Part 3

Niin kului hetki hetkensä päähän, ja illasta joutui yö, sillä aika rientääpi yhä eikä sairaankaan huoneessa seisahtele. Hyvän aikaa jo oli kaikki hiljaa tuvassa, ja tuskin eroitti Paavo sairaan äitinsä huokaukset, vaan äkkiä aukesi tuosta nyt ovi, ikään kuin itsestään, ja tupaan tuli hiljaa ja hiipien siitä outo ja vieras olento, jonka hartioilla oli liehuvaiset, lumivalkoiset lentimet. Kirkkaasti paistavaa otsaansa peitti osaksi kauniit, kullankarvaiset hiukset ja niiden suojasta loisteli siniset silmänsä, kuin tähteiset lempeästi. Kasvoiltansa oli hän vaalea, mutta muotonsa muutoin tyyni ja lauhkea. Heti oven auetessa hypähti Paavo istuviltansa, ikään kuin suojellakseen sairasta äitiänsä, vaan kuin vieraan silmät nähdä sai, miten ne olivat sulot ja leppeät, katosi kohtakin pelkonsa ja hiiskumatta istaitsi hän uudestaan rahille. Vieras valkeine siipinensä lähestyi nyt sairasta vuoteella ja suuteli syvään hänen vaaleita huuliansa; josta kääntyi taas ovea kohdin ja hiljaa katosi, niinkuin oli tullutkin. Tämä oli Paavosta outoa, kuitenkaan ei hän vieraan käyntiä säikähtänyt, mutta iloinen oli mielensä, sillä sydämessään tunsi hän nyt, että äitinsä vaivat olivat entistä vähemmät. Sitä hyväillen nukkui hän sikeästi eikä herännyt, kuin aamulla vasta, kun oli jo aurinko ylhäälle noussut ja kirkkaasti paisteli ikkunasta. Heti herättyään hiipi hän äitinsä vuoteelle ja kallisti hänen rintaansa kohdin korvansa; vaan jos kuinka tarkkaan kuunteli, ei hän huomannut hengitystä. Sitä säikähtäen katseli hän sairasta tarkemmin ja etsi äitinsä silmiä, vaan nämä olivat tummaksi himmentyneet; ja kun siitä nyt käsiä koetti, olivat nekin kylmät ja hervottomat. Tästä jo Paavo täyden totuuden havaitsi -- äitinsä armas ei elänytkään!

Ja viikot vieri, päivät päiviä pakeni. Kirkon kupeella lepäsi äiti mullassa maan, ja kylässä palveli Paavo rikasta, mutta kovaa ja kiukkuista isäntää. Tälle täytyi hänen raskaita töitä tehdä ja toimitella. Vaikka voimansa vielä olivat vähäiset, ja useinki ei hän muuta kuitenkaan perinyt palkoista, kuin toria ja nuhteita, hyvä jos pääsi, ett'ei lyötykin päälliseksi. Sitä syvemmin suri hän aikaisin kuollutta äitiänsä, eikä sitä päivää mennyt, jona ei hänen haudallaan käynyt ja siinä kaipaustansa huokaillut.

Tuli vihdoinki talvi. Nietosten peitteessä lepäsi routainen maa ja kadonnut oli kesän kauneus metsistä. Kylmät oli ilmatkin, ja pakkaista piillen pysyivät ihmiset huoneissaan. Mutta eräänä iltana, koska isäntäväki oli Paavoa kohtaan ollut tavallista kovempi, ja olonsa tuntui kovin vaikealta, pistäysi hän tuvasta ja kulki kylmästä huolimatta kuolleen äitinsä kummulle, tosin ei lumen alta näkynyt hautaa nyt itseänsä, sillä korkeat kinokset peittivät sen ja pienen siinä seisovan ristinki. Mutta Paavo tunsi paikan entuudesta hyvin ja löysi sen lumenki peitosta. -- Haudan kohdalle istuttuaan alkoi hän vaikeata oloaan vaikeroida ja puhutteli alla turpeen lepääjätä: "ah, äitini rakas, tule avuksi lapsellesi! Viikon jo poikessa viivyit -- joudu, emoni armas, joudu jo!"

Ja yhä kiihtyi pakkaisen henki ja tuulet riehui rajummin, vaan tuota ei pieni Paavo huomannut. Suruissaan istui hän äitinsä kummulla vaan ja itkeä kujersi, mutta tuosta tuntui nyt hänestä, kuin olisi kepeä käsi hänen päätänsä hiljaa hivellyt, ja sitä kääntyi katsomaan, seisoi vierellänsä kaksi taivaallista olentoa, tuota ei kuitenkaan pelästynyt, mutta ilosta riemahti rintansa, sillä toisen heistä tunsi hän hyvästi. Se oli sama valkeasiipinen olento, joka hänen äitiänsä kävi kuolinvuoteella tervehtimässä ja häntä niin sulosti suuteli. Läheni siis pelotta tätä vanhaa tuttua ja sanoi iloiten: "terve tultuasi sulosiipinen olento! tuotko terveisiä äidiltäni?" Taivahisten tavalla hymyili enkeli vaan ja ojensi toverilleen kätensä. Mutta ilosta kirkaisi Paavo tämän nähdessään, sillä nyt tunsi hän toisenkin -- se oli hänen oma äitinsä! Ja hellästi hymyillen avasi äiti lapsellensa sulon sylinsä; mutta toverinsa, joka oli kuolon vaalea enkeli, suuteli lempeästi Paavon viluisia huulia ja kuiskui hiljaa hänen korvaansa: "joudu jo, lapsi -- joudu äitisi luo!"

Ja hiljalleen, kuni kuuntunut kukka, vaipui Paavo lumen lietoon sylihin. Mutta taivasta kohdin nousi haamua kolme kauniissa enkelin muodossa. Kuka kolmas oli näistä, sen arvaatte sanomatta, vaikka nyt valkoiset, välkkyvät siivet lentäessä hohti hänen hennoilta hartioiltaan. Vaan yöstä kun aamunen joutui ja aurinko valaisi maan, lepäsi Paavo kuolleena äitinsä kummulla, pienoinen hauta saatiin tähän nyt hänellekin, ja rauhassa lepäsi viimeinki lapsi rakkaan äitinsä rinnalla!

Mutta aika vaihteli taas. Talven tuulet tyyntyi ja säät tuli suojemmat. Levoltaan heräsi luonto, ja maat, metsät muuttivat muotonsa. Paistaessa päivän suli järvistä jäät sekä nietokset niityiltä ja kohta taaskin kaunisti kevään kukkaiset ketoa. Kesän henki verhoi vihannaksi maan kirkonki kupeella, ja ruohot, heinät hajottivat tuoksunsa haudoille. Vaan ei kenenkään kummulla kasvanut niin kauniita kukkaisia, kuin Paavon ja hänen äitinsä haudalla. Niitä peitti karvaltansa kaunihimmat; mikä heistä kuvaili kesäisen taivaan siveyttä, mikä taas lumen lietoa valkeutta. Mutta tuulten heitä hyväillessä oli suloista katsella, kuinka suuremmalta haudalta kukat kumartelivat toisen pienemmän kukkaisille, ikään kuin olisi mielensä tehnyt syleillä toisiansa.

Ken sattumalta kulki nyt tästä, seisahtui hetkeksi hautain kohdalle ja katsasti kukkain outoa kauneutta. Vuodatti kenties kyyneleenki ja lausui huoaten: "äiti parka, poika rukka, vähä oli maallinen ilonne!"

Mutta ylhäällä taivaan korkeudessa, kussa lempi ja rakkaus vallitsevat, siellä asui nyt äiti poikansa kanssa! alati yhdessä, ja heidän onneansa ylistävät enkelit taivahisetki, laulaen riemussa rinnoin: "ani autuaat olette!" E.S.

14.

Aikansa unohtanut.

(Taru.)

Ennen vanhaan eli eräässä luostarissa muiden vanhusten seurassa vielä ijältänsä nuori munkki, nimeltään Silvio. Tämä oli kaikessa elossaan uuras ja jumalinen, teki itse kauniita kirjoja ja luki hartaasti Raamattua. Luostarin hallitus olikin tämän vuoksi uskonut yhteisen kirjastonsa hänen katsottavaksi, ja Silvio sai vyöllänsä kantaa kaikki kirjakaappien avaimet, jota toimitusta pidettiin suurena kunniana. Koska siitä muutamasti Silvio tapansa mukaan tutki Raamattua, tuli apostoli Pietarin toisessa epistolassa seuraava lause hänen eteensä: "Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajast'aikaa, ja tuhat ajast'aikaa niinkuin yksi päivä." Tätä paikkaa ei nuori munkki käsittänyt, koko lauseen ajatus oli hänestä tuiki mahdotoin, ja vaikka mielellänsä olisi kallista kirjaansa uskonut, nousi kuitenki vasten tahtoansa ahdistava epäillys hänen mieleensä. -- Sattui Silvio tuosta nyt kerran varahin aamuisella menemään kolkosta kirjastosta luostarin kaunoiseen puistoon kävelemään, ja näki siellä pienen, monelta karvalta somasti hohtavan lintuisen, joka etsien elatustansa lenteli sinne tänne puistossa. Heti Silvion nähtyänsä asettui hän kuitenkin lentämästä ja istausi muutamalle oksalle, josta alkoi laulaa viserrellä oudolla, erinomaisella tavalla. Silvio, jonka korviin tämä laulun nuotti soi sanomattoman sulosti, koki lintua tavoittaa kädellänsä; mutta iloissaan lennähti tämä yhdeltä oksalta toiselle, jossa aina laulaa visersi alkavaa virttänsä, vaan ei kiini antaunut, vaikka häntä ihastunut munkki luostarin luota aina synkkään metsään seurasi. Koska siitä vihdoinki Silvio vaivansa näki turhaksi, palasi hän luostariin takasi; mutta tuiki outo oli hänestä koko entinen kotinsa. Niin hyvin luostari itse kuin koko sen ympäristö oli entistään paljoa avarampi ja kauniimpi, ja kussa Silvion muistaa hänen lähtiessänsä oli puusta rakettu pieni, alhainen kappeli, siinä seisoi nyt komea kivinen kirkko, jonka harjalta kolme terävähuippuista tornia jalosti yleni taivaalle. Tätä kaikkea suuresti oudostuen ei munkki-parka tiennyt, miten hän semmoista, niin äkillistä muutosta selittäisi. Varovasti läheni hän vihdoin kuitenkin luostarin porttia ja koputti hiljaa sen ovelle. Tuosta tuli nyt vennon vieras mies ja aukaisi hänelle; vaan tuskin näki hän Silvion, kun jo pakeni peloissansa. Siitä huolimatta meni Silvio edelleen ja kulki läpi luostarin kalmiston, jossa hän ennen joka pienoisen paikan oli tuntenut; vaan nyt havaitsi hän täällä monta uutta hautaa ja ristiä, ja niiden nimet, jotka haudoissa lepäsi, olivat hänelle outoja, hän ei heitä tiennyt koskaan tunteneensa.

Siitä luostarin sisälle tultuansa kävi hän muita munkkilaisia tervehtimään, mutta nämä kaikki pakenivat, peljästyen häntä, kuin kummitusta. Luostarin isäntä yksinänsä ei toisia seurannut, vaan tuli Silvion luo, ristin kuva kädessä, ja kysyi oudolla äänellä: "ken olet sa kuolleista noussut haamu, joka et haudassa lepoa saa? Sano ristinnaulitun Vapahtajan nimeen, mitä meiltä eläväisiltä tahdot, ja mikä on asiasi."

Tämän kuultuansa alkoi Silvion jäsenet vavista, kun voimattoman vanhuksen, ja luoden silmänsä maahan keksi hän nyt kuinka pitkä, harmaa parta riippui alas hänen rinnallensa, ulottuen aina vyötäisiin, jossa kirjaston avaimet vielä roikkuivat renkaassaan, niinkuin ennenkin. Toiset munkit, jotka jo sillä välin olivat ensi pelostaan tointuneet, tulivat siihen kaikki nyt ko'olle ja katsoivat kummastellen vanhaa oudonnäköistä vierasta, kunne muudan heistä nosti hänelle istuimen. Tälle antoi nyt Silvio avaimet vyöltänsä, sanoen kirjakaappien niillä avattavan. Asiata käytiin kohta tiedustamaan ja avaimilla aukesi kaappien lukot, niin kuin vieras oli sanonut. Sitä oudostui luostarin väki yhä enemmin, ja eräs heistä toi vihdoin vanhan ajantiedon näkeeksi, johon oli muistoon kirjoitettu: että, _kolme sataa vuotta, siitä ajasta lukien, eräs Silvio-niminen munkki oli luostarista kadonnut, Vaan ett'ei ensinkään tietty, oliko hän tapaturmaisesti kuollut, vai muille maille paennut_.

"Ah, pieni lintu! senkö laulusi vaikutti?" sanoi Silvio huoaten. Tuskin hetken aikaa luulin suloa ääntäsi kuunnelleeni, ja kolme sataa vuotta sai jo kuitenki kuluneeksi! Sinä lauloit ylhäistä autuuden virttä, jota ei mieleni silloin käsittänyt; vaan nyt sen jo tajuan, ja ylistän, maan mitätöin tuhka, Herra, Sun nimeäsi! Tätä sanoessaan kallisti vanhus päänsä nöyrästi alemma ja koko ruumiinsa vajosi hiljaa maahan, muuttuen maan mustan tomuksi.

15.

Belisario.

Siunattu se lapsi, josta isällensä on iloa, ja siunattu kahdesti se, joka on oman isänsä turva ja suojelija.

_Belisario_ oli, niinkuin historiasta kenties tiedätte, _Justiniano_ nimisen Kreikan keisarin sotapäällikkö. Alhaisesta suvusta syntynyt oli hän neronsa ja miehuutensa kautta tähän tähdelliseen virkaan ylennyt. Mitä hän valtakunnan monia vihollisia vastaan sotiessa isänmaansa hyväksi ja kunniaksi kerran teki ja toimitti, siitä tarjoaa sen ajan historia tarkempia tietoja. Meidän aikomuksemme on ainoasti sitä kertoa, kuinka keisari hänen ansiollisia töitänsä palkitsi. Kateudesta kokivat vihamiehensä, jotka mielellään olisivat pyrkineet yhtä kuuluisaksi, kuin hän, vaan joilla ei tähän ollut voimaa ei kykyä, edes sortaa hänen onneansa ja saattivat viimeinki siihen luuloon keisarin, että Belisario oli häntä vastaan viekas ja petollinen ja valtakunnan hallitusta pyysi käsiinsä. Justiniano, joka muutoinki oli luonnostaan pelkääväinen ja luuleva, alkoi tästä päivin ennen rakastettua sotapäällikköänsä kadehtia ja vihasi häntä nyt yhtä paljon, kuin häntä ennen oli rakastanut. Pani siis Belisarion viralta ja heitti hänet vankeuteen. Vaan ei tähän vielä keisarin vaino ja kateus loppunut. Peläten kansan vihastuvan näin ansiollisen miehen syytöintä rangaistusta ja kenties häntä pelastaakseen vielä kapinaa nostavan, päätti hän tehdä niin, ett'ei Belisariosta olisi mitään pelkoa. Puhkaisutti siis silmät Belisariolta ja tuomitsi hänet elinkautiseen maaltapakoon. Tulisella raudalla saatiin tämä hirmutyö toimehen ja julkisesti kuulusteltiin nyt ympäri valtakunnan, kuka ottaisi sokeata Belisarioa saattaakseen valtakunnasta pois. Kaukaan ei kukaan tähän toimeen ruvennut, mutta vihdoin tarjousi eräs nuorukainen onnettoman Belisarion liehtariksi. Sokea, kerran kuuluisa sotasankari päästettiin nyt kovista kahleistaan, vankihuoneensa avattiin ja miekan asemesta sai hän kerjäläis-sauvan käteensä. Belisario ei ollut ainoasti hallitsijansa katalasta kiittämättömyydestä ja surkeasta tilastaan syvästi suruissansa, hänen mieltänsä runteli varsinki se, että hänen nyt täytyi luopua kaikesta, mikä hänellä oli rakasta ja kallista maailmassa, nimittäin maastaan, perheestään ja edellä muun tyttärestään _Cirinästä_, joka siihen asti oli ollut ainoa turvansa, hänen surunsa lapsellisella rakkaudellaan niin usein huojentanut ja häntä aina hellällä huolella ja lemmellä hoidellut. Tämä ajatus että hänen nyt tuli rakkaasta lapsestaanki ijäksi erota, särki sanomattomasti sokean sankarin sydäntä -- ja hän tunsi viimeisenki voimansa vaipuvan. Edes kerran vielä tahtoi hän tyttärensä suloista, lohduttavaa ääntä kuulla ja häntä hyväiseksi ahdistunutta rintaansa vasten syleillä, ennenkuin köyhänä kerjäläisenä sai maata mieroa samoamaan. Tämän haikean halunsa ilmoitti hän vankeuden yksinäisyydessä vastaiselle matkatoverillensa ja rukousti hiljaisuudessa, että tämä ennen heidän matkalle lähtöänsä saattaisi hänet tyttären Cirinän luo, jotta hän kerran vielä saisi häntä siunata, niin kuin isä ainaki lastansa. Tämän kuullessaan alkoi liehtariksi lähtevä nuorukainen äänessä itkeä ja syleili hellästi sokean vanhuksen polvia; sillä tämä oli hänen isänsä ja nuorukainen, ehkä pojan asussa, olikin Belisarion kaipaama Cirinä. Hän oli luopunut kaikesta seuratakseen nytkin onnetonta turvan tarvitsevaista isäänsä. Tämän päätöksen täyttikin Cirinä ja kulki talutellen häntä maissa vieraissa, kärsien kaikki näin työlään vaelluksen vaivat ja vastukset, kunne Belisario vihdoinki elostaan väsyneenä vaipui suotuisaan hautaansa; ja näin oli köyhä kerjäläinen lapsensa hellän rakkauden kautta kuitenki rikas ja onnettomuudessaan onnellinen.

Jumalan siunaus sille lapselle, joka niinkuin Cirinä hoitaa ja rakastaa isäänsä.

16.

Elon enkelit.

Oli eräästi ilta. Taivaalta laskeusi aurinko armas kauniissa kultaruskossa ja vuorostaan sai vallan nyt yö, verhoen maat, metsät, maisemat hämärän tummaan suruhuntuhun. Silloin muutti hämärä mieleenikin ja ympärilläni vallan saapa pimeys saattoi siihen ahdistavan alakuloisuuden. Vihannalle vainiolle vaivuin ma vihdoinki ja katkeria kyyneleitä vuodattivat yön yksinäisyydessä siinä mun silmäni. Maailma oli minusta ikääskun hedelmätöin jylhä ja synkeä erämaa ja minä itse sallimukselta määrätty sen autiossa avaruudessa nääntymään. Tuosta muistui mieleeni nyt lapsuuteni ihanat ajat ja kuinka silloin uteliaasti toivovin silmin ihailin elon avaria, etäällä viehättävästi siintäviä aloja, joita kultaruskonensa kaunisteli aamun sulosti koittava koi. Nyt sitä vastaan, ah! ilmoittivat haikeasti vuotavat kyyneleni suruani siitä, kun niin oli mitättömiin mennyt ihana ja armas nuoruuteni unelma. Näin viivyin kauan kyllä ikääskuin tunnotoinna, kun äkkiä koski korvaani etäältä humiseva sävelten sointo, kaikuen runoilijan kantelosta, joka laaksossa laulun sanoilla sävelten selitti iloja elämän ja kaipaili sen katkeruutta. Ihastuen, ihannellen kuuntelin ma soittoa. Yhä kasvoi, kiihtyi soiton ääni, vaan aleni siitä taaskin vajoten sanomattomalla suloudella tunteiden tietoon laiminkiin; ja kieliltä kanteloisen kaikui tuosta ääni _Toivon_ iloa tuoden rintahan, kohden taivasta, valon ja avaruuden ääretöntä alaa kohensiin riemuileva ihmis-henki. -- Siitä vaihtui äänen luonto taasen ja povesta kukka-laakson kuului kaiku kaunis, jos ois sävel soinut satakielisen. Kuni illan tuulet hiljaa humisevat rakastetun vainaan haudalla, niin vieri vieremistään myöskin äänten tulva sanomattoman sulosti ja samalla surun sekaisesti. Se _Muisto_ oil, ku rauhaa, lohdutusta kuiskutellen surevalle sydämelle lausui hetkistä iloisista ajan muinaisen.

Mä kuuntelin ja mielestäni haihtui levottomuuden kolkko, karvas tunne, hälveten hämärtävihin haamuihin. Kadonneet oli rintaani ahdistaneet ajatukset kaikki ja sydämeeni vasta vielä synkiähän alkoi loistaa valo armas, autuaallinen, sillä selkiänä oli nyt edessäni elon pulma tähän asti pimeä. -- Onnea, autuutta ei marras maa osakseen saanut. Täällä ei oo koti onnen, se on tuolla puolen tähtitarhan, luona enkelein. Vaan alas maamme laksoloihin astui sieltä taivaan tytär _Toivo_, muuttuen sen enkeliks. Väsymättä rientelee hän elon alholoissa, kädellänsä osoitellen ylös taivahasen, alas hautahan -- ja synkiähän ihmissydämehen saattaa aavistuksen siitä, ett' on olo autuaampi vielä eissämme. Kuitenkaan ei tällä maalla; vasta haudan tuolla puolla; mutta toivossa iätse lakkaamattomassa siinä on elossa tässä onnemme.

Ja _Muisto_ puolestaan se mielehemme johteleepi ilot, riemut miettehet, eikä konsaan kuihdu, katoa sen kukka kaunis, kuulea. Vaan Runo, Laulu laskiin tänne taivahasta Toivon sekä Muiston tulkiksi, että yhteytehen pääsisimme kanssa ylhäisemmän maailman. E.S.

17.

IsmaeI ja Haagari.

(Itämainen taru.)

Koska Saara, Abrahamin vaimo, oli Iisakin synnyttänyt, alkoi hän Haagaria ja hänen poikaansa Ismaelia vihata eikä suvainnut heitä luonansa. Jumalan käskystä vei Abraham silloin Haagarin sekä poikansa Ismaelin Saaran silmistä pois, ja saatti heidät kauas korpeen, jossa suruissaan erkani heistä, sanoen: "Jumala kaikkivaltias olkoon suojelijanne, sillä niin on tahtonsa, että täällä teistä nyt eroan!" Itkien ja Abrahamin jalkoja syleillen rukoili Haagari, ett'ei hän heistä luopuisi. Mutta Abraham teki Herransa käskyn, vaikka tosin oli mielestään vaikiata, ja jättäen Haagarille leilisen vettä ja muutamia leipiä, heitti hän hyväiset ja samosi surumielin kotiinsa.

Erämaan yksinäisyydessä oli nyt Haagari lapsensa kanssa ja toivotoin oli tilansa, sillä maat ympärillä olivat oudot ja autiot. Auringon säteiltä suojellen poikaansa, miten suinki voi, koki hän edes vedellä virvoittaa häntä ja juotti janoavaista Ismaelia Abrahamin antamasta leilistä. Vaan kun vesi loppui vihdoinki ja leili kävi tyhjäksi, täytyi hänen palmupuun suojaan jättää poikansa ja käydä itsensä katsomaan, jos hän hiukankaan vettä jostakin löytäisi, sillä palavasti paahtoi päivä ja varista voimatoin lapsensa aneli juomista janoonsa.

Näin oli nuolen lentämän loitonnut lapsestansa, mutta yksin jäätyänsä korotti Ismael janon tuskissa äänensä ja alkoi katkerasti itkeä, sillä päivän helle vaivasi häntä ja varistunut maa poltti hänen allansa. Tätä tuskastuen survasi hän tulista hietaa vähän jalkansa väellä, ja katso outoa ihmettä! Jalkainsa juureen syntyi tuossa paikassa lähde josta alkoi vesi kirkas kummuta. Lapsensa itkun oli Haagari etäältä kuullut ja palasi samasi takasi, vaan kuinkas ihastuikaan, kuin luona kaunoisen lähteen löysi janosta nääntyvän Ismaelin. Tuskin uskoi hän silmiänsä, niin oli tapaus hänestä kummallinen. Koska siitä kuitenki tointua ennätti, täytti hän leilinsä lähteen kirkkaasta silmästä, jonka ympärille alkoi maata, hietaa kannella, ett'ei lähde kuivaisi taas ja siitä vesi katoaisi.

Tätä vielä tehdessään kuuli hän etempää jalan astunnan, ja kun sitä nyt tiedusteli, keksi hän suuren kauppamatkueen rientävän kohtaansa. Pian kyllä joutuivatkin nämä matkaajat lähteelle, jossa kysyivät Haagarilta: "oletko kaukaa, vieras, ja kusta on tähän tämä lähde ilmestynyt; sillä koko tienoon tunnemme vanhuudesta, mutta lähdettä emme ennen vielä ole tässä kohdin keksineet." -- Heitä vastaten kertoi Haagari kohtalonsa, sekä selvitti senki, miten ihmeellisesti lähde siihen oli syntynyt. Tämän kuultuansa alkoi matkamiehet kohdella Ismaelia suurella kunnialla ja sanoivat Haagarille: "iloitse vaimo! sillä Herran kaikkivaltiaan käsi suojelee sinua sekä poikaasi. Kun suonet meidän tämän lähteen tienoihin asettua, niin varjelemme siitä hyvästä sinut ja sun poikasi kaikelta vaaralta". -- Mielellänsä soi heille Haagari sen; ja muuttaen kaikkine tavaroinensa lähteen luo, levitti matkamiehet tähän seutuun nyt leirinsä.

Oli vuosi tuosta kulunut, niin tuli Abraham kuulustamaan, miten Ismael ja Haagari saivat korvessa aikoihin, sillä mielensä ikävöi heitä kuni ainakin omiansa. Mutta Saaralle oli hän lähtiessänsä vannonut valalla, ett'ei hän muuta kuin pikimältänsä tervehtisi poikaansa, eikä edes laskeutuisi kamelinsakaan selästä. Koska siis poikansa ja Haagarin näki lähteellä elävän terveinä, palasi hän paikalla kotiinsa, niinkuin puhe oli lähtiessä, vaan lupasi kerran vuodessa aina käydä kuulustamassa heidän oloansa. Tämän sanansa pitikin tarkasti, ja vuoden päästä viimeistäänki tervehti hän heitä uudellensa.

Viimein kuoli Haagari, poikansa jo mieheksi jouduttua, ja yksin jäätyänsä otti Ismael sen kansan tyttäristä, jonka seassa hän kasvanut oli, itsellensä toverin. Koska siitä vuoden päästä taaskin Abraham tuli Ismaelia korvessa tervehtimään, ajoi hän tapansa jälkeen hänen majansa luo ja kolkutti ovelle. Täältä astui nuori vaimo majan kynnykselle, ja häntä vieraan tavalla tervehtien kysyi Abraham: "ken olette?" -- "Ismaelin vaimo", vastasi ovesta astunut. -- "Missä on miehesi?" kysyi Abraham. -- "Hän on metsällä", vastasi vaimo, "ja tuskin palajaa hän sieltä, ennenkuin ilta joutuu ja aurinko laskeksen." Sen kuultuaan sanoi Abraham: "minun ei kamelini selästä käy laskeutua, vaan aina aamusta asti olen suurustamatta, jonka vuoksi hyvän mulle tekisit, jos jotakin toisit mun syödäkseni." "Mitäs tuoda voisinkaan?" vastasi vaimo vieraalle, "maa, jossa asumme, on kasvamatoin ja köyhä luonnostaan, ja vaivoin tulemme itsekin ruu'asta aikoihin". -- Mutta Abraham ei nälkänsä vuoksi anonut syömistä, vaan koitellakseen poikansa vaimoa, oliko hän nöyrä ja auttavainen, vain saita ja ynsiä. Senpätähden ei asiasta ollutkaan millänsä, vaan laittausi matkalle ja sanoi lähtiessään vaimolle: "kun palajaa miehesi metsältä, niin tervehdi häntä ja sano, että mielestäni majansa kynnys on huono ja hyljättävä."

Kohta sen jälkeen tulikin Ismael kotiinsa ja vaimonsa kertoi nyt hänelle, mimmoinen vieras oli päivällä käynyt ja minkä tervehyksen hän lähetti. Ismael arvasi kohta, kuka tämä vieras oli, ja tajusi myös, mitä lähettämänsä tervehys tarkoitti -- majansa kynnys tähti hänen vaimoansa. Isänsä käskyä kuullen hylkäsi hän siis sinä päivänä vielä tämän vaimonsa ja eroitti hänet luotansa. Mutta kohta sen jälkeen nai hän uudelleen, ja koska isänsä, niinkuin tapansa oli, tuli vuoden päästä häntä tervehtimään, astui Ismaelin majasta nuori vaimo taas häntä vastaansa. Vierahan tavalla tervehti Abraham häntä ja kyseli: "asuuko Ismael tässä ja onko hän kotona?" -- Vaimo vastasi: "kyllä hän tässä on asuntoa, ja minä olen vaimonsa, vaan tätä nykyä on hän metsällä." -- "Voisitkos matkastaan väsyneelle antaa jotakin syömistä?" kysyi siitä nyt Abraham, tiedustaaksensa, miten poikansa nykyinen vaimo kohteli miehensä tuttavia. Tuskin vaimo vieraan anomuksen kuulikaan, niin kävi sitä täyttämään, mennen kiiruusti majaansa, eikä aikaakaan, kun tuli jo sieltä, tuoden myötänsä maitoa, lihaa ja taateli-pähkinöitä. Nämä ruuakset kantoi nyt vieraan syödä, vaan pyysi nöyrästi anteeksi, ett'ei hän leipää tuonut, sillä tätä elon ainetta ei ollut kellään koko seudussa. Abraham maisteli vähäisen kutakin lajia ja siunasi syötyänsä, sanoen emännälle: "suokoon Jumala näitä anteitansa sinulle runsaasti aina ja palkitkoon monin määrin sun nöyrän ja kauniin käytöksesi!"