Part 2

Tuiki toisin käyttihe lähinnä halavaa kasvavat tattarit. Nämä ei niskaansa notkistaneet, niinkuin muut viljat vainiolla, vaan seisoivat ylpeästi, selät kenossa. Sen teki tattari, pitäen itseään muita parempana, sillä hän oli itseensä rakas ja kopea. Niin sanoi hän kerranki vanhalle halavalle: "kuta enemmin muita ympärilläni kasvavia viljoja katselen, sitä tyytyväisempi on mieleni. Pääni ovat yhtä täyteläiset kuin muidenki, ja päälliseksi olen heitä muodoltani paljon somempi. Kukkani ovat kauniita kuin omenapuun, milt'ei vielä kauniimpia, ja suurta soreuttani täytyy kaikkien kummeksia. Enkös totta puhu, halava, vai tiedätkö minua kauniimpaa kasvua muualla maailmassa?" --

Vastimeksi puisteli halava tuuheata latvaansa juuri kuin sanoakseen: "tiedänhän, minkä tiedänki!" Mutta tuota ei tattari huomannut, pöyhisteliin vaan kopeasti ja sanoi käytöstään katuen "hupsu mikä olin, joka vanhaa, pöllöpäistä halavaa kehtasin puhutella! Mitäpäs hän tietäisikään, joka niin jo on laho ja maatunut, että kylet, kupeensa kasvavat ruohoa."

Nousipa tuosta kauhea myrsky ja ukkonen jyrisi pilvissä. Sitä peloissaan supistivat kedon kukkaiset lehtensä, painaen päänsä alas, ett'ei heille kovan ilman rajutessa tulisi vahinkoa. Vaan sitä ei tattari tehnyt, seisoi vaan selkä suorana ylpeästi.

"Kallista päätäsi, niinkuin me!" kehoittivat häntä kedon kukkaiset.

"Mikäs on pakkona?" sanoi tattari. "Kallista päätä niinkuin me!" huusi ohrakin hänelle. "Rajusti riehuen tulee tuulen tuima henki ja runtelee väkevillä siivillään hennon vartesi, ell'et häntä nöyrästi kumartele."

"Vaikka tulkoonki; mutta minä en kumarra häntä," sanoi tattari.

"Sulje kukkasi ja pidä piilossa pääsi!" neuvoi vanha halava. "Vaan, ett'et salamaa kohdin katso pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa auenneen taivaan kirkkaus, mutta tätä valoa ei ihmistenkään silmät siedä, saatikka meidän mitättömiin, jotka heidän suhteensa olemme tuiki halvat ja kunnottomat."

"Halvat ja kunnottomat!" kertoi tattari närkästyen "no senhän näemme! Uhallakin tahdon nyt salaman leimahtaessa aina taivaasen katsoa. Kukas siitä minut estäisi?" Ja sen hän tekisiit uhkamielisellä rohkeudella, vaikka salamat niin tiheään leimahtelivat, että näytti koko taivas olevan tulen ja valkean vallassa.

Koska siitä kova ilma asettui ja myrsky maseni, näyttivät viljat, ruohot ja kukkaiset entistään kauniimmilta, heitä oli sade vaan virkistänyt; mutta tattari oli palanut rumaksi ja mustaksi. Muinoin vihanta vartensa makasi pehkuna maassa ja kuihtuneet oli kukkansa.

Suruissaan heilutti likellä seisova halava paljastunutta päätänsä ja viheriöistä lehvistänsä valui suuria pisaroita alas nurmelle, juuri kuin olisi hän itkenyt. Niin kaiketi luulivat pienet varpuiset, jotka ihmetellen kysyivät: "mitäpä suret ja paheksit vanha puu? Raitishan on ilma ja luonto kaunis ja loistava! Etkös huomaa, miten kirkas ja lämmin on auringon loiste ja kuinka somasti ja joutuisasti pilvet taivaalla toinen toistansa ajelevat? Hyvän tuoksun hajottaa tuulen tuuittaissa meille heinät, ruohot ja kukkaiset. Miksi siis sureksit halava ja itket muiden kaikkein ilotessa?"

Vastaukseksi haasteli halava, miten tuttavansa tattarin ylpeys ja kopea käytös oli kovasti rangaistu ja kertoi hänen kohtalonsa. Minä, joka tämän tarinaisen teille nyt puhelen, kuulin sen varpuisilta vuoroni, koska eräänä iltana niitä näitä ajan huviksi juttelimme. Kun ette uskone minua, käykää heiltä kysymässä.

9.

Isän kuppi.

(Totinen tapaus.)

Vahvalla tilallansa asui muutamasti varakas perhe, jota ei ollut muuta kuin talonmies vaimonensa ja heidän kuusivuotinen poikansa. Mutta talossa eli myöskin nykyisen perheenmiehen isä, joka jo oli vanha ja voimaton ukko. Tämä oli jo aikoiseen jättänyt isännyyden pojallensa, joka talon haltijaksi tultuansa nai naapuristosta varakkaan talon tyttären ja sen kautta vähältä aikaa hyötyi rikkaaksi hyvin. Vaan mikäli talon varat enenivät, sikäli ylpeyden henkikin heräsi isännässä ja sai hänet viimein niin valtaansa, että hän röyhkeästi ja tylysti alkoi kohdella vanhaa, voimatonta isäänsä. Täten jäivät neljännen käskyn kalliit vaatimukset häneltä unhotuksiin, Vaikka niiden täyttämistä, Herran sanaa myöten, seuraa maallisetkin edut, mutta niiden rikontaa ajallinen ja ijänkaikkinen rangaistus.

Tuota ei mainittu perhekunta kuitenkaan muistanut; mutta vanha ukko, jota olisi vanhoillaan tullut kunnioittaa ja rakkaudella kohdella, jäi kaiketta hoidotta. "Kuten itse olet vanhempiasi kohdellut, siten kerran omat lapsesi kohtelevat sinua," on varoittavainen, usein toteutunut muistutus; mutta vanhasta ukosta ei tässä talossa kuitenkaan pidetty huolta, ei lukua. Hänen ei ruoka-aikoinakaan suvaittu istua muiden kanssa pöydässä; mutta vanhuksen täytyi uunin nurkassa itsekseen atrioida, syöden mitä ruu'an tähdettä hänelle tavallisesti tuotiin vanhassa puukuppisessa, ja vieläpä sai monestikin torapuheita kuulla päälliseksi.

Kärsiväisesti kesti ukko tätä poikansa hävytöintä käytöstä. Nuhteista ei apua olevan tiesi hän entuudesta eikä siis enää koettanutkaan sanoilla oikaista poikaansa; vaan rukoili hartaasti Jumalaa herättämään hänessä parempaa tietoa. -- Oli muuanna talvi-iltana kerran sitte perhe tuvassa ko'olla. Vanha äijä istui kurttuisillaan tuvan nurkassa, niinkuin tapansa oli, ja kutoi itselleen virsua. Nuori isäntä vaimonensa istuivat pöydän päässä jotakin keskenänsä haastellen ja lempeillä silmin toisinaan aina silmäilivät lämpiävän uunin edessä istuvaa nuorta poikaansa, joka, suuri puukappale kädessä, siinä toimessaan jotakin vuoleskeli. -- "No, mikäs pienellä Antilla nyt on työnä?" kysyi viimeinki isä, "mitä noin isosta puupalaisesta olet tekevinäsi? näytäpä minulle." -- "Tästä tulee kuppi," vastasi poika. "No, kellen sitä teet?" kysyi isä, "onhan talossamme kiviastioitakin tarpeeksi." -- "Vaikka," vastasi poika, "mutta minäpä varsin puukuppisen teenki, niin koska mieheksi joudun ja isä vanhoillaan, niinkuin vaari nyt istuu tuolla uunin kupeella, tästä sitte ruokin ja syöttelen teitä."

Nää sanat, jotka Jumala itse oli pojan suuhun saattanut, liikuttivat isän sydäntä suuresti. Kasvonsa vaalenivat lumenkarvaisiksi, koko ruumistaan vapisutti ja hänen sielussaan soi selvään ja äänellisesti nämä neljännen käskyn muistutukset: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että sinulle hyvin käyköön ja siitä maalla kauan eläisit!" Vaan kuin siitä tointua ennätti, nousi hän istuviltaan ja läheni itku-silmin vanhaa, nurkassa istuvata isäänsä, jonka kättä puristi lemmellisesti ja pyysi entistä pahaa ja jumalatointa käytöstään anteeksi. -- Sydämestään soikin isä pojallensa sen ja ylisti mielessään Jumalaa, joka niin ihmeellisesti oli hänen poikansa mielen viimeinki valaissut. -- Tästä päivin muuttui nyt pojan käytös peräti ja siitä lähtien kohteli hän isäänsä aina lemmellä ja rakkaudella, niin että monen toisenki olisi ollut esimerkki otettava hänestä.

10.

Kuninkaan kirkko.

(Taru.)

Kerran eli mahtava kuningas, joka Jumalan kunniaksi päätti suuren ja komean kirkon rakennuttaa maahansa. Mutta rakennuksensa tahtoi hän aikaan saada ihan omin varoinsa ja kuulutti siitä syystä ympäri valtakuntansa, ett'ei kukaan kuoleman haastolla saisi sen rakentamiseksi antaa äyriäkään. Käsky kuultiinki, ja kohta kyllä seisoi kirkko komeudessaan valmiina, näyttäen niin uhkealta, ett'ei moista muualla. Taitavilla mestareilla teetti nyt kuningas sileäksi tahkotun marmoritaulun, johon kultakirjaimilla piirrätti, että hän yksinänsä oli omin varoinsa tämän kauniin Hertan huoneen valmistanut ja panetti tämän muisto-kirjoituksen kirkon seinille kaikkien nähtäväksi. Luuli siten näet kuulun nimensä ijäti säilyvän ihmisten muistossa. Vaan kun muutaman päivän päästä tuli katsomaan kirkkoa, oli kirjoitus marmoritaulussa muutettu. Siinä ei kirkon rakentajaksi sanottu häntä, maakunnan kuningasta mutta köyhää, leskeksi jäännyttä vaimoa. Tätä suuresti vihastuen otatti kuningas lesken nimen taulusta pois ja panetti siaan omansa. Vaan kun vuorokausi sai kuluneeksi ja kuningas kävi katsomaan taulua kirkon seinällä, oli sama muutos taaskin tapahtunut. Kuninkaan käskystä piirrettiin nimensä vielä kolmannesti taulun marmoriin, mutta kolmannesti sai myös sama, näkymätöin käsi sen siitä uudelleen pyyhkineeksi, ja köyhän vaimon nimi seisoi taaskin taulussa. Tästä jo kuningas tajusi, että Jumalan kaikkivaltiaan käsi oli kirjoituksen muuttanut, ja jäykkä mielensä nöyristyi. Tarkemmin tutkiakseen asiata kutsutti hän köyhän lesken kuitenki eteensä ja sanoi hänelle: "täällä on nykysittäin tapahtunut outoja ihmeitä, joista tahtoisin selkoa, puhu siis suora totuus minulle. Oletko kovan kieltoni unohtanut, ett'ei muka kukaan saanut valmistettavan kirkkoni rakennusta eistää äyrilläkään, vain oletko tahtoni tiennyt ja sitä vastaan kuitenki tahallasi rikkonut?" Kuninkaan eteen langeten vastasi vaimo vapisten: "suo korkea kuningas, rikokseni anteeksi! Minä elän suuressa köyhyydessä ja saan työn tuskin uutteralla työlläni henkeni elatuksen. Säästämällä olin kuitenki aikaa myöten ko'onnut muutamia äyriä, ja mielelläni olisin niillä sen kauniin kirkon valmistumista eistänyt, jota Jumalan kunniaksi rakennutit, vaan pelkäsin kovaa kieltoasi. Kun en muulla nyt voinut tätä sun yritystäsi eistellä, ostin ma säästämillä rahoillani heiniä takallisen ja hajotin ne niiden eläinten syötäviksi, joilla työväkesi vedätti kirkon rakennus-aineita. Nämä tielle hajottamat heinäni söi eläimet mielellään, ja niin sain hartaan toivoni täytetyksi enkä sillä kuitenkaan luullut rikkovani käskyäsi."

Syvästi liikutti tämä lesken vastaus kuninkaan mieltä, joka siitä nyt havaitsi, että köyhän vähäinen, mutta hyvästä sydämestä antama lahja oli Herralle otollisempi, kuin kaikki ruhtinaan rikkaus. Ja köyhälle vaimolle toimitti hän runsaat antimet, ja pani itse sen varoituksen tähdelle, jonka tämän tapauksen kautta näki Herralta saaneensa.

11.

Linnan isäntä ja matkamies.

(Saksasta.)

Komeassa, aikoja sitte peräti hävinneessä linnassa eli ennen vanhaan mainion rikas mutta ylpeä isäntä. Määrättömiä rahasummia oli hän tämän linnansa kaunistamiseksi arvelematta menettänyt; mutta lähimäistään kohtaan oli hän tuiki saita ja itara eikä äyrilläkään autellut köyhiä.

Tulipa tuosta kerran etäinen vieras hänen linnaansa ja pyysi isännältä lupaa siinä yötä ollakseen, koska hän matkastaan oli väsynyt. Tähän ei linnan isäntä suostunut; vaan käski vieraan kulkea edellensä, sanoen vihoissansa: "ei mun linnani ole matkaavia varten rakennettu, mene veikkonen matkaasi!" -- "Kyllä menenki," vastasi vieras, "mutta suokaa mun sitä ennen teiltä kolme seikkaa kysellä." "Sitä en sinulta kieltää voi," lausui isäntä, "kysymyksiisi tahdon mielellänikin vastata, kunhan sitte lähdet linnastani etkä enää tule minua vaivaamaan."

Linnan isännältä kysyi nyt luvan saatuansa etäinen matkustaja: "ken teitä ennen asui tässä linnassanne?" -- "Isäni," vastasi isäntä. -- "Kukas häntä ennen tässä oli asuntoa?" kysyi toisekseen matkustaja. "Mun isäni isä," virkkoi isäntä vieraalle. "Ja kukas tässä teidän jälestänne on asuva?" kysyi matkustaja viimeiksi. -- "Kun sallinee Jumala -- mun poikani," virkkoi isäntä, vaan näytti ikäänkun syvemmältä miettivän asiata.

"No, koska linnassanne kukin vaan majailee aikansa ja aina vuoronsa jättää siansa toiselle, mitäs kuin matkaavaisia ovatkaan tässä asuvaiset? Vieraita varten on siis linnanne kuitenki, myöntänettehän sen. Vaan jos nyt asia on semmoinen, ja sen itse tiedätte, miksikä niin suurella vaivalla ja kustannuksella kaunistatte tätä nykyistä majaanne, jossa ette kuitenkaan tule kaukaa asumaan, vaan jonka kenties pianki jätätte toiselle? Käyttäkää runsaat varanne pikemmin köyhäin ja tarvitsevaisten auttamiseksi, niin rakennatte itsellenne pysyväisemmän asunnon taivaassa."

Nämä sanat vaikuttivat linnan isännässä täydellisen mielen muutoksen. Hän ei vierasta laskenutkaan luotansa, vaan piti hänet yötä linnassaan ja oli siitä päivin köyhiä vastaan nöyrä ja auttava.

12.

Autio saari.

(Saksasta kääntämä vertaus.)

Rikas ja hyväntahtoinen isäntä, jolla oli monta orjaa, päätti kerran tehdä yhden heistä onnelliseksi; hän antoi hänelle vapauden ja laivan täynnä kallista tavaraa. "Mene," lausui hän, "tällä laivalla kaukaisiin maihin ja kaupittele näitä tavaroita; minkä niillä voittanet, sen annan sinulle omaksi!" -- Iloissa mielin levitti orja laivansa purjeet tuuleen ja läksi meren selät suuret kulkemahan. Kulki viikon, kulki toisen, jopa kolmantena rupesi myrsky semmoinen riehumaan, ett'ei vanhimmatkaan merimiehet sanoneet mokomaa muistavansa. Mastot rojahtivat kohta veteen, vieden puolet laivan väkeä mukaansa ja laiva jäi aaltojen ajona viereskelemään, kunne karia vasten karskahti palaisiksi. Siihen se upposi tavaroineen päivineen ja laivaväestä ei jäänyt henkiin muuta kuin entinen orja, joka airon varassa pääsi uimalla rantaan. Nälästyneenä, puoli-alastomana nousi hän maalle ja istahtui kivelle valittamaan kovaa onneansa, kun oli joutunut ihan autioon saareen nälän surmattavaksi taikka petojen syötäväksi. -- Mutta arvaapas hänen iloa ja ihmettänsä, kun yhtäkkiä näki suuren ihmisparven rientävän häntä kohtaansa, riemastellen ja huutaen: "terve, terve kuninkaamme!" -- Ennenkuin mies kerkesi katsellaitakaan, reutoivat he hänet komeihin vaunuihin ja veivät lähellä olevaan isoon kaupunkiin. Kuninkaalliseen linnaan tultua, puettiin hänen päällensä purpuralevätti, pantiin hänelle kallis kruunu päähän ja talutettiin hän kultaiseen valtioistumeen istumaan. Hänen eteensä laskeusivat sitten kansan ylevimmät miehet polvilleen, vannoen hänelle uskollisuuden valan omassa sekä muidenki alamaisten nimessä.

Alussa luuli uusi kuningas pilkkaa hänestä tehtävän ja kaiken komeuden pian jällensä haihtuvan, kuni unen tuottama onni ainakin; vaan kuin päivä päiveä pakeni ja häntä yhä vielä hallitsijana kohdeltiin ja kunnioitettiin, täytyi hänen viimeinki ruveta uskomaan toden todella tulleensa kuninkaaksi. "Mikä lieneekin kääntänyt tämän kummallisen kansan silmät," ihmetteli hän itsekseen, "kun ovat minun oudon ja alastoman meren-hylkyläisen panneet kuninkaana hallitsemaan. He eivät kysy, kusta tulen eivätkä tiedustele sukuani ja kuitenkin kunnioittelevat he minua kuni valtijaansa ainakin. Ompa tavat ereskummalliset tässä maailman pohjukassa."

Vihdoin ei malttanut enää olla tiedustelematta ja päätti puhutella erästä vanhaa ylimystä, joka näytti olevan muita viisaampi ja kokeneempi. "Selitä minulle Jumalan tähden," sanoi hän hänelle, "miksi olette minut kuninkaaksenne panneet? Mistä älysitte tulleeni tähän saareen? Minnekä joudun minä viimeinki?"

"Herra," vastasi vanhus, "tässä saaressa elää haltijoita. Ammoin aikaa sitte rukoilivat kerran Kaikkivaltiasta, että vuotuiseen lähettäisi heille jonkun Aatamin pojista hallitsiaksi. Siihen suostuikin Kaikkivaltias ja antaa siitä ajoin joka vuosi samana päivänä jonkun ihmisen sattua tähän saareen. Sille rientävät asukkaat kaikki riemulla vastaan, niin kuin olet nähnyt, ja ottavat hänen kuninkaaksensa, mutta hänen hallituksensa loppuu vuoden päästä. Tämän ajan kuluttua kun määräpäivä taas on käsillä, pannaan kuningas viraltaan, kuninkaallinen asunsa riisutaan ja sen siaan puetaan hänen päällensä vanhoja repaleita. Sitten hän viedään väkisen laivaan ja kuletetaan autioon saareen. Äsken vielä mahtavana ruhtinaana oltuansa tulee hän sinne, jossa ei tapaa ystävää eikä alamaista. Murheessansa ei häntä lohduta kukaan ja siinä tulee hänen yksinäisyydessä ja vaivoissa kituroida, kun ei ole älynnyt hallitusvuottansa viisaasti käyttää. -- Vanha kuninkaansa pois ajettuna rientää kansa taaskin riemuten vastaan toiselle Kaikkivaltiaan sinne saattamalle hallitsijalle. Semmoinen on, herrani, tämän valtakunnan ikuinen sääntö, jota ei voi mikään kuningas kumota."

"Ovatko edellisenikin," kysyi kuningas vielä, "tietäneet hallitusaikansa lyhyyden ja heitä sitte uhkaavan kovan onnensa?" -- "Ovat kyllä," vastasi vanhus, "vaan muutamien silmät huikensi kuninkaallisen komeuden loiste, niin ett'eivät huolineet muistaakaan vastaista kohtaloansa; oli muita taas, jotka kyllä toisinansa sitä muistelivat, vaan kaikin mokomin koettelivat sitä ajatusta mielestänsä karkoittaa, ett'ei se heitä muka estäisi vähiä onnensa päiviä nauttimasta. He horjuivat ikään kuin humalapäissä huvituksesta toiseen, kunne määräpäivän tultua vietiin laivaan. Silloinpa kaikki päivittelemään ja mielettömyyttänsä kiroilemaan; vaan ei parku enää auttanut päivistä pahoista: armotta hyljättiin he autioon saareen viheliäisyydessä menehtymään, kun eivät olleet muistaneet taikka tahtoneetkaan ajoissa estää kovaa onneansa."

Vanhuksen sanat saattoivat kuninkaan sangen murheen- ja pelonalaiseksi; kauhistuksella ajatteli hän entisten kuninkaiden kohtaloa ja säikähtyi kovin, kun havaitsi muutamia viikkoja jo kuluneen eikä vielä pahan onnen estämiseksi mitään tehneensä. Tästä edes päätti hän tarkoin käyttää jok'ainoan hetken, että vielä kerkiäisi jotain toimeen saada. -- "Viisas ukko," sanoi hän taaskin haltijalle, "sinä olet ilmoittanut minulle kuinka hupainen kuninkaallinen valta on ja mihinkä joudun sen kuluttua; neuvopahan nyt myöskin, millä keinoin voisin välttää sitä viheliäistä tilaa, johon kaikki edelliseni ovat joutuneet!" -- "Muista, armollinen herrani," vastasi vanhus, "alastoinna tähän saareen tulleesi; alastoinna kun kerran täältä tulee lähteäki palaumattomiin. Yhden keinon vaan tiedän, millä taidat välttää nälkään nääntymistä autiossa saaressa; se olisi nimittäin se että siihen lähetät asukkaita. Sitä ei lakimme sinulta kiellä ja alamaisesi ovat valmiit menemään minne käskenetkin. Lähetä saareen työmiehiä, raivauta synkät korvet viljaviksi vainioiksi, ja rakennuta kyliä sekä kaupunkeja; sanalla sanoen, valmista siinä itsellesi uusi valtakunta, jossa täältä pois ajettua voit hallita. Mutta joudu, elä pirahuttele päiviäsi joutaviin, sillä määrä-aikasi on sangen lyhyinen, ja kuta ihanammaksi kaunistelet vastaista asuntoasi, sitä suloisempi on siellä sitten elelläksesi. Elä heitä mitään huomeispäivään, vaan te'e aina niin, kuin olisi jo huomeispäivä viimeinen. -- Mutta jos et ota kuullaksesi neuvoani taikka rupeat viivyttelemään, niin on tuhosi valmis ja välttämätöin."

Kuningas oli viisas mies ja ukon lauseet kiihdyttivät hänen vireyttänsä. Paikalla lähetti hän saareen asukkaita joukottain; ne muuttivat sinne mielellään ja ryhtyivät miehissä työhön. Saari muuttui päivä päivältä kauniimmaksi ja puolen vuoden päästä nousta törrötti jo kaupunkein sekä kylien kirkkotorneja sadottain peltojen, lehtojen lomassa. Vaan ei kuningas heittänyt vieläkään; yhä lähetteli hän lisään toisia asukkaita, jotka sinne muuttelivat paremmalla mielellä, kun tiesivät tulevansa jo ennestään viljeltyyn maahan sukulaisten ja ystäväin luokse.

Näissä toimissa hupeni vuoden viimeinenki kannikka ja se hetki läheni, jonka edelliset kuninkaat aina olivat vavistuksella sekä hampaiden kiristyksellä nähneet tulevan; mutta nykyinen hallitsija ei sitä pelännyt, jopa alkoi halatakin uuteen valtakuntaansa, jossa hän kaikki niin taitavasti oli järestänyt. Vihdoin tuli määrä-hetki: kuningas kaapattiin linnastaan, kuletettiin kuninkaallisesta puvusta riisuttuna laivaan ja vietiin muinoin autioon saareen. Tuskinpa oli siinä noussut maalle, niin riensi hänelle saaren väki riemutellen vastaan ja pani hänen päähänsä lakastumattoman kukkaseppeleen, sen kruunun siaan, joka vaan ainoan vuosikauden oli kestänyt. Siitä päivin sai hän alamaistensa parvessa eläen nauttia onnea ja menestystä.

_Vertauksen selitys_: Rikas hyväntahtoinen isäni on _Jumala_, ja orjansa, jonka lähettää purjehtimaan, _ihminen_ syntyessänsä maailmaan; saari, johon hän myrskyn ajona joutuu, on _maailma_ ja riemulla vastaan rientävät asukkaat, hänen _vanhempansa_, jotka hellällä huolenpidolla korjailevat sekä hoitelevat alastointa, itkevää raukkaa. Vanhus, joka hänelle ilmoittaa, miten hänen lyhyen hallitusaikansa perästä on tapahtuva, on _viisaus Jumalan sanassa_. Hallitusvuotensa on _maallinen elämä_ ja autio saari, johon hän sen kuluttua viedään, toinen _maailma_. Sinne edeltäpäin lähettämänsä työmiehet ovat elinaikana toimittamansa _hyvät teot_. Häntä ennen sinne viedyt kuninkaat ovat _tavallisten ihmisten_ kaltaiset, jotka kaiken ikänsä puuhailevat maallisten asioiden hommassa, koskaan ajattelematta elämänsä ja kuolemansa seikkoja; tyhjin käsin kun tulevat Kaikkivaltiaan tuomioon, niin saavat ansaitun rangaistuksensa. Suonio.

13.

Satu pienestä Paavosta.

Metsässä kaukana, kussa kesätuulten huokuessa heinät, kukkaiset ja ruohot hyvän hajunsa hajotteli, seisoi kuusten ja honkapuiden suojassa mökin paikka vähäinen. Tään mökkisen pihalla istui kauniina kesä-iltana päivän lasketessa pieni seitsenvuotias poika yksinänsä eräällä kivellä, ja sinisistä silmistänsä vuoti kyyneleet karpaloina. -- Mikäs näin häntä itketti? -- Oi syytä kyllä oli poikaraukan itkeä, sillä sisällä tuvassa sairasti äitinsä viimeistä tautiansa. Häntä ahdisti jo kuolon tuskat, vaan kaukana olivat ystävänsä kaikki eikä lähellä edes holhovaa kättä, joka korjaten häntä olisi kovaa kiusaansa keventänyt. Pieni Paavo oli äitinsä ainoa turva, mutta huojentaakseen mielensä raskautta oli hän vähäksi luopunut sairaan luota ja pistäynyt tuvasta pihalle, jossa sai edes tuulen huminalle haikean surunsa huokailla. Syvästi miettien oli hän hetken siinä istunut, kun vienoinen valitus koski hänen korvaansa. Sen tuskin kuulikaan, kun oli jo taaskin tuvassa, sillä vaikeroiva ääni oli hänen sairaan äitinsä, ja hellästi syleillen häntä, sanoi hän syvällä innolla: "ethän, äitini armas, jätä vielä Paavoasi?" -- "Elä lapseni niin toki itke," virkkoi vienosti äiti ja suuteli poikaansa. "Ehkä on Jumalan tahto, että täältä jo lähden ja eroan luotasi, vaan jos jäätkin minusta, et ole kuitenkaan turvatta, sillä köyhillä ja orvoilla on isä armias taivaassa. Hän auttoi isäsi kuoltua minua, vahvistaen epätoivoisen mieleni, ja samoin on Hän varmaan sinuakin auttava." "Oi, äitini rakas, et vielä saa poikaasi jättää ja luotani lähteä, kuinka yksin sitte saisin sinutta aikoihin?" sanoi innokkaasti Paavo ja itki aina katkerammin. -- Syvästi huo'aten vastasi äiti: "et arvaa, lapseni, kuinka kernaasti täyttäisin pyytösi, vaan toista on useinki Jumalan tahto, toista ihmisen, emmekä siltä saa nureksia, sillä kaikki säätää Hän hyväksemme. Siis elä liiallisesti sinäkään lapseni sure ja murhehdi, vaan lähde, raukka, jo levolle, niin saisin ehkä minäkin unta ja voisin vähäksi levähtää vaivoistani." Sen sanottuaan siunasi sairas kerran vielä rakasta lastansa, josta vaipui vuoteelleen ja vihdoinki nukahti. Mutta Paavo ei levätä voinut, sillä ahdistunut ja rauhatoin oli mielensä, vaan istausi vuoteen viereen rahille ja valvoi ääneti siinä sairaan äitinsä maatessa.