Part 11

Tämä heidän ennustuksensa toteutuikin ja sitä oli jo moni viisaampikin aavistanut, jos ei juuri samasta syystäkään. -- Eerikki oli veljensä Johanan kanssa jo aikoja elänyt riidassa. Tämä hallitsi Herttuakunnassaan _Suomessa_ aivan omin päinsä, ei totellut kuningasta vähäisenkään, eikä suvainnut hänen sotaväkeäänkään maahansa. Päällseksi nai _Puolasta_, jonka kanssa Ruotsi silloin oli riidassa, kuninkaan tyttären ja auttoi tätä vihollista valtaa suurella rahasummalla. Tästä suuttuen kokesi Eerikki Ruotsin valtasäädyt herrain päiville ja käsketti niiden eteen veljensä. Johana Herttua ei manausta kuullut, vaan kokosi Suomalaiset Turkuun, jossa hän oli asuntoa, puhutteli heitä täällä mainetta myöten Suomeksi ja sai heidät kuningasta vastaan puolellensa. Kuningas Eerikki lähetti nyt sotajoukon Suomeen ja tämä piiritti Johanaa Turun linnassa. Kahden kuukauden päästä antausi Elokuussa vuonna 1563 linna Kuninkaan väelle, ja Herttua vietiin vankina Ruotsiin, jossa häntä pidettiin _Gripsholman_ linnassa. Vuonna 1567 pääsi hän kuitenkin vankeudesta ja oli sopivinaan Veljensä kanssa; vaan ilmoitti jo salaisen vihansa siinä, ett'ei tullut Eerikin häihin, vaikka ensin niin oli luvannut. -- Kohta sen jälkeen näytti kuitenkin vihansa julkisesti ja teki veljensä Herttua Kaarlon ja muiden mahtavain herrain kansa Kuningasta vastaan liiton. Eerikki otettiin vielä vuonna 1568 vangiksi ja pidettiin aikansa Turunkin linnassa sekä monessa paikoin muualla, kunne hän vihdoinki myrkystä kuoli ja vuonna 1575 kurjat päivänsä lopetti. Kuninkaallisen istuimen anasti nyt Johana Herttua. Ei hän kuitenkaan veljensä leskeä mitenkään vainonnut, sillä hänen hiljainen ja lauhkea luontonsa lepytti vihollistenkin mielen; vaan määräsi hänelle vähäisen elatuksen heti Eerikin vangiksi jouduttua. Veljensä kuoltua antoi hän Karinalle vielä neljä maatilaa _Suomessa_, johon viimein vuonna 1581 lisäsi _Liuksialan_ kuninkaan kartanon _Kangassalan_ pitäjässä.

Täällä eli Kaarina Maunutar nyt unhotuksissa kotimaastansa kaukana, kaksi lastansa _Henrikki ja Arnolti_ kuolivat jo nuorella ijällä, ja poikansa _Kustavi_ eli kaiken aikansa ulkomailla. Tyttärensä _Sigri_ oli naimisessa Suomen laamannilla _Henrikki Totilla_. Vävynsä, tyttärensä ja heidän lastensa seurassa vietti hän viimeiset päivänsä rauhassa ja onnellisena kauniissa ehkä syrjäisessä Liuksialassa. Korkiat, metsäiset vuoret, lehtevät kunnaat, vihannat vainiot, tuuheat laaksot ja niiden välillä juoksevat joet tekivät hänen asuntonsa tässä ihanaksi ja somaksi. Muisto hänen hyvästä ja leppeästä mielen laadusta elää vielä kahden vuosisadan päästä näillä tienoin rahvaan suussa. Asuttuaan Suomessa yhteensä 31 vuotta, kuoli Kaarina Maunutar Liuksialan kartanossa vuonna 1612 ja haudattiin tottilaisten hautakammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakennettu muistomerkki vieläkin on tallella.

14.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.

Koska Paavin valta ja sitä kuulevaiset ruhtinat yksin voimin vainosivat Lutheruksen kautta puhdistunutta uskon oppia Saksan maalla, ja katoliikin uskoinen lahkokunta jo oli heikommat vastustajansa kokonaan sortaa ja polkea, ilmestyi ahdistuneille Lutherialaisille Jumalan sallimuksesta vakaa ja voimakas puolustaja, tämä jalo ja hurskasmielinen uros oli Ruotsin kuningas toinen _Kustavi Adolf_. Hän ei voinut uskolaistensa hätää ja ahdistusta kauemmin kärsiä; vaan päätti voimansa jälkeen Paavilaisuuden väkivaltaa ja synkkää pimeyttä vastaan puolustaa selvää ja puhdasta kristin oppia.

Koska siis sotatarpeensa oli varustanut ja Ruotsista ja Suomesta yhteensä kerännyt noin 15 tuhatta miestä, kutsui hän maansa valtiosäädyt ko'olle, ja tuli 19 päiv. Toukokuuta vuonna 1630 heille heittämään hyväisensä. Osottaen täällä käsivarrellaan istuvaista, nelivuotista tytärtään, Kristiinaa, kokoontuneille säädyille, että siinä heidän tulevainen hallitsiansa nyt oli, otti hän lapsensa puolesta heiltä uskollisuuden valan. -- Siitä ilmoitti hän alamaisillensa ne syyt, joista hän oli päättänyt sotaan ryhtyä ja sanoi muun muassa näin: "koska luultavasti moni uskoo ja ajattelee, meidän syyttä tähän sotaan antautuvan, otan minä kaikkivaltiaan Jumalan, jonka näkyvissä nyt istun, todistajakseni, ett'en minä omasta uskalluksesta taikka riidan halusta sotaa alota vaan yksittään sen vuoksi, että ahdistuneet uskolaisemme pääsisivät Paavin kovasta ikeestä vapaiksi ja totuus voiton saisi, jonka Jumalan avulla toivonki tapahtuvan. Ja koska maailman tapa on se, että astia niin kauan veteen käypi, kunne se hajoaa, niin on myös tapahtuva, että minunki viimein täytyy vuodattaa vereni, vaikka Ruotsinmaan edestä sotien Jumalan suojeluksesta tähän asti olen kaikelta vahingolta ja hengen vaaralta säilynyt. Siis tahdon ennen lähtöäni nyt jättää teidät, Ruotsin erityiset valtiosäädyt, Jumalan kaikkivaltiaan suojelukseen, ja toivotan, että sitte, kun tämä viheliäinen ja työläs elomme päättyy, Jumalan armosta Hänen taivaallisessa valtakunnassaan taas yhtykäämme."

Siitä kääntyi kuningas kutakin valtasäätyä erittäin puhuttelemaan ja sanoi: "teille kaikille jätän nyt sydämelliset hyväiseni, -- kukaties ijäksi." Vihdoin päätti hän puheensa rukouksella, ja silmistänsä vuoti kyyneleitä.

Kohta sen jälkeen jätti jo Kustavi Adolf rakkaan maansa ja kansansa ja sai sille matkalle, josta hän ei enää palannut. Sotajoukkonensa, joka tosin oli ko'olleen pieni, mutta valmis seuraamaan ruhtinataan, kunne ikään käskynsä vaati, läksi hän 30 päivänä Toukokuussa sitä vasten varustetuille laivoille ja joutui viisiviikkosen purjehuksen päästä Johanuspäivänä 1630 matkansa perille. Laivasto rupesi ankkuriin _Ruben_-nimisen saaren luo liki Pommerin rannetta. Täältä souti nyt vähitellen sotajoukko maalle ja kuningas kaikkein ensimäiseksi. Koko väestön nähden laskeusi hän polvillensa maahan, kantaen kuuluvilla sanoin onnellisesta perille tulostaan Herralle kiitoksen, ja rukoili Hänen vastaistakin apua ja siunaustansa. Tätä kuunnellessa herahti vesi kaikkein läsnä olevaisten silmihin. -- Sen keksi kuningas ja sanoi väellensä: "elkööt itkekö, -- mutta rukoilkaat hartaasti, ystäväni! Sillä kuta uutterammin te rukoilette, sitä varmempi on voittonne, parahin kristitty on parahin sotijakin."

Saman kristillisen mieli-alan osoitti kuningas aina edeski päin sodan julmimmanki riehuessa. Koska vihollisten keskuudessa kaikenlainen irstaisuus ja paha meno oli valloillansa ja tuskin kukaan muisti Jumalaa, kokoontui Kustavi Adolfin väki illoin, aamuin pappinsa ympärille ja pitivät jumalan palvelusta alla ankean taivahan. Kaikki raakuus ja viheliäisyys niin tavoissa, kuin töissä rangaistiin kovasti. -- Kuningas itse näytti omassa käytöksessään tämän puolesta parhaimman esimerkin sotijoillensa. Hänessä eli syvä ja harras Jumalan pelko, josta hänelle valui vakuutta ja uskallusta pahimmassakin hädässä. Ja hänen väellänsä oli se luja ja vakaa luottamus, että näin jalon ja hurskaan päällikön johdattaessa eivät muuta kuin voittaa taitaisi.

15.

Johan Guttenberg ja Kirjapainon keksintä.

Kerran kirjallista kansakäyntiä pitäessämme tulee meidän niitä miehiä muistella, joiden taito ja toimi sen keinon ensinnä keksi, jonka avulla nyt vaikka matkainki päästä helposti näin kirjassa voimme toinen toisensa puheella olla.

Niinpä kirjapaino-keinosta ja sen keksijöistä tahdon teille nyt jutella; sillä mainitulla mahdillansa ovat nämä miehet ansainneet koko ihmiskunnalta kunnian ja kiitoksen, ja samate olemme heille mekin suuressa velassa. Kuulkaas nyt, kusta tämä velkamme on karttunut ja mitkä mainiot edut heidän keksimänsä keino on meille ja koko ihmiskunnalle tuottanut. Ennen sen keksimistä oli kaikki kirjat hitaasti kynällä kirjoitettavat, ja heitä oli aikaan saadessa suuri vaiva ja työ, kuten kukin helposti ymmärtää. Kuka esimerkiksi siihen aikaan piti lapsille koulua ja tahtoi heille edes kirjan kullekin hankkia, sen täytyi nämä kirjat esinnä tehdä, ja tässä kului häneltä kallis muuhun käytettävä aikansa. Päälliseksi oli kirjoitusta taitavat miehet silloin vielä sangen harvassa ja siitä syystä kävi tämmöiset käsitekoiset kirjat hyvin kalliiksi, vaikk'ei ne kuitenkaan niin siistiä ja selviä olleet, kuin nykyiset kirjamme. Isommista kirjoista varsinkin nousi tekopalkka ylen suureksi; ja yksi ainoa piplia maksoi jo satamääriä. Kuka siis kirjoja itsellensä halusi, se ei saanut varojansa säästellä, ja senpä tähden kirjoja silloin hyvin harvassa nähtiinkin. Tuskin jaksoi niitä hankkia muut, kuin rikkaat ja varsin varalliset eikä nekään monta aina mieheensä. Kellä kaksi kolme kirjaista oli, se oli maassansa mainio ja hänellä oli niissä jo melkoinen rikkaus ko'olla.

Vaan jos kirjat siihen aikaan olivat vähässä, niin oli heidän arvonsa sitä suurempi; ja kuka kerran oli kalliista hinnasta kirjan itsellensä saanut, se sitä myös koki säilyttää ja kuni silmäteräänsä pidellä hyvästi ja kauniisti. Kirjaansa piti siihen aikaan kukin parhaana tavaranaan, ja kuni muutamat meidän aikanamme sitovat raha-arkkunsa raudoilla huoneensa siltaan kiini, samoin monikin silloin kytki kirjansa kahleisin, ett'ei sitä kuka varastaisi eli muuten paikaltaan veisi. -- Näin tähän aikaan rikkaatkin saivat katsoa ja kunnioittaa kirjaansa.

Köyhillä taas ja vähempivaraisilla ei kirjoja ensinkään ollut; sillä milläs he näin kalliita kaluja olisivat itsellensä ostaneet. Tämän tautta olikin yleinen kansa tuiki tyhmää ja tietämatöintä, eläen henkensä puolesta synkässä sokeudessa. Kurjalla kannalla siis oli tähän aikaan sivistyksen ja säädyllisyyden seikka; sillä muuta ei lapsetkaan saaneet ijässään oppia, kuin mitä vähätietoiset vanhempansa heille suullisesti neuvoa taisivat. -- Tätä surkeutta olisi kyllä vielä kauankin kestänyt, jos ei parempaa opin ja neuvon tilaa olisi vihdoinkin ilmestynyt. Mutta ihmiskunnan onneksi keksittin kirjain tekemiseen uusi helpompi keino ja sen kautta oli nyt siihen asti sulettu opin ja tiedon aitta kaikelle kansalle au'ennut. Siitä alkoi uusi kirkas valo levetä maailmaan, ja tätä täytyi pimeyden paeta.

On muka noin neljä sataa vuotta siitä nyt kulunut, kuin Maintsin kaupungissa Saksanmaalla _Johan Guttenberg_ kirjapaino-keinon keksi ja havaitsi. Koettaakseen näet, voisiko kirjain tekemiseen samaa keinoa käytellä, kuin korttien ja kaikenlaisten kuvain painamiseen jo kauvan oli käytetty, piirsi hän kirjanlehden kokoiseen puu-lautaseen tavallisen kirjoituksen, rivin rivinsä perähän. Sen tehtyänsä pyyhkäsi hän mustaa painetta tähän puussa olevaan piirrokseen, ja painoi sitä vasten sitte puhtaan paperin, jolle muuttui samassa puuhun piirretty kirjoitus. Siten oli kirjanlehti puoleksi jo painettu, ja samate painettiin pian paperin toinenkin puoli. Nyt oli lehden kummallakin sivulla selvä ja siisti kirjoitus, jota kävi hyvästi lukeminen: ja _Guttenberg oli tämän kautta kirjapaino-keinon keksinyt_.

Painanta kävi tähän tapaan kuitenkin vielä hitaasti ja kirjain teko oli sittenkin työlästä. Kirjansivun suuruinen lehti, jota kirjoittaessa olisi kukaties tiimoja kulunut, saatiin tosin nyt yhdellä painamalla kirjoitusta täyteen ja sama kirjoitus voitiin painaa kuinka monelle eripaperille tahansa. Mutta kokonaisessa kirjassa on montakin sivua ja nämä oli kaikki eri laittajille piirrettävät, jota paitsi lautaiset pian kuluivat painettaessa pilalle ja taas olivat uudesta tehtävät. Tätä puutosta auttaakseen piirsi Guttenberg kunkin kirjaimen eli puustavin erillensä pieniin puupalaisiin ja latoi ne sitte vieretyste, kunne heistä syntyi kokonainen rivi ja useammasta rivistä koko kirjan sivu. Tällä oli jo paljon voitettu, sillä yhtä puustavia saattoi nyt useamman kerran käytellä, vaan niitäkin puuhun piirtäessä ja yhdenkokoiseksi saadessa kului iso aika; sillä kuhunki kirjaan vaadittiin mahdottoman monta eri puustavia ja nekin puusta ollen taas pian kuluivat kelvottomiksi.

Guttenberg koki siis keksimäänsä keinoa parannella yhä, ja koetti ja tuumasi tätä tehden jos jotakin. Mutta nämä koetuksensa kävivät kalliiksi ja niissä oli vähitellen kuluneet kaikki hänen varansa, niin että hän viimeiseltä oli nälkään nääntyä. Näin oli jo vähällä työnsä hedelmä hänen kädestään kadota, ja koko keksimänsä keino olisi kukaties keskentekoiseksi jäänytkin; mutta nyt yhdistyi kaksi muuta miestä hänen tuumaansa, nimittäin eräs varallinen kultaseppä _Johan Fausti_ ja hänen veljensä _Jaakoppi_. Kovaksi onneksi nousi myöhemmin heidän keskensä riita ja Guttenberg erosi toveristaan, jättäen kirjapainonsa Faustille ja hänen veljellensä. Nämä miehet ahkeroivat nyt parannusta Guttenbergin keksimässä keinossa, ja heihin yhtyi kohta kolmas toveri taas, nimeltään _Pietari Schöffer_, viraltaan pappi. kela ja nerokas mies, joka Guttenbergin kirjapaino-keinosta viimeisetkin puutteet poisti. Hänen neuvostaan piirrettiin nyt kerran vaan kukin puustavi erillensä puuhun, että saatiin heistä kaavat, joihin sitte kävi toisia tinasta valaminen. Tämä työnsä tulikin helposti toimeen, sillä Fausti oli taitava valaja, ja täten saatiin nyt puustavia tehdyksi jo yhdessä tiimassa enemmän, kuin sitä ennen koko kuukaudessa. Sitä paitsi löysi Schöffer uudenlaatuisen kirja-musteenkin, ja näillä keinoin kävi nyt kirjain painanta helposti. -- Vuonna 1457 saatiinkin jo ensimäinen kirja valmiiksi, joka oli Davidin Salttari, ja kohta sen jälkeen vuonna 1462 ilmestyi latinaksi kokonainen piplia. Nämä kirjat levisivät vähällä aikaa monelle haaralle sekä Saksaan että muihinkin maihin, ja Fausti voitti niillä suuret rahat varsinkin Pariisissa Ranskan-maalla, jossa niitä suurella halulla ostettiin. Mutta monasterien munkit, jotka parhaastaan olivat tähän asti kirjoja te'eskelleet ja senkautta hyötyneet rikkaiksi, olivat uudelle kirjapaino-keinolle vihaiset. Sen vuoksi kokivatkin Faustia ja hänen toveriansa kaikella keinon vainota ja syyttivät heitä velhoiksi ja taikuriksi, jotka pahan hengen avulla olivat uudet kirjansa painaneet. Tätä munkkien syytöstä uskoi tyhmä ja tietämätöin kansa monessa tienoin todeksi ja alkoi kirjapainon keksijöitä kaikella tapaa vihata, kostaen heidän hyvät työnsä pahalla, niinkuin useinkin maailmassa käypi. -- Guttenberg, joka alkuansa koko kirjapaino-keinon oli mielessään miettinyt ja siihen käyttänyt kaiken hyvyytensä, kuoli suuressa köyhyydessä saamatta maallista palkkaa monista vaivoistaan. Samoin kuoli jo Faustikin Pariisin kaupungissa vuonna 1466 eikä kauan saanut hänkään työnsä palkkaa nautita. Mutta näiden miesten kautta tuli kirjain painanta maailmalle tutuksi ja sen kautta levisi sivistystä ja valoa kaikkiin maihin, josta nyt ihmiskunta heitä kiitoksella muistaa ja mainitsee.

KOLMAS OSAKE.

Runollista.

Huokaus työtä aljettaissa.

Herra, Luoja taivasten, Isä armias ihmisen, Tukemme ja turvamme, Edessäis nyt nöyrrymme.

Taivahan Sä tähtineen, Maan ja ilman täytellen lhmehiä kaikki loit, Kaikki lahjat meille soit.

Sult' on päivän kirkkaus, Kukkasenki kauneus, Sulta ihmisjärki myös, Kaikki Herra on sun työs.

Suo siis, että voisimme Hyvin käyttää kuntomme, Työllemme suo siunaus, Toivollemme tointumus!

Oksanen.

Rukous-virsi.

Isänmaan suojeluksesta.

(N o 321 Runebergin virsik.)

Jumala, maamme suojele Ja voimallasi varjele, Sodan ja rauhan retkillä, Surun ja riemun hetkinä.

Tää ompi meille rakkahin Ja aina kaiken kallihin; Muu maa, jos vielä millainen, Ei meille oo sen vertainen.

Isämme täällä syntyvät, Elivät, uskoon yhtyvät; Tääll' on asunto meiänki Sama elo, elantoki.

Ja tääll' on kansa kasvava, Samoja teitä polkeva, Samaa kun mekin tunteva, Samoin kun me rukoileva.

Jumala, hoia heikkoa, Meiän suloista Suomea, Se armossasi kasvata, Kuin kastehella kasvuja.

Siunaa jokaista henkeä, Jok' ompi sille ystävä, vaan soihmaajansa sortele, Kadehtiansa kaatele!

Olkoon se aina omanas, Vapaa, väkevä, viljakas. Ja runsas rakkaudessa Ja täynnä Henkes armoa.

Oot päästänyt pimeestä sen, Kun kuorestansa kukkaisen, Se siis alati, armias, Valaise valkeudellas!

Sanasi on se valkeus, Se maan ja taivaan kirkkaus; Suo, että meille selvästi Se loppumatta loistaisi.

Kiljander.

Sionin muisto-virsi.

(N:o 102 Runebergin virsik.)

Vieressä virtain Baabelin, Oi suurta surkeuttamme! Kun itku-silmin Sionin Mietimme muistissamme. Suloiset soittimemmekin Pajujen oksiin pantihin Juur' pitkin rannikoita. Ken taisi soittaa kahleissa, Ken veisaella vankina, Ken orjana iloita?

Oli se aika riemuisa Jo mennyt maise juuri, Ja pakanoiden joukossa Surumme oli suuri. Ne lausuit meille pilkaten: "No, laula kansa riemuiten Ja veisaile ja soita!" Ken taisi soittaa kahleissa, Ken veisaella vankina, Ken orjana iloita?

Jerusalem, sun pyhäsi Jos unhottaisin milloin, Niin tarttukohon kieleni Lakehen suuni silloin. Mun rauhani, iloni maa! Tykösi taas palautua Halajaisin ja soisin. Vapaana siellä soittaa saan Ja veisaella ainiaan, Iloinen aina oisin!

Kiljander.

Lohdutus haudalla.

(Vossin mukaan.)

Ellös surko! -- kaipaukses, Itku vaikein Turha on; tyhjä voivotukses, Huoli haikein. Kyyneleet ei kyllä auta, Saatunsa pitääpi hauta; Ei palaja tänne, ei, Jonka tuoni täältä vei.

Liha kaikki lankiaapi Lailla kukkasen, Neitoselta tempoaapi Surma sulhasen, Ikivanhalta varansa, Imevältä ruokkijansa; Viepi vihkimäisiltään Morsiamen yljältään.

Liha on kaikki kaatumassa, Niinkuin heinänen, Maaksi mainen maatumassa, Mut ei taivainen. Hän nyt, josta kannoit huolen, Tähtitarhan tuolta puolen Katselee jo ystävää, Hauallansa itkevää.

Tieto, taito tarkoittaapi Parempaisuutta, Sydämemme kaipoaapi Olevaisuutta; Kalmako kadotteleisi, Nekin maaksi muutteleisi? Turha'anko meiät loi Luoja, toivon meille soi?

Kuvoaan ei meihin Luoja Suotta painanut; Ruumis vaan on sielun suoja, Jonk' on antanut. Tämä peite laukiaapi, Pian maaksi raukiaapi, Koska henki lasketaan, Kotihinsa kutsutaan.

Astu taivahasen taasta Ajatukseni! Hauan tuolle puolle maasta Lennä luontoni! Sielt' ei tauti, tuska tuima, Sota, rutto, kuolon voima Eroittele milloinkaan Tuttavia toisistaan.

Ahpa päivää autuasta! -- Toinen toisaan Tervehtivät: vanhin lasta, Sulho neitoaan! Siellä luojan laupiuutta, Voimoa ja viisautta Levon maassa lauletaan, Voiton virttä veisataan.

Pian päivä päätynynnä Lie jo meiltäkin, Jäsenemme jäähtynynnä Ehkä kohtakin; Välttäkäämme harhateitä, Että etsittäissä meitä Valmihina oltaisiin, Kotimaahan tultaisiin!

Lönnrot.

Marian murhe.

(Mukaan lat. virren: Stabat mater.)

Murehella haikealla Seisoi äiti ristin alla, Johon poika naulitaan. Sydän sykki surkiasti, Kyyneleitä katkerasti Silmä vuosi tulvanaan.

Voi sen tuskaa verratointa Vaivattaissa viatointa Ainokaista poikaansa! Voipa määrää huokausten, Kuin hän seisoi rinnatusten Ristin kanssa rakkaansa!

Ken ei itkun pisaroita Vuodattane katkeroita Tätä huolta nähdessään! Kuinpa äitin neidellisen Poika hurskas, taivaallinen Käytetähän kärsimään!

Jesust' äiti pilkattavan Näki, ynnä kiusattavan Synnin tähden maailman; Kuuli hänen ristin alla Nääntyenkin siunaamalla Kiusaajansa kostavan.

Voi sit' äitin kärsimystä! Hänen kanssans' yhdistystä Etsiä minun pitää; Palavalla sydämellä, Kyyneleillä kylvetellä Herran ruumista pyhää.

Poveheni, äiti, paina Haavat vuotamahan aina, Joita vuosi Poikasi, Vuosi ruoskin suomittaissa Sekä ristin naulittaissa Tähden suurten syntini!

Häntä tahdon katsastella, Hartahasti huokaella Päivieni päätteesen. Kyyneltesi kumppaliksi Ja surusi toveriksi Jään mä ristin juurehen.

Mua ellys eroittako, Luotasi pois luovuttako, Pyhä, puhdas impyinen! Veisata valitus-virttä Tahdon, ja syleillä hirttä, Joll' on poikas ainoinen.

Mua hänen haavoissansa Hautele ja vaivallansa Pojes päästä synnistä, Häntä kuulemaan kehoita, Taivahan taloon osoita Viimeisenä päivänä!

Ristinsä tukeni olkoon, Kuolostansa mulle tulkoon Turva vahva tuonelaan, Että Luoja armahtaisi, Sielu kurja onnen saisi Käydessäni kuolemaan.

Oksanen.

Orvon kuolo.

(Madjarin kielestä.)

Ken yönsä tuolla viettelöö Sisällä kalmiston? Jo kaksitoista kello lyö, Ja vaiti kaikki on.

Se orpo on, kuin kova Suru ahistelee, Kun äiti armas, ainoa Ei nousekkaan enee.

Nyt haudalla hyvän emon Kujertelee polo: "Oi, äiti, oi, niin raskas on Nyt poikasi olo!"

Sinun manalle mentyä Pois luota lapsesi, Missään ei oo nyt tuttua, Joka hyväilisi.

Ja ei sano enää kukaan: "Rakas mun poikani! Kamala nyt jo kolkko vaan Ja kylm' on suojani."

"Mut täällä vieressä sinun Miks' en jo maata saa? Ka, kylmä, kylmä talvi on -- Polo minua, ah!"

Näin yöllä orpo poikanen Itkein kujertelee, -- Ja talven tuuli tuimanen Yhä viheltelee.

Ja hyyksi poskella pojan Se kyynel kylmistyy, Hän ei havaitsekkaan, miten Jo hanki tyrmistyy.

Mut ympärillä kirkkomaan On kuolon kolkkous Ja ääntä muut' ei kuulukkaan Kuin tuulen huokaus.

Viimein ylös yritti hän, Mut maahan vaipu vaan, Ja pois uneen ikuisehen Vajosi vaivoistaan.

Ingman.

Merimiehen morsio.

(Runeberg: Vinden blåser upp i hast.)

Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee, Viepi kullan vierahille, Teille tietämättömille.

Kauasko kuleksinee, Kauanko mua muistanee? Näkisin hänen mä vielä, vaan on kyyneleeni tiellä.

Lentäisinkö lintuna, Sorsana, kajavana; Niin jos kunne kullan veisi Aalto, en jälelle jäisi.

Jos kuin kauas kulkisi, Seuroaisi siipeni; Siipi kuin suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi.

Siipiä en saanut -- saan Huivin huiskehella vaan, Kyyneleistä kastuneella Jäähyväiset viitteellä.

Sitte ennen iltoa Taas kotihin kulkea, Vaikka ei etäällä aivan Vieläkin näkisin laivan.

Lönnrot.

Väsyneen valitus.

Runebergin mukaan.

Jo hetken oon nyt heilunut Mä kirves käissäni, Ja hongan oisin kaatanut, vaan vaipu voimani.

Olj ennen mulla kuntoa. En siilon uupunut; vaan vehka-leivän syötyä On ruumis riutunut.

Jos kurja muunne muuttaisin Jo tästä seudusta, Niin leivän ehkä löytäisin Ja palkan vaivasta.

Vaan vaikka siellä saisinki Ma ruu'an runsahan, Niin vaikiaa on kuitenki Mun saada matkahan.

Sill' oisko seudut, maisemat Niin siellä herttaset? Ja oisko kummut, kukkulat Kuin meillä metsäset?

Ja tuoksuisikko tuomikko Niin siellä laaksossa? Ja laulu kullan soisikko Noin mulle lehdossa?

Kuin lehti kuiva lentävi, Min tuuli tempasi, Niin raukka hänki eksyvi, Ken maansa hylkäsi.

Vaan ehkä Herra kuulevi Jo köyhän kansansa, Ja syksyn tullen siunavi Sen vielä vuoronsa.

Salmelainen.

Simson ja Salamo.

(Topeliuksen mukaan.)

Halulla hartahalla olj Paavo kuunnellut Ne, mitkä äiti armas olj hälle kertonut.

Eissään hänen olj Juuda, sen maat ja temppelit, Kuninkahansa kuulut ja suuret sankarit.

Ne keksi silmillänsä, olj itse joukossa, Filistalaisten kanssa rajussa riiassa.

"Ja kuules, äiti kulta, jos Simson öisin vaan, Niin linnan laitteleisin louhista Suomenmaan."

"Ja Salamo kun oisin, sen kullan paistavaks Sinulle kaunistaisin, mun maammosein, majaks."

"Ja jahka oisin Simson, sen surma sorteleis, Ken kurja Suomeamme pahasti kohteleis!"

"Ja Salamo kun oisin, se linnan multa sais, Ku maammosein ja maani hyvästi holhoais."

"Ja heiän vertaisensa jos enmä ollekaan, Joutuu ken ties se aika, kun siksi vielä saan."

"Ja joskin ei se joudu, niin kyllä suoriaa Minustakiin se miesi, ku maansa puolustaa."

Salmelainen.

Lähteelle kadussa.