Part 6

Heikki Helisevää tuskin, lukijani, tunnette, kuka hän aikanaan oli; mutta kyllä hän syntymä-seuduillaan on vieläkin hyvässä muistossa. Viraltaan oli Heikki viulun soittaja ja harvassa lieneekään hänen vertaistaan tässä toimessa. Sillä kun Heikki viulunsa kieliä koski, sai hän niistä semmoiset sävelet, että vasten tahtoansa tanssi vanhat ukotkin akkoinensa, saatikka sitte nuoret ja jaloiltaan nopsemmat. Tämän taitonsa vuoksi olikin Heikki kotitienoillansa muita soittomiehiä kuulumpi ja missä ikään häät, tanssit taikka muut pidot tuli vietettäviksi, siinä oli Heikkikin viulunsa kanssa ja soitteli kansan kaiken huviksi. -- No, tuosta en kuitenkaan aikonut tällä kertaa puhua, vaan siitä, kuinka hän muutamasti sai soitella susille. Oli muka soittajana ollut eräissä häissä ja mieli sieltä lähteä kotiinsa, joka pitopaikasta oli parin virstan päässä. Sinne olisi kyllä oikea maantiekin vienyt, mutta Heikki, joka syntymä-seutunsa tunsi tarkoillensa, päätti suorinta suuntaa halki metsän pyrkiä vähäiseen mökkiinsä, niinkuin monesti oli tehnyt jo ennenki. Sai siis viulu kainalossa metsää samoamaan ja oli jo puolen taivalta kulkenut, kuin maa äkkiä vajosi jalkainsa alla ja hän samassa mennä hurahti pari syltä alemma. Jos nyt Heikki jo tätäkin tapausta hämmästyi, niin vielä oudompi oli mielestänsä, kun hän uudessa olopaikassansa näki suuren suden olevan ainoan toverinsa. Päälliseksi ei tämä tuntematon kumppalinsa näyttänyt juuri ystävälliseltä, vaan irvisteli ikeniään ja ärisi. -- Mikäs tässä tilassa neuvoksi? Olisiko vieras puhetta tajunnut, ei sitten hätää mitänä, sillä Heikki oli sanoissaan sukkela ja kielensä liikkui yhtä sievään, kuin sormensakin; vaan nyt ei tämä keino auttanut. Vaikeampi vielä oli väen vastustella, sillä viulun käyrä oli ainoa aseensa. Tätä muistellessa alkoi Heikki jo siksensä hätäytyä eikä tiennyt poloinen mies, kuta keinoa koitella. Tietämättä, mitä hän tuskissaan teki, sai hän tuosta viulunsa temmatuksi ja koski sen kieliä käyrällä. Sitä säveltä näkyi susi hyvästyvän, herkesi hampaitaan näyttämästä ja alkoi lymyssä korvin viulun ääntä kuunnella. "Ahas!" arveli Heikki, "kun sitä luontoa lienet, tulee meistä sitten tuttavat." Samassa alkoi jo erästä polskaa soitella, eikä aikaakaan, kun nosti susikin turpansa ylös ja alkoi ulvota kohdin kulkkuansa. Tosin ei tämä laulu ollut kaunis juuri nuotillensa, mutta laulajan hiljainen käytös ja se leppeys, millä hän soiton toisinaan tau'otessa silmäisi viulua, todisti kuitenkin, että harras huutonsa nousi sydämen pohjasta. Mutta susia oli muitakin metsässä, ja nämä kun soiton kuulivat haudasta, alkoivat puolestaan myöskin huutaa ja ulista. Tätä tehden tulivat hautaa aina lähemmä, kunne viimeinkin toinen toisensa perästä tuiskahtivat Heikki Helisevän soitto-saliin päällensä. -- Miten nyt oli Heikki-paran mielestä, sen arvaatte helposti. Tuskin pysyi hän seisaallansa, niin oli ennestäänki säikähyksensä suuri, ja nyt tuli hauta täyteen susia! -- No, muusta ei kuitenkaan apua ollut, jos ei viulusta; sen tajusi hän hädässäänki. Ei siis muuta keinoa koittanutkaan, vaan puristi viulunsa lujasti rintaansa vasten ja soitti sitä uutterammin. -- Pitkähännät, joita pikainen olemuksensa alusta hämmästytti, alkoivat tämän kautta vähitellen tottua oloonsa, eivätkä kaukaa vielä haudassa olleet, kuin Heikin soitto niin heidätkin viehätti, että istausivat kaikki hänen ympärillensä ja alkoivat yhtä suutansa ulista. Tästä nousi niin hirmuinen huuto, ett'ei Heikki Helisevä kuullut oman viulunsa ääntä, vaan kuta kovemmin kuulijansa ulvoivat, sitä sukkelammin liikkui käyräkin soittajan kädessä. Näin oli Heikki vähässä aikaa uusille toverillensa soitellut kaikki ne ryssät, polskat ja engelskat, mitkä suinkin muisti, sillä karttaaksensa, ett'ei kunniallinen kokous hänen ympärillänsä kyllästyisi yhteen nuottihin, koki hän soiton sorttia yhtenään vaihella. Mutta viimeinki loppuivat uudet soitettavansa ja koska siitä nyt mieli alusta taaskin alotella, niin viulusta kieli kielensä perään katkesi. Tästä huolimatta soitti hän ennättämistään yhä kunne käyränsä viimeinki pyöri vaan yhdellä kielellä. Silloin vasta alkoi hätä ja tuska ahdistaa hänen mieltänsä. Tosin oli sudet sitä nykyä semmoisessa huudon innossa, ett'eivät soiton laadussa havainneet mitään eroitusta; vaan Heikki arvasi heidän nälästyvän huutaessansa ja pelkäsi viimeisenki kielen katkiavan, jolloin kuolemansa olisi varma ja välttämätöin. Näitä ajatellessa kävi soittonsa sävel aina surkeammaksi ja Heikki-parka odotti vaan kauhistavaa kuoloansa, koska onneksi susihaudan omistaja Pekka Pulkkinen aamu-hämärässä tuli pyydystään katsomaan. Tämä oli sutten huudon jo etäältä kuullut ja siitä arvannut hyvän saaliin löytävänsä. Riensi siis hyvillä mielin edellänsä, kunne pääsi aina haudalle, vaan kuinkas hämmästyikään, kun sieltä viulun vingutus koski hänen korvaansa. Kohta ymmärsi jo kuitenkin asian, sillä haudalle asti saattoi ihmisen jälet, ja siitä arvasi hän, että vanha ystävänsä Heikki Helisevä siellä nyt soitteli susille. Ei siis kaukaa viivytellyt, koska soiton surkea ääni Heikin kauheata tilaa todisti kylliksi, vaan alkoi vipustimellaan haudan sisusta tyhjentää. -- Niin sai yhden laulajista heti paikalla haudasta, ja kohta toisen ja kolmannen vaan ei huuto ja soitto vielä kuitenkaan tau'onnut, sillä haudassa oli aina seitsemän sutta, ja Heikki ei ennen soittamasta herennyt, kuin hän viimeisen näistä näki vivussa kimpuilevan. Silloin vasta huusi hän Pulkkiselle: "nosta veikkonen minutkin täältä, mutta hiljaa ja siivosti!" Sen tekikin toinen ja pelasti vanhan tuttavansa.

Näin ihmeellisesti säilyi Heikki Helisevä viulunsa avulla susilta ja soitteli vielä monissa tiloissa paremmillekin kuulijoille. Mutta haudassa olostaan ei hän mielellään puhunut, jonka vuoksi epäluuloinen kansa piti Heikkiä velhona ja tietäjänä, joka taika-keinoillansa oli sudet haudassa lumonnut. Tämä yleinen usko oli Heikille vahingoksi, sillä vanhat ystävänsä alkoivat tämän tautta välttää häntä ja pelosta ei monikaan enää ottanut Heikkiä soittajaksi.

Kuitenkin oli tämä Heikin susilta säilyminen tuiki luonnollinen tapaus ja todistaa vaan sitä, ett'ei ihminen vielä ole kadottanut alullista valtaansa luonnon ja eläinten ylitse, vaan että tieto ja taito tekee hänet luonnonki herraksi.

24.

Isäimme maa.

Kaunista ja suloa paikkaa on montakin maallamme ja varsinki on eteläisiä maita Luojan laupias käsi monen määräisesti siunannut. Vaan kaikista armaan aurinkomme valaisemista tienoista on kuitenki meille sulin ja armahin se, jossa eloon aukiavat silmämme päivän valoa ensiksi ihaelivat -- jossa ensimäisen lapsuutemme viatoin ikä sai kuluneeksi ja jossa vastaista tulevaisuuttamme toivomme koittavassa tuikkeessa aaveksimme.

Täällä on ne niityt, nurmet, joista lasna ensimäiset kukkaiset poimimme, täällä vanhinten ystävämme asunto, täällä rakkaiden vanhempaimme ja armasten omaistemme hiljainen leposia.

Tässä on se maa, jonka säännöt ja asetukset suojelevat elomme ja omaisuutemme ja jonka menestystä ja etua mekin voimamme mukaan ahkeroimme.

Kiittäkööt eli soimatkoot meitä maat muukalaiset, meille on omain kansalaistemme kiitos aina kuitenki arvollisin, heidän moitteensa kovin ja katkerin.

Yhteiset on heillä ja meillä niin kovan kuin hyvänki onnen kohtaukset, kuni saman perheen jäsenillä. Yhtenä heidän kanssansa notkistamme Herran huoneessa polvemme, heidän rinnallansa jaamme haudassa siamme ja heidän lastensa kanssa saavat vuoronsa jälellisemme niin ilonsa ja riemunsa, kuin surunsa ja kaihonsa jakaa ja vaihdella.

Kotimaamme menestys ja onni on samassa meidänki sillä sen eistyminen ei ole jonkun yksityisen mutta kaikkein kansalaisten yhteisessä nojassa. Kullekin heistä tulee kaikki kunnollista valtajärjestystä seuraavat edut ja oikeudet hyväksi, vaan sentähden juuri tulee heidän myöski sen yhteisiä kuormia kantaa ja kärsiä. --

Jos siis tahdot jäsenen lailla siihen kansaan kuulua, jonka keskuudessa synnyit ja eloon heräsit, katsoen siksi joksikin hyväksi, että sinulla on kotoinen maa, joka nautitsee sekä muiden kansain kunnioitusta, että omaa vapautta, ja pidät sitä seikkaa pyhänä, että kunnossa pysyköön ja säilyköön se, minkä kerran esivanhempasi kunnialla voitti ja paljolla työllä ja vaivalla aikaan sai, tulee sinun myöski kansallista eloa ja menestystä kaikin vointisi ahkeroida. Tämä on jokaisen velvollisuus; sillä perheet, seurakunnat ja kansat saavat yksityisistä alkunsa.

Elä halpana pidä ja väheksi omia voimiasi, epäilyksellä sanoen: "mitäpä voisinkaan yksinäni, kun ei muut kanssani yhdistyne? Mitäpä paraski pyyntöni hyödyttäisi, jos etupäässä muut kuitenki ainoastaan rakastavat itsiänsä? Minä yksin häviäisin ja toiset soimaten sanoisivat: ylistystä ja kunniaa etsien oli hän jalo ja harras isäinmaansa rakastaja olevinaan, vaan mikäs onkaan tästä nyt hänen palkkansa!"

Näin ken sanoo ja puhuupi, hän ei enää isänmaatansa rakasta. Joka muiden ihmisten päätöstä pitää isänmaansa etuja kalliimpana, hän ei kansalaistensa kunnioitusta pitemmältä ansaitse eikä kauemmin yhteistä hyvää harrastele, vaan pyytää omaa mitättömyyttänsä muiden kunnottomuudella peitellä.

Eistä sopua ja yhteiseloa kansalaistesi kesken ja koe maasi ja kansasi hengellistä kohennusta kaikin voimisi autella. Mitä ei lakien säännöt eikä parhaatkaan asetukset aina voi vaikuttaa, nimittäin kansan sisällistä parannusta ja kuntoa, sen saa yksityisten esimerkki paljoa helpommin aikoihin.

Hanki kaikesta tieto, mitä maasi miehet niin muinaisina, kuin nykyisempinä aikoina ovat omin vointinsa toimittaneet. Koe kotoisen valtasi järjestystä sekä kansasi ominaista luontoa oppia ja pyydä kunnossa pitää, mitä niissä näet hyvää ja kiitettävää.

Kansalaisissasi herätä tämän kautta rakkautta isäinsä maahan ja luottamusta itseensä. Tämmöinen luottamus synnyttää jalon uskalluksen, joka eroten turhasta kerskauksesta osoitakse siinä, että me ihmis-arvomme oikein tunnemme emmekä tahdo alemma vaipua entistä oloamme.

Elä kansasi arvoa alenna, jos siitä jotakuta muiden kansain suhteen puuttuisikin; eläkä omasi rinnalla muita kansoja kehu ja ylistele. Eri etunsa ja avunsa on kullakin kansalla ja niin on silläkin, jota sinä sanot omaksesi.

Kotimaasi la'it, asetukset ja tavat pidä arvossa ja kunniassa, sillä niissä ilmoitakse kansasi omituinen luonne ja henki kaikkein parhaite. Niinpä maasi ja kansasi sääntöjä seuraa ja tottele, vaikkapa joskus estäisivätkin omaa etuasi, sillä valtakunnan yhteinen etu on useinki toista, toista erään yksityisen.

Jossa Luojan taivasta tähtinensä ensi kertaa tähysit, jossa armaan äitisi lempeät silmät hellästi holhoi sun kehtoasi ja aikaiseen jo isäsi rakas suu mieleesi kylvi tiedon ja siveyden siemeniä, siinä on sulo ja suotu isäisi maa, jota tulee ja sietää sun armastaa ja lempiä.

Ja vaikka ei muuta olisikaan koko kotimaasi kohdalla, kuin synkkiä soita ja kolkkoja karia, ja siellä vaan köyhyys ja puute majailisi, on tämä kuitenki se seutu, joka sinulle on sulin ja kallihin kaikista.

25.

Lehmää vuohena myöjä.

(Suomalainen satu.)

Vähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies ja sillä oli poika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä laittoi poikansa lehmää kaupalle kaupunkihin, jotta sen hinnalla sitte toisille eläimille syömistä saataisi. Poika läksi kulettamaan lehmäänsä ja tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimäistä kertaa oli käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä, hyvää koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: "minnekä, poika, viet vuohta?" -- Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli outoa hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen lehmänsä oli laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä olivat viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden ta'atse jälellensä ja tulivat uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: "Ka, vuohta viet, poika, markkinoille, mikä vuohellasi hintana?" -- Poika, joka ei tuntenut kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiata, miettien mielessänsä: "no, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai minä, kun kaikki tätä mun lehmääni vuohena pitävät?" Eihän kuitenkaan virkkanut kyselijöille mitään, vaan hosasi kuletettavaansa vitsalla, ja meni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat taaskin kartanoiden ta'atse jälellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen pojalle, tekivät hyvän päivän hänelle, ja sanoivat: "Ka, vuohtahan viet, poika kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?" -- "No, vuohihan tämä taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat," arveli poika viimeinkin, eikä jul'ennut asialta väitelläkään, sanoi: "no, kun ostaaksenne lienette, niin myön." -- Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet sopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta, ja läksivät matkaansa.

Miesten mentyä jäi poika seisomahan kadulle ja luki kaupassa saamat rahansa, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa, arveli: "lehmä totta oli kun olikin se mun kuletettavani, ja minä hupsu möin sen vuohesta!" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä toria saapi, jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi tuumitella neuvoa, miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli jo keinon keksineensä ja seurasi miehiä jälestä, astuen sinnepäin, jonne oli nähnyt heidänkin menevän. Siitä tuli hän torille, jossa markkinata pidettiin, ja näkikin miehet tässä häneltä ostamaa lehmää kaupittelevan. Poika katseli syrjästä heidän kauppaansa, ja näki vuohesta myömän lehmänsä nyt toisille tavallisesta lehmän hinnasta annettavan, josta älysi jo koko petoksen, arveli: "ahas, vai petitte te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan enkö minä teitä vuorostani petä!" -- Sillä tuumalla meni lähimäiseen juomapaikkaan ja maksoi isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: "meitä tulee tähän kolme miestä vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä, minkä nyt saatte, niin minä kun lähtiessäni sitte lakkiani kohotan ja pyöritellen sitä kysyn, jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää myöntääksenne." -- "Kyllä myönnän, kyllä," vastasi isäntä ja lupasi neuvon mukaan tehdäksensä; mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa juomapaikassa ja maksoi juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse kun ensimäistäkin, josta kulki takasi torille. Siellä oli nekin lehmän ostajat vielä, jotka keksittyänsä pojan, kohta tulivat hänen puheellensa ja kysyivät piloillansa, eikö harjakaisia lähtisi juomaan, kun niin väleen sai vuohensa myödyksi. -- "Ka, jos lähdemme," vastasi poika ja vei miehet lähimäiseen juomapaikkaan, jossa edeltäpäin oli isännälle rahan antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja mielivät poikkeen lähteä, niin kohotti poika lakkinsa, pyörittäen sitä kädessänsä, ja kysyi isännältä: "eikö se ole maksettu?" -- Isäntä vastasi: "jo hyvä vieras, jo se on maksettu!" -- Mitäs siitä; lähdettiin juomapaikasta yhdessä poikkeen, ja saatiin kaupungin katua astumahan, niin alkaa arvella ne nuoret miehet, että mitenkään se on jälki, kuin poika ei rahaa antanut ja se isännän mielestä oli maksettu. Eihän kuitenkaan rohenneet kysyä asiata, vaan kulkivat pojan kanssa edellehen, niin nähtiin taaskin juomapaikka muutamassa kohdin, ja poika sanoi toisille: "käykäämme tätäkin paikkaa ko'ettamassa, minkälaiset juomat tässä ompi!" -- No, sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät kapakkaan yhdessä. Tässä oli poika niinikään jo edeltäkäsin käynyt rahaa maksamassa, eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan. Isäntä kun tunsi jo entuudesta pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja miehet siitä taaskin ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika sitte isäntään päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi: "eikös se ole maksettu?" -- "No, se on maksettu," vastasi isäntä; ja miehet pojan kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumahan, niin sanoivat pojalle: "no, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot vaan: eikö se ole maksettu? josta he samassa sanovat: se on maksettu?" -- Poika vastasi: "tämä lakki on minulla niin onnellinen, että jos minä missä käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni kohotan tätä vaan ja kysyn: 'eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa vastaa: 'no, se on jo maksettu!'"

Tästä alkaa ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät hintaa. Poika sanoi: "ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä elatukseni ja tulen hyvästi toimeen." -- Toiset ei heittäneet sillä, vaan pyysivät, puistivat vaan sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika suostui kun suostuikin myömään sitä, ja sanoi: "no kolme sataa kun annatte, niin saatte hänet, hekää!" -- Toiset maksoivat ne kolme sataa mielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juomapaikka lähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle, niin sanoo siitä se poika nyt toisille: "te kun saitte mun lakkini, käykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös lakkia." -- Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan, jossa juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä sitte ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: "eikös se ole maksettu?" -- "Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu," vastasi isäntä, kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.

Kapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa; vaan ne nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään, hyvillänsä sitä, kun he hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo sitte muudan heistä: "alkasipa nyt ruu'an halu olla, lähkäämme syömähän jonnekin." Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät muutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella sekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki mielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllällehen ja tarjosivatpa vielä muillekin syrjäläisille, ketä vaan sattui kapakassa olemahan. Siitä, kun olivat kyllänsä saaneet viimeinkin, mielivät isännälle suorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostamaa laksia kysyen isännältä: "eikös se jo ole maksettu?" -- "Ei se ole maksettu," vastasi isäntä; "kukas sen olisi maksanutkaan?" -- Toinen kohotti uudestaan lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle, ja kysyi taaskin kiivaasti: "eikös se ole maksettu?" -- Isäntä ei tuosta kuitenkaan ollut millänsä, vaan päätti vaan kovasti: "no, se ei ole maksettu?" -- Mitäs? kun ei muu auttanut, täytyi miesten massaa isännälle raha ja häpeissään lähteä tiehensä.

Siitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitte keskenänsä, sanovat toinen toisellensa: "no, tekipähän poikakin meille lystin, jos lienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!" -- "No, emme me asiata siihen heitä," virkkoi muudan heistä, "pitäähän meidän pettäjätä rangaista." -- "Taitaisihan tuo sen ansaita," sanoi toisetkin, ja läksivät miehissä ajamaan poikaa jälestä saadakseen häntä käsiinsä.

Hyvän matkaa kaupungista maalle päin kulettuansa kuulivat jo muutamassa talossa, että siihen vähäistä ennen yksinäinen poika oli asettunut yöksi, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talon vä'en puheesta arvasi miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä ja läksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. -- Tämä kun kuuli heidän tulevan ja arvasi mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli, valitteli surkeasti. Toiset ei kuitenkaan tuota katsoneet, vaan muudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella makaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti lyötäessä vähäisen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo seisahalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi: "Voi, hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi minua; minulle toisinaan aina tulee hyvin äkki tauti, josta en parane mitenkään, ell'ei joku tällä sauvalla paina taikka lyö mun ruumistani! Semmoinen kohtaus tuli minulle nytkin ma'atessani tässä ja olisin varmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamahan; kiitoksia hyvät ystävät, avustanne!" -- Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen pojalla sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä enää muistaneet koko asiatansa; vaan alkoivat ostella pojalta sitä sauvaa, sanoivat: "etkö möisi tuota meille?" "Kyllä kaikitse tämän itsekin tarvitsisin," vastasi poika, "tämä, nä'et, on laatuansa semmoinen: vaikka mikä tulkoonkin kipeäksi, niin tällä kun painelee vaan vähäisen, se paranee siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme sataa antanette, niin myön mä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme vuoksi." -- Miehet suostuivat hintaan, maksoivat pojalle ne kolme sataa, mitkä oli vaatinut, ja ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan, jolla sairaita kävi parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin kauppaansa, sanoivat: "mistäs tiedämme, ett'et sinä meitä nyt petä?" -- Siinä sattui nyt vanha sairas akka makaamaan samassa huoneessa niin poika sanoi miehille: "jos ette muutoin usko; niin tuossa akka potee vuoteella, lyökäähän sitä päähän sillä sauvallanne, niin sen nä'ette, eikö sauva paranna." -- "No, siitä sen nä'emme," arveli miehet, ja löivät akkaa sauvalla päähän, tokko tuo tuosta paranisi; vaan akka-raja kun vähissä hengin oli jo entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin, ja kuoli. Miehille hätä käteen siitä; pelkäsivät pahan nyt perivän heidät ja valittivat asiataan pojalle, sanoivat: "no, minnekä me tämän nyt panemme, kun tämä räivä kuoli"! -- "Taisitte tavattomasti lyödä," vastasi poika, "kuoleehan ihminen, jos millä aseella lii'an kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee, mies-parat, eteenne, ei muuta kun henki hengeltä vaaditahan; vaan mulle kun taas kolme sataa antanette, niin otan koko asian päälleni." -- "Ka, ota veikkonen," sanoi miehet, lukivat rahat pojalle käteen, ja menivät samassa koko talosta matkaansa, juosten minkä ennättivät kotiinsa.

Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumahan. Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen. Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi: "nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle viemään jäähyttelemäänsä, ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui järveen ja kuoli." -- Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja siitä oli nähnyt, kuinka mies akka-vainaata käsipuolesta talutti, luuli toisen puheen todeksi, ja vastasi: "elä ole hätäissäsi, kuollut se olisi mummo-rukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vaan, hyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!" -- No, siitä ei miehelle sillä tavoin tullut mitäkään. -- Sen pituinen se.

TOINEN OSAKE.

Opettavaista.

1.

Maailman rakennus.

Maa, jolla me ihmiset asumme, ei ole kuin aivan vähäinen osa koko maailmasta, taikka kaikesta siitä, minkä Jumala luonut on. Yhdenlaisia palloja, kuin on meidän maamme, löytyy taivaan avaruudessa lukemattoman monta, joista useampikin on suurempi meidän maatamme. Selkeänä talvi-iltana keksii heitä silmämme summattoman paljouden, vaan kun ovat sangen etäällä maastamme, näyttää meistä, kuin ne vaan olisivat pienoisia, valkeita pilkkuja eli etäällä tuikkivia tulia. Tästä jo arvaamme näiden pallojen olevan hyvin suuria, sillä muuten emme semmoisen matkan päästä heitä ollenkaan näkisi. -- Me sanomme heitä tähdiksi.

Kaikista tähdistä näyttää meille _aurinko_ suurimmalta. Sen säteet ampuvat halki ilman meidän maatamme kohdin, halkaisevat ja lämmittävät sitä sekä vaikuttavat monenlaista hedelmällisyyttä sen pinnalla. Auringon jälkeen taas osoitaksen kaikista silmin keksittävistä tähdistä _kuu_ meille suurinna. Tämä tähti valaisee myös säteillänsä maan palloa; vaan sen loiste ei ole niin kirkas ja raju, kuin auringon, eikä levitä mitään lämpimyyttä. Se suuri ja sinertävä ilma-ala, jota me sanomme _taivaaksi_, on juuri se ääretöin avaruus, jossa aurinko, kuu ja lukematointa tähteä asuupi. Kaikkia näitä tähtiä sanotaan myös _maailman kappaleiksi_, koska ne yhteensä tekevät koko maailman.