Part 3

Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. "Kumminkin on", ajatteli hän, "tuo lumikuningas jäätynyt mies, joka ei voi huomata naisen läsnäoloa eikä rakkautta, joka salaa hiiviskelee hänen ympärillänsä. Minä saattaisin vaan turmella nuoren veren! Mutta mitä siitä olisi apua? Ja sitä paitsi -- paashi rakastaa häntä!"

Nyt astui teloittaja askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä tyttöä kohti.

Korinna huomasi jo olevansa hukassa. Nuolen nopeasti pujahti hän paashin viereen ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Lueta minulle kymmenen messua, hyvä sisar! kalleita messuja! Sinä olet minulle velkaa paksun kirkkokynttilän! Näetkös, toinen saa nauttia onnea, toinen --"

Ja samassa tempasi hän taskustaan puukon, viskasi tupen syrjään ja leikkasi taitavalla sivalluksella kaulasuonensa kuin pään kyyhkyseltä. Semmoisen taidon lienee hän oppinut leirikyökissä.

Teloittaja riisui heti punaisen viittansa, levitti sen vainaja-raukan päälle, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen molemmilla käsivarsillaan ulos sivuovesta.

* * * * *

Viereisestä huoneesta alkoi nyt kuulua kaikenlaista vilkasta ja tavattoman kovaäänistä keskustelua. Juuri kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas, jolle Leubelfing avasi molemmat ovipuolikkaat, kokoutuneiden saksalaisten ruhtinasten ja herrojen keskelle.

He olivat huoneen pienuuden tähden tiheässä piirissä, noin viisi- tai kuusikymmentä luvultaan. Herrat eivät juuri näyttäneet kunnioitusta ansaitsevilta, moni oli päinvastoin muodoltaan niin välinpitämätön, kuin tuntisi hän yhtä vähän häpeän kuin pelonkin väriä. Siinä oli viekkaita päitä uhkarohkeiden, kunnianhimoisia typeräin ja hurskaita hävyttömäin vieressä: enimmäkseen semmoisia, jotka sotaväkeen lisäsivät omat miehensä ja jotka sentähden olivat väen luvussa otettavat huomioon yhdessä niiden kanssa.

Kuninkaan vasemmalla puolella oli ryhdiltään siveä päällikkö Erlach, jolla oikeastaan ei täällä ollut mitään tekemistä. Hän oli tullut Kustaa Aadolfin palvelukseen, kun piti häntä aikansa jumalisimpana sankarina, ja oli monesti tunnustanut kuninkaalle, miten häntä surettivat synnit, joita hänen täällä ulkona valtakunnassa täytyi nähdä: kiittämättömyys, teeskenteleminen, toiselle kuopan kaivaminen, vehkeily, juonien kutominen, salaliittoisuus, pahanteon eri osain jakeleminen mies miestä myöten, konnuuksien peitteleminen, lahjominen, maiden myönti, kavallus -- kaikki pelkkiä semmoisia paheita, jotka olivat tuntemattomat ja mahdottomat hänen kotiseuduillaan Sveitsin vuorilla. Hän olikin tullut vaan kertomaan rakkaalle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle, joka tunsi mieltyneensä hänen yksinkertaisiin tapoihinsa ja siveyteensä, jotakin uutta, lähettiläs kun näet, maanmiestensä yleiseen tapaan, oli hyvin halukas kaikkiin uutisiin; taikka oli hän tullut vaan mielensä ylennykseksi näkemään, miten hyve oli voittava pahuuden. Hän räpytteli levollisesti silmiään ja pyöritteli ristissä olevien käsiensä peukaloita.

Tämän hyve-kuvan vastassa, kuninkaan oikealla puolella, seisoi hävytön synninkuva: Lauenburgin herttua kalleimmassa puvussaan, paras pitsikaulus kaulassa, suu pirullisessa hymyssä, silmät pyörivinä ja jalat levottomasti elävinä. Hän oli tavannut teloittajan rengin, jolle teloittaja oli jättänyt viittansa. Sen alta oli hän huomannut ihmisen kasvot, oli siis astunut luo ja katsahtanut peitteen alle.

Kustaa katseli kokousta moittivilla silmäyksillä. Silloin pääsi myrsky valloilleen. Kummallista -- kuningas, suuttuneena siitä, ett'ei noiden kopeain muotojen, ylpeäin ryhtien ja loistavain sotapukujen takana ollenkaan ollut niiden mukaista sydämmenjaloutta, käytti kopeutta masentaessaan ja rikosta rangaistessaan tahallaan karkeata, melkeinpä moukkamaista puhetapaa, joka ei muuten ollut hänen omaistansa.

"Rosvoja ja varkaita olette te ensimäisestä niin viimeiseen asti! Hävetkää toki! Te varastatte ja ryöväätte omia kansalaisianne ja uskonveljiänne! Hyi! Minua inhottaa! Sydäntäni oikein pakottaa! Teitä vapauttaakseni olen minä tyhjentänyt rahastoni -- neljäkymmentä tynnyriä kultaa -- enkä ole teiltä ottanut edes senkään vertaa, että olisin siitä itselleni saanut ratsuhousut! Niin, ennen toden totta olisin ratsastanut paljain säärin kuin vaatettanut itseäni saksalaisten omaisuudella! Teille olen lahjoittanut kaikki, mitä käsiini on joutunut, enkä ole itseäni varten pitänyt sikoläättiäkään!"

Niin kovin ja suorin sanoin nuhteli kuningas noita ylimyksiä.

Sitte kääntäen puheensa toiselle uralle kiitti hän heidän urhoollisuuttaan, heidän moitteetonta ryhtiään taistelukentällä ja sanoi moneen kertaan: "Urholliset te kyllä olette, niin, sen minä tunnustan! Teidän ratsastuksessanne ja taistelemisessanne ei ole moittimista!" mutta nyt leimahti toinen vielä kiivaampi puuska: "Kapinoitteko minua vastaan?" kysyi hän uhkaavaisesti; "olkoon menneeksi, kyllä minä suomalaisteni ja ruotsalaisteni kanssa taistelen teitäkin vastaan, niin että räpäleiksi jäätte kaikki tyyni!"

Sitte lopetti hän puheensa kristillisellä kehoituksella ja rukouksella, että saatu oppi juurtuisi sydämmiin. Herra Erlach kuivasi kädellään kyyneleen. Muiden herrojen muoto osoitti, ett'ei tuo kaikki heihin kuulunut, mutta ryhti oli heillä selvästi jo muuttunut sävyisämmäksi. Muutamat näyttivät liikutetuiltakin. Saksalainen luonne sietää paremmin karkeata, suoravaista haukkumista kuin laimeaa saarnaa tai hienoa, pistävää pilkkaa.

Niinpä olisi nyt kaikki ollut hyvin ja järjestyksessä. Mutta Lauenburgin herttua peittelemättömässä hävyttömyydessään lausui puoleksi kuninkaalle, puoleksi säätyveljilleen kopeat sanat:

"Mitä tarvitsee majestetin suuttua mitättömästä? Mitä me herrat olemme rikkoneet? Keventäneet vaan omien alamaistemme kuormat!"

Kustaa kalveni. Hän viittasi teloittajalle, joka oven toisella puolen nojasi seinää vasten.

"Laske kätesi tämän herran olkapäälle", käski hän.

Teloittaja astui esiin, mutta ei uskaltanut täyttää käskyä; sillä herttua oli sivaltanut miekkansa tupesta ja pelottavaa murinaa kuului joka taholta.

Kustaa tempasi miekan herttuan kädestä, painoi sen kärjen maahan ja ponnahutti terän kappaleiksi. Sitte tarttui hän teloittajan leveään ja karvaiseen käteen sekä painoi sen itse ikäänkuin halvautuneen herttuan olkapäälle ja piti sitä siinä hetkisen.

"Sinä olet valtakunnan-ruhtinas, konna, sentähden ei minun sovi tarttua kaulukseesi, mutta pyövelin käsi olkoon sinun kurittajasi!"

Hän kääntyi ja meni omaan huoneesensa. Teloittaja seurasi häntä jykevin askelin.

Paashi Leubelfingin olivat tiheässä seisovat herrat työntäneet erääsen ikkunankomeroon, jonka edessä riippuivat paksut villaverhot suurine tupsuineen. Koko tapaus oli häntä huvittanut nauruun asti. Korinnan verisen kuoleman jälkeen, joka häntä oli samalla peljästyttänyt ja rauhoittanut, olivat hänestä nuo sankarin masentamat ruhtinaat kuin huvinäytelmän henkilöt. Hän oli kuin poika, joka, tuntien olevansa isänsä suojassa ja ihmetellen hänen arvoansa ja valtaansa, mielihyvin ja nauruaan pidätellen kuuntelee, miten isä toruu velvollisuutensa laiminlyönyttä renkiään. Mutta ensi sanasta, jonka Lauenburgin herttua lausui, säikähti paashi, sillä niin kummallisen yhtäläiseltä kaikin puolin kaikui tuon miehen ääni kuin hänen omansa. Ja se peljästys muuttui melkein kauhuksi, kun herttua, kuninkaan pois mentyä, purskahti teeskenneltyyn nauruun ja kimakalla äänellä puhui:

"Haukkuipa hän ihan kuin tallirenki, tuo ruotsalainen talonpoika! Mutta kylläpä, piru vie, häntä tänään suututimmekin! Pereat Gustavus, Kustaa kuolkoon! Eläköön saksalainen vapaus! -- Jatkammeko vähän peliä, herra veli, minun teltassani? Minä toimitan astian Wyrzburgin viiniä!" ja samassa laski hän kätensä vieressään olevan ruhtinaan käsivarrelle.

Mutta se herra veti kohteliaasti pois kätensä ja vastasi kumartaen: "Ikävätä teidän arvoisuutenne. Jo olen lupautunut toisaalle!"

Kääntyen erään toisen puoleen pyysi herttua häntä vielä leikillisemmillä ja innokkaammilla sanoilla: "Sinä et suinkaan voi hyljätä kutsuani, kumppani! Vielähän olet velkaa yhden pelin, kun viimeksi voitit!"

Kreivi, pikainen herra, käänsi mitään virkkamatta hänelle selkänsä.

Joka kerran, kun herttua koetti uudistaa pyyntöänsä, hyljättiin se yhä lyhemmin ja jyrkemmin. Hänen edessänsä, kääntyipä hän mihin päin hyvänsä, syntyi tyhjää tilaa; kaikki poistuivat hänen tieltänsä.

Vihdoin jäi hän yksin keskelle huonetta, josta kaikki olivat poistuneet. Hänelle selvisi tieto, että vertaisensa häntä vast'edes tarkasti karttaisivat. Hänen muotonsa vääristyi ihan rumaksi. Raivoisasti puristi hän kätensä nyrkiksi ja uhkasi kohtaloa tai kuningasta. Mitä hän murisi, ei paashi ymmärtänyt, mutta ylhäisen pään kasvot olivat niin pahaa uhkaavan näköiset, että kuuntelija oli vähällä pyörtyä.

IV.

Saman vaiherikkaan päivän iltana ilmoitettiin kuninkaalle, että häntä tapaamaan oli tullut eräs friedlantilainen päällikkö, jolla oli oikeaksi havaittu suojeluskirja turvanansa. Ehkäpä oli hänen asianaan sopia viimeisessä tappelussa kaatuneiden hautaamisesta taikka jostakin muusta semmoisesta asiasta, kuin vastakkain olevien sotajoukkojen välillä sattuu.

Paashi Leubelfing vei päällikön tyhjään vastaanottohuoneesen, pyytäen hänen siinä odottamaan, kunnes kävisi ilmoittamassa. Mutta wallensteinilainen, laiha mies, kasvoiltaan kellahtava ja umpimielisen näköinen, pidätti häntä, sanoen mielellään levähtävänsä hetkisen, kun oli kiivaasti ratsastanut. Huolimattomasti heittäytyi hän tuolille ja sai eteensä seisomaan jääneen paashin yhtymään puheluun vähäpätöisistä asioista.

"Minusta tuntuu", sanoi hän, "kuin olisi ääni tuttu. Saanko tietää nimenne?"

Leubelfing, ollen varma siitä, ett'ei ikänänsä ollut nähnyt noita kylmäkiskoisia ja käskeväisiä liikkeitä, vastasi ujostelematta:

"Minä olen kuninkaan paashi, Leubelfing Nyrnbergistä, teidän armonne."

"Taideteoksistaan tuttu kaupunki", virkkoi vieras välinpitämättömästi. "Tehkää hyvin, nuori herra, koettakaa tätä kinnasta -- se on vasemman käden. Nuoruudessani, kun olin kasvatettavana jesuiittain luona, juurrutettiin mieleeni nöyrä ja avulias tapa korjata kaikki tieltä löytyvät esineet, vaikka se nyt ei enää oikein tahdo soveltua päällikkötoimessani. Mutta tavaksi se on minussa jäänyt."

Hän veti nahkaisen ratsaskintaan taskustaan, samanlaisen kuin siihen aikaan yleensä käytettiin. Tämä kinnas vaan oli tavattoman korutekoinen ja niin silmiiinpistävän pieni, että ainakin yhdeksän kymmenettä osaa sekä Wallensteinin että Kustaa Aadolfin miehistä olisi sen rikkonut ensi kouristuksella. "Tämä oli ulkorappujen alimmalla portaalla."

Leubelfing, hiukan pahastuksissaan päällikön terävästä äänestä ja käskeväisestä puhetavasta, mutta mitään pahaa aavistamatta, otti melkein liioittelevan-kohteliaasti kintaan ja veti sen hoikille sormilleen.

Se sopi kuin hänelle tehty.

Päällikkö hymyili pilkallisesti. "Se on teidän", sanoi hän.

"Ei, herra päällikkö", vastasi paashi oudostuen, "minä en käytä niin hienonahkaisia ja korutekoisia käsineitä."

"No, antakaa se sitte minulle takaisin!" sanoi päällikkö ja otti kintaan.

Samalla nousi hän hitaasti istuimeltaan ja kumarsi, kuningas astui juuri sisään.

Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita yhä enemmän kummastuksissaan ja hänen kaarevat, kirkkaat silmänsä suurenivat.

"Tekö täällä, herra herttua?" lausui hän hitaanpuolisesti vieraalle.

Hän ei ollut koskaan nähnyt Wallensteinia itseään, mutta monesti kyllä katsellut hänen kaikkialle levinneitä kuviansa, ja pää oli niin omituinen, ett'ei sitä suinkaan voinut olla tuntematta.

Wallenstein myönsi toisen kerran kumartaen.

Kuningas tervehti vakavan kohteliaasti.

"Tervetuloa, teidän ylhäisyytenne, minä olen valmis kuulemaan toivomuksenne. Mitä tahdotte minulta, herttua?" Samalla viittasi hän paashille, että poistuisi.

Leubelfing pyörähti omaan, vieressä olevaan huoneesensa, joka huonosti sisustettu, kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen välinen sola oli rauhallisin koko kartanossa. Hän oli peloissansa, ei sentähden että tuo mahtava sotapäällikkö oli tullut, vaan siitä syystä, että hän salaperäisesti tuli niin myöhään. Hämärä aavistus pakotti paashin olettamaan, että päällikön käynti tarkoitti jollakin tavalla häntä itseänsä.

Enemmän pelon kuin uteliaisuuden vaikutuksesta avasi hän hiljaa syvän kaapin, josta hän -- se tunnustettakoon -- oli seinän raosta kerran ennenkin -- ainoastaan kerran kuunnellut kuningasta saadakseen häntä oikein kyllikseen katsella. Nyt pidätti häntä väkisinkin kuninkaan ja herttuan keskustelun kummallinen sisällys paikoillaan, milloin silmä, milloin korva raossa.

Ensin Kustaa Aadolf ja Wallenstein istuivat hetkisen vaiti, toisiaan katsellen, kumminkin tarkastelematta. He tiesivät, että kun se shakkipeli, joka oli päättävä Saksan kohtalon, kerran oli kaikkine salaperäisine kulkuineen ja suunnitelmineen levinnyt kedoille, niin eipä enää maksanut vaivaa ruveta sovinnon hieromisiin ennen päättävää tappelua, sillä sen välttäminen ei enää ollut mahdollinen. Wallenstein alkoi ensiksi puheen.

"Majesteetti", sanoi hän, "minulla on puhuttavana asia, joka koskee teitä itseänne."

Kustaa hymyili kylmästi, vaan kohteliaasti.

"Minulla on tapana lukea vuoteellani", jatkoi Wallenstein, "milloin uni ei tahdo tulla silmiin. Eilen tai tänään aamusella löysin eräästä ranskalaisesta muistelmateoksesta viehättävän kertomuksen. Se oli todellinen kertomus, ihan sanasta sanaan, niinkuin sen amirali on jättänyt oikeuden papereihin -- minä tarkoitan: amirali Koligny, jota kyllä tiedän pitää arvokkaana sotapäällikkönä. Minä kerron sen teidän luvallanne, Majesteetti. Amiralin luo tuli eräänä päivänä muuan sissi, Poltrot vai mikä hänen nimensä lie ollut. Kuin mielipuoli heittäytyi hän istumaan tuolille ja alkoi itsekseen puhella hyvin kiihkoissaan amiraalin valtiollisesta vastustajasta ja sotilaasta Frans Guisesta, mainiten, että tuo lotringilainen olisi poistettava elävien ilmoilta. Se oli, kuten jo sanoin, mielipuolen puhetta ja amiraalin sopi siitä arvella, mitä tahtoi -- tuo kohtaus olisi esitettävä näytelmöitsijälle, se kyllä vaikuttaisi. Amiraali oli vaiti, pitäen miehen puhetta tyhjänä loruna, ja Frans Guise kaatui pyssyn luodin --"

"Jos Koligny teki niin", keskeytti kuningas, "surkuttelen minä häntä. Hän menetteli epäihmisellisesti ja epäkristillisesti."

"Ja epäritarillisesti", lisäsi Wallenstein kylmästi ja pilkallisesti.

"Puhukaa asiastanne, teidän ylhäisyytenne", pyysi kuningas.

"Majesteetti, jotakin samanlaista on minulle tänään sattunut; tuo murhaajaksi tarjoutunut vaan käyttäytyi vielä täydellisemmän mielipuolen tavalla. Eräs teidän miehistänne ilmoitettiin puheilleni, ja kun minulla juuri silloin oli kiirettä työtä, käskin viedä hänet viereiseen huoneesen. Kun vihdoin astuin sinne, oli hän puolipäivän kuumuudesta nukkunut ja puheli hyvin kiivaasti unissaan. -- Muutamia katkonaisia sanoja vaan, mutta asian juonen saatoin hyvin arvata. Jos minä olen oikein selon saanut, niin olette te, majesteetti, jollakin tavalla, en tiedä millä, häntä hirveästi loukanneet ja nyt on hän päättänyt, jopa hänen on pakkokin surmata Ruotsin kuningas mistä hinnasta hyvänsä tai ainakin kohtuullisesta hinnasta, ja murhaaminen hänestä muka on helppo tehtävä, kun hän elää ihan teidän lähellänne, majesteetti, ja teidän jokapäiväisenä seurananne. Minä herätin nukkuvan enkä tietysti viitsinyt sen enempää puhella hänen kanssaan, kysyinhän vaan, mitä hänellä oli asiana. Hän tahtoi saada selkoa, vieläkö eräs keisarin palvelukseen lähtenyt reiniläinen oli elossa vai ei. Jokin perintöasia. Minä päästin hänet, tuon viekastelijan matkoihinsa. Nimeä minä en kysynyt, sillä hän kumminkin olisi sanonut väärän. Ja vangita häntä olisi ollut mahdoton muutamien unissa puhuttujen sanojen tähden; se olisi ollut hirveä vääryys."

"Niin olisikin", myönsi kuningas.

"Majesteetti", lausui Wallenstein, vakavasti ääntäen erittäin joka tavua, "te olette saaneet varoituksen!"

Kustaa mietti. "En minä huoli hukata aikaani joutaviin enkä myrkyttää mieltäni niin epätietoisten ja kätkettyjen jälkien etsiskelemisellä", sanoi hän. "Minä olen Jumalan kädessä. Onko teillä muita todistuksia tai merkkejä?"

Wallenstein veti kintaan taskustaan.

"Korvani ja tämä käsine! Jäi vielä sanomatta, että se uneksija oli vartaloltaan solakka, muodoltaan mitätön ja luonteeltaan ryhditön, arvattavasti tuommoinen hienotekoinen naamusmuoto, jommoisia Venetiassa niin taidokkaasti valmistetaan. Mutta hänen äänensä oli miellyttävän ytimekäs, tuommoinen baritooni- tai syvä altti-ääni, jotenkin samanlainen kuin teidän paashillanne, ja hänen kintaansa, joka sattui häneltä putoamaan, sopii myöskin paashillenne kuin valettu."

Kuningas naurahti sydämmellisesti.

"Minä kyllä lasken nukkuvan pääni Leubelfingin syliin", vakuutti hän.

"Enkä minäkään", vastasi Wallenstein, "voi tuota nuorukaista yhtään epäillä. Hänellä on hyvä, rehellinen muoto, aivan samanlainen uljas pojannaama kuin böömiläisillä talonpoikaistytöillä, jotka paljain jaloin juoksentelevat. Enkä kumminkaan, majesteetti, minä rupea yhtään ihmistä takaamaan. Mikä voi pettää -- mutta vaikkapa ei pettäisikään -- minä en pitäisi luonani paashia, vaikka hän olisi kuinka rakas, kun hänen äänensä on samanlainen kuin vihamieheni ääni ja hänen kätensä yhtä suuri kuin salamurhaa aikovan. Se on hämärää. Se on sallimuksen sattuma. Se voi saattaa häviöön."

Kustaa hymyili. Hän lienee muistanut, että tämä suurenmoinen äsken arvoon kohonnut mies nyt uskoi enemmän kuin ennen kaikenlaisia taikoja, kun hän tuolla suunnattomalla sovinnollaan, jonka oli tehnyt Habsburgi-hallitsijan kanssa, oli kerran astunut mahdottomuuksien ja mielikuvitelmien valtakunnan rajan yli. Tarkoin huomaten, miten ristiriitaisia Wallensteinissa olivat hänen uskonsa sallimukseen ja kokeensa saada sama sallimus voimattomaksi, ei elävän Jumalansa apuun uskaltava kuningas tahtonut sanallakaan koskea tuota alaa, jossa hänen uskonsa mukaan helvetin utukuvat tanssivat. Hän antoi keskustelun katketa ja nousi kiittäen herttuaa suoravaisesta käytöksestään. Kumminkin tavoitti hän kinnasta, jonka Wallenstein oli jättänyt heidän välillään olleelle pöydälle, niin lyhytnäköisen tavalla, että teräväsilmäisen Wallensteinin, joka myöskin oli noussut, täytyi vastoin tahtoaankin hymyillä.

"Minä olen iloissani siitä", sanoi leikillisesti kuningas, saattaessaan Wallensteinia ovelle, "että te, teidän ylhäisyytenne, olette huolissanne minun hengestäni."

"Miksikä en olisi?" vastasi Wallenstein. "Vaikka te, majesteetti, ja minä sodimme kahakoissa, niin kuulumme kumminkin eroittamattomasti yhteen. Toista ei olisi olemassa ilman toista", jatkoi hän leikillisesti; "jos te, majesteetti, tai minä, jompikumpi putoaisi maailman vaa'an toiselta laudalta, paiskahtaisi toinen puoli armottomasti maahan."

Taaskin mietti kuningas ja joutui ehdottomasti arvelemaan, että jokin tähtien asema taivaalla oli varmaankin saattanut Wallensteinin sovittelemaan heidän molempien kuolemaa, niin että toisen kuolema muka seurasi salaisesti toisen kuolemaa. Kummallisesti pääsi se luulo hänessä itsessäänkin äkisti valtaan, vaikka hän kyllä uskollisesti luotti Jumalaan. Kristitty kuningas alkoi tuntea, että taikuuden ilma, joka ympäröi Wallensteinia, rupesi tarttumaan häneenkin, ja astui sentähden taas askeleen ovea kohti.

"Teidän, majesteetti", niin päätti Wallenstein melkein ystävällisesti vieraisilla-olonsa, "pitäisi ainakin säilyttää itsenne tytärtänne varten. Prinsessa kuuluu oppivan hyvästi ja hän on teille, majesteetti, hyvin rakas. Sehän onkin luonnollista. Olenhan minä itsekin perheenisä!"

Ja niin sanoen läksi herttua.

Vielä näki paashi, jolta tuo kuultu keskustelu oli nostanut hiukset pystyyn, Kustaan istuutuvan tuolillensa ja leikittelevän käsineen kanssa. Hän riensi pois seinänraon luota horjuen huoneesensa ja heittäytyi vuoteelleen, rukoillen taivasta suojelemaan hänen sankariansa, jolle hänen oma läsnäolonsakin -- kuten Wallenstein arveli ja hän itsekin alkoi uskoa -- tuottaisi turmiota.

"Vaikkapa se olkoonkin vaikeata", lupasi hän toivottomuudessaan, "niin minä kumminkin tahdon erota hänestä, vapauttaa hänet itsestäni, ett'ei minun onneton läsnäoloni häntä turmioon saattaisi."

Kun häntä ei kutsuttu sisään, hiipi hän kuninkaan luo vasta tavallisena joutohetkenä, joka suurimmaksi osaksi kului joutavia puhellessa.

Vihdoin kuningas kysäsi: "Missä olit tänään puolenpäivän aikana, Leubelfing? Minä kutsuin sinua, ja sinä olit poissa."

Paashi vastasi, niinkuin totta olikin, että hän, tuntien aamullisten, mieltä häiritseväin tapausten jälkeen tarvitsevansa vähän raitista ilmaa, oli noussut ratsunsa selkään ja lennättänyt Wallensteinin leiriä kohti, melkein sen kanuunain kantamuksen päähän asti. Hän toivoi saavansa kuninkaaltaan ystävällisen silmäyksen tai sanan, mutta niitä ei tullut.

Hetkinen puheltiin taaskin joutavista asioista. Sitte otti Kustaa hajamielisennäköisenä taskustaan kintaan ja sitä tarkastellen lausui:

"Tämä ei ole minun. Onko tämä sinulta hukkunut, huolimaton, ja minä sen sitte epähuomiosta olen pistänyt taskuuni? Katsotaanpas!" Hän tarttui leikillisesti paashinsa vasempaan käteen ja veti pehmoisen nahkan hänen sormilleen.

"Käypihän se!" sanoi hän.

Paashi heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja kostutti niitä kyynelillään.

"Voi hyvin!" sanoi hän nyyhkien, "minun herrani, minun kaikkeni! Suojelkoot sinua Jumala ja hänen joukkonsa!"

Sitte hypähti hän äkisti ylös ja kiirehti ulos ovesta kuin mielipuoli. Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta jo kaikuivat pois nelistävän hevosen kaviot ulkona pihassa.

Kummallista kyllä ei kuningas sinä yönä eikä seuraavana päivänäkään kuulustellut karannutta paashiansa. Hänellä olikin nyt kylliksi muuta tekemistä, sillä hän oli päättänyt lähteä pois leiristä Nyrnbergistä.

Leubelfing ei ollut pidättänyt hevosensa laukkaamista, ennenkuin se itsestään alkoi hiljemmin juosta leirin toisessa päänsä. Silloin rauhoittui myöskin ratsastajan kiihtynyt mieli. Kuu paistoi kirkkaasti kuin päivä. Tarkemmin ajatellessaan huomasi pakolainen nyt rakkauden ja vihan aistilla, mikä hänen itsensä muotoinen veijari hänet oli saanut karkaamaan kuninkaan luota. Se oli Lauenburgin herttua. Olihan hän itse nähnyt, miten tuo häväisty oli puristetuin nyrkin uhannut kuninkaan oikeudentuntoa. Ja olihan sillä tuomitulla aivan sama ääni kun paashilla itsellään. Olipa hän naisen aistillaan vielä huomannut senkin, miten pieni tuon ruhtinaan puristettu nyrkki oli. Ei siis ollut epäilemistäkään; se petturi mietiskeli kostoa ja murhaa rakastetulle kuninkaalle. Ja juuri semmoisena hetkenä, jolloin kuningasta salaisesti vainottiin, oli paashi itse nyt lähtenyt herransa luota. Ääretön ikävä rakkaimman tähden, mitä hänellä oli ollut, oli sortaa hänen sydämmensä, ja kun hänelle nyt johtui mieleen, ett'ei rakastetun kuninkaan suosio enää ollut hänen omanansa, puhkesi kaiho ensin katkeraksi nyyhkimiseksi ja sitte hillitsemättömiksi kyyneliksi.

Ruotsalainen vartia, eräs pyssymies, jonka viikset jo olivat vähän harmahtavat, näki hoikan ratsastajan itkun, väänsi suunsa iloiseen hymyyn, vaan kysyi sitte hyväntahtoisesti: "Kotiinko te pyritte, nuori herra?"

Leubelfing rohkaisihe ja hitaasti ratsastaen edelleen päätti hän tuolla uljuudella, jonka hän oli luonnolta perinyt ja joka oli yhä suurennut tappeluiden melskeessä, olla lähtemättä pois leiristä. "Kuningas lähtee liikkeelle!" sanoi hän itsekseen; "minä yhdyn johonkin rykmenttiin ja pysyn marssien ja vaivojen ajan tuntemattomana! Sitte tulee tappelu."

Silloin huomasi hän erään everstin, joka hiljakseen, vaan tarkastellen ratsasti pitkin katua. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että sen valossa kyllä olisi voinut vaikka lukea. Ensi katsahduksella tunsi hän everstin erääksi isänsä ystäväksi, samaksi joka oli päällikkö Leubelfingillä ollut todistajana tuossa kuolettavassa kaksintaistelussa. Hän käänsi rautionsa paashin vasemmalle puolelle ja katseli tarkasti nuorukaista. Hän itse oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartijain joukossa.