Part 4

"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.

"Minä olin ensimmäinen mies Ciudad Rodrigori varustuksien harjalla, ja niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa vahtitulen hiilillä.

"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heitä ääni, joka kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin suusta.

"Kuka?" huusi Jacinto kavahtaen ylös.

"Minä!"

Don Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.

"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta soturista kohonnut everstiksi."

"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!"

"No, se olkoon sinään — tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun jälkeeni", toisti tuo ruohossa makaaja.

"Ei riitaa! Mistä panette veikkaa?" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.

"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don Jacinton kouraan.

"En, veikkonen, minä mikään muonan hankkia ole, jotta semmoisesta voisin vetoa lyödä, mutta — sata tukaattia, olkoon menneeksi!"

"Ja ne juodaan!"

Don Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.

"Minusta näyttää, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet."

"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!"

"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi olla iloinen... Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että hävitän veikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut ajatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi siitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa silmiin — niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don Eustaguio taas nimipäiväänsä."

Diegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan "taas!"

"Kuka on tuo veli don Eustaguio?" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän kyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.

"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä", vastasi don Jacinto, heittäen sikarrinsa tuleen. "Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle, minkälainen hän on, jos vaan lupaat hankkia hänen korvansa museoon, jotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä."

"Kysyn vaan siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka kaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä."

"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan tehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä alottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt häneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota eräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. - Johan nyt jotakin! Eihän hänkään mikä pölkky ole!"

Diegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei voinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan nimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.

Tänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen päivän koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän odottaa rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen vaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo raukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen tähtensä... hänen tähtensä!

V.

Seuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen Retiroa vastaan. Katkeruuden ja epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin. Maa järisi, taivas oli veripunainen. Mitä vaan oli Madridin kaupungissa elävää, pakeni taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia tulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit heittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja tuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät, sinne olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet: Sammuttaaksensako liekkejä?... eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet toisiansa suojella, vaan murhata.

Suuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympäri olevat palavat talot synnyttivät, jatkettiin vimmaista taistelua, ja samalla aikaa kuin muurin aukossa mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä vastaan otteli, olivat piirittäjät Toledo-portin luona pystyttäneet rynnäkköportaat, joita myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja kranaatit lentelivät hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista, joita muurilla seisovat soturit lähettivät, meni harva hukkaan. Keskellä sakeinta luotituiskua täytyi vain pyrkiä ylöspäin.

Kahdella vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä silmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria — Jacinto ja Diego — toistensa käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös puolapuita myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla äänellä hänen korvaansa:

"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin — minä. Tunnetko minut nyt?"

Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja hetken ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla pikkukivillä ja puunsirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen portin alle, oli räjähtänyt.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä kohti.

Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'aikaa riensivät he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisensa edelle; molemmat naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.

Don Jacinto puristi lasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego. Jacinto naurahti.

Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, alotti linnaväki pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohti, jota hän ei enää nähnyt vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.

"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti naurahtaen. Sitten irtausi käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena alas.

Tuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu.

Don Diego riensi katuja pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen jälkeensä — toisin paikoin kaikui taas "eläköön "-huuto tervehdykseksi. Kaikesta tästä - hän ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun vankilarakennuksen viereisessä talossa, joka näytti hirveitä hävityksen merkkejä. Pommi oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta näkyi pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego pyrki sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka hän voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään ikkunan läpi; silloin ryömi, ehtimiseen kumarrellen, esiin portinvartia ja avasi vavisten portin.

Sisältä jo alkoi hän puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin ehtinyt aukaisemaan, kuin hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.

"Tunnetko minut, roisto?" kysyi Diego astuen sisään.

"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä. "En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."

Don Diego ei voinut olla nauramatta. "Sen kyllä uskon; mutta vastaa, tunnetko minut?"

Portinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulian hymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. "Luulen tuntevani", vastasi hän vihdoin surkealla hänellä. "Korvapuustista, joka minulla oli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät."

"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi lihalöntiksi olet paisunut!"

Ovenvartia hoiperteli säikähtyneenä takaisin. "Don Diego!"

"Missä on puolisoni?"

Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti. "Hän on mennyt pois — Sacedoniin!"

"Siihenkö kurjuuden pesään?" kysyi don Diego suuttuen.

"Niin, hän tahtoi itse päästä maalle."

"Suu kiinni, vanha kettu! Onhan don Eustaguio anastanut kaiken hänen omaisuutensa?"

Ovenvartia oli pyörtyä säikähdyksestä.

"Tänne vain sisälle! Minä tiedän kaikki!" — Samassa riuhtoi hän puhuteltua turkinkauluksesta sisälle. "Osaatko kirjoittaa?" ärjäsi hän.

"Kyllä hyvä herra — aivan hyvin."

"Istu siis tähän ja kirjoita todistus, jossa vakuutat, että mies, joka vuosi takaperin tavattiin kreivitär Serenan luona, olin minä — hänen puolisonsa."

"Suokaa anteeksi..." alkoi ovenvartia. "Älä keskeytä minua, lurjus!" huusi Diego vihaisesti, salaa iloiten tämän miehen tuskasta. "Onpa nenäsi vielä kierossa korvapuustista, jonka vuosi sitten kädestäni sait — varo vain, etten heti samanlaisella laita sitä taas asemilleen."

Säikähtynyt ovenvartia kirjoitti kaikki, mitä Diego hänelle saneli. Paperissa nimitti hän itseään inhottavaksi roistoksi — niin usein kuin käskettiin.

"Onko täällä vielä ketään, joka osaa kirjoittaa?" kysyi Diego katsahtaen ympärilleen kamarissa.

"Kyllä — vaimoni", vastasi ovenvartia osoittaen nurkkaan kyyristynyttä vapisevaa olentoa. Don Diego tarttui hänen niskaansa ja veti hänet pöydän luo. "Pane sinäkin tuohon nimesi!" ärjäsi hän.

"Minä en näe ilman laseja!" valitti vaimo. "Pistä nenäsi likemmäksi", neuvoi don Diego ja painoi armottomasti hänen päätänsä alemmaksi. Vaimo kirjoitti alle, ja don Diego pisti paperin taskuunsa. "No, nyt", sanoi hän, "saa lempo teidät viedä."

Aviopari kiitti nöyrimmästi, ettei hän sitä itse ottanut vaivakseen.

"Don Eustaguiolle voitte viedä terveisiä ja sanoa, että olen aikonut toimittaa hänen korvansa museoon. Joutukoon siis minun puheilleni!"

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin seisoi Diego paraatitorilla, jossa ylipäällikkö, herttua Wellington omakätisesti kiinnitti hänen rintaansa kunniamerkin urhoollisuudesta. Samassa tilaisuudessa pyysi Diego lomaa muutamiksi päiviksi.

Vielä saman tunnin kuluessa riensi hän jo ratsun selässä nopeasti kuin nuoli maantietä pitkin kylää kohti, joka oli mainittu hänen puolisonsa olinpaikkana.

VI.

"Minä tulen! jo tulen!" puheli ankarimmassa nelisessä rientävä ratsastaja itsekseen. "Ennen kuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan sinut jälleen nähdä ja _silloin olemme onnelliset_! — — — Paljon olet minun tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä kurjuutta ja kovaa onnea — vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt paeta sinun läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet, ja nyt tulemme onnellisiksi!... Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka kerran tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt vain mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen taistelutanterella omalla verelläni pessyt pois... Ja nyt _tulemme onnellisiksi_!

"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi - ja myöskin sinä! Entisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on puhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille uusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut sinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan minulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain häpeätä — nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!"

Taivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat kasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja tervehtivät raikuvilla "eläköön"-huudoilla rientävää ratsastajaa. Tytöt ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita isänmaallisia lauluja, ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti. Kaikissa näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman sydämensä ilosta.

"Minä tulen, jo tulen!"

Nuolen nopeudella lensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi kylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä kantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan suuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti ylös taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta. Ratsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.

Puolipäivän jälestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden välitse poltti päivä sitä helteisemmin.

Don Diego eli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi vähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja kaukaa taivas osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen ajaksi pieneen mökkiin tien poskessa.

Hän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin asukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä ruukussa, jonka don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan saakka.

Taivas oli jo puoliksi mustain pilvien peitossa. Silloin tällöin välähteli salama. Puut suhisivat metsässä.

"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma", sanoi eukko. "Älkää ratsastako etemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse."

"Kiitoksia, hyvä vaimo", vastasi ratsastaja, "mutta matkani on tärkeä eikä siedä viivytystä." Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen kupeisiin ja ratsasti eteenpäin.

Puoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa kuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko taivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän saakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin, ettei hän muistanut ajatella terveyttään. —

Rajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei seljennyt, vaan pysyi pilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.

Kun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa kastuneet läpimärjiksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt. Arveluttava hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet vapisivat kovin.

Ensimäiseltä vastaantulialta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli Sacedoniin.

"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra", vastasi tämä, kummastellen kysyjän kalpeutta.

Don Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi hevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi laskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan kuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä väsynyt hevonen teki.

"Eteenpäin vain!" huudahti hän ehtimiseen. Maailma pimeni hänen silmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet kylmyydestä värisivät.

"Silmänräpäys vielä!" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa, — "silmänräpäys vielä — ja sitten tulemme onnellisiksi!"

Muutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin kirkon tornin ja vanhan kastellin katon, joka suojasi hänen armastaan.

"Jo tulen, jo tulen", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti kylän ensimäiset talot. Don Diego laski minutit, jotka vielä erottivat hänet hänen rakastetusta vaimostaan.

Nyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa kastellin pihaan, tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta — — putoaa tainnotonna maahan.

* * * * *

Hän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukasee silmänsä, tuntee hän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin valu- van hänen hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmat ne olivat.

"Diaz! armaani! Kuinka voit?" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta ja epätoivosta.

"Olen tullut luoksesi", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä. "Olen tullut sinne, minne halasin. - Olen voittanut takaisin nimeni, Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — sinä rakastat minua yhä, ja — minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!"

Tässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.

"Niin, me tulemmekin onnellisiksi", vastasi Serena. "Siksihän on Jumala sinut vapahtanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani."

"Jumala on vanhurskas!" kuiskasi sairas. "Hän on sallinut, että olen saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut minun jälleen tavata sinut — _mutta että pahantekiä vielä voisi elää onnellisena_, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo minun kuolla onnellisena."

"Et saa kuolla", vaikeroi vaimo epätoivoisena. "Nythän vasta olet tullut omakseni — en voi sinua nyt jo kadottaa."

"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi kuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni — — sinut olen saanut jälleen nähdä — nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois."

Vaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.

Yhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: "Täällä... rinnallani... on kunniaristi... ja sen alla kirjoitus... joka puhdistaa sinutkin maailman edessä."

Samassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä tekemään mahdottomankin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi hänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten lääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi; Serena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli kadonnut.

"Kuinka voit, armaani?" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä äänellään.

"Minä rakastan sinua!... ja olen onnellinen!"... kuiskasi sairas tuskin kuuluvasti ja kuoli.