Part 7

Aivan pieni siis on meidän maamme, jos vertaan sitä koko _maailmaan_. Aurinko yksinänsä on jo miljoonan ja neljä sataa tuhatta kertaa isompi _maata_. Se ei säteillänsä valaise ja lämmitä ainoastaan meidän maatamme vaan monta muutakin maailman kappaletta, jotka samoin kuin meidänkin maamme, kiertävät sen ympäritse. Tämmöistä aurinkoa kiertäviä maailman kappaleita taidamme useampia selvästi nähdä taivaalla; ja oppineet tähtien-tutkijat tietävät luvunlaskulta tarkkaan määrätä, kuinka kaukana kukin heistä on auringosta, kuinka pitkä matka heillä on kierrettävänä ja kuinka kauvan he sillä matkallansa viipyvät. _Merkuurio_, joka kaikista näistä on aurinkoa lähinnä, kiertää sen ympäri 88:ssa päivässä ja rientää puolen viidettä peninkulmaa sekunnissa, joka vaan on silmänräpäyksen aika. Meidän maamme joka on etempänä auringosta ja siis tekee pitemmän matkan, tarvitsee 365 päivää ja 6 tiimaa auringon ympäri kiertääksensä, mutta sillä aikaa on hän 333,000 peninkulmaa kulkenutkin, joka jo on hirmuinen väli. Tällä matkalla on kuu hänen alinomainen kumppalinsa ja seuraa häntä luopumatta. Se on meitä kaikista taivaan kappaleista lähinnä ja on kuitenkin meistä 35,000 peninkulman päässä! Kaikkein etempänä auringosta on näiden tähtien joukosta _Neptuuno_, joka matkallansa aurinkoa kiertäessä viipyy 218 meidän vuottamme. -- Tykin kuula lentää nopeasti, vaan tarvitsisi kumminkin 25 vuotta ennättääkseen auringosta maahan, vaikka hän tavallista kyytiänsä kulkisi.

Niitä taivaan kappaleita, jotka niinkuin meidän maamme kiertävät aurinkoa ja saavat valonsa siitä, sanotaan yhteisellä nimellä _kierto-tähdiksi_. Että nämä ovat meidän maamme kaltaisia, että niissä myös vuoroilee vuoden ajat sekä yö ja päivä, ja että niissä samoin kuin meidänkin maassamme on maata ja vettä, se on varma; jonka tähden myös on luultava niissä löytyvän eläjiä. -- Muut lukemattomat tähdet taivaalla näkyvät suurimmaksi osaksi olevan aurinkoja taikka semmoisia tähtiä, joilla on oma loistonsa ja jotka niinkuin meidän aurinkomme, valaisevat muita pimeitä taivaan kappaleita, Kaikkia näin itsestään loistavia tähtiä sanotaan _kiintonaisiksi_. Meidän aurinkomme on siis kanssa tämmöinen _kiinto-tähti_, mutta luultavasti muita suhteen sangen pieni. Sillä kuinka me voisimme näitä muita kiinto-tähtiä nähdä, jotka kuitenkin ovat verrattoman etempänä meistä, kuin meidän aurinkomme, jos eivät olisi sitä paljoa suuremmat?

Tätä kaikkea kun ajattelemme, niin emmehän taida olla maailman jaloa rakennusta ihmettelemättä emmekä ylistämättä sen voimaa ja viisautta, joka kaikki nämä ihmeet loi! --

2.

Maasta ja sen asukkaista.

Puhellessamme maailman rakennuksesta tulimme jo havaitsemaan, että maa, jolla asumme, koko maailmaa suhteen on sangen pieni, vaikka sillä jo itsellään on kokoa kyllä. Mimmoinen taas maa muutoin on muodoltaan, sitä ei heti silmämme havaitse, me kun maan pintaa emme näe, kuin vähäisen alan vaan kerrallaan ja se meitä itsiämme on liian lähellä. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikkea maailmassa kuvailee jotenkin tarkasti hänen varjonsa; ja kulia kappaleella esimerkiksi on ympyräinen varjo, se on itsekin tämän varjonsa muotoinen. Niin taitaa siis maankin muodon hänen omasta varjostaan arvata, ja mimmoinen hänen kuvansa on, semmoinen maa itsekin on muodoltaan. -- Varmaan olette jonkun kerran kuulleet kuun pimenemisestä puhuttavan; kukaties olette semmoisen tapauksen jo itsekin havainneet. Kuussa nähdään silloin aina musta ympyröinen pimenne, joka tulee siitä, että maa aurinkoa kiertäessään sattuu sen ja kuun välille, jonka tähden hän pimeän varjonsa heittää kuun pinnalle, joko kokonaan eli vaan osaksi. Tästä nyt, että maan varjo kuussa näkyy ympyräisenä, tiedämme sen, että hän itse on ympyräinen taikka kerän kaltainen, jota todistaa moni muukin seikka varsin selvästi. Senpä tähden maan ympäri saattaakin kulkea ja sitä niinkuin kerää kierrellä. Jos esimerkiksi itää kohdin alkaisimme kulkea ja pitäisimme yhtä suuntaa yhä, niin viimein lännestä palaisimme siihen, kusta läksimme. Tätä matkaa ei kuitenkaan käy jalkasin tehdä, sillä sitä tulisi neljättä tuhatta peninkulmaa ja päälliseksi olisivat vedet, vuoret sekä muutkin vastukset esteenä; mutta laivalla on jo useinkin maan ympäri purjehdittu ja purjehditaan uudellensa yhä.

Vaikka maa muodoltaan näin nyt on ympyräinen, ei sen pinta kuitenkaan ole ihan tasainen. Siinä kohoaa siellä täällä vuoria ja kukkuloita, mutta korkeimmatkin heistä ovat maata suhteen niin vähäisiä, että sen päällä eivät tunnu enemmän, kuin pikkuinen hietajyväinen sylenpaksuisen pallon pinnalla; sillä maan paksuus on 1193 Suomen peninkulmaa. Tämä mahdotoin pallo kulkee samoin kuin muutkin kiertotähdet auringon ympäri ja tätä tehden on sillä kahtalainen liikunta. Pyörähtää muka pallin tavalla ympärinsä ja rientää yhtaikaa aurinkoa kiertäen edelleen. Ympärinsä pyörähtäminen tapahtuu lännestä itään 24 tunnissa, jota aikaa sanomme vuorokaudeksi, ja tämän vuoksi vaihettelee meillä valon ja pimeyden aika; sillä näin pyöriessään kääntää maa vuorottain molemmat puoliskonsa aurinkoa vasten ja hänestä pois taas. Maan lännestä itään pyörähtäminen tekee myös sen, että näyttää meistä, kuin aurinko ja kaikki taivaan tähdet kulkisivat toisin, taikka idästä läntehen. Ja koska maa liikkuu ja me hänen kanssa, niin on silmistämme myös, kuin aurinko kulkisi ja maa olisi alallaan yhdessä kohdin, samoin kuin soutajasta näyttää, kuin saaret ja niemet kulkisivat hänen ohitsensa, vaikka nämä paikkansa pitävät ja vene vaan liikkuupi.

Maa-pallon joka puolella asuu ihmisiä kussa vaan maata on, vaan tätä ei sen pinnalla ole, kuin kolmanneksi osaksi, kaikki muu on _vettä_. Tätä taas ei vaan jokiloissa ja järvissä ole, mutta maan ympärillä juoksee joka haaralla suuret _valtameret_, joissa vesi on suolaista. Isompia maita näiden vesien keskellä sanomme _mantereiksi_ ja ja'amme heidät viiteen suureen eri osaan, jotka nimeltänsä ovat: _Euroopa, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Austraalia_.

Näissä maan-osissa yhteensä elää noin 1000 miljoonaa ihmistä, jotka niinkuin tiedämme kaikki ovat yhdestä parikunnasta si'inneet. Myöhemmin on kuitenkin sekä ilman laatu ja elatuskeino että muutkin syyt heissä vaikuttanut monta muutosta, niin että asujamet maan eri tienoilla nyt paljonkin eroavat toisistaan. Ne, joilla on sama muoto ja luonnonlaatu sekä yhteinen kieli ja yhteiset lait ja tavat, luetaan yhteen _kansaan_ kuuluvaksi, ja tämmöisiä kansoja on maanpinnalla lukemattoman monta, joita ei kaikkia vielä tunnetakaan. Kuitenkin on monta yhtäläisyyttä erityistenkin kansain välillä ja varsinkin niiden, jotka yhdessä maan-osassa asuvat. Euroopassa asuvilla kansoilla on useammalla _valkea iho_, suora, pitkäksi kasvava tukka, sievä, muodosta ulkoneva nenä ja mustat eli siniset silmät. Sitä vastaan on useammilla Afrikan ja Austraalian kansoilla _musta_, sametti-siliä iho eli karva, kähärä villainen tukka, leveä nenä ja paksut, punaiset huulet. Me sanomme näitä _Neekeriläisiksi_ yhteisellä nimellä.

Aasian asukkaat taas ovat enimmiten iholtansa _kellanruskiat_ ja Amerikan alkuperäiset asujamet _vaskipunaiset_. -- Melkein kaikissa tienoin maata on täysikasvuisen ihmisen koko puolen kolmatta kyynärää eli vähäistä enemmän. Mutta hyvin pohjaisissa maissa, joissa talvea kestää pian kaiken vuotta, kitistyy ihmisen ruumis ja käypi kylmästä kokoon, niin että harvoin kasvaakaan kahta kyynärää korkeammaksi. Tämmöisiä ovat nykyiset Lappalaiset, mutta luultavasti olivat hekin ennen etelämpänä eläessänsä isompikasvuisia. -- Siellä täällä tavataan mahdottoman isoja ihmisiä, jotka ko'oltansa ovat neljän kyynärän korkuisia ja vielä päällekin. Tämmöisiä sanotaan jättiläisiksi. Kuitenkaan ei kokonaista jättiläis-kansaa maailmassa missään löydy. Niin isoja ihmisiä ei kasva, kuin silloin tällöin sattumalta.

3.

Maasta ja sen tuotteista.

Ilma kuin ei kaikissa tienoin _maata_ ole yhtäläinen mutta muutamissa maissa on kaiken vuotta varsin vari, muutamissa kovin kylmä, toisissa taas pysyy kummankin vaiheella taikka lieto taikka lauhkea; niin ei maakaan yltänsä ole yhtä viljava. Kuitenkin on kullakin maakunnalla ne viljat ja aineet, jotka sen asukkaat toimeen tullakseen tarvitsevat. -- Kaikkea, mitä maa asujillensa tarjoo ja tuopi, sanotaan yhteisellä nimellä _maan tuotteiksi_. Nämä taas ovat monenkin laatuisia, jonka tähden ne toisistaan eroittaakseemme kolmeen isompaan lahkoon ja'amme, joita sanomme _luontokunniksi_. Sitä myöten kuuluu nyt kaikki, mitä maalla elää ja on, toiseen taikka toiseen näistä luontokunnista, jotka nimeltänsä ovat: _eläin-kunta, kasvain-kunta ja kivi- tahi kivennäis-kunta_.

Ne maat, joita asuu sivistyneet kansat, tuovat runsaasti kaikenlaisia viljoja ja varsinkin elon-aineiksi sopivia kasvuja; sillä asujamet viljelevät maatansa kaikella ahkeruudella. Toiset tienoot taas ovat juuri näitä viljoja vajaalla, joko siksi, että maa ei laatuansa ole kasvavaista, eli siksi, että sitä asukkaat hoitavat huonosti. Mutta sen siaan ovat nämä tienoot semmoisilta tuotteilta rikkaita, joita luonto lainaa itsestään, niinkuin kaikenlaista metalli-ainetta, rakennuksiin käytettävää kiveä, suolaa, puuta, metsää ja muuta semmoista. Tämän tautta ovatkin asukkaat maan eri-tienoilla nähneet itselleen etuisaksi viedä oman maansa liialliset tuotteet muihin vieraisin maihin vaihettaakseen sieltä semmoisia aineita, joita he kotonansa kaipaavat, vaan joita näissä maissa on ylen kylläksi. Näin on alkuansa erityisten kansain kesken _kaupankäynti_ syntynyt ja alettu kaikenlaista tavaraa maasta maahan kulettaa, joko vetämällä maitse, eli laivoilla meritse.

Myös on viisas Luoja niin säätänyt, että kukin maakunta tarjoo ne viljat ja elatus-aineet, jotka sen asukkaille ovat ilman ja luonnon laadun suhteen sopivimmat. Tuiki pohjaisissa maissa, niinkuin esimerkiksi _Lapissa_, kussa talvea kestää pitkältä, on ilmankin laatu kehno ja kasvamatoin. Tosin on sekä näistä tienoin sangen vari sen vähän aikansa, minkä sitä kestää ja on, ja maan viljat hyötyvät varsin välehen, mutta useimmiten panee heidät kylmyys ja halla ennenkuin täydeksi tuleutuvat. Kasvaimet siis eivät yksinänsä elättäisi asukkaita, vaan mitä heiltä tämän puolesta puuttuu, sen täyttää metsänkäynti ja kalastaminen; sillä vedet ovat täällä kalakkaita ja metsät riistalta rikkaita. Ahkera metsänkäynti pitää näillä Pohjanmailla myös ihmisen ruumiin alati viriänä ja riistan nahkaiset suojelevat sitä kovassa kylmässä. -- Tavallista karjaa ei näillä tienoin hoideta, vaan sitä vastaan pidetään paljon _poroja_, joista on Lappalaisille sama hyöty, kuin on meille lehmistä, hevoisista ja muista kotieläimistä. Nämä porot, joita myös peuran nimellä elää väljällä metsässä, täyttävät hoitajansa kaikki tärkeimmät tarpeet, vaatimatta kuitenkaan suurta huolenpitoa. Sillä porot syövät parhaastaan _jäkälää_ ja sammalta, ja tämän ruokansa kaivavat he talvellakin itse lumen alta kavioillansa. Naaras-puolet, joita eri-nimellä sanotaan _vaatimiksi_, lypsävät runsaan ja lihavan maidon, ja heidän lihansa on ruuaksi hyvänmakuista. Mutta poroa ei Lappalainen pidä vaan lehmänänsä; hän käyttää sitä hevoisenkin asemesta ajaakseen, johon työhön tämä eläin hyvästi soveltuukin: sillä hän on kestävä ja kulullensa joutuisa. Poro, näet, ei astu paljon milloinkaan, vaan juosta hölköttää pian kaiken matkansa, jota hän päivässä tekee aina puolen toista kymmentä peninkulmaa. Lapin reki taikka _ahkio_ on näöltään kuin keskeltä katkenneen veneen keula. Tämä taas on joko avonainen eli etupäästä hylkeen nahalla katettu, jolloin sitä ei ahkioksi sanotakaan mutta eri-nimellä _pulkaksi_.

Tätä paitse on vielä poroista monta muutakin etua. Niiden nahkaisista valmistaa Lappalainen kaikki vaatteensa, niinkuin turkit, kengät ja muut monenlaiset peittehet. Heidän sarvistaan saadaan kaikenlaisia aseita ja koristuksia, heidän luista tehdään veitsiä, lusikoita ja neuloja. Suolista sitä vastaan ja suonista valmistetaan jänteitä ja köysiä, ja kavioista koverretaan pienempiä astioita ja kuppia. Niin on näillä Pohjan perillä tämä ainoa eläin asukkaiden kaikki hyvyys ja tavara.

Tuiki toisenlainen on sitä vastaan eteläisten kansain elanto. Joissa tienoin kesää kestääpi kauan ja ilma on lämmin ja vari, siellä on maakin viljava ja sen tuottamat hedelmät ovat mehukkaita ja viileitä. Myös on näissä maissa enemmän eläimiä, kuin muualla, ja nämä ovat isoja ja väeltään vahvoja, niin että kuuman ilman monia vaivoja jaksavat sietää ja kärsiä. Niinpä on _Elehvantta tahi Elehva_ noin seitsemän kyynärän korkuinen, ja pituudelleen vielä isompi; mutta vaikka hän näin on ko'oltansa mainio, kulkee hän kuitenkin noin kymmenen peninkulmaa päivässä ja kantaa selässään kokonaiset tornit miehineen päivineen. -- Joissa taas maa on hyvin kuiva ja kasvamatoin, ja matkaaja aukeita hietakankaita samotessaan vasta matkain päästä kuivettuvan lähteen tapaapi, niinkuin Arapiassa ja monessa muualla; siellä elää Luojan säännöstä _Kameli_. Tämä kummallinen eläin tulee aina 14 päivää toimeen juomatta ja rientää yhdeksän peninkulmaa päivässä kuumimmallakin helteellä, kantaen selässään noin 60 leiviskää.

Ylen kuumissa maissa ei kuitenkaan ihmiset ole niin voimakkaita ja työssään uutteroita, kuin jossa lämpö on kohtuullinen, sillä alituisessa lämpimässä raukeaa ja veltostuu heidän ruumiinsa. Mutta tämän vuoksi onkin heillä semmoiset maat asuttavina, että ne itsestään kasvavat kaikenlaista viljaa ja elon ainetta. Talvesta ei ollenkaan tiedetä; mutta luonto on täydessä elossaan alati. Metsä ei milloinkaan muuta muotoansa, vaan pysyy aina yhtä vihantana, keto kantaa kaiken vuotta kauniita kukkaisia, ja maa tuopi yhä uusia viljoja antaen sadon satonsa perähän. -- Niin on kullakin maalla omat etunsa, oma luonto ja laatunsa.

4.

Ajan luku muinaisina aikoina.

Se jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi sanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti kantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät sitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja keksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan onkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina aikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen muuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään näkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva pituus ja koko johdatti vähitellen _tiima-lautojen_ tekohon. Tämmöisiä patsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan seuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen jo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain kulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan apua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna ja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä. Tietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi ihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa yhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla merkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan kansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat kiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän keksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden _vesi-uuriksi_. Sitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni pyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan, joka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa toiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina alemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa taas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän kauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten _Kyyros_-nimisen kuninkaan aikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä sitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390 jälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian kuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti kuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin laittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä laatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio _Harun al Raschid_ vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle _Suurelle Kaarlolle_. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti tiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle kunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin tiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain tähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina ihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä palasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli kelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet, joista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.

Kuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia. Kesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja talvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina aikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä tuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä. Kaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen lasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua, kumottiin koko näin laadittu _hiekka-uuri_ toiselle päällensä. Mutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat kunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat. Semmoisia _tiima-lasia_ nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla kirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin vaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden vielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta voitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.

5.

Nykyisten kellojen keksintä.

Vasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan kulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki vielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta niiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä kellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki _rattailla käyvät kellot_, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta tarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.

Tämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen toimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa löytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä _luoti-kelloja_ käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen, vaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia senlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla teki Ranskalainen munkki _Gerbert_, joka sittemmin hallitsi paavina II:n _Sylvesterin_ nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti viisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet lyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344 valmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello sitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan maalta mainion _Heinrich von Wich_-nimisen kelloinekijän joka valmisti Pariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen kuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen kello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan semmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.

Sen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia, ett'eivät _heilurin taikka pendelin_ puutteessa käyneet tarkasti. Tämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija _Galilei_ (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua katsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää yhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin eli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin kelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka sitä alati piti liikkeessä.

Tuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä, kunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa lakkarissa. Tämmöisiä _lakkari-kelloja_ valmisti ensiksi eräs Saksalainen, nimeltään _Pietari Hele_, Nyrenberg'in kaupungissa noin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa ja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki _Nyrenbergin_ muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä aina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello sopimahan sormuksen kantaanki.

6.

Luonnon ihmeitä Islannin saarella.

Islanti on pohjimmainen Eurooppaan kuuluvista saarista ja kylmyytensä vuoksi tuskin puoleksikaan asuttu, sillä suurimman osan hänen alaansa peittää ikuinen lumi ja jää. Mutta juuri näillä poloisilla pohjan perillä havaitsee tarkka tutkia varsin merkillisiä luonnon ihmeitä.

Viljaa ei saarella kasva paljon ensinkään ja kaikki leiväksi tarvittava jauho on muualta tuotava. Samoin on ruohokasvaimetkin hyvin harvinaiset ja eräs sammallaatu on piammastaan asukasten ainoa elatusaine. Ennen vanhaan oli saari paljoa viljavampi, mutta viime-aikoina ei maaviljelys ole ollenkaan tahtonut menestyä. Tätä muutosta luullaan ajo-jäiden vaikuttamaksi, jotka vuosittain Tammikuussa tulevat itä-tuulen puhaltaessa Islannin ranteille, ilmoittaen lähestymisensä jyryllä ja paukkeella. Näistä täytyy nyt kaikki meren lahdet ja selät saaren seutuvilla ja usein koko merikin aina etäälle. Toisinaan tulee nämä jäät suurina, useinki 300 jalan korkuisina vuorina toisinaan taas pienempinä lohkareina, joiden paksuus aina kuitenkin on vähimmäksi puolentoista kyynärää, jos ei enempi. Jäävätkö nämä ajojäät nyt kauaksi sulamatta, tulee heidän kauttansa niin kova ja ankara pakkainen, että ihmiset sekä elävät ovat vilusta kuolla. Vaan jos äkkiä sulavat, niin hävittää siitä syntynyt tulva maat, rannikot avaralta, ja hevoiset, lampaat ja muut eläimet, jotka tulvanalaisilta laitumilta eivät saa ruokaansa, näkee nyt sääliksensä useinki vilusta väristen seisovan suurissa laumoissa ja hädissään pureksivan toisiansa, kunne voimattomuudesta viimeinki vaipuvat. Muutamain viikkoin perästä, tavallisesti Maaliskuussa, lähtevät ajojäät taaskin liikkeelle, yhtä hirveällä paukkeella ja jyrinällä kuin tullessaanki.

Ihmeellisenä vastakohtana maan pinnalla vallitsevalle kylmälle on sen sydämessä näillä tienoin raateleva tuli. Kovimman rajunsa osoittaa se saaren monissa tuli-vuorissa, joista erittäinki _Hekla_, vaikka hän ko'oltaan ei ole suuri, riehuvaisen raivonsa tautta on merkillinen. Hyväksi onneksi ei hän kuitenkaan kovin useasti näytä hirmuansa, vaan sitä kauhiampi on voimansa koska se kerran ilmoitaksen. Hänen tuleen syttyessä näyttää kuin seutuvilla olevat jäävuoretkin pyytäisivät tämän jalon ilmiön hirveyttä suurennella. Sillä vähää ennen, kuin Hekla alkaa tulta suihkuta, halkiavat ja särkyvät nämäkin aina kauhealla jyrinällä; jonka ohessa ilma käypi tuiki kylmäksi, vaikka sitä vastaan maan pinta tuntuu ihan kuumalta.