Part 1

Produced by Tapio Riikonen

PAASHI LEUBELFING

Kirj.

K. F. Meyer

Suomensi Aatto S.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

I.

Erään ylimystalon konttorissa lähellä Lorensia Nyrnbergissä istuivat isä ja poika suuren kirjoituspöydän ääressä vastatusten, selvitellen mitä tarkimmasti jotakin suurenlaista kauppa-asiaa. Kumpikin luki omalla paperillaan yhteen samoja pitkiä numerorivejä, katsoakseen paremman varmuuden tähden, saivatko sitte summat yhtä suuriksi. Hoikka, ihan isänsä näköinen nuorukainen kohotti ensiksi terävän nenänsä kauniisti piirretyistä numeroistaan. Hänen työnsä oli päättynyt ja hän nyt, vähä itsetunnon vivahdusta laihoissa, surumielisissä kasvoissaan, odotteli varovaisemman isänsä valmistumista.

Silloin astui sisään palvelija, kädessään suurimuotoinen, isolla sinetillä lukittu kirje. Eräs ruotsalaisen ratsuväen kornetti oli sen tuonut; hän oli mennyt raatihuoneen luo katselemaan maailmanmainioita kuvia ja luvannut palata juuri tunnin kuluttua.

Kauppias tunsi ensi katsahduksella Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin paksupiirteisen käsialan ja oudosteli hiukan semmoista kunniaa, että sai kuninkaalta omakätisen kirjeen. Olihan syytä peljätä, että kuningas, jota hän oli äsken-rakennetussa Nyrnbergin kauneimmassa talossaan kestinnyt, tahtoisi saada rahalainaa isänmaalliselta vierasystävältään. Mutta ollen äärettömän rikas ja tietäen pitää arvossa ruotsalaisen valtiorahaston tarkkaa oikeudentuntoa, rikkoi kauppias arvelematta, melkeinpä hymyillenkin kuninkaan sinetin. Mutta kun hän sai silmäillyksi nuo muutamat, kuninkaallisen lyhytsanaisesti kirjoitetut rivit, muuttui hänen muotonsa yhtä vaaleaksi kuin huoneen korutekoinen laki, jossa Iisakin uhraaminen oli kuvattuna. Ja hänen kelpo poikansa kalveni myöskin isäänsä tarkastellessaan, kun arvasi hänen kuivan muotonsa muuttumisen ennustavan suurta onnettomuutta. Pojan peljästys vielä eneni, kun vanhus häntä kirjelevyn ylitse katseli surumielisesti ja isällisen-hellästi.

"Herran tähden!" kysäsi nuorukainen, "mitä siinä on, isä?"

Vanha Leubelfing -- sillä sen ylhäisen kauppiassuvun jäseniä nämä molemmat olivat -- ojensi hänelle vapisevalla kädellä paperin. Poika luki:

"Rakas Herra!

Tietäen ja hyvin muistaen Teidän poikanne haluavan päästä paashiksemme, ilmoitamme täten, että se tänään täydellisesti voi tapahtua, koska entinen paashimme, Max Beheim-vainaja (edellisen Utzen Stoomer-vainajan ja senedellisen Götzen Fucher-vainajan jälkeinen) tänään rynnäkössä heidän molempien kuoltua sai tykinkuulalla jalkansa pois ammutuiksi ja autuaasti kuoli meidän sylissämme. Meistä on erittäin miellyttävä, että taaskin saamme ottaa palvelukseemme yhden pojan evankelisesta valtiokaupungista Nyrnbergistä, jota me suuresti suosimme. Että poika saa hyvän ylläpidon ja jokapäivä kristillisiä neuvoja, siitä saatatte olla ihan varma.

Teitä hyvin suosiva Gustavus Adolphus Rex" (kuningas).

"Voi taivahinen!" valitteli poika, huolimatta salata isältään pelkurimaisuuttansa, "nyt on minulla kuolemantodistus valmiina ja te, isä -- kunnioituksella puhuen -- olette syypää minun aikaiseen kuolemaani, sillä kukapa muu kuin te olisi kuninkaalle voinut niin väärin esitellä minun toiveeni ja haluni? Jumala meitä armahtakoon!" sanoi hän kääntäen kasvonsa taivasta kohti juuri hänen päänsä päällä riippuvaan kipsisen patriarkan (Abrahamin) teurastusveitseen. ''

"Poika, sinä muserrat sydämmeni!" vastasi vanhus, niukanpuolinen kyynel silmässä. "Kirottu olkoon se Tokai-viini, jota liiaksi join --"

"Isä", keskeytti vanhuksen valitukset poika, jolla kurjuudessaankin pysyi pää selvänä, vaikka kyllä ei ihan pystyssä, "kertokaas mitenkä se onnettomuus tapahtui."

"August", alkoi tunnustuksensa vanhus alla päin, "muistathan suuret pidot, jotka toimitin kuninkaan kunniaksi hänen tullessaan ensi kerran kaupunkiimme. Ne tulivat minulle kalliiksi --"

"Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia yksitoista kreuzeriä, isä, enkä minä niistä saanut maistaa muruakaan", virkkoi nuorukainen pahoilla mielin, "sillä minä hautelin vesirievulla silmääni omassa huoneessani." Hän näytti oikeata silmäänsä. "Gustel-huimapää, puolihulluna ilosta, että muka sai nähdä kuninkaan, paiskasi siihen höyhenpallolla, kun silloin juuri kuului torven törähdys, josta hän arvasi tuon ruotsalaisen olevan tulossa. Mutta entä sitte, isä --"

"Kun pöydät oli saatu poistetuksi ja maisteltiin hedelmiä ja pikareja, kokonaisia ilon myrskyjä sekä ylhäällä salissa että alhaalla pihassa, jossa kansaa oli kuin sillejä tynnyrissä. Kaikki tahtoivat nähdä kuningasta. Maljat kalisivat, juotiin toistensa terveydeksi avonaisten ikkunain edessä, ylhäällä ja alhaalla riemuittiin. Silloin kuuluu kirkas kimakka ääni: 'Eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Äkisti hiljeni riemu, sillä olipa se toki vähän liiaksi. Kuningas hörhisti korviaan ja siveli viiksiänsä. 'Semmoista minä en huoli kuulla', sanoi hän. 'Minä juon evankelisen Nyrnberg-kaupungin onneksi!' Nyt vasta riemu oikein pauhuiseksi muuttui. Kanuunoilla ammuttiin pihalta, kaikki oli mullin-mallin! Kotvasen kuluttua lykkäsi majesteetti ikäänkuin sattumalta minut nurkkaan. 'Kuka esitti Saksan kuninkaan maljan, Leubelfing?' kysyi hän minulta hiljaa. Silloin pääsee minussa vanhassa päihtyneessä narrissa valloilleen komeilemisen halu" -- Leubelfing löi otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ett'ei se ollut paremmin neuvonut häntä -- "ja minä vastasin: 'Majesteetti, sen teki minun poikani, August. Hän päivät päästänsä miettii, mitenkä pääsisi paashiksi teidän palvelukseenne.' Vaikka olinkin päihtyneenä, muistin kuitenkin, että kuninkaalla oli paashi-palveluksessaan kolme muuta nyrnbergiläistä, joten siinä virassa oli miehiä liikenemäänkin. Minä sanoinkin sen vaan pysyäkseni naapurieni, Tucher-vanhuksen ja Beheim-kerskailijan, tasalla. Kukapa voi arvata kuninkaan kuluttavan Baierissa kaiken nyrnbergiläisen tavaransa --"

"Mutta jos kuningas olisi kutsunut eteensä minut kipeine silmineni?"

"Sekin kyllä oli ajateltu, August! Sukkela Charnace-veijari melusi etuhuoneessa. Jo kolmesti oli hän ilmoittanut itsensä eikä hänen enää sopinut antaa kauemmin odottaa. Kuningas kutsui hänet siis sisään ja pilkkaeli sitte tuota lähettilästä meidän, ylhäisten silmäimme edessä, niin että meitä saksalaisia oikein sydämmen pohjasta huvitti sitä kuullessamme. En mitään siis ollut kiireessäkään unhottanut miettimättä --"

"Miten paljo ja miten vähä viisautta, isä!" valitti nuori viisastelija.

Sitte istahtivat he liki toisiaan keksimään apukeinoa ja jatkoivat kuiskuttaen puhettaan, joka tähän asti oli käynyt kyllin kuuluvasti, he kun hämmästyksissään eivät ollenkaan muistaneet viereisessä huoneessa työskenteleviä apulaisia ja oppipoikia. Mutta he eivät keksineet keinoa, heidän liikkeensä kävivät yhä kiivaammiksi ja tuskallisemmiksi.

Silloin alkoi oven takana käytävässä heleä altti-ääni laulaa Kustaan mielilaulua:

"Ei pelkoa, joukko pienoinen, Vaikk' tahtookin vihollinen Sua saattaa surman suuhun!"

ja solakka, leikkotukka, muodoltaan poikamainen ja käytökseltään jotenkin ratsumiehen kaltainen tyttö astui konttoriin.

"Tekeekö mielesi meiltä korvat halaista, serkku?" toruivat molemmat Leubelfingit.

Tarkastellen surumielistä miesparia, vastasi tyttö:

"Minä tulin kutsumaan teitä ruoalle. Mutta mitä on tapahtunut, hyvä setä ja hyvä serkku? Onhan teidän kummankin nenä ihan lumivalkoinen!"

Samassa tempasi hän neuvottomien sukulaistensa keskestä kirjeen ja luettuansa kuninkaan paksupiirteisen nimikirjoituksen sekä sitte innokkaasti muutkin rivit, huomasi heidän peljästyksensä koko juonen.

"Ruoalle, hyvät herrat!" sanoi hän uudestaan ja astui itse edeltä ruokahuoneesen.

Mutta siellä hyväluontoiselle tytölle kävi melkein samoin kuin molemmille Leubelfingeille, joilla jokainen suupala vaan kieriskeli suussa, tuskin ollenkaan taipuen kulkemaan tavallista tietänsä. Tyttönen vietti pois ruoat, työnsi tuolinsa taemmaksi, siunasi kädet ristissä, pani jalkansa ristiin sinisen nutun alla, jonka vyössä tasku ja avainkimppu riippuivat, ja kerrotti itselleen koko tuon miehiä kiusoittavan tapauksen, sitä tarkkaan kuunnellen ja miettien; sillä hän näytti olevan talon omaa perettä, vieläpä saaneen siinä uljaan käytöksensä tähden jonkinlaisen päätösvallankin.

Leubelfingit kertoivat.

"Ja kun muistelen", sanoi sitte tyttö rohkeasti, "kuka se oikeastaan esitti sen maljan kuninkaalle!"

"No, kuka?" kysyivät molemmat Leubelfingit.

"Ei kukaan muu kuin minä!" vastasi tyttö.

"Lempo sinut periköön, tyttö!" torui vanhus. "Varmaankin sinä pukeuduit ruotsalaisen sotamiehen siniseen nuttuun, jota säilyttelet kaapissasi esiliinojesi takana, ja hiivit ruokasaliin epäjumalasi luo etkä siivosti pysynyt naisten seurassa."

"He olisivat minulle jättäneet huonoimman paikan", vastasi tyttö suutuksissaan, "tutto quante, ne kaikki tyttöletukat, jotka saivat antaa kuninkaalle kaupunkimme lahjat, molemmat hopeaiset juomamaljat, taivaanpallon ja maanpallon."

"Kuinka voi siveä tyttö -- ja sehän sinä kumminkin olet, Gustel -- ollenkaan käyttää miehen pukua!" ärisi kainoutta teeskentelevä nuorukainen.

"Oikeammin sanoen", vastasi tyttö vakavasti, "isäni pukua, jossa vieläkin on rintataskun vieressä parsittuna näkyvissä se reikä, jonka puolalaisen miekka siihen pisti. Minun tarvitsee vaan katsoa vähän viistoon" -- ja hän katsoi, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään isänsä nuttu -- "niin näen reiän, ja se vaikutti kuin saarna. Sitä paitsi", lisäsi hän, muuttuen tapansa mukaan äkisti vakavasta iloiseksi ja ruveten nauramaan, "eivät naisten nutut ollenkaan sovellu minulle. Eikähän se ole ihmekään, ett'eivät ne minulle sovi, sillä olenhan viisitoista-vuotiaaksi asti melkein lakkaamatta ollut äitini kanssa ratsun seljässä lyhyissä pukimissa."

"Hyvä serkku", valitteli nuori Leubelfing hellänpuolisesti, "isäsi kuolemasta asti on sinua täällä pidetty kuin omaa lasta, ja nyt olet minut saattanut tämmöiseen pulaan! Sinä viet oman serkkusi kuin lampaan teurastuspölkylle! Utzia ammuttiin otsaan, Götziä kaulaan!" Hänen ruumistansa karsi. "Jospa minulle edes voisit antaa hyvän neuvon, serkku!"

"Hyvän neuvonko?" sanoi tyttö vakavasti, "sen minä kyllä sinulle annan: ole kuin mies, kuin Leubelfing!"

"Kuin Leubelfing!" murisi vanha herra "Pitääkö sitten kaikkien Leubelfingien olla semmoisia tappelijoita kuin isäsi Rupert -- Jumala häntä armahtakoon! -- joka kymmenvuotiaana läksi minua, vanhempaa veljeänsä, vetämään häkkikärreillä, kaatoi minut, jäi itse terveeksi, vaan minulta kaksi kylkiluuta mursi? Ja mikä elämä sitte? Viidentoista vanhana meni ruotsalaisten joukkoon, seitsentoista-vuotiaana nai rumpujen pärinässä viidentoista vanhan tytön ja yhdeksäntoista ijässä menetti eräässä tappelukahakassa henkensä!"

"Tarkemmin puhuen", sanoi tyttö, "hän kaatui puolustaessaan äitini kunniaa --"

"Etkö tiedä mitään neuvoa, Guste?" kysyi kiihkeästi nuori Leubelfing. "Sinä tunnet leirit, sodat ja sotatavat. Millä keinoin voin saada asiani selvitetyksi kuninkaalle ja päästä vapaaksi?"

Tyttö purskahti nauramaan täyttä suuta.

"Me panemme sinut", sanoi hän, "tyttöjen joukkoon, niinkuin nuori Akilleus tuossa uunin kuvassa, ja kun viekas Odysseus heille näyttelee sota-aseita, niin olet tarttumatta miekkaan."

"Tiedätkös mitä!" sanoi nuorukainen äkeissään, "mene _sinä_ kuninkaalle paashiksi! Kun olet sekä muodoltasi että käytökseltäsi noin pojan kaltainen, arvaa hän yhtä vähän sinua tytöksi, kuin uunikuvan Odysseus, josta loruelet, olisi minua arvannut pojaksi! Lähde paikalla epäjumalan luo ja palvele häntä! Kukapa tietää", lisäsi hän, "eikö jo kauan ole siksi tehnyt mielesi. Uneksithan lakkaamatta sekä valvoessasi että maatessasi ruotsalaisesta kuninkaasta, jonka kanssa lapsena kuljeksit ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin sinun ovesi ohitse kammariini, kuulin jo kaukaa äänekkään uneksimisesi. Ei minun todellakaan tarvinnut painaa korvaani oven avaimen reiälle: Kuningas! Vartiat ulos! Pyssy ylös!" Hän matki komennussanoja heleällä äänellä.

Guste kääntyi poispäin. Purppurapuna oli noussut hänelle kasvoihin ja otsaan. Sitte näytti hän jälleen vaaleanruskeat silmänsä ja sanoi:

"Ole varoillasi! Voisipa käydä niin, joll'ei muun, niin sen tähden, että nähtäisiin, ett'eivät kaikki Leubelfingit ole kurjia pelkureita!"

Sana oli lausuttu ja lapsellinen unelma oli muodostunut rohkeaksi tositapaukseksi, joka ei ollutkaan ihan mahdoton. Isän veri houkutteli. Rohkeutta ja uljuutta oli tytöllä liiaksikin. Mutta naisellinen kainous ja sopimattomuuden pelko -- serkku oli siinä lausunut oikein -- sekä kunnioitus kuningasta kohtaan olivat esteinä. Vaan tapahtumain juoksu tempasi hänet sitte mukaansa.

Ruotsalainen kornetti, joka oli tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka oli saatettava uusi paashi leiriin, saapui uudelleen. Hän ei ollutkaan katsellut Albrecht-mestarin muurikuvia, vaan iloista viinikellaria ja maistellut sen aarteita, unhottamatta kuitenkaan aikansa kulumista.

Leubelfing-vanhus, ollen rajattomasti peloissaan poikansa ja kauppahuoneensa säilymisestä, yritti syleilemään veljensä tyttären polvia aivan samoin, kuin Priamos-vanhus, Akilleun polvia syleillen, rukoili häneltä poikansa ruumista. Nuorelta Leubelfingiltä alkoivat kaikki jäsenet vavista ja hampaat kalista. Tyttönen irroittihe nauruun remahtaen ja poistui sivu-ovesta juuri silmänräpäystä ennen kuin kornetti, kannukset kilisten, astui sisään. Hän oli nuorukainen, jonka silmistä loisti vallattomuus ja iloisuus, vaikka hän kyllä oli kasvanut kuninkaan kovassa kurissa.

Augusta (Guste) Leubelfing toimiskeli kuin huumauksissa huoneessansa, pisti tavaransa matkalaukkuun, pukeutui kiiruusti isänsä vaatteihin, jotka hänen hoikalle, solakalle vartalolleen sopivat kuin valetut, ja laskeutui sitte polvilleen rukoilemaan anteeksi kujettansa sekä anomaan menestystä toimeensa.

Kun hän jälleen astui alas saliin, huusi kornetti hänelle jo vastaan: "Joutukaahan, kumppani! Kiire on! Hevoset tepastelevat! Kuningas odottaa meitä! Ottakaa jäähyväiset isältä ja serkulta!" ja hän kaatoi kerrassaan hänen eteensä asetetun suuren pikarin sisällyksen hienon pitsikauluksensa turviin.

Ruotsalaiseen univormuun pukeutunut valepoika kumartui ja suuteli vanhuksen kuivettunutta kättä hyvin liikutettuna kahdesti, jota vastoin vanhus häntä kiitollisena siunasi; sitte muuttuen äkisti hillitsemättömän iloiseksi otti paashi nuorta Leubelfingiä kädestä, heilutti sitä edestakaisin ja sanoi nauraen: "Voikaa hyvin, neiti serkku!"

Kornetti nauroi oikein kuollaksensa: "Lempo ollen, mitä leikkiä kumppani laskee! Antakaa anteeksi, minulle johtui heti mieleen: oikea vanha akka, herra serkku! ihan kaikin puolin, liikkeiltäänkin, niinkuin meillä Suomessa kerrotaan vanhan akan ratsastaneen uuninluudalla, totta tosiaan, lempo ollen!"

Samassa tempasi hän sukkelalla sieppauksella palvelustytöltä päähineen ja pisti sen nuorelle Leubelfingille päähän, jossa vaan niukasti kasvoi tukkaa. Terävä nenä ja kuoppaan painuneet posket tekivät vanhan akan muodon täydelliseksi.

Sitte laski vähästä humaltuva kornetti kätensä paashin käsivarrelle. Mutta paashi peräytyi askeleen ja sanoi, käsi miekan nupulla:

"Hyvä kumppani! Minä suosin varovaisuutta ja vihaan liikaa likentelemistä!"

"Perhana!" virkkoi kornetti, mutta asettui kumminkin syrjään ja kohottaen kohteliaasti kätensä tervehdykseen laski paashin edellensä. Molemmat hulivilit mennä kalisivat portaita myöten alas.

Kauan vielä neuvottelivat Leubelfingit. Tietysti ei nuoremman nyt enää ollut jäämistä Nyrnbergiin, hän kun oli menettänyt oman nimensä. Vihdoin pääsivät isä ja poika selville. Pojan oli asetettava kauppahuoneen haaraosasto vaaliruhtinaskuntaan Saksiin, juuri kukoistukseensa kohoavaan Leipzigiin; ei kumminkaan katsottu soveliaaksi hänen pitää ylhäistä Leubelfing-nimeä, joka nyt oli mennyttä kalua, vaan oli hänen ottaminen halpa "Laubsinger"-nimi, vähäksi aikaa vaan, kunnes nykyinen August Leubelfing kuninkaansa sivulla jossakin tappelussa putoaisi ratsunsa seljästä surman suuhun, jota ei suinkaan tarvinnut pitkältä odottaa -- niin isä ja poika mietiskelivät.

Kun nimettömäksi jäänyt ja uudelleen ristitty poika pitkän neuvottelun jälkeen nousi ylös ja sattui katsahtamaan peiliin, oli hänen peljästyneen ja murheellisen muotonsa verhona vieläkin päähine, jonka ruotsalainen vekkuli oli siihen sovittanut.

II.

"Kuulehan, paashi Leubelfing! Minulla on vähä neuvoja sinulle. Jos sinä sukkeloilla sormillasi pahimmassa pulassa voisit kuninkaalle, herralleni ommella kiinni jonkun ratkeaman taikka napin, et sillä vähintäkään vahingoittaisi paashiarvoasi. Etköhän koskaan ole Nyrnbergissä katsonut äitisi tai sisaresi olkapään yli heidän työhönsä? Se onkin hyvin helppo konsti, jokainen ruotsalainen sotamies voisi sen sinulle opettaa. Sinä rypistelet kulmiasi, nyt et ole hyvä! Ole kohtelias ja nöyrä! Kas, tässä oma rasiani! Minä lahjoitan sen sinulle!"

Ja Ruotsin kuningatar, syntyisin Brandenburgin prinsessa, ojensi paashi Leubelfingille englantilaisen ompelurasian, jossa oli lankaa, neuloja, sormustin ja sakset. Luulevaisessa hellyydessään matkustaen kaikkialle kuninkaan jäljestä oli hän nyt äkkiä saapunut tervehtimään herraansa hänen onnettomaan leiriinsä Nyrnbergiin, jossa kuningas asui eräässä sodan puoleksi hävittämässä linnoitetussa ylimyskartanossa. Vastahakoisen paashin käsiin avasi hän rasian, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti sen paashille sormeen, sanoen hyvin ystävällisesti:

"Minä jätän sinun huoleksesi katsoa että minun herrani ja kuninkaani aina käy siististi ja täydellisesti puettuna."

"Viisi minä huolin ompeluksista ja napeista, majesteetti", vastasi Leubelfing tyytymättömästi, vaan punastuen sekä niin kujeellisen-näköisenä ja niin miellyttävän-sydämmellisellä äänellä, ett'ei kuningatar siitä suinkaan pahastunut, vaan päinvastoin vertaisesti nauraen nipisti paashia poskesta. Leubelfingistä kuului tuo nauru teeskennellyltä ja typerältä; hän alkoi tuntea kuningatarta kohtaan vastenmielisyyttä, jota hyvänluontainen rouva ei osannut aavistaakaan.

Nyt kuningaskin, joka huoneen ovella oli kuullut koko tapauksen, alkoi oikein sydämmestään nauraa, nähdessään paashin vasemmalla kupeella riippuvan miekan ja oikeassa kädessä sormustimen.

"Mutta, Gust", sanoi hän sitte, "sinähän kiroilet kuin paavilainen tai pakana! Minä saan sinusta paljon kasvattamistyötä."

Todellakaan ei Kustaa Aadolf pitänyt kruunun kantamista minään ilona tai onnena. Kuinka olisi hän, joka -- kumminkaan laiminlyömättä sotakuria kohteli inhimillisen-hyväntahtoisesti jokaista käskyläistään, yksin halvimpaakin, voinut toisin kohdella hyväntapaista sekä muodoltaan ja käytökseltään miellyttävää nuorukaista, joka aina eli hänen silmäinsä edessä, saamatta poistua hetkeksikään hänen sivultansa. Ei hän myöskään unhottanut, että juuri tämä nuori nyrnbergiläinen oli noissa suurissa pidoissa huudollaan tervehtinyt häntä "Saksan kuninkaaksi", ja hän kuvitteli mielessään, että voisihan se huuto olla jonkinlainen ennustus, jos hänen sankarillinen retkensä päättyisi mainehikkaasti.

Hellää ja hurjaa, autuaallista ja tuskallista satuelämää oli paashi nyt jo sankarinsa seurassa kokenut, mitään epäilemättömän kuninkaan ollenkaan aavistamatta tuota ikäänkuin varkain omistettua onnea. Huumaavat olivat nuo hetket, jotka nyt alkoivat juuri kahdeksannentoista alaikäisyysvuoden täytyttyä ja lopettivat sen ajan, kuin aurinko hämärän! Vuorottain ja sekaisin suloisia ja ylpeitä tunteita, tuskallista pelkoa, salattua autuutta, valtimoiden sykkimistä, kiireempää hengitystä niin paljo, kuin nuoreen sydämmeen vaan mahtui ja kevyt mieli voi nauttia kuolettavan kuulan aattona taikka häpeällisen ilmitulon pelossa!

Sinä iltana, jolloin kornetti esitti nyrnbergiläisen junkkerin August Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolfilla ollut niin paljo tekemistä, että hän tuskin oli ehtinyt katsomaankaan uutta paashiansa. Ja sitte tavattiin paashi pahasta valeesta, muka pelkurimaisuudesta. Kuningas oli juuri nousemaisillaan ratsunsa selkään, lähteäkseen valmistamaan toista turhaa hyökkäystä Wallensteinin voittamatonta asemaa vastaan. Hän käski paashin tulla mukaan ja paashi hypähtikin arvelematta raution selkään, joka hänen eteensä talutettiin, sillä olihan hän nuoruudestaan asti perehtynyt satulaan ja sitä paitsi oli hänellä solakka, ritarillinen vartalo perintönä isältään, joka ennen muinoin oli ollut hurjin ratsastaja koko Ruotsin sotajoukossa. Kun kuningas, hetkisen kuluttua taaksensa katsahtaen, näki paashinsa lumivalkeaksi kalvenevan, niin eivät sitä vaikuttaneet raution tepastukset eikä satulaan tottumattomuus, vaan hän sattui näkemään, miten erästä kiinni saatua porttoa, selkä paljaana, piiskaten ajettiin pois ruotsalaisten leiristä, ja häntä tuo alaston näytelmä inhotti.

Joka päivä -- sillä kuningas tavattomalla itsepäisyydellä lakkaamatta uudisteli kerran takaisin syöstyä rynnäkköä -- ratsasti paashi vähääkään pelkäämättä hänen sivullansa. Joka hetkihän voi sattua, että paashin olisi korjattava kuolettavasti haavoitettu herransa taikka hän itse samassa tilassa huoahtaisi viimeisen hengähdyksensä Kustaan sylissä. Kun he, milloinkaan sen etemmä pääsemättä, ratsastivat takaisin, kuningas kasvoiltaan synkkänä, niin koki kuningas salailla suruansa, nuhdellen uutta kumppaniaan, että hänen jalkansa oli häipynyt jalustimesta tai että hän oli tarttunut kiinni hevosen harjaan. Taikka välistä päinvastoin moitti häntä uhkarohkeudesta, sanoen häntä casse-cou'ksi (huimapääksi), joka leirikielessä oli hyvin tavallinen nimitys.

Muuten hän ei kyllästynyt paashinsa opettamiseen, vaan jakeli hänelle hyviä, isällisiä neuvoja ja sopivassa tilassa aina vähän kristillisyyttäkin.

Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa viettää päätetyn päivätyön jälkeen ennen levolle rupeamista joku puolituntinen puhelemisella ja kaikenlaisilla joutavuuksilla, siten peittäen tahtonsa totutetulla lujuudella kaikki huolet unhotuksiin, ottaakseen ne päivän koittaessa jälleen paikoillensa. Sitä tapaa noudatti hän nytkin sitä tarkennin, kun turhat rynnäköt ja ihmishenkien menettäminen hämmensivät hänen sotasuunnitelmansa, loukkasivat hänen ylpeyttään ja toimittivat miettimistä hänen kristilliselle omalletunnolleen.

Noina myöhäisinä joutohetkinä istui hän mukavasti nojautuneena tuolissaan ja paashi Leubelfing jakkaralla vieressä. He leikkivät lautapeliä tai shakkia, ja lautapelissä paashi kyllä välistä voitti kuninkaansa. Taikka kertoeli kuningas, milloin oli erittäin ilomielellä, viattomia juttuja, joita hänen muistissaan olikin yllin-kyllin; esimerkiksi komeasta saarnasta, jonka hän hääretkellään oli kuullut Berlinin hovin kirkossa. Siinä oli kuvailtu elämää näyttämöksi, jossa muka ihmiset olivat näyttelijöinä, enkelit katselijoina ja esiripun-laskeva kuolema järjestelijänä. Taikka jutteli uskomattoman tapauksen, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa syntymisen jälkeen, ensin oli ilmoitettu se pojaksi ja miten hän itsekin oli jonkun aikaa samaa uskonut; taikka juhlista ja puvuista, eli, omituista kyllä, enimmäkseen semmoisista asioista, jotka yhtä paljon ja enemmänkin voivat huvittaa tyttöä kuin poikaa, ikäänkuin olisi petetty kuningas tietämättänsä tuntenut vaikutusta petoksesta, jonka paashi oli hänelle tehnyt, ja olisi samoin tietämättään nauttinut hyvänluontoisen nuorukaisen muotoisena kuuntelevan naisen salaista viehätystä.