Part 12

Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuletti kaupunkihin, Kadusta juoksemaan? Olois on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkyis, lähde-parka, Luvaton täällä on.

Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sinun ne surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.

Tai ohjaavat väkisen, Ojittamalla maan, Sun mustien murien Sekahan juoksemaan. Ei siellä päivä paista, Ei luo hopeeta kuut, Ei hohda kukka-parvet, Hohaja honka-puut.

Jos kirkkaan silmäs' oisit Hämeessä auaissut, Niin hieta-kankahalla Tienkäyjä uupunut Se päivän paahtaessa Sinusta voimaa jois, Ja reunallais levähtäin Matkaansa aprikois.

Jos oisit syntynynnä Savoon tai Karjalaan, Niin oisi kuuset nousseet Norossais huojumaan, Niin oisi kuuset nousseet Ja tuomet tuoksumaan, Ja niiden siimehessä Käköset kukkumaan.

Siell' oisi poppa-miehet Ja rammat vaivaiset Hopeeta ynnä kultaa Veteesi vuollehet; Ois tyttäret tyköösi Kes'-öillä kulkeneet Ja lempeä sinussa Salassa kylpeneet.

Ja itse viimein oisit Liikkeelle lähtenyt, Välitse kukka-kumpuin Ja vaarain vierrellyt, Sitt' äitisi sylihin Lopulla puuhanna Imeisten ihmetellä Imatran koskena.

Vaan kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuletti kaupunkihin, Kadusta juoksemaan. Olois on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkyis, lähde-parka, Luvaton täällä on.

Oksanen.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mielelleni nyt Suloinen Savon maa! Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnellensa tyytynyt. Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat Ja vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaiset, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Salot sen kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä ponneton, Ja tuulet lauhkeat.

Ja kussa tähdet tuihkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla?

Tok yhden vielä arvannen, Jonk' suihke armaampi. Se silmä on Savottaren, Johonka loiste taivosen Sekä sini suli.

Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhäks keksittiin.

Monesti pelto kultainen Sinulla kellerti, Kuin meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin. Kuin meitä vainot löit; Kuin vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmen suut;

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomen maan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja minust' ei mikään niin soi Kaikesta minkä luoja loi, Kuin "armas Savon maa."

Oksanen.

Pääskylle.

Pääskynen, pieni, Miksikä meille Aina kesiksi Leutosi luot? Miksikä tänne, Pohjolan maille, Aina suviksi Lempesi suot?

Laaksoset siellä, Koissasi, armas, Eivätkö aina Loistelekaan? Eikö myös taivas, Rikkahin riemuin, Paistele sulle, Kirkasna vaan?

Eivätkö immet, Palmikkopäiset, Aina ilolle, Lempeä tuo? Poikoset myöski, Leikissä lemmen, Eivätkö aina Riemuja suo?

Käköiset siellä, Armahat linnut, Eikö huhuille, Laulelekaan? Eikö myös ruusut, Kukkakedoilla, Laksoissa loista, Hohtelekaan?

Tyynöset lammit, Lauhkeat rannat Taivoa, maata Eikö kuvaa? Eikö myös kaste Taivahan mettä Lehdille, maille, Nurmelle kaa?

Lämpimät päivät, Auringon ruskot, Huilut ja soilot Meiltä katoo; Pois sinä lennät Kotihin jälleen: Luoja sen tiennee, Tulletko taas!

Kuule sä armas, Sinne kun joudut, Kaikille kuisku Korvihin näin: Pohjolan maalla, Suomen saloilla, Talven majoiss' on Lempeä myös.

F. Polen.

Lintuselle.

(Runebergin mukaan.)

Sanoppa laulu-lintu, Selitä sirkkunen, Mitenkä niin sinulla Yhä rinta riemuinen! Varahin aamusilla Iloisen äänesi Mä kuulen, iltasilla Suloisen soittosi.

Pesäsi kyll' on pieni Ja tyhjä aittasi, Vaan yhtä kaikki ompi Iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta Et tiedä ensinkään, Jos pienintä palaista Ei eineheksikään.

On monta, joill' on siat Eloa täynnänsä Käsissä maat ja vallat Ja ruunut päässänsä; Mut aamuhetket heiltä Ilo on kaukana, Sinä kun uuden päivän Alotat laululla.

On paljon parempi Tok' onni ihmisen. Ja kuitenkin osaansa On tyytymätön hän! Hän saattaisi jos hengen Sinulta ottoa, Ja kuitenkin sä kiität -- Hän moittii onnea.

Oh, miksipä hän aina On niin nurehtiva, Kun kaikki ansiotta On saanut luojalta! Ja miksi toisinansa Hän viel' ilostelee, Kun aina tyytymättä Yhä vajaelee!

Ah, laula, laula, lintu, Ylistä onneas! En huokauksillani Se'ota lauluas. Te'e vastakin pesäsi Liki pihoani, Ja tyytymään opeta Mua myös osahani!

Lönnrot.

Tunnon rauha

Ah, kellä puhdas tunto on Ja kalvamatoin mieli, Jonk' ain' on retki polveton Ja laittamaton kieli, Jot' oikeast' ei luovuttaa, Ei väärän puoleen horjuttaa Voi vilpin viehätykset.

Sen silmä aina kirkas on Ja otsa puhdas hohtaa, Poves' on sydän pelvoton, Jos kunka kumman kohtaa. Hän on nuori neitonen, Jokaisen mielitehtoinen, Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

Kuin yöksi maata painaksen Ja Luojahansa luottaa, Hän kummitusten, peikkojen Näköj' ei säiky suotta, vaan yön unittoman lepää, Ja riemullisesti herää Hyvien töiden toimeen.

Jos korven-syöntä yksinään Hän kolkkoakin kulkee, Tai meren aallot myrskyillään Hätään jos häntä sulkee, Hän hämmästy ei silloinkaan, Hänell' on rauha rinnassaan Ja turva tunnossansa.

Hän kaunis on kuin kukkainen, Raitis kuin kevät-aamu, vaan omantunnon-vaivainen Se hoippuu niinkuin haamu, Ja päivät sekä pitkät yöt Sen entiset pahuuden työt Hänt' aina ahdistavat.

Oksanen.

Millon muistelet minua?

(Kallion mukaan.)

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa, Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöski kukkahaisen Päätöistänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan, kaunokaista. Suven armahan ajalla, Kuin ei öilläi sammu päivä. Käen -- muistan -- kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan syksy-säällä Raju-tuulten raivotessa. Puisto lehtein lentäessä, Muistan, kuinpa kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanneissa; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan, koska korvet Vaipan vaaleaisen saavat Talven tuiman joutuessa. Muistan tähtein tuikkaessa, Revon tulten tuprutessa, Kuin jos taivas ois tulessa; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan kaikin aijoin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä maille kulkiessa. Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla; Milloin mua muistat -- milloin?

Kallio

Oma maa.

Vallan autuus se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivaan töitä; Mutta mun syömmeni taas tahtoopi huoata ees. Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla Lassa ma kuuntelin, kuin sampo ja kantele soi, Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot, Poijat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät; revon tult' ovat taivahat täynnä, Kauniimmat katsoa kuin aamulta alkava koi. Oi te kesäiset Pohjolan yöt, jona aurinko loistaa Myötäänsä, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä muu huoleni on ja siellä mun muinoset muistot, Sinne mun kultani jäi, sinne muu ystävät myös. Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä-maa!

Kallio.

Laulun muisto

Kulkiissani vainiolla Kuulin Aunin laulavan, Kuulin kuuset takalolla, Kalliotkin kaikuvan: Tuulan, tuulan tee.

Suksutellen mehu-miellä Annin kumppaniks ma jäin, Sanoen: "ka, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan tee.

Niin hän laulo hymy-huulin, Sima-silmin, sulo-suin: Hiljan hengiten ma kuulin. Enkä muista muuta kuin: Tuulan, tuulan tee.

Taivas leimahti ja loisti, Kun hän istu vieressäin; Suuta pyysin: "toisti, toisti" vastas hän ja laulo näin: Tuulan, tuulan tee.

Vapaus on rinnastani. Rauha, riemu rientänyt, Yöt ja päivät korvissani Soittaa sama ääni nyt: Tuulan, tuulan tee.

Kallio.

Toivotus.

(Suomalainen sonetti.)

Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Yrittävä sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla. Ei laulakkaan kukumme mandelpuulla, Ei Laurat kohtaa meitä kirkkoteillä, Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä Ei soi sonetti Arnolaisen suulla. Suloista kuitenkin tuo kuulla oisi, Ja tuosta Suomalainen toivojensa Tulelle uutta kiihoitusta toisi, Jos kautta näiden laulukahlettensa Sen kieli halvaksi havaittu voisi Siteistä muista päästä irrallensa!

Oksanen.

Varpunen.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, --

Niin aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielisen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet Keväällä ehtinee, Niin kuullellessaan noita Jo varpu vaikenee!

Suonio.

Suksimiesten laulu.

"Ylös Suomen poiat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!"

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. -- "Sukkelat on sukset meillä, -- Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!"

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. "Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!"

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. -- "Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!" -- Hammasluske, Keihäsryske Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; -- Keihäs sattui rintahan; -- Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. -- Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!

Vaan kun verivainolainen Suomellemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää, Käsi sauvan, Toinen rauvan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senki suksi saavuttaa. Pelastettu, Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

Suonio.

Torpan-Tyttö.

(Runebergin mukaan.)

Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta, Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta; Väsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi, Se työnsä tehnyt riemulla kotihin kulkevi.

Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna, Vihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna. Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi, Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.

Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhanunna, Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna. Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.

Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa? Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa; Niin vaiti muita valppaana hän istui innossaan, Kuin sydäntänsä sykkivä ois saanut kuulemaan.

Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä, Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä, Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.

Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi, Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi, Valittamatta otsansa kätehen vaipu vaan, Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.

"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista, Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä! Hän jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt, Elossa on, sua muisti hän ja elää vielä nyt."

"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut, Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kierrätellyt. Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtonna, Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia."

Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista, Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttäänpäin, Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.

Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa, Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa: "Viel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi, Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"

Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä, Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä; Mut kylmä tervehtiissä käs' kuin yön on tuulonen, Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.

"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi, Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni. Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli, Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki."

"Kuu joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen. Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein, Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein."

"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista, Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä. Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, -- Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä."

Santala.

Sota-Renki.

(Suomennos, Runebergin mukaan.)

Vanha Spelt unoutettava onko? Ei. Sota-Renki oli hän, isompi ei, Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi, Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi.

Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa, Samoin hevosta, hänen ajettavaa, Oljko kaksijalka niuha askelistaan, Niuhempi olj nelijalkanen omistaan.

Miten meno, siten myöskin muut kujeet, Ukon tukka hevon häntä vanuneet; Luiska toi tomunsa koti-tallistansa, Spelti nokensa omalta pankoltansa.

Missä noita nähtiin, aina viimeiset, Naurun pilkkana olivat kumpaiset; Unissaan hevoinen astui, kuormallansa Makais ukko kuin omalla tilallansa.

Matka kuitenkin edisty hiljalleen, Kohden Pohjolata mentiin verkalleen, Pian puolen pohjanmaata kulkenunna Olj hän jo, vaan hiukankaan ei muuttununna.

Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan, Missä kulki missä viipyi, nauretaan; Naurun alla ruoska räiskyen opettaa Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta.

Ei menossa, ei menossa muussakaan Muutosta, olj korjaamatoin ukko vaan, Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä, Hevon nahka olj virassa sitkistynnä.

Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin. Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa.

Ennen iltaa ensikerran voitettiin, Pa'on päivä voiton päiväks muutettiin; Pääs' ajettu aalto kerran kuohumahan Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan.

Mieheen miehestä ehätti sanoma: Kaikki valmiit lähtemähän huomenna, Miehet, kuormat kuntohon hyvähän, Aamu-puhteella iloiten etelähän!

Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin, vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin Uni tullut, into poltti miehen mieltä, Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä.

Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö, Kirkkahana kiilsi taivaan tähtivyö, Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä Päiviin koitto ruskottava syttymässä.

Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan, Nekin valjaitta ja aisat Pohjolaan, Oli kaikki entisessä laitoksessa, Olj kuin matka entinen edessä.

Entinenkö matka? Eipä aivan niin, Olj pimeessä muuan muutos kuitenkiin: Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa.

Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan Blume silmiänsä uskonunnakaan; Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen, Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen.

Niinkuin nuorukainen olj hän suorana, Hartioille riippui tukka harmoa, Posket puhdistetut paistoivat pimeessä Kirkkaammin kuin muulloin päivän paistehessa.

Nuori Blume aivan olj hämmästynyt, "Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt, Muullon muita laiskempi ja nokisempi Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi.

"Ken on no'en naamastasi hangannut, Ken on harjan tukkahasi tunkenut, Ken sua herätetyksi kerran saanut, Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut?"

"Nuori herra", siihen vanhus vastasi, "Verkalleen omasta maasta kulkeepi, Kansa kun häpeellä jättää koto-maata, Kolkompi on olla valveella kuin maata.

"Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni? Selvemmin häpeä siitä loistaisi; Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani Huolta kannoin, siitä noki naamassani.

"Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut, Suomen sydän taas on meille au'ennut, Ei enää pilattava oo kunniamme, Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme.

"Väkee nostata ja lyötä rumpua, Yö kulunut on ja päivä valkeaa. Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta, Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta."

Kiljander.

Porilaisten marssi.

(Runebergin mukaan.)

Pojat kansan urhokkaan, Ku Narvan, Puolan, Leipsigin ja Lytsin maat verellään kasti! Suomi viel' on voimissaan, Vihollisensa veren saapi vuotamaan. Pois, pois rauha toisapäin! On myrsky noussut, jyskävät kanoonat aika ankarasti. Eteenpäin pois, rivittäin! Hyvästyvät nyt henget jalojen isäin. Kallihinta Tekoa toimitamme Ja vuodattaa Veremme on tapamme. Eteenpäin jokainen vaan Ikuisen vapautemme tietä kulkemaan! Se sotaviiri, kunniamme Viitta, kulunut muinoisissa sodissa, Jalosti liehu, loista, kehoita! Viel' ompi helmanen sinua tallella. Ei oo maamme milloinkaan Käsistä bataljoonain kaatumattomien vallattava: Ei oo kuuleva kukaan Ett' ois ku pettänyt vapaata Suomeaan. Kaatuupi urhoollisin, Vaan ei peräydy, pakene, ei petä, ei oo polettava. Kaatua, tuo sankarin Osuus, se olkoon voiton palkka meillekin. Miekka käteen, Pois pelko! kuolla saamme Maamme poveen, Se ompi kunniamme. Tappeluun ehättäkääm! Kun nyt on aika meidän, niinpä niittäkääm! Harvenneet rivit kankaillamme Jaloja töitä kaunihisti toistavat. Eteenpäin voiton viitta! Seisovat Viel' ympärilläs Suomen vahvat vartiat.

Kiljander.

Armahan kulku.

(Kant. I osa, 174.)

Täst' on kulta kulkenunna, Täst' on mennyt mielitietty, Tästä armas astununna, Valkea vaeltanunna; Täss' on astunut aholla, Tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Paasi toistansa parempi, Kangas kahta kaunihimpi, Lehto viittä leppeämpi, Korpi kuutta kukkahampi, Koko metsä mielusampi, Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta.

Etäällä minun omani.

(Kant. II osa, 42.)

Ei mun lauloa pitäisi, Ei ilota ensinkänä, Minun on kulta kulkemassa, Minun vello vieremässä, Minun armas astumassa, Valkea vaeltamassa. Etäällä minun emoni, Maalla muulla marjaseni, Mies pieni kiherätukka, Matalainen saapasjalka, Kymmenen kylän ylitse, Sa'an taipaleen takana; Tuuli ei päivässä tulisi: Lintu ei lentäisi kahessa. Tuuli kyllinki tulevi, Linnut kanssa lentelevät, Mie en tunne tuulen mieltä, Tuulen mieltä, linnun kieltä; Vaan kun tuttuni tulisi, Ennennähtyni näkyisi, Tuntisin ma tuon tulosta, Arvoaisin astunnasta, Jalan nuoren nousennasta Sukan mustan muikunnasta Käymästä kepeän kengän, Helman hienon hiipsinnästä. Virstan vastahan menisin, Virstan kahen kaapsahtaisin, Aitoja alentamahan, Siltoja siventämähän, Veräjiä aukomahan, Porttiloita purkomahan. Sitte kättä käppäjäisin, Jos ois käärme kämmenpäässä; Suuta kanssa suikkoaisin, Jos ois suu suen veressä; Kiini kaulahan kapuisin, Jos ois kalma kauluksessa; Vielä vierehen viruisin, Jos ois vierus verta täynnä.

Arvan asettaja.

(Kant. II osa, 134.)

Neito arpoa asetti, Laaitteli lastusia: "Sano totta luojan merkki, Juttele Jumalan arpa! -- Saattele sanomat mulle, Varmat liitot liikkahuta, Minne neito naitanehe, Orpana otettanehe, Marja maaniteltanehe, Vesilintu vietänehe; Nainhanko naapurihin, Saaha'an salitupihin, Leivän paksun paistajaksi, Vehnäleivän leipojaksi. Sano arpa syytä myöten, Elä neien mieltä myöten! Jos arpa valehtelevi, Arpa lyöähän tulehen." Arpa se ajattelevi: "Kun sanoisin syytä myöten, Neiti huolelle tulisi, Poloinen pahoille mielin." Ei sanonut syytä myöten, Sano neien mieltä myöten, Eikä tungettu tulehen, Palamahan paiskattuna.

Käy unonen kätkyehen.

(Kant. II osa, siv. 176.)

Tuuti, tuuti tuomen marja, Liiku, liiku lempilehti, Nuku nurmilintuiseni, Väsy västäräkkiseni, Nuku, kun minä nukutan, Väsy, kun minä väsytän! Vaan eipä minussa liene Lapseni nukuttajata. Ei taia emo polonen Saaha lasta nukkumahan. Äiä on emolla huolta, Paljo pantua muretta; Uni ei tule use'in Huolellisen huonehesen, Kaihollisen kartanohon, Murehellisen majahan. Kun se ei emo polonen Saane lasta nukkumahan, Nukuta Jumala lasta, Makauta Maariainen; Saisin itseki levätä, Lapsen orja olla jouten. Uni jo ulkoa kysyvi, Unen poika porstuasta, Lausuvi lasin takoa, Alta ikkunan anovi: "Onkos lasta kätkyessä, Pientä peitetten sisässä?" Tule tuutuhun unonen, Käy unonen kätkyehen, Lapsen pienen peittehisin, Vakaisen vaattehisin; Anna maata lapsen pienen, Levätä vähäväkisen -- Anna maata maan unia, Maan unia, puun unia, Maarian makeeta unta, Pyhän pohratsan lepoa!

Huoliansa haasteleva.

(Kant. I osa, 159.)

Käyn mä kymmenen kyleä, Samoan saan taloa, En löyä sitä sisarta, En sitä emosen lasta, Jolle ma sanon sanani, Haastan mielihauteheni. Jos ma siskolle sanoisin, Niin sanois sisar savulle, Savu sen saisi patsahalle, Patsas pihtipuoliselle. Pihtipuolinen pihalle, Piha pellonkyntäjälle, Kyntäjä koko kylälle. Virkkaisinko veikolleni, Veikon nainen naisellensa Veikon nainen naapurihin, Naapuri koko kylälle. Tahi jos virkan vierahalle, Mainitsen kylän Matille, Vieras sen viieksi panevi, Kylän Matti kymmeneksi. Niin kellen sanon sanani, Haastan mielihauteheni, Ettei muut muretta saisi, Miero mieltä arvoaisi? -- Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan lehtyisille, Pakajan pajun vesoille, Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele kullenkana.

Morsiamen jäähyvästi kodillensa.

(Kalevala 14 run. 297-528.)