Part 2
Siitäpä joutui aina paashikin äkisti pelkoihinsa. Hän syvensi altti-äänensä ja teki joitakuita miehenkaltaisia liikkeitä. Mutta jokin selvä sana tai helposti ymmärrettävä liike kuninkaan puolelta sai pelkääväisen jälleen rauhoittumaan ja uskomaan, että Kustaa olikin saman erhetyksen vallassa kuin oman Kristiinansa synnyttyä. Niin pääsi paashi entiselleen huiman-vallattomaksi ja näytti jotakin niin uhkarohkeata kujetta, että sai moitteita ja kuritusta, kuten eräänkin kerran, kun hän, kuninkaan ylistellessä aviotansa ja kuningatartaan, rohkeasti kysäsi, minkänäköinen sitte kreivinna Ebba Brahe oikeastaan oli. Ebba oli ollut Kustaan nuoruuden lemmitty, vaan mennyt sitte, kun ei urhollisinta sankaria saanut, vaimoksi De la Gardielle, urhollisimmalle jälkeen paraalle urholle; hänellä oli musta tukka, mustat silmät ja teräväpiirteinen muoto. Mutta sitä ei utelias paashi kuullut, sillä noiden tietojen sijasta sai hän kuninkaan kämmenestä jotenkin kovan iskun vasten suutansa, jonka pielistä Kustaa oli näkevinään vallatonta naurua.
Eräänä päivänä tahtoi kuningas lahjoittaa Kristiinalleen ensimäisen sinettisormuksen. Sen jalokiveen olisi tavan mukaan ollut piirrettävä mielisana, kuten sitä sanottiin, joka -- erotuksena peritystä vaakunalauseesta -- olisi osoittanut jotakin sinetin omistajan personallista ominaisuutta, hänen päänsä keksintöä tai sydämmensä toivetta, oikein lyhyesti, niinkuin esim. nuoren Kaarle V:nen vallanhimoinen nondum (ei vielä, nim. kylliksi). Kustaa olisi kyllä keksinyt lapselleen tuommoisen mielisanan, mutta tavan vaatimuksesta tuli sen olla latinaa, Italiaa tai Ranskan kieltä.
Niinpä hän, syvälle kumartuneena nelitaitteisen nidoksen yli, jossa oli tuhansittain kaikkien kuuluisain ja sukkelapuheisten henkilöiden tunnussanoja, etsi kirkkailla, vaan lyhytnäköisillä silmillään semmoista, joka hänen mielestään olisi hyvin soveltunut lahjaksi vasta seitsenvuotiaalle, mutta ikäisekseen hyvin edistyneelle Kristiinalle. Hän laski leikkiä noista lakonisista sanoista, jotka keksijäinsä -- enimmäkseen historiallisten henkilöiden -- olemusta monesti ihan oikein, jopa sattuvastikin kuvasivat, vaan monesti ihmisten itsekkäisyyden ja kerskailemisen tähden, olivat täydellistä ivaa.
Silloin hieno sormi mustine varjoineen näytti valkoisella lehdellä erästä mielilausetta, jonka tekijä oli tuntematon. Näyttäjä oli kuninkaan olkapään yli tirkistävä paashi, mutta lauselma kuului: Courte et bonne (lyhyt ja hyvä)! Se on: jos minun on valittava elämäni, niin olkoon se lyhyt ja nautintorikas!
Kuningas luki sen, mietti vähäsen, pudisti tyytymättömästi päätään ja tarttui olkansa ylitse paashinsa kaunismuotoiseen korvalehteen. Sitte painoi hän Leubelfingin takaisin jakkaralleen, pitääksensä hänelle pienen saarnan.
"Gust Leubelfing", alkoi hän opettavaisen-miellyttävästi, pää taapäin aluseensa painuneena, niin että täyteläinen leuka kullankarvaisine partoineen oli vähää ulompana ja silmät puoliummessa säteillen katselivat kuuntelevan paashin ylöspäin kohonnutta muotoa. "Gust Leubelfing, poikani! Luullakseni on tuon lauselman keksinyt joku maailman lapsi, joku 'epikurolainen', joiksi Luterus semmoisia sanoo. Meidän elämämme on Jumalan oma. Niinpä ei meidän sovi toivoa sitä lyhyeksi eikä pitkäksi, vaan ottaa vastaan semmoisena, kuin se meille annetaan. Ja hyväkö? Niin hyvä kyllä, se on: suoranainen ja oikea. Mutta ei iloa ja pauhua, niinkuin tuo ranskalainen lauselma epäilemättä tarkoittaa. Vai kuinka _sinä_ olet sen käsittänyt, rakas poikani?"
Leubelfing vastasi ensin kainosti ja arasti, vaan joka sanaa lausuessaan muuttuen iloisemmaksi ja päättäväisemmäksi.
"Niin, armollinen herra: minä toivoisin elämäni kaikki ilot _yhdeksi_ liekkikimpuksi ja _yhden_ tunnin ajaksi, niin että himmeän koiton sijasta syntyisi lyhyt, mutta kirkkaasti-loistava onnen valo, joka sitte voisi sammua kuin välähtävä salama."
Hän vaikeni. Semmoiset mietteet, tuo "välähtävä salama", eivät näyttäneet miellyttävän kuningasta, vaikka se kuvaus kyllä oli silloisen vuosisadan mielilause. Hän rypisteli pilkallisesti sieviä huuliansa. Mutta vielä lausumattoman moitesanan pidätti paashi pääsemästä ääneen jatkamalla innokkaasti puhettaan:
"Näin minä juuri tahtoisin! Courte et bonne!" Sitte hän ikäänkuin äkisti heräsi ja virkkoi nöyrästi: "Rakas herra! Mahdollista kyllä, että minä käsitän lauseen väärin. Sen voi ehkä selittää monella lailla, niinkuin useammat muutkin tuossa kirjassa. Mutta yhden asian minä tiedän ja se on pelkkää totta: Jos sinut, rakas herra, se kuula, joka sinua tänäpänä hipasi" -- paashi ei sanonut ajatustaan päähän asti -- "Courte et bonne! olisi sanottu, sillä nuorukainen sinä olet ja samalla mies -- ja sinun elämäsi on hyvä!"
Kuningas sulki silmänsä ja uupui väsyttävän päivätyönsä vaikutuksesta uneen, jota hän ensin vaan teeskenteli, ollaksensa muka kuulematta paashin imarrusta ja päästäksensä siihen vastaamasta.
Niin leikitteli leijona koirasen ja myöskin koiranen leijonan kanssa. Ja ikäänkuin oikullinen ja turmiollinen kohtalo olisi tahallansa koettanut mitä sydämmellisimmin liittää rakastavaan lapseen hänen jumaloitua sankariansa, näytellen häntä lapselle aina uudelta puolelta ja syvimpienkin tunteiden kannalta -- antoi se paashin myöskin päästä osalliseksi herransa katkerimmasta murheesta, mitä olla voi, isän sydämmen surusta.
Kuningas luetti Leubelfingillä, johon hän muuten ehdottomasti luotti, kirjeet, joita hänen pikku tyttärensä hovimestarinna säännöllisesti lähetteli Tukholmasta, ja paashipa niihin enimmäkseen sai kirjoittaa vastauksetkin. Hovimestarinnan kirjaimet olivat oikeata töherrystä ja muuten harvaan piirrettyjä, niin että Kustaa useimmiten ihan katsomatta työnsi hänen laveat kertomuksensa paashin eteen, jonka sukkelat silmät ja huulet yhtä ripeästi kiitivät pitkin sivuja kuin hänen nuoret jalkansa kiertoportaiden lukemattomia rappuja.
Eräänä päivänä huomaa Leubelfing kirjekuoren nurkassa suuren E-kirjaimen jota siihen aikaan käytettiin hyvin tärkeiden ja salaisten kirjoitusten merkkinä, että kirjeen saaja ne itse avaisi ja lukisi. Paashin-ominaisuudet, rohkeus ja uteliaisuus, voittivat. Leubelfing rikkoi sinetin ja ihmeellinen tapaus tuli ilmi. Hovimestarinna oli -- kuninkaan itsensä tekemän oppisuunnitelman mukaan, jossa oli myöskin määrätty vierasten kielien aikaisin lukeminen -- katsonut jo olevan ajan käsissä hankkia Italian kielen opettaja. Tarkoin toimitettu valikoiminen näytti onnistuneen. Nuoressa miehessä, eräässä synnyltään ylhäisessä ruotsalaisessa, joka oli pitkillä matkoilllaan paljon oppinut maailmassa, näyttivät kaikki ruumiilliset ja henkiset hyvät puolet olevan yhtyneinä: jalo, solakka vartalo, miellyttävä muoto, sievästi-kaareva otsa, sovelias käytös, vakava siveydentunne, opetuskyky ilman liikaa, synkkää kovuutta ja joutavaa turhantarkkuutta, aatelinen kunniantunto, kristillinen nöyryys ja -- mikä oli pääasia -- oikea luterilaisuus, joka, kuten hän itse tunnusti, hänessä oli itsenäiseksi ja horjumattomaksi vakuutukseksi muuttunut vasta uusiaikaisessa Babylonissa, Roomassa, kun itse näki kaikki heidän kauhistuttavat vääryytensä. Ymmärtäväinen hovimestarinna kertoi joka kirjeessä, miten suuresti se nuorukainen häntä miellytti. Nuori prinsessakin oppi ripeästi semmoisen opettajan johdolla, kun kerran pääsi alkuun. Sitte tapasi hovimestarinna eräänä päivänä hyväoppisen ja mielikuvitukseltaan vilkkaan Kristiinan nurkassa polvillaan hiljaksensa rukoillen päästelemässä sormiensa lävitse hyvänhajuisesta setripuusta tehtyjä rukousnauhan nappuloita, joita hän tuon-tuostakin haisteli pikku sieramillaan. "Minä löin hämmästyksestä käteni yhteen ja tulin valkoiseksi kuin kuvapatsas", kirjoitti kunnon hovimestarinna, ja lauseen lopussa oli viisi huutomerkkiä.
Kustaa Aadolf myöskin kalveni; hän oikein peljästyi ja hänen sinisilmänsä katsoa tuijottivat tulevaisuuteen. Hän tunsi jesuiittain seuran.
Jesuiitta oli viety vankeuteen ja Ruotsin ankaran lain mukaan oli hänen kärsittävä hengenrangaistus, joll'ei kuningas tahtonut oikeuden sijasta käyttää armoa.
Mutta hän käski paashiansa heti kirjoittamaan hovimestarinnalle: ett'ei tytöstä ole paljoa puhumista, koska asiaa oli katsottava vaan paljaaksi lapsellisuudeksi; jesuiitta sitä vastoin on kenenkään tietämättä toimitettava rajan yli, "sillä" -- niin kuuluivat hänen sanansa -- "minä en tahdo tehdä marttiiroita. Soaistunut nuorukainen mestauttakoon itsensä väärine ominetuntoineen, miten mielensä tekee, päästäkseen verentodistajain purppurapilveen, ja menköön taivasta kohti salaisine pahoine haluineen, jolla koetti saattaa turmioon lapseni herkkäoppista mieltä."
Mutta moneen päivään ei tuo "onnettomuus ja rikos", joksi hän sanoi lapsensa sielun viekoittelemista, suonut hänelle rauhaa; monesti hän suositun paashinsa näkyvissä sivutse puolen-yön, aina lamppunsa sammumiseen asti, käveli levottomasti edestakaisin ja paremmin itsekseen kuin paashinsa kanssa puhellen kiivastui noiden hurskasten isäin valheista, viisastelemisista ja valepukimista. Sill'aikaa puolihämärässä istuva paashi kauhuissaan ja peloissaan löi sykkivää nuorta rintaansa: ja lausui hiljaa itsekseen ikävät sanat: "olethan sinäkin pettäjä, viisastelija, valepukuun piiloutunut!"
Noista yöllisistä hetkistä asti oli paashi sanomattomasti, melkein hulluuteen asti, levoton valepuvustaan ja sukupuolisuudestaan. Voihan mitättöminkin seikka saattaa hänet ilmi. Sitä häpeätä karttaakseen päätti onneton kyllä kymmenestikin satuloida joka iltahämärässä tai varahin aamulla hevosensa ja ratsastaa pois maailman ääriin saakka, ja kymmenesti hänet aina pidätti kuninkaan viaton hyväily, hän kun ei aavistanut naista suosivansa.
Keveäksi muuttui kumminkin paashin mieli ruudin savussa. Silloin säkenöivät hänen silmänsä ja iloisesti ratsasti hän kuolettavaa kuulaa vastaan, jota hän uhkamielisesti vaati surullista unelmaansa lopettamaan. Ja jos kuningas sitte iltahetkinä ystävällisen kotihuoneen valossa kuuli paashiltansa jonkin tyhmyyden tai tietämättömyyden, sai hänet kiinni päästä ja suoravaisesti nauraen pöyrrytteli hänen kähärää tukkaansa, sanoi paashi, sydämmellisestä ilosta ja pelosta vavisten: "Ei se enää toiste tapahdu!"
Niin hän viivyskeli ja nautti suloisinta elämää kuoleman ovella.
Olipa se kummallista. Leubelfing tunsi, että kuningaskin oli tuttu kuoleman kanssa. Wallenstein oli nyt ruvennut hyökkääjäksi ja saattanut valloittajan väistymään, melkeinpä pakolaisen asemaan. Kristitty sankari laski joka päivä ja joka hetki, melkein uhkamielisesti, kohtalonsa Jumalan käsiin. Rintahaarniskansa, jota paashi hänelle aina tarjosi, hylkäsi hän itsepäisesti, sanoen sen pitimien painavan olkapäänsä haavaa. Hieno, taipuvainen panssaripaita, jommoista viisaat ja varovaiset käyttivät ihoa vasten, oikea alankomaalaisen takomistaidon mestariteos saapuu kuninkaalle, ja kuningatar kirjoitti sen mukana, että hän oli kuullut Wallensteinin käyttävän semmoista, eikä hänen mielestään hänen herransa ja puolisonsa sopinut olla huonommin varustettuna taistelussa. Sen hienon taoksen viskasi kuningas halveksivaisesti nurkkaan, sanoen sitä pelkurimaisuuden keksinnöksi.
Kerran yön hiljaisuudessa Leubelfing, ollen ainoastaan hienon seinän erottamana kuninkaasta, painaen korvansa seinää vasten kuuli Kustaan hartaasti rukoilevan ja Jumalalta anovan, että hänet otettaisiin pois paraassa loistossaan, ennenkuin hän tulisi tarpeettomaksi ja kykenemättömäksi.
Ensin vuosi kuuntelijalta kyyneleitä tulvimalla, mutta sitte täytti hänen mielensä itsekäs ilo, salainen riemu, voiton tunne siitä, että hänen oma pikku kohtalonsa oli kuninkaan suuren kohtalon kaltainen. Lapsellisissa ajatuksissa, että samoja tavuja oli hänen nimessään kuin kuninkaankin, vaipui hän vihdoin unen helmaan.
Mutta paashi näki pahaa unta, sillä hän uneksi omantuntonsa kanssa. Tuomitsevissa näyissä, jotka hänen unisilmiensä eteen aukesivat, tapahtui välistä niin, että kuningas, saatuaan hänet ilmi, laittoi säihkyvin silmäyksin ja nuhtelevin viittauksin hänet pois luotaan; milloin taas ahdisteli kuningatar häntä luudanvarrella ja semmoisilla haukkumasanoilla, joita se sivistynyt rouva ei tosielämässä käyttänyt, tuskinpa niitä lienee edes tuntenutkaan.
Kerran uneksi paashi, että hänen rautiotammansa pilttoutui ja lennätti häntä vihaisen-näköisen iltaruskon kultaamassa autiossa seudussa rotkoa kohti ja kuningas ratsasti hänen jäljessänsä, vaan hän pelastajansa ja takaa-ajajansa silmäin edessä pudota tuiskahti hirveään syvyyteen, jossa häntä ympäröi helvetillinen nauru.
III.
Leubelfing heräsi kauhusta huutaen. Aamu koitti ja paashin tullessa kuninkaan huoneesen oli Kustaa, maattuansa rauhallisesti ja virvoittavasti yht'mittaa koko yön, tyytyväisimmällä ja ystävällisimmällä mielellä. Kuningattarelta tuli juuri kirje, mutta siinä ei ollut mitään tärkeätä, joll'ei juuri jälkikirjoitus, jossa hän pyysi puolisoansa valvomaan oikeutta eräässä asiassa ja hädässä, joka hyvin likeisesti koski avuliasta rouvaa.
Lauenburgin herttua, siveetön mies, oli tuskin pari kuukautta sitte valtiollisista syistä nainut yhden lukemattomista kuningattaren serkuista ja nyt saattoi aikaan yleistä pahennusta siten, että kyllästyneenä vaimonsa vaaleaan tukkaan ja tumman-sinisiin silmiin lyhensi lempiviikkonsa ja riensi takaisin ruotsalaiseen leiriin ja siellä piti luonansa nuorta flavonilaista tyttö-lepakkoa. Sen oli hän oikeana ryövärinä riistänyt maantiellä friedlantilaisen saattojoukon käsistä.
Nyt kuningatar pyysi puolisoansa nopeasti lopettamaan moista kopeaa aviorikosta; sillä Lauenburgin herttua, karttaen vaan kuninkaan silmiä, säätyveljiensä keskuudessa julkisesti ylpeili kauniista saaliistaan ja rohkeni harjoittaa semmoista syntiä ja häpeää, kun muka oli valtakunnan-ruhtinas.
Kustaa Aadolf katsoi asian selväksi velvollisuudekseen ja käski vaan lyhyesti, että flavonilaistyttö -- hänen nimensä oli Korinna -- oli otettava kiinni ja tuotava hänen eteensä kello kahdeksan aikaan, jolloin hän luuli ehtivänsä takaisin lyhyeltä tarkastelumatkaltaan. Ollen ankara, vaan samalla inhimillisen-sävyisä, luuli hän, tuntien tuon Lauenburgin herttuan ja siis tietäen tytössä olevan vähempi puoli syytä, voivansa neuvoilla vaikuttaa häneen ja aikoi sitte lähettää hänet takaisin isälleen Wallensteinin leiriin.
Hän ratsasti pois, vaan jätti paashi Leubelfingin kirjoittamaan rauhoittavaa vastausta kuningattarelle, sanoen sitte itse lisäävänsä siihen pari riviä.
Kello oli jo yhdeksättä eikä kuningasta vielä kuulunut. Pari kiukkuisen-näköistä ruotsalaista keihäsmiestä toi Korinnan, jättäen hänet paashin huostaan, joka etuhuoneessa lopetteli kirjettään, miekka ja pistoolit vieressänsä pöydällä. Sen tehtyään sotamiehet poistuivat, sillä olihan kartanon portilla vahti.
Uteliaasti katsahti paashi kirjeensä ylitse vankiin, jonka oli käskenyt istuutumaan, ja kummastui hänen kauneudestaan.
Ollen kooltaan ainoastaan keskinkertaisen-suuri oli hänellä sievät olkapäät, hieno kaula ja pieni, kaunismuotoinen pää. Jospa vaan silmät olisivat olleet vähäistä tyynemmät, otsa vapaampi, sieramet ja suupielet levollisemmat, niin olisi siinä ollut täydellisen runottaren suloinen pää, vaikka Korinna muuten ei suinkaan ollut runollinen. Musta tukka ja tummat silmät tekivät miellyttävän muodon hyvin kalpean-näköiseksi. Epäjärjestykseen joutunut kirjava puku, jonka värejä ei etelän loistava taivas ollut himmentämässä, näytti pohjolan valossa liian heleältä ja uskaliaan-tapaiselta. Rinta kohoili ihan näkyvästi.
Vaitiolo kävi tytöstä tuskalliseksi.
"Missä on kuningas, junkkeri?" kysy hän kimakalla äänellä, joka mielenkiihtymyksen tähden kuului melkein kiljumiselta.
"Ratsasti vähän tarkastelemaan. Palaa kohta!" vastasi Leubelfing matalimmalla äänellään.
"Kuningas älköön luulkokaan, että minä luopuisin herttuasta", jatkoi intohimoinen tyttö hillitsemättömän-kiivaasti. "Minä rakastan häntä kuollakseni. Ja mihinkä sitte menisin? Isänikö luo? Hän minua julmasti rääkkäisi. Minä jään tänne. Kuninkaalla ei ole mitään käskyvaltaa herttuan yli. Minun herttuani on valtakunnan-ruhtinas."
Nähtävästi laverteli tyttö tuskissansa Lauenburgin herttuan omia sanoja, joka ollen pahatapainen mies kietoi puoleksi ivalla, puoleksi tosissaan kaikki rikoksensa ruhtinaanviitan suojaan.
"Siitä ei hänelle apua, neiti", vastasi Kustaa Aadolfin paashi. "Mitä valtakunnan-ruhtinaat ovat! Mutta kuningas on sotaherra ja Lauenburgin herttuan on totteleminen häntä."
"Herttua on", vastusteli tyttö, "kaikkein ylhäisintä ja jalointa sukua, mutta kuningas on syntyisin halvoista ruotsalaisista talonpojista." Hänen ystävänsä Lauenburgin herttua lienee hänelle kertonut tarinan, joka oli saanut alkunsa Kustaa Vaasan talonpoikaispuvusta.
Leubelfing hypähti ylös pahastuneena, astui kopean-suorana Korinnan luo, seisattui ihan hänen eteensä ja kysyi ankarasti: "Mitä loruja?"
Korinna oli myöskin peloissaan noussut ylös, mutta hänen näkönsä muuttui äkisti ja hän kiersi kätensä paashin kaulaan.
"Hyvä herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän pitää auttaa minua! Minä rakastan Lauenburgia enkä luovu hänestä! En koskaan!"
Niin rukoili ja pyysi hän suudellen, hyväillen ja syleillen paashia, mutta sitte väistyi hän sanomattoman hämmästyneenä askeleen taapäin ja mitä kummallisin nauru vääristi hänen suunsa sanomattoman ivalliseksi.
Paashi kalveni ja peljästyi.
"Hyvä sisar", kuiskasi Korinna viekkaasti katsoen, "jospa tahtoisit vaikutustasi --"
Silloin Leubelfing vasemmalla kädellään kovasti tarttui Korinnan käsivarteen, painoi hänet polvilleen ja ojensi nopeasti siepatun pistoolinsa piipun kohti Korinnan pikku pään ohimoa.
"Ammu vaan!" huusi Korinna melkein mielipuolen tavalla, "tulkoon loppu sekä ilosta että kurjuudesta!" Kumminkin kartteli hän mitä notkeimmilla ja pelkääväisimmillä pään liikkeillä murha-aseen suuta.
Nyt asetti Leubelfing kylmän pistoolinsuun ihan hänen otsallensa ja sanoi kalman-kalpeana, vaan tyynenä:
"Kuningas ei sitä lainkaan tiedä, ei kuolemakseni."
Epäileväinen hymy vaan oli vastausta.
"Kuningas ei sitä tiedä", jatkoi paashi, "ja sinä vannot minulle tämän ristin kautta" -- hän oli temmaissut sen kultavitjoista Korinnan kaulasta -- "keltä olet saanut tämän? äidiltäsi, niinkö sanot? -- sinä vannot tämän ristin kautta, ett'et sinäkään sitä tiedä, taikka minä muuten ammun!"
Mutta paashi antoi aseensa vaipua, sillä hän kuuli ratsujen töminää, sotilastervehdyksen kolinaa ja kuninkaan raskaita askelia portailla. Vielä kerran katsahti paashi polviltansa nousevaan Korinnaan; rukoilevainen oli se katse, niin että siitä voi lukea sanat, joita hän ei koskaan olisi ääneen lausunut: "Ole armelias! Minä olen sinun vallassasi! Älä ilmase minua! sillä minä rakastan kuningasta!"
Kuningas astui sisään toisena miehenä kuin pari tuntia sitte lähtiessään: ankara kuin Israelin tuomari, täynnä pyhää suuttumusta, liekitsevää vihaa kuin Raamatun sankari, jonka täytyy poistaa taivaan kostoa vaativa vääryys, ett'ei koko kansa hukkuisi.
Hänen oli täytynyt olla näkemässä inhottavaa tapausta: miten saksalaiset ylimykset saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaisten talonpoikain joukkoa, joka pakeni Wallensteinin jaloista Ruotsin leirin turviin.
Herrat olivat eräässä teltassa juoneet, heitelleet kuutiota ja lyöneet korttia aamunkoittoon asti. Eräs rehellisyydeltään epäiltävä kumppani, joka piti pelipankkia, vei kaikki heidän rahansa. Petturi oli aatelismies, jonka tähden he lyhyen riidan jälkeen päästivät hänet rauhassa menemään; mutta sen sijaan, suutuksissaan ja unipäissään palatessaan telttoihinsa, hyökkäsivät he tavaravaunujen kimppuun, jotka eräällä leirin kadulla rauhassa odottelivat. Lauenburgin herttua, joka ohi ratsastaessaan oli katsahtanut telttaansa ja nähnyt pesänsä tyhjäksi sekä heti arvannut epäillä kuningasta, ajaa lennätti heidän jäljestänsä ja yllytti heidän saaliinhimoisia mieliään tekoon, jonka tiesi kovasti katkeroittavan Kustaa Aadolfin sydäntä, kun saisi sen kuulla.
Mutta sattuikin niin, että kuningas omin silmin näki tuon rikoksen. Keskelle meteliä -- kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, ratsuja pistettiin kuoliaaksi taikka ryöstettiin, turvattomia rääkättiin, vastustelijoita haavoitettiin -- siihen meteliin ratsasti kuningas, jonka eteen onnettomat toivat rukouksensa, kirouksensa ja sadatuksensa ihan kuin Jumalan valtaistuimen eteen.
Kuningas hillitsi mielensä ja suuttumuksensa. Ensin käski hän pitää huolta pahoin-kohdelluista pakolaisista, sitte määräsi, että koko aateliston oli tuleminen hänen luoksensa kello yhdeksän. Palatessaan kotiinsa pysähtyi hän teloittajan teltalle, käski hänen pukeutua punaiseen vaippaansa ja seurata vähän matkan päässä jäljestä.
Semmoisella mielellä oli Kustaa-kuningas huomatessaan Lauenburgin herttuan jalkavaimon. Hän tarkasteli tyttöä, jonka raakamainen kauneus häntä ei miellyttänyt eikä myöskään heleä puku soveltunut hänen kirkkaille silmilleen.
"Missä ovat vanhempasi?" alotti kuningas, huolimatta tiedustella tytön omaa nimeä tai elämanvaiheita.
"Isäni on kroatilaisten päällikkö; äiti kuoli aikaisin", vastasi tyttö, jonka tummat silmät eivät kestäneet kuninkaan kirkasta katsetta.
"Minä lähetän sinut takaisin isällesi", sanoi kuningas.
"Ei", vastasi tyttö, "hän pistäisi minut kuoliaaksi."
Sääliväinen liikutus lievensi kuninkaan ankaruuden. Hän mietti tytölle helppoa rangaistusta.
"Sinä olet kuljeksinut leirissä miehen puvussa; se ei ole luvallista", syytti kuningas.
"En koskaan", vastasi Korinna pahastuneena, "semmoista siveettömyyttä en koskaan ole tehnyt."
"Mutta", jatkoi kuningas, "sinä saatat rikkoutumaan avioliiton ja teet jalon, nuoren ruhtinattaren onnettomaksi."
Vimmainen luulevaisuus leimahti Korinnan silmissä.
"Kun herttua rakastaa enemmän, rakastaa ainoastaan minua, mitä minä sille voin? mitä minä tuosta toisesta huolin?" vastasi hän uhkamielisesti.
Kuningas katsahti häneen kummastuneena, ikäänkuin miettien itsekseen, olikohan tuo tyttö koskaan käynyt kristillistä lastenkoulua.
"Minä pidän sinusta huolen", sanoi hän sitte. "Nyt käsken vaan: sinä luovut Lauenburgin herttuasta ainiaaksi. Sinun rakkautesi on kuoleman synti. Tahdotko totella?"
Korinna kesti ensin väräjävin, sitte vakavin, jäykin silmin kuninkaan katseen ja pudisti päätään.
Kuningas kääntyi teloittajaan päin, joka seisoi ovella.
"Mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?" kysyi tyttö kauhistuen. "Onko hän pyöveli? Mestaako hän minut?"
"Hän leikkaa sinulta hiukset, sitte vie ensimäinen matkue sinut Ruotsiin, jossa oleskelet niin kauan parannuslaitoksessa kunnes muutut evankeliseksi naiseksi."
Tuntemattomien huhujen ja kummallisten aavistusten vaikuttama pelko sai pienet aivot melkein sekaisin. Keritty pää, mitä voisi olla häpeällisempää, epäkunniallisempaa! Ruotsiin, tuonneko kylmään ja talviseen pimeyden ja jään kotimaahan, josta hänelle oli kerrottu tarina, että siellä oli matojen ja kummitusten valtakunnan ovi. Parannuslaitokseenko? mitä julmia kidutuksia se tuntematon sana sisälsikään! Muuttuisiko evankeliseksi vaimoksi? No, mitä se muuta voisi olla kuin: kerettiläiseksi? Ja pitikö hänen siis kaiken muun onnettomuuden lisäksi menettää vielä määrätty taivaallinen osansa? Hänenkö, joka ei yhtään paastoa rikkonut eikä jättänyt mitään hurskauden harjoitusta käyttämättä? -- Hän tarttui ristiinsä, joka riippui katkenneissa vitjoissa, ja suuteli sitä innokkaasti.
Sitte katseli hän sekavin silmin ympärillensä. Hän huomasi paashin, ja kostonhimo leimahti hänen muodossaan. Hän avasi jo suunsa syyttääkseen kuningasta aviorikoksesta, niinkuin kuningas oli häntä syyttänyt.
Kuningas seisoi rauhallisena sivulla. Hän oli ottanut paashin kirjeen ja luki sitä silmillään hyvin likeltä. Hänen tarkkaavainen muotonsa, jonka oikeuden, ja lempeyden-sekaisessa katseessa oli jotakin majesteetillista ja jumalallista, hämmästytti Korinnaa; hän pelkäsi. sitä kuin jotakin vierasta ja salaperäistä. Raakoihin tapoihin tottunut tyttö, joka oikein osasi arvostella kaikkia miesten kasvoja, joita mikä hyvänsä tavallinen intohimo värähytteli, eikä vähääkään arkaillut, hän ei päässyt selville tästä ylevän-jalosta ihmismuodosta.