Part 10

Päästyänsä siitä työstä läksi Kastrén uudestansa Lappiin entistä tutkintoansa jatkamaan, aikoen tällä erää käydä Venäenkin Lapissa. Hän ei vielä ollut päässyt yli Suomen rajaa, kuu hänen saavutti ilosanoma Pietarista, nimittäin että akatemia kuitenkin oli päättänyt lähettää tutkijoita Siperiaan, joiden seurueesen nyt taas pyysivät Kastrénia. Helppo on arvata mikä ilo tästä syttyi Kastrén'in sydämeen, kun viimeinkin näki olevansa toivonsa perillä. Siperiaan oli hänen vasta vuoden päästä mentävä, jonkatähden päätti jatkaa matkustustansa aina Vienan kaupunkiin asti, siellä opiskellaksensa Pohjois-Venäellä asuvien Samojedien kieltä. Tämän päätöksensä mukaan menikin ensin Kolan kaupunkiin Jäämeren rannalla ja Venäen Lapissa; sitten siitä Vienaan, jossa viipyi kauvemmin aikaa. Tiellä ollessaan oli hän joutunut pahaan pulaan, kun ei akatemialta vielä ollut rahaa saatavana ja oma kukkaro jo oli melkein huonoksi laihtunut. Mutta hädän pahimmallaan ollessa, kun hänen jo oli täytynyt kaupungista muuttaa läheiseen kylään, tuli hänelle apua; sillä Suomen kruunu lähetti 1,000 hopearuplaa. Ne saatuansa läksi sitten Kastrén taas matkalle. Tästä lähdöstänsä hän sanoo matkakertomuksessaan: "ystäväni Vienassa olivat minulle kuvanneet noita Samojedin tuntureita mitä synkemmäksi ajatella taitaa, ja kaikin tavoin koetelleet evätä minua tälle matkalle lähtemästä, sanoen sen niin vaivaloiseksi ja rasittavaiseksi, ett'ei sitä huono terveyteni taitaisi sietää. Osaksi pelkäsin sen itsekin, mutta ken ei nuoruuden innossaan ole valmis vaikka henkensäkin uhraamaan saadaksensa toivojaan toteen. Toivo että ehkä voisin jotain tehdä tieteen edistymiseksi rohkaisi minua niin etten nyt edes ensinkään epäellyt. Terveyteni oli Vienassa paljon parannut, kukkaro jällensä paisunut ja passi sekä suostokirjoja taskussa. Tällä tavoin kaikin puolin varustettuna läksin Samojedilaismatkalleni loistavimmalla toivolla." Kastrén matkusti pitkin Jäämeren rantamaita ja sitten Petsorajokea ylös Kolva-nimiseen kylään asti, tutkiellen Samojedien sekä Syrjäläisten kieltä. Kolvassa, johon tuli alussa Heinäkuuta v. 1843, viipyi hän sitten kesän loppuun järjestellen mitä matkalla oli kerännyt. Syyskuulla hän taas läksi itäänpäin, Syrjäläiskauppiaiden seurassa, kulkien pieniä jokia myöten kunne tuli Uraalivuorien seuduille. Vuorien yli mentyä tuli sitten Objoen varrella olevaan Obdorskin kaupunkiin, ja nyt oli Siperiassa, johon oli kaiken ikänsä halunnut. Mitä tuntoja hänen siihen ennätettyä liikkui mielessään näkyy seuraavista sanoista matkakertomuksessaan: "vaikka äskeinen ja vaivaloinen matka oli uuvuttanut voimiani, turmellut terveyteni ja mieltäni nulostuttanut, olin Obdorsk'iin tultuani iloinen ja onnellinen ajatellessani, että nyt vihdoinki olin päässyt Aasian-eukon maalle, että minä nyt hengehdin sitä ilmaa, joka on elämän kipinän sytyttänyt esi-isiemme rintahan ja vielä nytkin elähyttelee monta tuhatta onnetonta veljeämme. Kova onni on heidät ajanut, kutka Uraalin kylmille kukkuloille mitkä jäämeren rannallisille vielä kylmemmille rämemaille, ja heidän henkensä ahdistava kahle on melkein yhtä kova, kuin se jää, joka tukehuttaa luonnon elämän heidän asuntomaassansa. Tämä kahle on raakuuden, tietämättömyyden kahle, tosin kyllä on heillä tämän raakuutensa ohessa monta hyvää, rakastettavaa omaisuutta, ja välistä on näyttänyt minusta, ikään kuin tulisi koko europalaisen viisastelun hävetä tämän villikansojen pettymättömän tunnon sekä vilpittömän ja hyvänluontoisen sydämmen rinnalla. Mutta heidän asumia erämaita vaeltaessani olen mielipahakseni näillä villikansoilla paljon hyvyyden ja jalouden seassa nähnyt niin paljon inhottavaa ja luontokappaleen tapaista raakuutta, että lopuksi kuitenkin täytyy heitä enemmän surkutellakseni kuin rakastaa. Tämä havanto kuitenkaan ei vähentänyt riemuani, kun nyt vihdoin näin olevani toivojeni maassa, niiden kansojen seassa, jotka kaikki ovat Kalevalan emosta sijinneet."

Tästä oli oikeastaan akatemian määräämän matkan alku ja Kastrén jo aikoi sille lähteäkin; mutta terveytensä oli viimeisellä vaivaloisella matkalla niin turmeltunut että hänen lääkärin käskystä täytyi keväällä v. 1844 palautua kotimaahan, johon ennätti Toukokuussa.

Kauvan ei Kastrén kuitenkaan viipynyt kotimaassa, eikä sinäkään aikana ollut jouten, vaan lisäeli, korjaeli ennen jo toimitettua kirjaa. Jokseenki terveeksi toinnuttuansa läksi sitten v. 1845 Helmikuun lopulla _suurelle matkallensa_. Tällä kertaa ei matkustanut yksinänsä, vaan oli ottanut nuoren maisterin Bergstadin kumppaliksi. Kasan'in kaupungissa viipyi lopun talvea, tutkien Tseremissien kieltä, josta selville päästyä, kulki edelle ja tuli Siperiaan Tobolsk'in lääniin, jossa toimensa alkoi. Sen kesän oleskeltua Ob- ja Irtishjokien seuduilla, kulki syksyllä Objokea latvemmaksi ja siirtihe keväällä vuotta 1846 Jeniseijoen tienoolle yhä elellen Ostjakien seassa. Kesällä läksi Jeniseijokea myöten ja oleskeli 1447 vuoden alkuun asti Siperian pohjoisimmalla perällä. Siellä Samojedien seassa oli olonsa mitä vaivaloisinta ajatella taitaan. Huoneet olivat matalat; seinät niissä hatarat; ikkunalasien siassa jäälevyjä. Siinä oli aika pimeä, niin ett'ei paljon kynttilävalkeatta nähnyt työtä tehdä; uunin lämmitessä täyttyi aina huone savulla ja syntyi semmoinen kosteus, että seiniä myöten vettä lirisi; uunin lämmittämättä ollessa tuli niin kylmä, että vesi astioihin jäätyi ja vaattehet seinihin. Kotoa ei paljon tohtinut ulota, sillä kun kerran oli vähän mennyt kävelemään, nousi hirveä pyry-ilma, joka hetkessä peitti hänen jälkensä melkein näkymättömiksi, ja töin tuskin osasi Kastrén vihdoinki kotiin. Semmoinen elämä olisi saattanut terveempääkin ihmistä tappaa; arvattava on mitä Kastrén'in kivuloinen ja heikko ruumis sai kärsiä. Vaan kuitenkin työskenteli Kastrén ahkerasti koskaan epäilemättä ja helpottamatta.

Keväällä 1847 jätti hän näitä synkkiä seutuja ja siirtyi taas eteläänpäin Jeniseijoen latvoille ja Baikaljärven rannoille, jossa oleskeli 1848 vuoden syksylle asti. Siellä Venäen valtakunnan rajalla tutkieli koko joukon enemmän tahi vähemmän Tatarilaisiksi muuttuneita Ostjaki- sekä Samojediheimokuntia. -- Kaiken tämän ajan oli Kastrén'in terveys varsin huono ollut; yskä ja verensylky hätyyttivät häntä alinomaa ja kerran oli jo niin heikoksi tullut, että läsnä olevat luulivat kuolemaisillaan olevan, ja alkoivat riidellä perinnöstä. Vaikka vähä väliltä aina tointui jälleen, täytyi hänen viimein heittää kaikki tutkinnot ja kiirehtiä kotimaalle, johon joutui v. 1849 Helmikuussa, oltuansa poissa neljä vuotta umpeensa.

Terveenä ja rahallisna oli kotoa lähtenyt; nyt palausi sinne köyhänä ja puolikuollehena; eikä ollut hänellä mitään virkaa, jolla olisi tainnut elää. Silloin tarjottiin hänelle paikka Pietarin akatemiassa palkaksi monista vaivoistansa. Vaan ei hän sitä ottanut vastaan, sanoen: "Elämäni onnen olen ehkä hyljännyt, vaan se on minut lohduttava hädän ja huolen hetkinä, että sen olen tehnyt kotimaani tähden. Ei niin että luulisin Suomen ei voivan olla minua vailla, mutta minä en voisi itseäni pitää kunnon miesnä, jos luopuisin siitä lipusta, jota tähän asti uskollisesti olen seurannut. Arvattavasti masentaisi semmoinen luopumukseni nuoren kotimaallisen kirjallisuuden ystäväin intoa ja sen vastustajat riemuelisivat nähdessään Suomea harrastavien myövän itsiään vieraan palvelukseen. -- Mitä tulleekin osakseni, pysyn aina vakaana ja tyytyvänä, niin kauvan kun en ole pettänyt tiedettäni ja kotimaatani."

Tämä mielijalous sai viimein kuitenkin ansaitun palkkansa. Suomen yli-opistohon asetettiin Suomen kielen rohvessorin virka, jommoista siinä siihen asti ei ollut löytynyt, ja ensimäiseksi rohvessoriksi määrättiin Kastrén. Yliopiston kansleri, silloin perintöruhtinas, nyt keisarimme Aleksanteri, antoi Maaliskuulla 1851 Helsingissä käydessään itse Kastrén'ille vakuuskirjan siihen virkaan. -- Siitä oli riemu suuri koko Suomen maassa, toivo rusotti kuni paremman päivän koitto, -- mutta toisin oli Jumalan käsittämätöin tahto säätänyt. Muutamia kuukausia vaan sai yliopisto iloita uudesta opettajasta, -- jo Toukokuun 7 päivänä vei hänet armotoin kuolema kovan kärsimisen perästä tuonelaan.

12.

Kreivi Pietari Braahe.

Suomea hallitseva.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf, tämä uskon uljas sankari, joka evankelion puhdasta oppia puolustaen kesken ikänsä kaatui Lütsenin kedolla, vaikutti jalon henkensä kautta voimakkaasti koko kansaansa, jonka sisällinen voima nyt ikäänkuin unesta heräsi. Hän oli ympärilleen ko'onnut koko joukon uhkeita miehiä, joiden nimet aina elävät muistossa mainioina, ja näihin kuului _Kreivi Pietari Braahekin_. -- Hän oli syntynyt Ruotsinmaalla Helmikuun 18 päivänä vuonna 1602. Käytyänsä kotimaassaan koulua ensin matkusti hän aikansa Saksanmaalla, kartuttaen entistä tietoansa, vaan palasi jo v. 1626 Ruotsiin takasi ja meni sieltä valta-virkoihin.

Osoitellessaan nerollista taitoaan monessa eri toimessa oli hän vaihetellen sekä rauhan, että sodan seikkoja asioinut, koska hän vuonna 1837 nimitettiin Suomenmaan hallitusmieheksi. Tämä toimi oli Braahelle omansa. Hänen vilkas ja vireä luontonsa vaati lavean vaikutusalan ja tätä ei suinkaan häneltä puuttunut Suomessa; sillä surkeassa tilassa tosin oli silloin maamme ja kansamme! Alituiset riidat Venäjän kanssa ja varsinkin "nuijasodan" kovat kotoiset taistelut olivat suuresti sortaneet Suomeamme ja kaikki sen sisälliset seikat sotkeneet siksensä. Päähallitus oli etäällä Ruotsissa ja vaikeata oli täältä käsin maakunnan puutteita poistella. Suomessa taas eli ylimäiset virkamiehet keskenään riidassa ja kun eivät yhteistä, mutta omaa etuansa katsoneet vaan, niin heistä ei maakunnalle muuta ollut, kuin haittaa ja vahinkoa. Vapaa vallas-sääty polki talonpoikasta kansaa väkivaltaisesti, kohdellen sitä ylpeydellä; papit ja opettajat olivat vähätietoisia, ja harvassa niitäkin. Venäjän uskoiset papit maamme itäisillä rajoilla taisivat tuskin "Isämeitää" selvään lukea; ja vuodelta 1640 mainitsee ilokseen Braahe, että Käsisalmen tienoissa silloin oli 15 kreikan uskoista pappia, jotka ulkomuistilta osasivat uskonsa tunnustukset. Paljoa parempi tuskin oli Luterialainenkaan papisto, sillä Braahen täytyi heidän suhteensa määrätä, ett'ei ketään asetettako seurakuntiin papiksi, joka ei katkismustaan osannut. Ja samoin valittaa Turun piispa Rotoovio useamman kerran silloisten pappien suurta raakuutta. Arvattavasti oli muiden säätyjen tieto ja valistus vieläkin vähempi ja kansan keskeiset seikat kaikkein kurjimmat. Uhalla poltti talonpojat toiset toistensa kyliä ja samassa toisinaan omiansakin. Toiset muuttivat tavaroineen etäisiin metsiin eli synkkiin saloihin, ja näin jäi tilat, talot useinkin autioiksi. Tähän surkeuteen tuskin taisi enää apua toivoakaan, sillä laittomuus ja väkivalta oli yleinen. Näin oli kaikki joutunut kurjalle kannalle Suomessamme; vaan ihmekös olikaan tuo? Sillä aina _Klas Flemmingin_ ajoista oli maakunta kaivannut vahvaa ja kunnollista hallitusmiestä, ja kuinka siis yleinen paha olisi poistettu?

_Suomen päälliköksi_ tuli nyt vihdoinkin Braahe, ja hänessä löysi kovasti kärsinyt kansamme auttajansa. Suomen tilaa tiedustellen matkusti hän kohta tultuansa talven aikaan vuosina 1637 ja 1638 halki maamme ja kävi Viipurit, Käkisalmet, Savonlinnat sekä monet muutkin maaseudut. Kohta sen jälkeen kulki jo Pohjois-Suomessa ja kävi sieltä meritse palatessaan Turkuun Ahvenenmaankin saaristossa. Kolme eri kertaa matkusti Braahe näin maassamme ja kuitenkin oli tämmöinen matkustus siihen aikaan nykyistä vaikeampi. Teitä oli harvassa hyvin ja nekin vallan huonoja, kansa oli köyhää ja maat vähän asutut. Mutta Kreivi Braahe oli toimessaan ahkera eikä vaivoja kamonnut, vaikka terveytensä oli heikko eikä suinkaan kehuttava.

Näistä hänen matkoistaan oli suuri hyöty maallemme, sillä tarkka silmänsä keksi kussakin kohdassa puutteet pian ja vakaa tahtonsa koki ne myöskin parannella, -- Niin oli vahva hallituksensa maakunnan laille ja säännöille hankkinut kohtakin entisen voimansa, ja Braahe tiesi sekä ylellisen vallattomuuden hillitä Suomessa, että taas toisaalta päin suureti arvonsa kautta Ruotsissa vakaasti valvoa Suomenmaan totista etua. Juuri sentähden Suomalaiset Braahea rakastivatkin suuresti, ja häntä sanottiin yleisesti "maanisäksi," samoin kuin hallitus-aikaansa kauan jälkeensä päin kehuttiin "kreivin ajaksi." Tätä tarkoittaa vielä nytkin se maine kun sananparressa sanotaan jonkun asian tapahtunen "kreivin aikoina," siinä mielessä muka, että kreivi Braahen hallitessa oli aika onnellinen maassamme. -- Näistä päivin alkoikin Suomi taas voimattomuudestaan kostua ja ulkonainen tilansa parata. Mutta Braahe oli viisas ja jumalinen mies, joka hyvästi tiesi, ett'ei laki ja säännöt yksinään auta, ell'ei kansa tiedä ja tajua niiden todellista hyötyä. Hän ymmärsi sen, että jos kansan vielä raakana ollen ulkonainen pakko vähänkään helpponeisi, niin lainkin kuuliaisuus katoaisi samalla. Sen tautta tahtoi hän itsessään kansassa ensin herättää elävän totuuden tunnon ja sen vahvalla perustuksella asettaa koko sen vastaisen olon ja menestyksen. Mistä tämä totisen sivistyksen siemen oli saatava, sen tiesi hän myös, ja ensimäinen huolensa olikin siis saada Pyhää Raamattua kokonaan Suomen kielelle käännetyksi, koska entiset suomennokset olivat vaellinaisia ja nekin jo harvassa. Tämä tärkeä työ tulikin vuonna 1642 toimeen ja vaikka ensimäiset pipliat vielä olivat hinnaltaan kalliita, -- ne painettiin muka Ruotsissa, -- ostettiin niitä niin mieluisesti, että vähällä aikaa koko painos meni kaupassa. Braahen toimesta rakennettiin myös uutteraan kirkkoja, seurakuntiin asetettiin taitavampia pappia opettajiksi ja vanhat kelvottomat pantiin viralta pois. Nuorisoa varten asetettiin uusia kouluja maan eri-seutuihin, niinkuin Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Joensuuhun, Pohjanmaalle, Savonlinnaan ja Käkisalmeen Karjalassa. Viipuriin perustettiin korkeampi opetuspaikka "kymnaasin" nimellä ja samanniminen korkeakoulu Turussa muutettiin vuonna 1640 _yli-opistoksi_. Kreivi Braahe, jonka neuvosta kuningatar Kristiina tämän muutoksen sääti, määrättiin myös uuden yliopiston pääkaitsijaksi, ja sen virkansa piti hän aina kuolemaansa vuoteen 1680 asti, Vaikk'ei hän kaiken sen aikaa hallinnut maatamme. Maaherrana Suomessa oli Braahe kahteen erikertaan, nimittäin vuodesta 1637-1640 ja taas vuodesta 1648-1650 taikka viisi vuotta vaan yhteensä; mutta paljon ennätti hän silläkin välin jo maamme hyödyksi vaikutella. Hän saatto maaviljelyksen paremmalle kannalle ja rakennutti uudesta useampia kaupunkia maahamme. Näistä mainittakoon _Kristiina, Kajaani ja Salosten kaupunki_, jota perustajansa nimeltä sanotaan myöskin Braaheksi. -- Kaikki maamme seikat tutki ja tiedusteli Braahe ja kussakin kohdassa sai hän useinki vähillä varoilla suuria parannuksia tehneeksi. Syystä siis voi hallitus-ajastaan tiliä tehden luottamuksella sanoa: "minä olin maakuntaan tyytyväinen ja taas maakunta minuhun." Hänen ansiotaan palkiten olisi kuningatar Kristiina ylentänyt hänen Herttuaksi; vaan Braahe oli entiseen nimeensä tyytyvämpi eikä huolinut koko Herttuan arvosta.

Nyt on kreivi Pietari Braahe jo kolmatta sataa vuotta levännyt mullassa maan, ja moni seikka on siitä ajoin jo muuttunut Suomessa, mutta muinaista Kreiviänsä muistelee Suomalaiset yhä vieläkin rakkaudella. Ja kansamme mielessä on hän elävä vastakin aina, niinkauan kuin Suomalaiset isäinsä maata ja sen muinaisia muistoja rakastavat. Kreivi Braahesta on polvi polvelta isä pojalleen puhuva, sillä hän oli kelpo- ja kunnon mies, jota jälellisten tulee mainita kunnialla. Ja siksi hänestä olemme mekin puhuneet sanaisen, että oppisit, lukijani, rakkaudella muistamaan häntä, niinkuin kutakin miestä, joka maamme hyväksi kuntonsa käytti ja sen etuja jalosti ahkeroitsi.

13.

Kaarina Maunutar.

Mainion isänsä Ensimäisen _Kustavin_ kuoltua nousi vuonna 1560 Eerikki 14:ta Ruotsinmaan hallitus-istuimelle. Nuoremmat veljensä Johana ja Kaarlo olivat sitä ennen kumpikin saaneet isältänsä herttuakunnan hallitaksensa. Vaan kun Herttuat mielestään kuitenki saivat isänsä jälkeen vähemmin perintöä, kuin toivonsa oli, vierautuivat he vähitellen veljestään Eerikistä. Tämä näin alkanut eripuraisuus kasvoi kasvamistaan yhä, kunne siitä vihdoin syttyi ilmi viha. Koska päälliseksi nyt Ruotsi tähän aikaan riitautui naapuri-valtain kanssa, josta syntyi pitkällisiä sotia, Kävi kuningas Eerikin kruunu yhä raskaammaksi ja monet huolensa enenivät. Vieläpäs näytti kova onni vainoavan kuningasta hänen yksityisissäkin asioissansa, ettei hänen edes koti-elannossaan suotu kaukaan löytää lepoa ja huojennusta raskaista hallitus-toimista.

Useammassakin ulkomaan hovissa oli hän jo kosinut, vaan naimistuumansa eivät hyvästi onnistuneet sillä yhä ilmestyi jotakin estettä. Vihdoinki rakastui hän muutamaan oman maansa tyttäreen, ja tämä oli Kaarina Maunutar. Hänen säätynsä oli alhainen, sillä isänsä kuului kuninkaan vartio-väkeen, jossa hän ensin palveli halpana sotamiessä ja sittemmin kapraalina. Nuorra tyttösenä istui Kaarina pähkinöitä myöden päivät pitkään kaupungin turulla, hankkiakseen tällä tavoin jokapäiväisen elatuksensa, sillä isänsä varat olivat vähässä. Siinä keksi hänet kuningas Eerikki useinki sivuitse kulkiessaan ja mielistyi neitosen hempeyteen niin, että otatti Kaarinan hovissaan kasvatettavaksi ja määräsi hänet sisärelleen Elisabetalle hovi-neitsyeksi. Kaarina, ijältään vasta kolmentoista-vuotias, olikin oppimaan herkkä ja taipui piankin uuteen tilaansa. Käytöksensä oli siisti ja soma sekä kaikille mieliksi, ja kaikenlaisessa tiedossa ja taidossa kasvava itse, kasvoi yhä myös ihanuutensa. Hänestä jälellä olevat kuvat lienevät huonosti onnistuneet, sillä niihin nähden ei muotonsa juuri olisi ihana; mutta yksimielisesti kehuvat hänen erinomaista kauneuttansa kaikki sen aikuiset kirjoittajat. Ja niinpä oli Eerikinki mielestä Kaarina muita kaikkia sulompi ja kauniimpi. Sen mielensä ilmoitti kuningas selvästi myös eikä salannut sitä Kaarinaltakaan, vaan osoitti hänelle syvällisen rakkautensa, kussa suinki tilaisuuden sai. Puolestaan mieltyi Kaarinakin kuninkaasen ja antausi kohta kokonaan hänen suosioonsa, sillä hänkään ei voinut sisällistä sydämensä taipumusta pitää salassa. -- Tästä päivin ei Eerikki pitänyt korkeimmistakaan kuninkaan tyttäristä enää lukua, vaan päätti mielessään korottaa Kaarinan avio-puolisoksensa.

Kansa kuitenkaan ei tajunnut syytä, miksi kuningas näin oli Kaarinaan edellä muiden mieltynyt, vaan luulivat häntä loihto-juomilla lumotuksi. Ja vaikka ei Kaarina hallitustoimiin ollenkaan ryhtynyt, jos ei kuninkaan pikaista mieltä jolloin masentaaksensa, alettiin häntä kohta hovissakin katsella kateuden silmillä. Valtakunnan suuret ja varsinkin Eerikin erinäisessä lemmessä siihen asti pysynyt Yrjö Pietarinpoika sekä monet muut pelkäsivät arvonsa Kaarinan kautta nyt vähenevän jos ei vielä kokonaanki unhotuksiin jäävänsä. Sitä estääksensä kokivat he viekkaasti kieliä Kaarinan päähän ja sillä keinon vieroittaa häntä kuninkaan suosiosta; vaan tämäpäs tuumansa ei toki onnistunut. Eerikki havaitsi panettelijoiden kateellisen ilkeyden ja heille kyllä olisi pahastikin käynyt, ell'ei Kaarina hyvästä sydämestään olisi Eerikin vihaa hillinnyt ja vihamiestensä puolesta rukoillut.

Näin oli kadehtioiden kavaluus heitä vaan itsiään haitannut. Viekkauden valheista sortumatta oli kuninkaan rakkaus muuttumatoin. Monia murheitaan haihduttaaksensa sousi hän kesän aikana useinkin ystävineen Melarjärven tyynelle selälle, ja silloin oli Kaarina aina hänen kanssansa. Jonkun niemen eli saaren kauniisti kukoistavalla rannalla vietettiin aika ystäväin kesken täällä hupaisesti, ja vasta iltaisella myöhään käännyttiin monestikin kotihin. Soudettaessa istui Eerikki silloin luona rakkaan Kaarinansa, toisinaan ääneti taivaan tähtiä tähyten, joita tyyni veden pinta somasti kuvasteli, toisinaan taas kuunnellen Melarin rannoilta sulosti kaikuvia lauluja. Nämä laulettiin kuninkaan käskystä, sillä samoin kuin huolissaan muinoin kuningas Sauli, samoin oli Eerikkikin laulun ja soiton ääntä rakastava ja on useampaan lauluun itse sekä sanat että nuotinkin laatinut. Muudan heistä on aina meidän aikoihin säilynyt ja kuuluisi Suomeksi näin:

"Ei Kaarinalla rikkautta, Mitäpä siitä huolinkaan; Hänellä ompi rakkautta, Ja se paras minusta vaan. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Jos ruunu päässähän ei loista Loistaapi muoto kaunoinen. Parempaa en tunne toista, Jos onki muista hupainen. Seuratkoon tuiki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Muut lennelköötkin korkialle, Mun ompi maassa matkani. Ja sen mä näytän maailmalle Ett' ompi Kaari kultani. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Hyvästi jää nyt armahani! Levätkös yösi rauhassa! Minäp' en luovu sanastani, Ja kaikk' on Herran hallussa Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

Valtasäädyiltä luvan saatuansa naida mieltään myöten hyvän eli halpaisen, vihittikin Kuningas itsensä Kaarinaan, ehkä kuitenkin salaa ja hiljaisuudessa, koska morsiamensa oli alhaista sukua. Keväällä vuonna 1568 synnytti Kaarina hänelle pojan, joka ristittäessä nimitettiin Kustaviksi ja samoin kuin äitinsä ja hänen heimonsa korotettiin vapaasukuiseen säätyhyn. Jälempää päätti kuitenkin kuningas pitää julkiset häät ja senkautta hankkia Kaarinalle oikeuden kantaa kuninkaallista kruunua. Valtakunnan ylimäiset herrat ja mitä maassa parasta ja korkeinta oli, kutsuttiin nyt sitä vasten häihin; ja kaikki suostuivat tulemaan, yksin herttuakin, sillä kukaan ei rohennut vastahakoisuutta ilmoittaa. Määrä-päivänä, joka oli neljäs Heinäkuuta vuonna 1568, vihki heidät Arkkipiispa Laurentius Petri juhlallisesti. Eräs valtakunnan kreivi talutti morsianta vihille. Kolme ritaria kantoi edelläpäin kruunua, riikin valtikkaa ja omenata; ja neljä muuta piteli päällä Kaarinan heiluvaista, kullankoristettua kunnia taivasta. Sen jälkeisenä päivänä kruunattiin hän sitte juhlallisesti, niinkuin tapa vanhuudesta vaati; mutta tässä tilassa pudotti kruunun pitäjä, joka oli varista menehtymässä, kalliin kannettavansa; ja kokoontunut kansa hoki tätä pahaksi merkiksi, odottaen siitä jotakin onnettomuutta.