahingollisina elävinä. Kiitoksia siis neuvostanne, hyvä Maisteri. Vaan eihän ainakin voine mitään hyötyä olla tämmöisistä otuksista, josko ei kyllä vahinkoakaan?"

_Opistolainen_: "Kyllä niistä on hyötynsä, vaikk'ei monikaan uskoisi. Ne elävät parhaastaan kärpäsistä sekä muista syöpäläisistä, joten maasta hävittävät monta vahingollista elävätä. Muutamissa etelä-maiden tienoissa pidetään varsin sitä vasten sisiliskoja huoneissa, joista tappavat kärpäsiä, russakoita ja muita pahantekijöitä. Tätä tehdessään osoittavat he erinomaisen sukkeluuden. Olen minäkin toisinaan pitänyt sisiliskoja muutamia kuukausia huoneessani, jolla aikaa niin kesyiksi kävivät, että tulivat kärpäisiä syömään omasta kädestäni. Ruu'an puutteessa voivat he sillä väliin elää aina kolme viikkoa ja vielä kauemminki syömättä; eikä sekään ole sisiliskolle haitaksi, jos häntä jostakin syystä keskestä katkiaisi, sillä kohta kyllä kasvaa hänelle uusi häntä."

_Isäntä_: "Kyllä niin näkyy tosiaankin olevan, kuin sanotte, ett'ei Jumala mitään ole luonut, josta ei jotakin hyötyä olisi. -- Hupaista kyllä olisi, jos vielä joutaisitte niitä, näitä minulle selittämään, niinkuin käärmeiden luontoa esimerkiksi. Vaan tänään on myöhäinen jo, ja varmaan olette matkastanne väsyksissä. Olkaa siis hyvä ja käykää levolle. Mutta mielelläni soisin, että muutaman päivän luonani viipyisitte, niin saisimme jatkaa tänään alottamaa puhettamme."

II.

Aamulla taaskin yhdessä ollen jatkoivat isäntä ja opistolainen eileisen pakinansa ja vieraalleen sanoi edellinen: "oikein oli lystiä kuulla eileisiä mietteitänne sisiliskoista ja heidän luontonsa laadusta. Lupasitte tänään puhua käärmeistäkin sanaisen, ja tuopa tosin olisi hupaista, sillä mielelläni haluaisin näistäkin elävistä saada tarkempia tietoja, etten turhaan pelkäisi heitä, niinkuin tähän asti olen sisiliskoja pelännyt."