Part 5

Näin tutuksi tultua, kulettiin yksissä aina kotiin, jossa parhaallaan vietettiin Aunetan sisären häitä. Vieraita oli paljo, muun muassa eräs vasta nainut herra rouvinensa, vanhuudesta tuttava Neroselle. Tämä herra, samoin kuin Kähärän nuorempikin vävy, ylistelivät nuoria vaimojansa, kehuen niiden kauneutta ja lempeätä luonnonlaatua, jonka sivussa toisinaan aina irvistelivät Neroselle, jonka luulivat äkäisen Aunetan kautta joutuneen pahaan pulaan. Neronen ei heidän pilkka-puheistaan ollut millänsäkään ennenkuin iltaisen syötyä vaimoväki levolle ruvetakseen olivat eronneet kukin huoneesensa. Kun silloin yksin vanha Kähäräkin rupesi pitämään ilvehtijöiden puolta, sanoen toimessansa: "elä pahaksi pane, vävyseni, kyllä taisit sinä saada tyttäristäni sen, joka mieleltään on jäykin ja pikaisin," sanoi Neronen viimeinki: "tässä luulossanne erehdytte te suuresti; kun ette muuten uskone minua, niin käskettäköön kukin meistä tuossa paikassa nuoren vaimonsa puheellensa ja pankaamme joku määrä-summa veikkaan, jonka perii se, kenen rouva on taipuvin kuulemaan miehensä käskyä ja siis ensiksi tulee tänne". Tähän suostuivat toiset mielellänsä, pannen sata kulta-markkaa esiteltyyn veikkaan, ja ensinnäkin haetti Kähärän nuorempi vävy Eljas passarinsa kautta nuorta rouvaansa puheellensa, mutta kohta kyllä tuli passari takasi ja sanoi: "rouva käski sanoa, ett'ei hän nyt jouda eikä saata tulla." -- "Kuinka," huusi kiivaasti Neronen, "eikö hän sano joutavansa tulla? onko se nöyrälle ja tottelevaiselle vaimolle sopiva vastaus!" -- "Ei käyne itsellesikään paremmin," sanoivat toiset, nauraen Nerosen kiivaudelle ehkä tämä puolestaan väitti, että hänen vaimonsa piti käskyä kuulla, vaikka hän olisi kuoleman kourissa. Vuorostaan laittoi nyt toinen herroista hakemaan rouvaansa sanoen passarille: "pyydä rouvaa että hän on hyvä ja tulee mun puheelleni." Passari meni, vaan tuli kohta takasi, sanoen: "rouva sanoo, että teillä mikä lienee joutava leikin teko mielessä, jonka vuoksi hän ei tahdo tällä kertaa tulla, vaan käskee herraa sinne." -- "No, oletkos mokomata ennen maailmassa kuullut?" huusi ihmeissään Neronen: "hän ei tahdo tulla!!! Voi kuitenki tätä maailman menoa! -- -- -- kuules, Matti, mene ja käske rouvaani, että hän tuossa paikassa tulee mun puheelleni." -- Tälle Nerosen innolle nauroivat taaskin toiset; vaan suureksi kävi heidän silmänsä, kun samassa Aunetta astui huoneesen ja nöyrästi kysyi mieheltänsä: "mitä, rakas mieheni, vaadit, koska haetit minun tänne?" -- "Missä on sun sisäresi ja tämän toisen herran rouva?" sanoi Neronen. -- "Ne istuvat lämpiävän uunin ääressä, siinä niitä näitä rupatellen keskenänsä," vastasi Aunetta. -- "Tuo ne paikalla tänne," huusi Neronen, "muuten heidät paha perii." -- "Kyllä, kyllä, rakas mieheni," sanoi Aunetta ja läksi nurkumatta toimittamaan asiatansa. -- "No, ihme ilmoinen kumma, mitä ennustaa tämä aave?" sanoi ihmeissään Kähärä. -- "Se ennustaa rauhaa, rakkautta ja keskinäistä sopua," sanoi Neronen, "sekä sitä, että kussakin avioliitossa valta on oleva sillä, jolle se oikeastaan ja luonnon mukaan kerran on määrätty."

Ilomielin syleili silloin Kähärä Neroista, sanoen: "sinä olet voittanut veikan ja päälliseksi tahdon minä lisätä vaimosi kotiperua 20,000:lla kulta-markalla, juuri kuin minulla nyt olisi kolmas tytär, sillä Aunetta on niin entisestään muuttunut, että hän on ikään kuin peräti toinen ihminen."

Samassa tulivat toistenki herrain rouvat Aunetan seurassa huoneesen, josta näiden miehet joutuivat vielä suurempaan häpiään; sillä nämä ei puhutelleet miehiään nöyrästi ja leppeästi, niinkuin Aunetta oli tehnyt, vaan nuhtelivat närkästyksissään heitä sanoen: "onko se nyt kohtuullista, että keskellä yötä hurjapäissänne vaivaatte meitä tänne; tuskin teitä uskoisi täysimielisiksi." --

Neronen puolestaan ja Aunetta elivät siitä päivästä saakka rauhassa ja raskaudessa keskenänsä, jott'ei onnellisempaa parikuntaa ole vielä milloinkaan nähty, kunnes kuolema, jonka käsi ei ketään säästä, vihdoin heidätkin saavutti. -- E.S.

20.

Kahdet tiet.

(Krummacherin mukaan.)

Eräs kouluttaja ylä-seuduissa maatamme seisoi kouluhuoneessaan kerran ja opetti. Ympärillä istui kylän lapset, niin pojat, kuin tyttäret, ja kuuntelivat opettajaansa tarkasti ja mielellään, sillä hänen neuvonsa oli vakaa ja voimakas, vaikka kuitenki ystävällinen ja lempeä. Hän puheli heille pahasta ja hyvästä tunnosta ihmisen mielessä ja siitä vienosta äänestä, joka kunki sydämessä soipi.

Mutta puhumasta päästyään kääntyi hän lapsiin päin ja kysyi heiltä: "voisiko kenkään teistä tähän nyt löytää vertauksen?" -- Istuviltaan nousi silloin joukosta eräs ja vastasi: "luulisinpa vertauksen muistavani, vaan en tiedä, onko hän sopiva." -- "Kerro vaan lapseni, muistamasi vertaus omaan tapaasi," vastasi opettaja; ja poika alkoi vertaustaan kertoa, sanoen: "mielestäni olisi hyvän tunnon rauha ja taas pahan tunnon pelko verrattavat kahteen tiehen, joita kerran olen kulkenut.

"Koska piennä vielä ollessani muutamasti rosvoja ja varkaita liikkui kotiseuduillani, katosi isäni paras hevoinen äkkiä laitumella. Sitä sai nyt isäni etsimään ja viipyi jo toista vuorokautta sillä matkallaan, ettei hänestä kuultuna mitään. Tätä alkoi nyt äitini surra ja huoleksia, koska isälleni pelkäsi jonkun onnettomuuden tapahtuneen, ja lähetti minut naapuri-kylään tiedustamaan, eikö häntä siellä olisi nähtynä, kun ei hän kotiinsa palannut.

"Heti sainkin tälle asialle ja vasta myöhään iltaisella läksin taas pahoillamielin kylästä kotiini; sillä isästäni en ollut vähintäkään tietoa saanut, vaikka häntä kaiken päivää olin etsinyt. -- Aika oli syksyinen ja illasta joutui vähitellen synkeä yö. Rajusti repi tuulet puiden latvoja, toiste taas vinkuen lakasivat alastomia ketoja; ja metsässä rääkyi korpit, tarhapöllöt ynnä muut yölinnut riettaalla äänellä. Mutta mieltäni ahdisti se ajatus, että nyt isäni jollakin tavoin oli kadonnut, ja raskaaksi kävi rintani, koska ennustelin, minkä katkeran surun olin saattava äidilleni, kun vihdoinkin yksin palajaisin kotiini. Tätä muistellessa kauhistui yön pimeällä arka sydämeni, ja minua säikähytti lentävän lehdenki risahus. -- Tuosta juohtui nyt mieleeni: 'niin tosin lienee mieli senkin ihmisen, joka oman tunnon vaivaa kantaa levottomassa rinnassa'."

"Hyvät lapseni!" kysyi pojan näin kerrottua kuulijoiltansa opettaja: "tahtoisiko kukaan teistä etsiä kadonnutta isäänne tämmöisenä yönä, koska olisi ympärillänne synkeä pimeys eikä muu, kuin tuulen viuhina ja metsä-eläinten ilkeä ääni koskisi korvaanne?" -- "Emme suinkaan!" vastasi lapset yhtä suutansa, ja heitä jo vapisutti tätä ajatellessa.

Siitä alkoi poika taas uudelleen kertoa ja lausui, sanoen: "toiste kulin samaa tietä sisäreni seurassa. Isämme tahdosta olimme naapuri-kylästä ostaneet kaikenlaista somaa ja kaunista kalua lahjaksi äidillemme, sillä huomenna oli hänen nimipäivänsä; ja tätä tavaraa kannoimme nyt yhdessä kotihin. Ilta oli myöhäinen, niinkuin viimeinkin tätä tietä kulkiessani, vaan nyt oli kaunis kevään aika. Taivas kajotti kirkkaana, ja rauha ja hiljaisuus vallitsivat niin yleisesti koko luonnossa, että selvästi eroitti, kuinka tiepuolessa juokseva joki hiljalleen solisi. Somasti lauleli kesän linnut lehtoloissa ja toisinaan aina kukahti käkikin etempänä. -- Mutta yhdessä kulimme minä ja sisäreni, ja mielemme oli niin ilosta täysi ja tyytyväinen, että tuskin taisimme toinen toistamme puhutella. Koska siitä nyt kotia lähenimme, tuli isämme rakas meitä vastaamme, sillä hän oli meitä kauan jo odottanut. Tästä oli ilomme aina isompi, ja itsekseni ajattelin, niin kyllä lienee senki ihmisen mielestä, joka on paljon hyvää tehnyt ja jolla on rauha ja rakkaus sydämessä".

Näin sai poika lausuneeksi; ja iloissaan katseli opettaja lapsiansa. Mutta ikään kuin toverinsa kertomusta päättääkseen sanoi lapset kaikki yhtä suutansa: "Niin mekin tahdomme kasvaa hyviksi ja hurskaiksi ihmisiksi ja säilyttää rauha ja rakkaus mielessämme!"

21.

Sormien sota.

Tavallista aikaisemmin rupesin eräänä iltana levolle. Uni köyhänki ystävä oli ikään silmäni sulkenut ja suloista unta nähden olin jo kauniita kukkaketoja kävelevinäni kankaita etäisillä mailla, kun kiivas huuto ja tora minut näistä ihanista unista äkkiä herätti. Tätä kummastuen aukaisin mä silmäni ja havaitsin sormieni kovasti riitelevän keskenänsä. Olin näet tapani jälkeen maata pannessa pääni taakse ristissä sormin pistänyt käteni ja siis koski sormieni kiivas huuto heti mun tienoilla oleviin korviini. Vaan olisi se kyllä minulle etempääkin kuulunut, sillä riidan perustuksena oli kunkin sormen isompi taikka vähempi ansio, ja siltä seikalta oli nyt semmoinen meteli noussut, että vähällä toinen toistaan oli tukkaan tarttua. Sen tajuttuani olin makaavinani ja pidin silmiäni ummessa kuullakseni, mitä kullakin heistä olisi puoleensa puhumista.

"Kuulkaas naapurit!" pakisi tuosta nyt _peukalo_ ensiksi "muistakaa ainakin se, ettei minutta kukaan kykene kirjoittamaan ja että mun mukaani mitataanki, jos mitä mielitään tarkoillensa määrätä. Sitä paitsi olen teitä kaikkia vahvempi ja varreltani niin vankka ja vantera, että minuhun nähden olette hentoja kuin vaaksiaiset."

"Ole vähemmällä eläkä turhia turise," virkkoi _etusormi_ peukalolle. "Mitä kirjoittamiseen tulee, niin tietää kukin, että siinä työssä tarvitaan minua yhtä paljon jos ei enemmän, kuin sinua. Vaan jos ihminen sitä vastaan rupeaa muuhun työhön taikka tahtoo jotakin toiselle näyttää eli osoitella, ketäs hän tuossa nyt tarvitsee? Eiköhän minua? Taikka jos hän jotakin täydellisempää miettii mielessänsä, josta on vaikea selkoa saada, minkä meistä hän silloin nostaa nenällensä, ajatuksilleen avuksi? Minut ja yksinään minut, se on tunnettu asia! Mitä siihen tulee taas, että luulet ruumiiltasi olevasi muita kaikkia muhkiampi, olisi luullakseni parempi, jos et, peukalo-parka siitä ollenkaan puhuisi. -- Tosin olet varreltasi vahva, niinkuin sanot ja pian kyllä pituuttasi paksumpi; vaan katsookohan tuota kenään juuri kauniiksi?"

"Kovin tässä nyt kiivastutte, varsinkin koska riitanne on vähäpätöinen ja tuiki turha," muistutti _keskisormi_ toista. "Antakaa toki muillekin suun vuoroa! Tosin en mieli kanssanne kiistellä enkä ryhdy koko riitaanne, sillä luonnostani vihaan kaikkia väitöksiä; mutta tahdon sitä vaan muistutella, että teitä kaikkia olen paljoa pitempi, ja toivon siitä jo näkyvän, kelle meistä arvo ja kunnia on annettava."

Tämän kuullessansa nosti _nimetöin sormi_ semmoisen naurun, että harvoin mokomaa on kuultukaan, ja sanoi tuosta jo toisille: "voi, hyvät herrat, kuinka turhia puhutte! Ettekö, sokeat, näe ja havaitse, ketä meistä ihminen pitää parhaassa arvossa? Teidät jättää hän tuiki alastomaksi eikä muotoanne millään kaunistele; mutta minut pukee hän kultaan ja kiiltäviin kivihin. -- En siis ole tähän asti voinut ajatellakaan, että julkiaisitte minun kuullen kerskata arvostanne, joka ei liene varsin suureksi tuettava."

"Suokaas vuorostani minunki virkkaa sanainen," huusi sormista _sakari_. "Tässä olette kukin vuoronsa, turhamaisesti ylistäneet itsiänne, ja tätä olen kauan kyllä kärsivällisesti kuunnellut, mutta nyt en kunnotointa kerskaustanne pitemmältä sietää voi. -- Hyvin tiedätte, että kaikista sormista minulla yksinään on oikia ihmisen nimi. No, sanokaas nyt miksikä minulle yksin tämä tämmöinen nimi on annettu! Eiköhän siksi, että minua ihminen pitää teitä muita parempana ja tätä suurempana arvoani ja on tahtonut nimessäni osoitella? Sillä onko se mieheksi luettava, jota ei tiedä edes nimellä mainita? -- Tuskin kyllä, jos hän muutoin sitte olisikin paksu, kuin peukalo!"

Näistä sakarin sanoista suuttui peukalo pahanpäiväiseksi ja alkoi vuorostaan sakari-sormea soimata. Mutta minä en heidän väitöstään jaksanut enää kuulla, vaan lyödä räväytin heidät suutuksissani seinää vasten ja sanoin karsaasti: "siivolla heittiöt! luuletteko sillä tavoin saavanne huutaa ja pauhata, ett'en rähinältänne maatakkaan saa! Minkä puolesta voisitte, raukat, kerskata? -- Oletteko itsestänne kasvaneet semmoisiksi, kuin olette. -- Omanneko ovat ne koristukset, joita kannatte, taikka voitteko omin voiminne mitään tehdä eli toimitella? Kunnottomia kurjia olette kaikki, ettekä itsepäällänne taida edes no'esta ja li'asta puhdistauda. Heittäkää siis kaikki tyhjät torat pois elkääkä vasta enää väitelkö -- muistakaa sormet se!"

Tästä asettui viimeinki riitelevät sormeni ja pujahtivat peitteen alle, turhaa väitöstään häveten, ja minä pääsin rauhaan taas. Mutta hyvään aikaan en kuitenkaan voinut unta silmiini saada; yhä oli sormien turhamainen taistelu mielessäni, ja minä muistelin sitä, kuinka moni ihminenki kerskaa ja pöyhisteleksen, vaikkei hänellä siihen enemmän syytä olisi, kuin sormillakaan. Sen pituinen se. --

22.

Kauppias Kaasemin tohvelit.

Kahiran kaupungissa Ekyhtinmaalla eli ennen vanhaan itaruudeltaan tunnettu kauppamies, jonka nimi oli Abu Kaasemi. Tällä oli suuret rikkaudet, vaan kuitenkin oli vaate-asunsa aina huono ja repaleinen, kehnoista vaate-tilkuista oli lakkinsakin kyhätty ja päälliseksi niin likainen ja pesun puutteesta musta, että olisi vallan vaikeata ollut sen alullista karvaa tarkoillensa määrätä. Mutta kaikesta, mitä hän ruumiinsa peittona piti, oli tohvelinsa kuitenkin kummimmat. Näiden oli pohjat suurilla nauloilla varustetut ja päälliset taas niin paikkoja täynnä, että tuskin taisi eroittaa tarkinkaan silmä, mikä kohta heissä uutta, mikä vanhaa oli; sillä vuosikymmenisen aikaa oli Kahiran taitavimmat suutarit jo niitä korjatessaan koittaneet neroansa. Tästä alituisesta paikkaamisesta oli näille jalkineille niin paljon painoa karttunut, että jos mitä kalua ikään mainittiin hyvin raskaaksi, verrattiin sitä sanan parressa aina kauppias Kaasemin tohveliin.

Kerran sitte oli tämä kauppias kaupungin torilla ostanut sangen helposta hinnasta koko joukon lasitavaroita ja kohta sen jälkeen kohtasi hän taas suuressa rahan puutteessa olevaisen kauppiaan, joka hädässään taritsi hänelle ison määrän kalliita haju-viinoja halvasta hinnasta kaupaksi. Kaasemi, jolla sattui jo lasi-astioita olemaan sitä varten runsaasti, näki kaupan etuisaksi ja osti toiselta mainitut haju-viinat tavaran puolesta arvosta. Näin hyvän kaupan tehtyänsä olisi joku toinen pitänyt kelpo pidot ystävilleen ja tuttavillensa; mutta Kaasemi katsoi paremmaksi tämmöisen näin oivallisen tapauksen perästä käydä puhdistamassa ruumistaan saunassa, jossa hän ei moneen aikaan ollut käynytkään.

Näin tuumattuaan meni hän muutamaan saunaan ja alkoi vaatteitaan juuri riisua päältänsä, koska eräs hänen tuttavistaan, jota hän aina oli pitänyt ystävänään, samassa tarkoituksessa tuli käymään saunassa. Siinä alkoi nyt tuttavat pakinoida keskenänsä, ja tuossa tuli puheeksi jo Kaasemin tohvelit, joita toinen moitti liian kehnoiksi, käskien ystävänsä hankkia itsellensä toiset, sillä entisistä oli jo Kahiran asukkailla paljon puhumista ja ell'ei hän niitä ajoissa hukannut, saattaisi joku irvihammas niistä vielä runon tehdä piloillansa. Tähän vastasi Kaasemi: "Voit ehkä oikeassa olla, hyvä naapuri, jo olen sitä itsekin mietiskellyt, vaan jos asiata tarkemmin tutkin, eivät tohvelini vielä kuitenkaan ole niin huonot, ett'ei ne jonkun aikaa kaluna kulkisi!" Näitä puhellessa oli hän riisunut päältänsä ja läksi kylpemään.

Hänen vielä kylpiessä tuli kaupungin tuomari niinikään kylpeäkseen tänne ja meni hänkin saunaan. Kaasemi pääsi kuitenkin jo häntä ennen kylpemästä ja kävi siitä nyt etuhuoneesen, jossa oli vaatteensa. Tässä puki hän päällensä ja tapaili myös tohveliaan, vaan niitä ei löytänyt. Vanhain jalkineittensa siassa oli ihan uudet ja kauniit tohvelit. Tästä ihastui Kaasemi, joka luuli tuttavansa ne hänelle lahjoittaneen, pisti tohvelit jalkaansa ja läksi hyvillä mielin kulkemaan kotiinsa.

Mitäpä tästä. Sai tuomarikin kyllin kylpeneeksi, niin etsi hänkin vaatteitaan, vaan ei löytänyt kenkiänsä. Ne oli peräti poikessa ja niiden siassa oli vaan kelvottomat kenkärajat, jotka kohta tunnettiin "Kaasemin tohveliksi." Siitä suuttui tuomari ja lähetti kaupungin vartiomiehet ajamaan varasta. Nämä juoksemaan, min ennättivät, eikä aikaakaan, kun jo kadulla tavoittivat Kaasemin ja saattivat hänen oikeuteen. Tuomari vaihtoi siinä nyt Kaasemilta omat tohvelinsa takasi ja lähetti pahantekijän vankeuteen. Ken semmoiseen tilaan kerran oli joutunut, sen tuli siitä päästäkseen kukkaronsa nauhaa auaista, ja Kaasem kun tunnettiin rikkaaksi, niin häntä ei helposta hinnasta laskettu.

Päästyään vihdoinki kotiinsa heitti Kaasemi suutuksissaan huoneensa ikkunasta lähellä juoksevaan Niilinvirtaan tohvelinsa, koska niistä hänelle oli semmoinen vastus ja vahinko ollut. Mutta kuinkas kävikään? Muutamana päivänä tuosta katsoivat kalastajat Niilinvirrassa olevia verkkojansa. Nämä tuntuivat nostaessa erinomattain raskailta, ja kun tiedusteltiin syytä, niin niistä löydettiin taasenkin kuuluisat tohvelit. Eikä sillä kaikki, että kalastajat niiden kautta jäivät saaliitta, tohvelien pohjissa olevat rautanaulat olivat pahaksi repineet koko heidän verkkonsa.

Tästä suuttuneet kalastajat päättivät jotenkin kostaa sitä Kaasemille ja kun eivät muuta tainneet, niin heittivät nämä vanhat tohvelirajat Kaasemin huoneesen ikkunasta. Nämä särkivät tullessaan kaikki hänen lasinsa, putelinsa; ja näin meni vasta ostamansa hajuviina nyt pilalle.

Sitäkös sureksi nyt Kaasemi! "Kirotut olkootte, häjyntapaiset tohvelini!" huusi hän partaansa repien: -- "no, minä teidät tahdon kätkeä, ett'ette enää näy kuuna kullan päivänä." Näillä sanoin sieppasikin jo lapionsa ja kaivoi peltoonsa haudan, johon kätki onnettomat tohvelinsa maan mustaan povehen.

Eräs naapurista, joka vanhuudesta kantoi vihaa Kaasemille, keksi kuitenkin tämän ja kävi kohta kaupungin hallitusmiehelle ilmoittamassa, että Kaasemi peltoa kaivaessansa oli aarteen löytänyt. Hallitusmies nosti tästä heti kohta nyt asian. Tosin koki Kaasemi pitää puoltansa ja väitellä, ett'ei hän aarteesta tietänyt mitään, vaan että hän ainoastaan vanhat tohvelinsa oli maahan kätkenyt; mutta hallitusmies ei ottanut kuullakseen häntä, sillä hän toivoi tästä jutusta voittoa itsellensä, ja Kaasemi ei asiasta irralleen päässyt, ennenkuin suurella rahasummalla oli sovittanut seikkansa.

Tästä hirmustuneena tempasi hän taaskin pahaonniset tohvelinsa ja heitti ne katujen alati juoksevaan kanavaan toivoen niistä nyt viimeinki päässeensä. Mutta kova onni ei vieläkään häntä herennyt seuraamasta. Tohvelit sattuivat juuri rännin kohtaan seisahtumaan, ja vesi kanavassa seisahtui juoksemasta. Kanava-kunnan hallitus kävi tiedustamaan syytä ja löysi Kaasemin tohvelit kanavasta. Tästä sai nyt kaupungin hallitus tiedon ja katsoi Kaasemin syyksi koko vahingon.

No, ei muuta Kaasemi vietiin uudelleen vankeuteen, josta täytyi taas paljolla rahalla lunastauda. Koska hän rikoksensa näin oli sovittanut, antoi tuomari Kaasemille hänen tohvelinsa kaikella nöyryydellä takasi, sanoen asian nyt ratkaistuksi. Välttääkseen edes vastaisia vahingoita päätti Kaasemi, kun päättikin tulessa polttaa tohvelinsa. Vaan kun nämä kanavassa oltuansa vielä olivat aivan märät ja vettyneet, asetti hän ne ensinnä kuivamaan päivä-paisteesen huoneensa katolle.

Mutta kova onni, joka ei vieläkään luopunut Kaasemia kiusaamasta, tuotti tästä taas onnettomuuden, joka oli kaikkia entisiä kovempi. Erään naapurin koira keksi nuo tohvelit siellä ylhäällä ja hyppäsi isäntänsä tuvan räystäältä Kaasemin huoneen katolle. -- Tästä sai nyt toisen tohvelista suuhunsa ja alkoi saaliinsa kanssa siinä leikitellä, vaan pudotti sen sitä tehdessään suustansa kadulle. Pahaksi onneksi kävi tuossa nyt tohveli suorastaan erästä vaimoa päähän, joka ikään kulki Kaasemin huoneen seinusta. Tämä, johonka ylhäältä pudonnut, muutoinki raskas tohveli koski kipeästi, kaatui tainnuksiin kiviselle kadulle ja taittoi käsivartensa. Miehensä taas kaipasi vaimonsa vahinkoa tuomarille, ja Kaasemi sai taas oikeudessa maksaa suuren summan sakkoa.

Suruissaan sai hän nyt molemmat tohvelit käteensä ja osoitteli niitä tuomarille, sanoen naurun nostavalla kiivaudella: "katsokaa, ylistettävä herra, näiden päähän on kaikki onnettomuuteni luettava, sillä heidän kauttansa olen koko suuren omaisuuteni kadottanut. Pyydän siis nöyrimmästi, että vahvistaisi korkea oikeus sen tuomion, ett'ei minua tohvelieni tautta vasta enää saa rangaista." Tätä anomusta ei tuomari kieltää taitanut, ja näin pääsi vihdoinki Kaasemi rauhaan, oppien vahingoistansa, ett'ei siitä hyötyä ole, jos liian kauvan pitää yksiä jalkineita, varsinkin, jos ei siihen puute ja köyhyys pakoita.

23.

Heikki Helisevä.