Pääskyisen Pakinat: Kertomia kiehkurainen Suomen kieltä oppivaisten hytödyksi

Part 1

Chapter 13,118 wordsPublic domain

PÄÄSKYISEN PAKINAT

Kertomia kiekkurainen Suomen kieltä oppivaisten hyödyksi

Toimittanut

EERO SALMELAINEN

Kuopiossa, A. Mannisen perillisten ja Fr. Ahlqvistin tykönä, 1867.

Puheen aluksi.

Jossakiki määrin sitä puutetta poistaaksemme, mikä näihin asti Suomen kieltä oppivaisilla en semmoisesta harjoituskirjasta ollut, joka sekä selvästi osottaisi kielemme rakennuksen ja luonnon, että myöskin samalla tarjoaisi jotakin sisällyksensä puolesta nuoren kansan luettavaksi soveltuvaista, olemme ennen toimittamista, vaan nyt uudelleen korjaamista kirjoituksistamme sommitelleet lukemiston kultaisen kokouksen, ja siihen samassa tarkoituksessa eri kirjoittajoiden teoksista valitsemalla liittäneet eräitä runojakin. Parhaana silmämääränämme on siis tämän johdosta ollut selvä ja sotkematoin kielen puhtaus, ehkä siinä sivussa olemme kirjaamme edellä muiden kokeneet semmoisia kertomuksia saada, jotka niin olisivat huvittavaisia lukea, kuin myöskin nuorisossa nousevassa herättäisivät puhdasta siivollisuuden tuntoa ja ylevätä kauneuden mieltä. Joka taas ei Suomen kieltä oppiaksensa luule näitä "pääskyisen pakinoita" tarvitsevansa, elköön heitä sen vuoksi he kuitenkaan hyljätkö; kuunnelkoon heitä jouto-hetkinä aikansa vietoksi, niinkuin hän ennen lapsena ollessansa pääskyistä ja sen viatointa viserrystä luultavasti jo monestikin kuunteli.

Kuopiosta Lokakuussa 1861.

Toimittaja.

_Muistutus_. Ne kertomukset, joiden alla ei löydy nimi-merkkiä, ovat toimittajan muista kielistä suomentamia; muuan N:o 11 2:ssa osakkeessa on nimen tietämättömän kirjoittama.

AINEHISTO:

Ensimäinen osake.

Seka-aineellista:

1. Abrahamin Jumala. 2. Jalo on ihminen. 3. Jumalan nimitykset (Krummacherin mukaan). 4. Köyhän joulu (Runebergin mukaan). 5. Paimenpoika. 6. Uuden vuoden yö (Jean Paulin mukaan). 7. Tyttö ja tähdet. 8. Tattarin ylpeys (Andersenin mukaan). 9. Isän kuppi. 10. Kuninkaan kirkko. 11. Linnan isäntä ja matkamies. 12. Autio saari. 13. Satu pienestä Paavosta. 14. Aikansa unhottanut. 15. Belisario. 16. Elon enkelit. 17. Ismael ja Haagari. 18. Parahin kiitos. 19. Kuinka äkäpussi rangaistahan (Shakespeare'n mukaan). 20. Kahdet tiet (Krummacherin mukaan). 21. Sormien sota. 22. Kauppias Kaasemin tohvelit. 23. Heikki Helisevä. 24. Isäimme maa. 25. Lehmää vuohena myöjä.

Toinen osake.

Opettavaista:

1- Maailman rakennus. 2. Maasta ja sen asukkaista. 3. Maasta ja sen tuotteista. 4. Ajan luku muinaisina aikoina. 5. Nykyisten kellojen keksintä. 6. Luonnon ihmeitä Islannin saarella. 7. Ukosta kuussa, keskustelu. 8. Androklon leijona. 9. Suomen Sisiliskot ja Käärmehet. 10. Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen. 11. Mathias Aleksanteri Kastrén. 12. Kreivi Pietari Braahe. 13. Kaarina Maunutar. 14. Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset. 15. Johan Guttenberg ja kirjapainon keksintä.

Kolmas osake.

Runollista:

Huokaus työtä aljettaissa. (Oksanen). Rukous-virsi Isänmaan suojeluksesta. (Siljander). Sionin muistovirsi. (Siljander). Lohdutus haudalla. (Lönnrot). Marian murhe. (Oksanen). Orvon kuolo. (Ingman). Merimiehen morsio. (Lönnrot). Väsyneen valitus. (Salmelainen). Simson ja Salamo. (Salmelainen). Lähteelle kadussa. (Oksanen). Savolaisen laulu. (Oksanen). Pääskylle. (Polen). Lintuselle. (Lönnrot). Kunnon rauha. (Oksanen). Milloin muistelet minua? (Kallio). Oma maa. (Kallio). Laulun muisto, (Kallio). Toivotus. (Oksanen). Varpunen. (Suonio). Suksimiesten Laulu. (Suonio). Torpan-tyttö. (Santala). Sota-renki. (Kiljander). Porilaisten marssi. (Kiljander). Armahan kulku. Etäällä minun omani. Arvan asettaja. Käy unonen kätkyehen. Huoliansa haasteleva. Morsiamen jäähyvästi kodillensa.

ENSIMÄINEN OSAKE.

Seka-aineellista.

Abrahamin Jumala.

(Itämainen taru.)

Lähellä Baabelin kaupunkia syntyi vuoren luolassa Abraham. Tässä kului lapsuutensa aika ja hän kasvoi mieheksi muita varhaimmin; sillä häntä suojeli taivaan Herra ja soi hänelle aikaiseen jo voimaa ja viisautta. Koska luolastaan nyt Abraham läksi ensimäistä kertaa elämässään ja tuli ulos ilmahan, oli sydän-yö ja kirkkahasti kiilsi tähdet taivahan. Tään kaiken kauneutta katseli Abraham ihannellen ja ylähälle maasta nousi mietteet mielensä. Kaikki mitä silmänsä havaitsi, oli tosin hänestä suurta ja jaloa; mutta eräs taivaan tähti loisti muita kaikkia kirkkaammin. "Se mun Jumalani on!" huusi Abraham ihastuen. Vaan tähtipä taivaalla aleni ja katosi kohta kokonansa. Tästä havaitsi Abraham hairauksensa ja sanoi suruissansa itselleen: "ei olekaan siinä se Jumala, jota mun palvella tuleepi; sillä Hän ei konsaan katoa!" Tuskin tähti taivaalta katosi, kun nousi kuu hänen siaansa ja lauhkealla valollansa luonnon kaiken kaunisti. "Siinä se onkin mun Jumalani!" sanoi Abraham taas ja rintansa riemuitsi. Vaan ei aikaakaan, niin jo turhuutensa huomaitsi; sillä taivaan kannelta katosi kuukin vuoronsa ja kaunis valonsa vaaleni. Tätä Abraham murehti; mutta vihdoin valkeni taivaan ranta ja idästä yleni aurinko. Sitä kun pimeys pakeni ja luonto kaikki loisteli, ihastui Abraham taas ja lausui iloissansa: "toden totta! se mun Jumalani on, sillä hän on muita kaikkia kauniimpi!" Mutta taivaan kannen kierrettyään meni aurinko maillensa myös ja salasi säteensä, "Ei ole sekään se Jumala, jota haen ja etsiskelen!" sanoi silloin Abraham ja arveli, ajatteli, miten se mahtoi olla jalo, suuri ja ylhäinen, joka kaiken sen kauneuden aikaan sai, mikä vasta vielä häntä ihastutti ja viehätti. Tämä jalo, ylhäinen olento ja kaiken löytyvän luoja oli siitä päivin Abrahamin ainoa Jumala. Sitä ylisti ja palveli hän eikä toista enää etsinyt. E.S.

Jalo ja suuri on ihminen! kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati Valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä johdolla kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.

Jalo on ihminen.

Jalot ja isot on ihmisen avut!

Väljä on taivas ja avara; mutta suurennuslasien avulla, jotka ihminen tietää taitavasti tehdä ja tahkota, mittaa hän ilmanki ääret ja tutkii tähtien tiet.

Syvä on maa ja mahdotoin mantereensa. Mutta kätensä voimalla ja kautta koneellisten keinojen avaa ihminen maanki sisuksen ja siirtyy aina syvemmälle hänen sydämeensä. Kallion kylessä kuohuvan veden hillitsee hän ja saattaa ilmi maan poveensa kätkemät kalleudet.

Aava on meri ja aukia. Mutta päällä puisten pursien ajelee ihminen sen kuohupäitä aaltoja ja yhdistää maat kaukaiset keskenänsä.

Metsän pedot ovat julmia ja hirmuinen heidän vihansa; mutta ihmistä täytyy heidänki pelätä ja välttää hänen silmäänsä, sillä metsästäjän aseet ovat heille kuolemaksi.

Jalo ja suuri on ihminen! Kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä johdolla. Kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Jumaluuden nimitykset.

(Krummacherin mukaan.)

Koska Makedonian kuningas Aleksanteri Baabelin kaupungissa majaeli, kutsutti hän kaikista valtansa alaisista maista ja kansoista papin kustakin tykönsä ja kokosi heidät kaikki linnaansa. Siitä istui hän kuninkaalliselle istuimellensa ja lausui kokountuneille eri maiden papeille: "sanokaas kukin kohdastanne, jos kaikki tunnustatte yhtä ylintä ja näkymätöintä olentoa, jota yli muiden ylistätte." Papit silloin kumartuivat kuninkaan eteen kaikki ja vastasivat yhtä suutansa: "tunnustamme."

Ja kuningas kysyi taas: "millä nimellä sitä ylintä olentoa mainitsette?" -- Esiin astui nyt Intian pappi, sanoen: "me nimitämme häntä _Braamaksi_, joka merkitsee, _että hän suuri on_."

Siitä tuli pappi Persian maasta ja vastasi puolestaan: "meidän kielellämme on nimensä _Ormus_, joka on yhtä kuin _iki-valo_." Taas sanoi Juutalaisten pappi: "nimensä on _Jehova Adonai_ taikka Herra, joka on, oli ja ijäti on." Ja niin oli kullakin papilla oma sanansa ja eri nimensä, jolla hän tätä ylintä olentoa nimitti ja mainitsi.

Kuullessaan tämän vihastui kuningas mielessään ja sanot ko'ossa oleville papeille: "teillä vaan on yksi kuningas ja hallitsija kaikilla ja niin pitää teillä tästä päivin olla vaan yksi Jumalakin. Zeys on hänen nimensä."

Sen kuultuansa oli papit mielessään murheelliset ja sanoivat, nöyrästi kumarrellen: "sillä nimellä, jonka maininneet olemme, sanoo meidän kansamme Jumalaansa aina ikivanhoista ajoista, kuinkas sitä nyt muutamme?"

Heidän vastauksen kuultuansa kiivastui kuningas vielä kovemmin. Mutta pappien joukosta astui hänen eteensä silloin harmaahiuksinen vanhus, joka oli kuningasta Intian maasta Baabeliin seurannut viisas Bramiini. Tämä lähestyi Aleksanteria ja sanoi hänen eteensä kumartuen: "suokaa, korkea kuningas, mun kokountuneelle kansalle puhua muutama sanainen." Siitä kääntyi nyt pappeihin päin ja kysyi heiltä kaikilta: "loistaako teille kaikille kotimaassamme aurinkoinen, päivän tähti, joka on maallisen valon iki-alku ja alati vuotava lähde?" Kumartaen vastasi puolestansa papit: "loistaa aurinkoinen meidänki maassamme."

Siitä kysyi nyt Intian viisas kultakin papilta vuoronsa: "kuinka tätä yhteistä valon lähdettä mainitsette?" Ja aurinkoa nimitti kukin heistä erityisellä nimellä, niinkuin heidän maassansa oli kansalla tapana. Sen kuultuansa kääntyi Intian viisas kuninkaasen ja kyseli: "eikös heidän kaikkien tule päivän tähteä sanoa yhdellä tavalla? Heelios sen nimi on!"

Kysymyksen kuultuansa hävetti kuningasta hänen entinen käskynsä, ja vastaten lausui hän: "käyttäköön kukin kansa oman sanansa niin aurinkoa, kuin Jumalaakin nimittääksensä; sillä jo näen ja havaitsen, ett'ei ulkonainen kuva ja nimitys muuta itseään sillä tarkoitettua olentoa."

Köyhän Joulu.

(Runebergin mukaan.)

Kainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta, lumen peitossa lepääväistä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat ja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli Pohjan mailta ilman lintuisetki kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan hiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet, karhutkaan luolistaan lähteä, vaan piilivät hekin pakkaista. Koko luonto oli ikään kuin kuollut ja autio, pienoista polkuansa kulki vaan yksinäinen vaeltaja, pieni säkkinen selässä, ja etäältä kylästä kuului silloin tällöin aina koiran haukunta. Sinne juuri oli matkustajanki mentävä, mutta kylään oli vielä tuokion taivalta, ja mies toivoi jo kodissaan olevansa; sillä sinä iltana oli Joulun aatto ja köyhälle, kauvan jo pelkkää petäistä syöneelle perheellensä toi hän nyt vihdoinki rukiisen, työllänsä ansaitun leivän pyhiksi. Senpä vuoksi koki hän uuraasti astuakin eikä vähäksikään levähtää malttanut, vaikka alkoi jo matkastaan väsyä. Mutta äkkiä kohtasi tuosta surkea näkö hänen silmiänsä. Tien varrella istui nietoksen reunalla pieni kerjäläispoika, joka siinä yksinään itki ja paleltuviin käsiinsä huokaili. Hän oli tähän, lapsi-raukka, vilusta vaipunut, ja ihmekös tuo? Talvi oli kovimmillansa, ja poikarukalla tuskin oli vaatetta ruumiinsa verhoksi! -- "Kenenkä lapsi olet ja missä on kotisi?" kysyi mies hänen viereensä seisahtuen. Poika katsoi ujosti häntä ja vastasi viimeinki: "mullassa maan ovat vanhempani ja mieron tiellä on kotini." "Niinpä lähde mun kanssani raukka!" sanoi mies surkutellen, "jos en rikas olekaan enkä paljolla auttaa voi, niin onhan koti kuitenkin, ja lämmintä on tuvassani sinullenkin." Näin puhuen sai hän pojan istuviltaan nostetuksi ja alkoi häntä käsipuolesta talutella.

Sillä tavoin tuli hän pienosen toverinsa kanssa vihdoinki kotiinsa ja astui ilomielin vähäiseen asuntoonsa. Se oli ahdas ja alhainen, mutta kovasti leimusi valkea uunissa ja lähellä sitä istui miestään odottava emäntä, nuorin lapsi sylissänsä. Toiset voiset vanhemmat leikitsivät keskenään tuvan lattialla, johon oli jouluksi puhtaita olkia hajoteltu. "Kas siinä tulee isänne, lapset", sanoi oven au'etessa äiti ja katsoi lempeillä silmillä ulkoa tulevaista. Lattiailta juoksi nyt lapset tervehtimään kauvan viipynyttä isäänsä ja pyörivät iloiten hänen ympärillään, ett'ei hän pienen vieraansa kanssa päässyt ovesta etemmä. Hillitäkseen heitä sanoi äiti lapsilleen: "isänne on matkastaan väsynyt, samoin kuin pieni toverinsa, ja tarvitsee kylmästä tultuaan valkean ääressä lämmitellä; saakaa siis, lapset, tähän uunin eteen istuimia." Koska siitä itsekin oli tulleita vuoronsa tervehtinyt, otti hän ilosta loistavin silmin leivän miehensä kädestä ja kantoi sen sekä säästynyttä maitoa astian ilta-ruuaksi pöydälle. Tämän ympärille oli sillä aikaa lapset kaikki keräytyneet, ainoasti kaino, vasta tullut vieras seisoi uunin luona yksinään ja katsoi syrjästä toisten pöytään istumista. Vaan tuskin oli talon tarkka ja uuras emäntä saanut perheelleen vähät ruokansa laitetuiksi, niin muisti köyhää kerjäläistäkin ja vei hänet pöydän ääreen omain lastensa luo.

Koska siitä perheen kesken oli lyhyt ehkä harras ruokarukous luettu, otti emäntä ainoan leipänsä ja jakoi palan siitä kullekin. Tämän tehtyänsä kun jo osansa oli antanut köyhällekin, rupesi hän jäänyttä kannikkaa panemaan pöydälle, mutta ihme suuri -- leipä on kädessänsä ihan ehyt ja kokonainen! Kummastellen katsoo emäntä vuoron leipää, vuoron vierasta, eikä usko silmiänsä. Samoin ihmettelee isäkin ja lapsensa. Tapaus on heistä outo, kummallinen eivätkä tarkoin tiedä, oliko näkönsä tosi, taikka tyhjä hairaus vaan. Niin hämmästyy kukin puolestansa, vaan kun siitä tarkemmin katsovat pöydässä istuvaa vierasta, kohtaa heitä ihme vielä oudompi. Kadonnut on heidän silmistänsä köyhä kerjäläinen halvassa asussansa ja hänen siassansa on olento taivahinen. Sitä todistaa oudosti hohtava otsansa, silmäin suloinen loiste ja ne hennot, ohuet siivet, jotka liehuivat hartioilla.

Tuosta alkaa perhe jo nyt ihmeen tajuta. Köyhän kerjäläisen kautta tahtoi Jumala heitä köyhyydessään koitella, ja vieras, joka siinä heidän kanssansa joulun tuloa vietti, oli Herran enkeli taivaasta. E.S.

Paimenpoika.

Vilkas, iloisa poika paimensi kauniina kevätaamuna lampaitansa somasti kukoistavassa laaksossa. Kahden puolen sitä kohosi korkea, metsäinen vuori, ja ylähällä päänsä päällä siinti taivas sinisenä. Tätä luonnon kauneutta ihastellen kulki paimen karjansa kanssa ja lauleli iloissansa. Sen keksi maakunnan ruhtinas, joka sattui sillä seudun metsästämään, huusi pojan luokseen ja kyseli: "kuinka, lapseni, olet niin iloinen ja hilpeä?"

Poika, joko ei ruhtinasta tuntenut, vastasi kummastuen: "Miksikäs en iloitsisi? Hurskas maamme ruhtinas ei ole minua rikkaampi."

"Elähän mitään!" virkkoi ruhtinas, "vain olet sinä niin mahtavan rikas! No, sanohan mitä kaikkea sinulla on."

Paimen vastasi, sanoen: "siniseltä, kirkkaasti hohtavalta taivaalta loistaa aurinkoinen yhtä liedosti minulle, kuin ruhtinaalle, ja vuoret, laaksot ympärilläni kukoistavat yhtä somasti minulle, kuin hänellekin, käteni kumpikin ovat vahvat ja tervehet. Niitä en antaisi tuhannen tuhannesta ruplasta. Ja silmä-kultaani kahta ei minulta saataisi kaivella rikkaudella, mikä on kuninkaan rahastossa. Sitä paitse on minulla kaikkea, mitä toivoa voin ja muuta taas en toivo, kuin mikä hyvää ja tarpeellista on. Minulla on jokapäiväinen ravintoni sekä vaatetta ruumiini verhoksi ja työstäni saan kohtuullisen palkan, jolla hyvästi toimeen tulen! Eihän siis ruhtinaskaan voi olla minua rikkaampi."

Pojan puheelle hymyili ruhtinas leppeästi ja sanoi, ilmaisten itsensä: "sinä olet varsin oikeassa, lapseni, ja koska vasta kehut rikkauttasi, voit lisäksi sanoa, että ruhtinas itse on puheesi todistanut. Olkoon edeskipäin yhtä iloinen ja raitis sun mielesi."

Uuden vuoden yö.

(Jean Paulin mukaan.)

Yöllä vasten uutta vuotta seisoi vanha, ijällinen äiä ulkona kylmässä. Hän silmäili ääretöintä avaruutta, kuinka loistavia tähtiä tuikki tuhansittain taivahalla; mutta ikäänkuin olisi hän kammonut niiden kirkkautta, loi hän silmänsä alas maahan ja katseli sen valkoista lumipeitettä. Luonto oli valkoisessa asussansa jalo ja kaunis katsella, mutta vanhus ei ilonnut sille; hänen mielensä oli musta ja murheellinen. Hän näki haudan jo edessänsä ja tiesi kohtakin kuolevansa; vaan mitäs oli hänellä nyt elämänsä iltana kuluneesta ijästänsä tallella? Ei muuta kuin surua ja murhetta monista synnistä ja hairauksistansa, heikko, runneltu ruumis ja tyhjä rauhatoin mieli. Hän ajatteli nuoruutensa ihania aikoja ja muisteli sitä päivää, jona hän lapsuutensa kodista ensi kertaa erosi ja häntä isänsä kehoitti karttamaan pahuutta ja kulkemaan totuuden ja hurskauden tietä. -- Näitä kaikkia muisteli hän ja kuinka suloiselta hänestä silloin näytti maailma. Mutta sitä vielä ajatellessansa tunsi hän ilkeitä käärmeitä matelevan ruumiinsa ympärillä sekä sanomattoman tuskan ahdistavan rintaansa -- ja havaitsi tuosta olevansa kadotettu!

Vaikeassa vaivassaan korotti hän äänensä ja huusi taivasta kohdin haikeasti: "oi, tulkaatte takasi nuoruuteni kuluneet päivät! Aseta minut, rakas isäni, uudelleen siihen, kussa elämän ja kuoleman tie eroaa toisestaan, niin tahdon elinaikani käyttää paremmin!" Mutta sekä hänen isänsä, että nuoruutensa olivat poikessa aikoja sitte eivätkä kuulleet hänen huutoansa. -- Siellä täällä näki hän vaan virvatulia loistelevan ilmassa, ja sanoi itselleen: "ne kuvailevat mun turhuuteni päiviä!" -- Taas näki hän tähden lentävän taivaalla ja katoavan mitättömiin. "Se kuvailee itseäni minua!" huokaili hän säretyssä sydämessään, ja mieltänsä kalvoi oman tunnon vaivat vielä kauheammin. Niin oli jo tuskiinsa menehtymässä, ja horroksiin kävi mielensä. Hän näki hirmuisia hahmuja ja kauheita kummituksia ympärillänsä; mutta äkkiä kohtasi hänen korvaansa suloinen soitto, juuri kuin olisi hänelle etäisestä kirkosta kuulunut kaunis ja ihana laulu. Tästä asettui ja lieveni tuskansa. Hän silmäili taaskin avarata luontoa ympärillänsä ja muisteli nuoruutensa ystäviä, jotka kaikki olivat paremmat häntä ja nyt onnellisesti elivät maansa ja kansansa kunniana. "Niin kyllä", sanoi hän itsekseen, "olisin minäkin voinut levätä rauhassa yöni ja olla kuin tekin onnellinen, jos olisin rakkaiden vanhempaini neuvoja seurannut!" Hänen tätä vielä sanoessaan katosi äkkiä haahmut ja kummitukset hänen ympäriltään ja muuttuivat eläviksi nuorukaisiksi, joissa kaikki nuoruutensa ystävät tunsi ja itsensä myös. Mutta hän ei sietänyt katsoa heitä, vaan peitti käsillään silmänsä, joista kuumia kyyneleitä vuoti alas puhtaalle lumelle, ja huokaili vielä haikeammin: "oi, tulkaatte takasi lapsuuteni ihanat ajat, palatkaatte nuoruuteni parhaat päivät!" --

Ja ne palasivatkin vielä; sillä hän oli vaan näin pahaa ja hirmuista uuta nähnyt uuden vuoden tullessa. Itse oli hän vielä hilpeä nuorukainen. Kaikki muu oli tyhjää unen kuvausta, ainoasti monet syntinsä ja hairauksensa eivät olleet unia. Mutta sydämestään kiitti ja ylisti hän Jumalaansa, että hänellä vielä oli aikaa palata pahuuden pimeiltä poluilta ja lähteä siveyden suoralle tielle.

Palaja hänen kanssansa sinäkin nuorukainen, jos olisit harhateille eksynyt; sillä muutoin voipi tämä uni toteuntua ja koska kerran haikeasti huokailet: "oi, palatkaatte nuoruuteni päivät!" niin on tuiki turhaa sun huutosi. E.S.

Tyttö ja tähdet.

(Mukailema.)

Vanhasta kodistansa kulki kyynelsilmin pieni turvatoin tyttö, joka vanhempainsa kuoltua oli niin köyhäksi jäänyt, ett'ei hänellä muuta maailmassa ollut, kuin ruumiinsa henki, sydämmessä suru ja ne vaatteet, joilla hän suojeli alastomuuttansa. Entiseen kotitaloonsa oli jo uusi asukas muuttanut, ja luottaen Häneen, joka on orpoin ja köyhäin isä ja ruokkii taivaanki lintuiset, oli siis tyttöraukka matkalle saanut ja käveli yksinäistä tietään suruissansa. Ainoa eväänsä oli pienonen leipä, jonka hänelle eräs naapurin vaimo oli hyvästä sydämestään antanut. Sitä kainalossaan kantaen oli hän tuokion taivaltanut, kun köyhä kerjäläis-ukko tuli vastaan tiellä ja häntä nöyrästi rukoili: "anna, tyttö kulta, leivästäsi edes pienoinen pala, sillä nälkään olen nääntymässä." Tyttö kun tämän kuuli, antoi koko leipänsä ukolle, sanoen; "tään enempää ei minulla ole, vähän siinä on nälkäisen syödä, vaan enentäköön Jumalan siunaus sen." Sillä puheen kulki hän edelleen, vaan ei kauaksi päässyt, kun vastaan tuli alastoin, vilusta värisevä lapsi, joka itkien rukoili: "annas jotakin, millä päätäni peitän, muuten raukka palellun." -- Tyttö silloin otti päästänsä huivin ja antoi kohta sen lapselle, josta taaskin läksi tiehensä. Ei etäälle siitä kuitenkaan kulkenut, kuin niin ikään tuli tiellä vastahan lapsi, joka oli jalkineitta ja valitti viluansa. Tuskin tyttö sen taas kuuli, niin otti kengät jaloistaan, antaen ne lapselle, ja kulki itse avojaloin edellensä.

Vihdoin kauan aikaa käytyänsä, saavutti hänet viimeinki pimeä, ja kun siitä nyt yön yksinäisyydessä synkkää metsää vaelsi, tuli vastaansa vielä neljäs köyhä ja alastoin lapsi, joka rukoillen pyysi hänen hamettansa. "Yön pimiällä ei minua kukaan näe, miten olen vaatetettu," mietti tyttö mielessään, "niinpä voin tälle lapselle antaa hameenikin; sillä hän on minua heikompi ja tarvitsee sen paremmin." Siitä riisui nyt päältänsä ja antoi alastomalle lapselle viimeisenki verhonsa. Vaan katso, hänen siinä nyt seisoessa lensi taivaan tähdet alas hänen ympärilleen, muuttuen hohtaviksi hopeiksi, ja vaikka tyttö oli kaikista vaatteistaan luopunut, havaitsi hän äkkiä olevansa aivan uusissa, somasti loistavissa verhoissa. Mutta rahat, hopeat poimi hän siinä nyt helmaansa ja sai senkautta semmoisen rikkauden, että kaiken ikänsä eli maallisitta huolitta. -- Se oli auttavaisuuden palkinto.

Tattarin ylpeys.

(Andersenin mukaan.)

Rajun ilman jälkeen näyttää useinki tattarimaan ohitse kulkevalle koko vainio palaneelta ja mustalta, jonka tähden maamies sitä katsellessansa tavallisesti sanookin: "tuossa ukon tuli on tattarin tuhonnut!" Vaan tiedättekö, miksikä sen ukon tuli näin poltteli? -- Tuskin kyllä. -- Senpä vuoksi tahdon tässä nyt kertoa, mitä minulle pieni varpunen tästä kerran jutteli. Haastamansa tarinan oli hän kerran itse vuoronsa kuullut vanhalta halavalta, joka on kaiken aikansa kasvanut tattaripellon pientarella ja seisoo siinä tänäänki.

Hän on siinä hyvästi hyötynyt ja näyttää isolta ja arvolliselta, vaan toisen kylkensä on aika lahottanut ja pitkin pituuttansa näkyy hänessä suuria halenneita, joissa kasvaa ruohoa, sammalta. Latvansa on ikä jo kallistanut, ja notkeat, alaspäin riippuvat oksansa viistävät maata, joten etempää katsovasta näyttää, kuin halava olisi ijällinen vanhus ja hartioitansa peittäisi pitkät, ruohonpäiset hiukset.

Halavan ympärillä seisoi muutamasti kaikki pellon sarat täydessä viljassa, kasvaen vehnää, ruista, ohraa ja tattaria. Kauniisti kukoisti muutoin halveksittu kaurakin, jonka joutuneet tähkäpäät näyttivät ikään kuin pieniltä, puun oksalla istuvilta lintuparvilta. -- Ohrat, rukiit olivat hyvällä terällä, ja päivän paahtavassa helteessä täytyivät ehtimiseen heidän tähkänsä. Vaan kuta ihanampi heidän kasvunsa oli, sitä alemma painoivat he kainosti päänsä, juurikuin katsovaisten silmää vältellen.