Part 4

Ismaelin vaimo kantoi siitä nyt vettä vieraan käsille ja pyysi häntä majassa leväten odottamaan miehensä metsältä tuloa. Mutta Abraham, joka lupaustaan myöten ei kamelinsa selästä voinut laskeuta, jätti poikansa vaimolle hyväiset ja sanoi lähtiessään: "kun miehesi joutuu metsältä, niin tervehdi häntä, kuvaten minut näöltäni, ja sano mun sanoneeni, että mielestäni majansa kynnys on kaiketi kaunis ja kelvollinen." Vieraan sanat pani emäntä mieleensä ja kertoi ne miehellensä hänen metsältä palattua. Tervehyksen kuultuansa sanoi samassa Ismael: "syöttämäsi vieras oli mun isäni ja majani kynnyksellä, jota hän puheessaan mainitsi, tarkoitti hän sinua toverini. Hän ilmoitti niillä sanoin olevansa poikansa vaimoon tyytyväinen ja käski meitäki edeskipäin lemmessä ja suosiossa elää keskenämme." -- Ja niin he tekivätkin, eläen sovussa ja rakkaudessa, toinen toisensa rinnalla, kunne heidät kuolo viimeinki kohtasi. Ja tästä vaimosta syntyi Ismaelille ne lapset ja perilliset, joista Arapian jalo ja voimakas kansa on alkunsa saanut ja vihdoin niin suureksi siinnyt, että nyt on avaralta nimensä kuulu ja maissa kaikissa mainittu. E.S.

18.

Parahin kiitos.

Rikas nuorukainen oli kovasti sairastanut. Koska taudistaan viimeinki parani, teki mielensä käymään ulkona ilmassa. Astui siis ahtaasta huoneestaan ja kulki kartanollaan kedolle, jossa täysin määrin sai nyt luonnon lempeätä kauneutta ihailla; sillä kirkas ja pilvetöin oli taivas ja sulosti loisteli aurinko. Kesä oli talvelta vallan saanut ja herättänyt väsyneen luonnon levoltansa. Maat, metsät seisoivat vihantana. Kävelijän korvaa ihastutti lintuisten laulu ja kasvojansa hyväili lauhkeat, tuoksun tuottavaiset tuulelmat. Kiitollinen oli nuorukaisen mieli tästä kaikesta, ja luoden silmänsä taivasta kohdin lausui hän: "ah, suuri on, Herra, Sun ihmisille osoittama armosi ja iso on Sinua kohtaan mun velkani, vaan milläs koito voisinkaan tätä Sun hyvyyttäsi palkita? Ilolla kantaisin ma kiitosuhrini sinulle; mutta Sinä et ihmisen lahjaa tarvitse, vaan suot maan asujille heidän tarpeensa kaiketta kostotta."

Nämä nuorukaisen sanat oli vanha, ijällinen äiä sattunut kuulemaan, ja lausui vastaten: "kaiken hyvän anti on ylhäältä korkeudesta, sinne ei kostosi yletä -- siis seuraa minua!" -- Kehoituksen kuuli rikas nuorukainen ja kulki vanhuksen kanssa lähellä olevaan köyhän perheen majahan. Oi, surkeutta sanomatointa, minkä täällä nyt näkivät! Itse perheen mies, viraltaan vanha kalastaja, lepäsi sairasvuoteella kovassa taudissa, ja ympärillä seisoi kahdeksan alastointa lasta, silmät kyyneleissä ja posket ruu'an puutteesta vaaleina. Heitä ei lapst-raukkoja ollut kukaan nyt hoitamassa, sillä muutamia päiviä sitte oli kuolema heidän äitinsä korjannut.

Tupaan tultua lausui vanhus häntä seuranneelle nuorukaiselle: "_kas, tässä saat sa tilaisuuden osoittaa kiitollisuuttasi Herralle_!" -- Vanhuksen sanat tajusi nuorukainen ja auttoi lempeällä kädellä onnetointa ja köyhää perhettä. Sairaalle sai hän rohdot, lääkkehet ja ruuat, vaatteet lapsille. Tästä lieveni sairaan tuska ja siunaten kiitti niin isä kuin lapset hellämielistä auttajaansa. Mutta nuorukaiselle lausui häntä seurannut toveri: "niin te'e vastakin, ystäväni! sillä parahimman kiitoksen kannat sa Herrallesi, jos köyhiä ja orpoja kohtaan olet armias ja heitä onnettomuudessa autat ja lohduttelet."

19.

Kuinka Äkäpussi rangaistahan.

(Shakespearen mukaan.)

Kähärä nimisellä kauppiaalla Kauttuan kuulussa kaupungissa oli kaksi tytärtä. Vanhin näistä Aunetta oli niin jäykkämielinen, riitaisa ja äkäinen, että häntä koko kaupungissa mainittiin Äkäpussi-Aunetaksi. Siis ei ollut uskottavakaan, että kukaan sulhaismies olisi hirvinnyt käydä avioliittoon hänen kanssansa, joka seikka kääntyi vahingoksi nuoremmalle Aina nimiselle sisärelle, sillä tätä, jonka luonto oli hiljainen ja lempeä, oli monikin jo kosinut, mutta isänsä oli näille sulhoille antanut sen vastauksen aina, että kunhan vanhin tytär oli miehelään mennyt, tulkoot sitte kosijat nuorinta kysymähän.

Yhtä kaikki tapahtui se kumma, että muuan herra, nimeltään Neronen, joka oli Kauttuaan tullut itselleen puolisoa katsoaksensa, lukua pitämättä siitä, mitä Aunetan kiukkuisesta luonnosta puhuttiin, kuultuansa neitosen olevan sekä rikkaan että kauniin, päätti naida tämän kuuluisan äkäpussin ja opastaa häntä, kunnes hän tottuisi käyttäimään siivosti ja nöyrästi.

Neronen läksi siis kosimaan tätä juonikasta neitoa, kävi ensin kauppias Kähärää haastattamassa ja pyysi puhutellakseen hänen vanhinta _kaikin puolin hyvä-avuista_ tytärtänsä, sanoen siinä sivussa kuulleensa yleisesti paljon ylistettävän sen siveyttä, kainoutta ja luonnon lempeyttä, jonka vuoksi hän aina Kaukolan kaupungista oli lähtenyt tänne. Kauppias Kähärä, ehkä hän tosin mielellään näki tyttärensä joutuvan naimiseen, oli kuitenkin ikäänkuin häpeissään tätä liiallista ja ansaitsematointa ylistystä, varsinkin koska samassa Aunetan äkäinen luonto tuli selvästi ilmiin ja päälliseksi varsin oudolla tavalla. Huoneeseen töytäsi muka hätäpäissään Aunettaa soitanto-taitoon neuvova opettaja, kaivaten pikapäisen oppilaansa päähän, joka vähällä oli kantelollaan puhkaissut häneltä pään, siitä kun hän muutamalla sanaisella oli korjannut hänen virheellistä soitantoansa. -- Tämän kuultuaan huusi iloissaan Neronen: "kas se on kelpo tyttö! minä rakastan häntä tämän vuoksi entistä enemmän ja haluan päästä hänen puheellensa." Siitä pyysi hän neitosen isältä varmaa vastinta, sanoen: "minulla on aika vähässä enkä joka päivä jouda kosihin tulla. Te tunsitte mun isäni. Hän on nyt kuollut jättäen kaiken jälkeensä jääneen omaisuutensa minulle perinnöksi: sanokaas, mitä annatte tyttärenne kanssa myötäjäisiksi, siinä tapauksessa, että hänet voin puoleeni taivutella?" Isästä tosin oli sulhaisen käytös liika kiireellinen; vaan kun tyttärensä poisnaittaminen oli ukolle mieleen, lupasi hän kun lupasikin tulevaiselle vävyllensä 20 tuhatta kulta-markkaa kotiperuksi eli myötäjäisiksi; ilmoitti siitä asian tyttärelsensä ja vei hänet Nerosen puheelle, kuullakseen mitä sillä olisi tyttärelle sanomista.

Neronen puolestaan oli sillä välin aprikoinut asiataan, miettien mielessänsä: tässä tuumassa tulee mun käyttäydä sangen taitavasti välttääkseni neitosen kaikki juonet. Jos hän puheelleni tultua alkaa minusta pilkkaa tehdä, sanon minä, että hänen puheensa on suloista kuin satakielisen viehättävä laulu; jos hän näyttää suuttuneelta, sanon minä hänen olevan muodoltaan, kuin aamukasteesta virkistynyt ruusu. Kun ei hän huoline sanaakaan puhella, tahdon minä ylistää hänen kaunista ja sujuvaa puheensa laatua ja jos hän minun käskee mennä matkaani, kiitän minä nöyrimmästi ikään kuin olisi hän pyytänyt minua viipymään luonansa. Samassa astuikin huoneesen Aunetta, silmäillen ylenkatseella edessään seisovata Neroista. -- "Hyvää huomenta, Aunetta; niinhän teidän on kuulemma nimenne," virkkoi Neronen. Aunetta, josta ei tämä tuttavan tapainen tervehys mieleen ollut, vastasi närkästyneenä: "siksihän puhuttelevaiset minua sanovat." -- "Se ei ole totta," väitteli Neronen -- "teitä mainitaan milloin siivoksi, milloin kauniiksi, milloin äkäiseksi Aunetaksi: mutta kaikista Aunetoista olette te, ihana Aunetta, kaunihin ja hempein koko kristikunnassa, ja minä kun siis, kaunoinen Aunetta, kaikissa paikoin kuulin teidän lempeätä mielialaanne kehuttavan ja ylistettävän, niin tulin tänne pyytääkseni teitä omakseni, puolisoksi polviseksi, kainaloisekseni kanaksi."

Tähän tapaan toimitteli Neronen tärkeän asiansa, ylistellen tyttären hyviä avuja. Suutuksissaan vastasi häntä Aunetta kiivaasti ja viha-sanoin, ilmoittaen sen kautta toden peräisen luonteensa; mutta sulhainen puheli samaan laatuun kuu ennenkin, kunnes kuuli tytön isän tulevan, jolloin hän, saadakseen asian kerrassaan päätetyksi, viimeinki sanoi Aunetalle: "jättäkäämme jo joutavat puheet sillensä. Isänne on jo luvannut teidät minulle, kotiperunne on jo määrätty, ja hyvällä eli ei vien minä teidät emännäkseni kotiini." --

Kuu siitä kauppias Kähärä huoneesen astui, kertoi Neronen, että neito oli leppeästi ja suosiolla kohdellut häntä, luvaten tulevana sunnuntaina käydä hänen kanssansa vihille. Sen väitti Aunetta valheeksi, sanoen enemmin toivovansa Neroista siksi päiväksi hirsipuuhun, ja nuhteli isäänsä siitä, kun hän tahtoi antaa hänet semmoiselle hullulle, kuin Neronen oli. Mutta Neronen puolestaan sanoi naurusuin Kähärälle: elkää olko tyttärenne puheista millännekään, me olemme muka sopineet keskenämme, että Aunetan muiden nähden tulee vasta-rintaa tehdä, mutta kahden kesken ollen on Aunetta minua vastaan ollut hellä ja lemmellinen. Ojentaen kätensä Aunetalle sanoi hän siitä: "jää hyvästi nyt, minä lähden pääkaupungissa käymään ostaakseni sinulle sieltä kauniin hameen häiksemme. Toimittakaa, hyvä appini, sillä välin valmiiksi kaikki ja kutsukaa vieraita häihin; minä olen myötäni tuopa kalliita vaatteita, sormuksia ja kaikenlaisia koristuksia, jotta Aunettani hääpäivänänsä olkoon vaatetettu niin kuin morsiamen olla pitää. Suihkaa nyt Aunettaiseni minullen suuta, sillä tulevana pyhänä vietämme häitä! -- Hyvästi siksi!"

Sunnuntaina olivat kaikki häävieraat ko'olla, Vaan saivat kauan kyllä odotella Neroista tulevaksi. Harmista ja suutuksesta itki Aunetta, luullen Nerosen pitäneen häntä pilkkanansa. Vihdoinki viimein tuli kauvan kaivattu sulhainen, vaan ei myötään tuonut mitään niistä koristuksista, joita oli luvannut Aunetalle tuoda eikä ollut edes ylkämiehen vaatteissa, mutta jokapäiväisessä asussa, niinkuin se toimitus, jota varten hän oli tullut ei hänen mielestään olisi ollut mistään arvosta. Häntä pyydettiin tosin muuttamaan vaate-asua, mutta Neronen sanoi vaan, että Aunetta oli vihittävä häneen eikä hänen vaatteisinsa, jonka vuoksi, kun ei asiasta nähty apua tulevan, lähdettiin kirkkoon viimeinki, jossa hän niinikään käyttiin tuiki naurun nostavalla tavalla. Kuin muka pappi kysyi, jos Aunetta oli hänet aviomiehekseen ottava, vannoi Neronen että niin oli asia, ja sen sanoi hän niin kuuluvalla äänellä, että pappi hämmästyksissään pudotti kirjansa ja kun siitä kumartui ottamaan sitä ylös, survaisi häntä hullutteleva ylkämies kyynäspäällänsä, niin että pappi meni selällensä. Siinä sivussa oli Neronen koko vihkimisen aikana ylen malttamaton ja kiivas, pieksäen kirkon siltaa jaloillansa, jotta Aunetta vapisi pelosta ja ahdistuksesta. Vihiltä päästyä pyysi Neronen kaikkein läsnä ollen pullon viinaa tuotavaksi, josta joi koko hääjoukon muistoa ja viskasi lopuskat lukkarin silmiin, sanoen että tämän parta, joka oli liian harva ja ohut, tarvitsi vähän kastetta paremmin loistaaksensa. Sanalla sanoen, hullumpia vihkiäisiä ei oltu koskaan nähty; mutta Neronen käyttiin tahallaan näin erinomaisesti, paremmin onnistuakseen siinä tuumassa, jonka hän oli mielessään miettinyt äkäluontoisen vaimonsa parantamiseksi.

Kauppias Kähärä oli tyttärensä häiksi valmistuttanut kalliita ja herkullisia ruokia, mutta heti kirkosta tultua tavoitti Neronen käsipuolesta Aunettaa ja sanoi aikomuksensa olevan tuossa paikassa nuoren vaimonsa kanssa lähteä kotiinsa. Tästä koki kyllä Kähärä estellä häntä samoin kuin Aunettakin vihan vimmassa sanoi häntä hulluksi ja mielettömäksi; vaan tästä kaikesta ei Neronen ollut millänsäkään, kiisti vaan olevan omassa vallassansa, lähteä aviovaimoneen kotiinsa ja vei Aunetan kanssansa, eikä kukaan rohennut vastustella häntä, niin kovalta ja vihaiselta näytti hän kaikessa käytöksessään.

Matkalle lähdettäissä tuotatti hän esiin laihan, vanhan ja surkean hevois-kulun, jonka varsin sitä varten oli valinnut ja nosti sen satulaan nuoren vaimonsa, josta itsekin passarineen päivineen läksi ratsastamaan yhtä kelvottomilla hevoisluuskilla. Päälliseksi taivalti hän tahallaan kehnoja kivikko-teitä ja kun niitä kulettaissa Aunetan kunnotoin hevoinen toisinaan teki kompastumista, oli hän siitä silmittömäksi suuttuvinansa ja noitui ja kiroili luontokappaletta niinkuin olisi hän hurjana ollut. Monen vaivan ja vastuksen perästä oltiin viimeinki perillä ja Neronen tervehti lempeästi nuorta vaimoaan uuteen kotiin tultua; mutta mielessään oli hän päättänyt, ett'ei Aunetan sinä yön seutuna pitänyt saada ruokaa ei lepoa. Iltanen oli valmis ja pöydät ruokia täynnä, mutta Neronen, josta ei yksikään ruoka-laji ollut mieleistä, viskasi ne vihapäissään lattialle, käskien palvelijansa tuossa paikassa viedä semmoiset laitokset pois, sillä hän ei voinut suvaita muka, että rakas vaimonsa jo ensi iltana tulisi huonotekoisia ja kelvottomia ruokia syömään. Koska siitä Aunetta matkasta väsyneenä ja iltaisetta jäätyänsä mieli viimeinki levolle mennä, ei Neronen ollut nuoren vaimonsa tilaankaan tyytyväinen, vaan syyteli äissään kaikki tyynyt, polstarit minkä minne, kunka kunne ympäri huonetta, niin että Aunetan viimein täytyi asettua pienoiselle rahille, vaan jos silmänsä siinä toisinaan olivat väsymyksestä umpeen käydä, heräsi hän samassa, sillä Neronen ei kaiken yötä muuta tehnyt kuin torui ja tiuskui piikojansa, että he morsius-vuoteen olivat niin huonosti valmistaneet, ett'ei hänen käynyt nuoren vaimonsa kanssa levolle mennä.

Tulevana päivänä käyttihe Neronen samalla lailla, kohteli sanoissaan Aunettaa ystävällisesti, vaan niin pian kuin tämän olisi jotakin ruokaa mieli tehnyt, moitti ja morkkasi hän kaikkea, syytäen aamiaisen niinkuin iltaisenki ympäri lattiata. Nälkään nääntymäisillänsä täytyi Aunetan, joka ei vielä koskaan ennen ollut rukoillut ketään, viimeinki nöyristyä aina siksi, että salaa pyysi palvelijoilta jotakin syömistä, kuin ei muuta niin edes pienoisen leipäpalan; mutta Nerosen käskystä vastasivat nämä, ett'eivät he isäntänsä tietämättä uskaltaneet antaa hänelle mitään. "Voi poloinen päiviäni!" huokaili tämän kuultuaan Aunetta, "ottiko sitte mieheni itsellensä vaimon nälkään kuolettaaksensa häntä. Taattoni talosta ei milloinkaan kerjäläinen lähtenyt ravitsematta, vaan minulle tähän asti almua keltään pyytämättömälle ei oma mieheni suo ruokaa ei lepoa, eikä sillä hyvä, mutta päälle päätteeksi, mikä edellä muun pistää vihakseni, sanoo hän sen tekevänsä sulasta rakkaudesta ja huolen pidosta, väitellen muka, että minulle niin syöminen kuin lepokin olisi varmaksi kuolemaksi." Aunetan näin päivitellessä astui Neronen huoneesen. -- Arvattavasti hän ei mielinyt nälkään kuolettaa vaimoansa ja kantoi siis omin käsin hänelle muutaman ruokapalan, sanoen: "miten voit sä armas Aunettani? Tässä näet sä, kuinka kaikessa tahtoisin noudattaa mieltäsi. Tämän ruu'an olen minä omin käsin sinulle valmistanut, kun ei palvelijani näy mitään kunnollista ja sinulle sopivaa syömistä aikaan saavan. Että siis tahtoni on hyvä, sen lienet kiitollisuudella tunnustava. -- Kuinka? sinä et, hyvä Aunetta, virka sanaakaan vastineeksi? Laittamani ruoka ei siis lienekään sinulle mieleen ja koko vaivani on ollut turha, niinpä viekää, tytöt, pois koko ruoka, sitä ei tällä kertaa tarvita!" -- Kuinka tämä puhe Aunetan sydäntä kaivelikin, täytyi hänen nälän tuskassa kuitenkin vastata: "suokaa ruu'an olla täällä, kukaties kävisi minulta syönti." Neronen kumminkaan ei suostunut sillä, vaan sanoi: "vähinki hyvä työ ansaitsee kiitoksensa ja sen olen minäkin sinulta saapa, ennenkun tätä mun tuomaani ruokaa kosket." -- "Niinpä kiitoksia tuomastasi!" sanoi viimeinki Aunetta, vaikka väkinäisesti, ja otti ruu'an miehensä kädestä. "Syö rakas ystäväni, minkä mielesi pitää," vastasi Neronen; "sitte lähdemme isäsi luona käymään, mutta sitä ennen on sinulle uudet kauniit vaatteet ja muut koristukset hankittavat, ett'ei sanone kukaan Nerosen elävän saidasti eli kitustelemalla, kun hän kerran on nuoren ja kauniin puolison saanut. Luulettaakseen Aunettaa, että hän todella mieli hänelle näitä kaikkia hankkia, käsketti hän luokseen muutaman varakkaan kauppamiehen, joka myötään toi kaikenlaisia vaimoväen vaatekaluja, sieppasi Aunetan kädestä ruu'an, jota toinen tuskin oli vähän maistella ennättänyt, sanoen: sukkelaampas sinä ennätitkin syödä, rakas Aunettani, ja kannatti sen palvelijallaan pois. Näytellen Neroselle uusia varsin kauniita vaatteita, huivia ja muuta semmoista sanoi kauppias: tässä olisi, hyvä herra, ne vaatteet, joita olette vaatineet."

Neronen kääntyi nyt kauppiaasen, vaan tuskin oli hän vilaukselta silmäillyt hänen tuomia tavaroitansa kuin jo nosti mahdottoman metelin, huutaen vihapäissään kauppiaalle: "kuinka te tämmöistä tavaraa julkiatte ihmisille tarita? Onko tämä nyt hamevaatetta, eihän tämä ole kuin jonki-joutavaa hämähäkin verkkoa, ja tämä taas, mikä tämä on olevinansa, onko se vai hevoisen loimi? Ei, kun ei teillä parempaa tavarata liene, niin menkää matkaanne!" -- "Sekä hamevaatteisin että huiviin olen minä tyytyväinen," virkki Aunetta estääkseen kauppiasta menemästä, "sentyylistä vaatetta pitävät kaikki herrassäätyiset nykyaikaan." -- "Kun puhunet kauniisti, olet kyllä saapa kuinka uuden-tyylistä vaatetta tahansa, vaan elä haastakaan näistä kauppiaan tavaroista, ne ovat kelvottomia," sanoi Neronen ja ajoi kauppiaan huoneesta ulos. -- Aunetta, jota äsköinen vähä syönti hiukan oli virkistänyt, ei kauempaa malttanut mieltänsä, vaan sanoi suutuksissa: "vai en minä edes haastaakaan saisi, sen olen minä tehnyt ennen ja olen nytkin tekevä, sillä minä en ole mikään lapsi. Sen on jo moni teitä etevämpi kärsiä saanut, että minä mielipiteeni olen suoraan ja rohkeasti ilmoittanut, ja kun ette te voine sitä tehdä, niin on parasta kuin tukitte korvanne." -- Neronen ei ollut näitä vaimonsa vihasanoja kuulevinaankaan, mutta vastasi: "se on oikein ett'et sinä ole kauppiaan vaatteista milläsikään, oikein on iloista kuullakseni, että sinä näissä asioissa osoitat semmoista älyä ja ymmärrystä. -- Nyt lähdemme me isääsi Kähärää tervehtimään ja koska emme äkkiä voi sinulle mielenmukaista uutta vaate-asua saada, niin menemme näissä halvoissa vaatteissa, joissa nyt olemme." Samassa valjastuttikin hän hevoisensa, tuumaten vaimollensa, että kyllä heidän päivälliselle pitäisi joutua Kähärän kotiin, koska ei kello vielä ollut kuin seitsemän. Toden mukaan ei kuitenkaan hänen tätä sanoessaan enää ollut aamu, mutta puolenpäivän aika. Aunetta, jonka uppiniskaisuus Nerosen kovan ja ankaran kohtelun kautta paraasta päästä jo oli laimennut rohkeni kuitenki ehkä kainosti ja peloittavaisesti vastata: "kyllä varmaanki, hyvä mieheni, emme perille voi joutua ennenkuin iltaisen aikaan." Neronen, joka oli päättänyt saattaa vaimonsa niin taipuvaksi ja tottelevaiseksi, että se ei sanallakaan vastustaisi häntä, vastasi karsaasti: "yhä väittelet sinä vastaan, minun matkalle lähtiessäni pitää olla se aika, minkä määrään olevaksi; vaan koska nyt et myönnä sitä, mikä kuitenkin on toden tosi, että nyt on kello seitsemän aika aamulla; niin jääköön koko matkan teko tällä kertaa sillensä." -- Aunetan täytyi tyytyä siihen ja olla nurkumatta, muuten olisi arvattavasti miehensä siksensä julmistunut. Tästä tulevana päivänä tehtiin lähtöä taaskin ja päästiinki jo riitelemättä matkalle, vaan vielä sittenkin oli Neronen keskitaipaleelta kääntyä takaisi, syystä että Aunetta oli sattunut sanomaan, että se oli aurinko eikä, niinkuin Neronen väitti, kuu, joka heidän puolenpäivän aikaan matkustaessa loisteli taivaalla. "Niin totta kuin minut on vaimo synnyttänyt, se ei ole aurinko, mutta kuu, otava taikka mikä hyvänsä sen mukaan miksi minä sitä sanon," huusi Neronen ja oli kääntyvinään kotiinsa. Mutta Aunetta, joka kiukkuisesta Äkäpussista oli muuttunut nöyräksi ja tyyneksi puolisoksi, sanoi luopuisasti: "rukoilen nöyrimmästi, hyvä Neronen, elä toki nyt enää palaja matkalta kesken, kun kerran näin etäälle olemme tulleet; minulta olkoon se, mikä taivaalla loistaa, mielellään kuu, aurinko eli mikä hyvään, kuten vaan tahdot; vaikka häntä tästä edes sanoisit pärevalkeaksi, niin olkoon se niin; minä en sitä vastaan väittele." -- Neronen ei oikein uskonut sitä, vaan sanoi koetteeksi: "se on kuu joka kuumottelee tuolla." -- "Niinhän tuo on, kyllä sen näen," virkkoi Aunetta. -- "Se ei ole tosi, siin'on armas aurinkoinen," kiisteli Neronen. -- "Ka, se se näemme onkin kyllä," vastasi Aunetta, "vaan jos sinä sitä joksikin muuksi sanot, niin sitte se ei ole aurinko; sillä minkä nimen ikään sinä sille annat, sen se on minultakin ainiaan saapa." --

Saatuaan vaimoltaan näin leppeän vastauksen suostui Neronen matkustamaan eteenpäin, mutta tiedustaakseen vielä kerran kuitenki, jos vaimonsa taipuvaisuuteen oli tarkoin luottamista, puhutteli hän tiellä kulkevaista vanhaa herraa, niinkuin olisi hän ollut nuori, verevä neito, sanoen: "hyvää päivää kaunis, ihana neiti!" ja kysyi Aunetalta, jos hän koskaan oli sattunut näkemään niin suloista ja hempeätä nuorta tyttöä. "Enpä kyllä," vastasi Aunetta. -- "Niinpä syleile häntä hänen kauneutensa vuoksi," sanoi Neronen, "niin ihanaa nuorta neitoista ei monta maailmassa kohtaa". -- Aunetta, josta kaikki äkä ja kiukku oli tykkönään kadonnut, noudatti miehensä mieltä ja syleili mainittua vanhusta, sanoen: "ah, nuori ystäväiseni, miten olet kaunis ja hempeä ikääskuin kukkimaisillaan oleva ruusu, onnellisia ne vanhemmat, joille on sallittu semmoinen lapsi!" -- "Oletko tuiki nyt hupsentunut?" sanoi kiivaasti Neronen: "eihän tuo ole mikään tyttö, mutta harmaapäinen, homehtunut ukko, jota sinä noin sopimattomasti tervehdit". -- "Suokaa, hyvä vieras, anteeksi," virkkoi tämän kuultuaan Aunetta, "minun on silmäni auringon paisteesta huoenneet, niin niistä kaikki näyttää kukoistavaiselta ja vihannalta. Nyt havaitsen ma vasta, että te olette vanha, iällinen mies eikä mikään nuori neito, ja pyydän nöyrimmästi, ett'ette erehtymistäni pahastu". "Se on minunki rukoukseni", sanoi Neronen, "minnekä on, hyvä herra, matkanne? Hupaista olisi niin arvollisen miehen seurassa kulkea, jos muuten matkamme soveltuisi". "Hyvä herra ja te, iloinen, leikkisä rouva, erinomainen kohtelunne on niin hämmästyttänyt minun, ett'en todella enää itsekään tiedä, olenko minä punaposkinen neito vai vanha partasuu ukko; matkani olisi muuten Kauttuan kaupunkiin, jossa poikani Eljas aikoo mennä naimiseen kauppias Kähärän nuoremman tyttären kanssa". -- "Niinpä meillä onkin sitte yksi matka", sanoi iloissaan Neronen; "minä olen Kähärän vanhemman tyttären mies ja olen juuri matkalla appini luo".