Outo intohimo: Kertomus Ludvig XIV:n ajalta
Part 6
Näin puhuttuaan vei Cardillac minut tuohon salaiseen holvikammioon ja näytti minulle koko jalokivivarastonsa. Kuninkaallakaan ei ole rikkaampaa aarretta. Jokaiseen koristeeseen oli kiinnitetty pieni lappu, johon oli merkitty, kenelle koriste oli valmistettu, milloin se oli saatu varkauden, ryöväyksen tai murhan kautta.
"Hääpäivänäsi, -- lausui Cardillac kolkosti ja juhlallisesti, -- hääpäivänäsi saat sinä, Olivier, käsi ristiinnaulitun kuvalla vannoa minulle pyhän valan luvaten, että niin pian kuin minä olen kuollut, hävität kaikki nämä rikkaudet tuhaksi keinoilla, jotka sinulle myöhemmin ilmoitan. En tahdo, että kukaan ihmisolento, kaikista vähimmän Madelon ja sinä saisitte haltuunne tämän verellä ostetun aarteen."
Tähän rikosten luolaan vangittuna, rakkauden ja inhon, riemun ja kauhun eri tahoille raastamana olin kadotetun ihmisen kaltainen, jolle suloinen enkeli lempeästi hymyillen viittoo kädellään, mutta jota saatana hehkuvilla pihdeillään pitää vallassaan, ja tuon lempeän enkelin hymy, jossa koko taivaan autuus kuvastuu, muuttuu hänelle julmimmaksi kidutukseksi.
Minä ajattelin pakoa, itsemurhaa, -- mutta Madelon! Moittikaa minua, moittikaa minua vaan, arvoisa neiti, että olin liian heikko voittamaan intohimoa, joka sitoi minut rikollisuuteen. Mutta senhän saan sovittaa tuskallisella kuolemalla?
Eräänä päivänä saapui Cardillac kotia tavattoman iloisena. Hän hyväili Madelonia, loi minuun ystävällisiä silmäyksiä, joi pöydän ääressä pullon hyvää viiniä, mikä muuten tapahtui ainoastaan suurissa juhlatilaisuuksissa, lauleli ja riemuitsi. Madelon oli jättänyt meidät kahden kesken, tahdoin lähteä työpajaan.
"Istu vain, poikani, -- huudahti Cardillac, tänään ei enää työskennellä, juokaamme malja Parisin arvokkaimman, parhaimman naisen onneksi!"
Kun olin kilistänyt lasia hänen kanssaan ja hän yhdellä siemauksella oli tyhjentänyt täyden viinilasin, lausui hän: "Sanoppa, Olivier, miellyttävätkö sinua nämä säkeet:
"Un amant, qui craint les voleurs, n'est point digne d'amour."
Hän kertoi nyt, mitä markiisitar Maintenonin huoneissa oli tapahtunut teidän ja kuninkaan välillä ja lisäsi, että hän on aina kunnioittanut teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä ja että te, teidän suuren hyveenne tähden, joka saattaa hänen pahan tähtensä voimattomaksi, ette koskaan voisi herättää hänessä pahoja aaveita ja murha-aikeita, vaikka kantaisitte kauneinta hänen valmistamaansa koristetta.
"Kuules, Olivier, mitä olen päättänyt! -- jatkoi hän. Useita vuosia sitten piti minun valmistaa Englannin prinsessalle Henriettelle kaulakoriste ja rannerenkaat sekä hankkia itse sitä varten tarvittavat jalokivet. Työ onnistui minulle paremmin kuin koskaan ennen, mutta sydäntäni kirveli ajatellessani, että minun täytyisi luopua tästä koristeesta, johon olin kiintynyt koko sielullani. Sinähän tiedät, että prinsessa sai sitten surmansa salamurhaajan kädestä. Minulla on tämä koriste hallussani ja nyt tahdon lähettää sen neiti Scuderille kunnioitukseni ja kiitollisuuteni osoitukseksi tuon vainotun rosvoliiton nimessä. Samalla kun neiti Scuderi saa selvän voitonmerkin, teen ansaittua pilaa Desgrais'ista ja hänen apureistaan. -- Sinun tulee viedä koriste neidille!"
Niin pian kuin Cardillac oli maininnut teidän nimenne, neiti, tuntui minusta, kuin musta harso olisi temmattu pois, ja onnellisen, varhaisen lapsuuteni kaunis, valoisa kuva väikkyi mielessäni kirkkaana ja loistavana. Sieluuni valui ihmeellinen lohdutuksentunne, toivonsäde, joka pakoitti synkät varjot katoamaan. Cardillac näytti huomanneen sanojensa vaikutuksen, mutta selitti sen omalla tavallaan.
"Ehdotukseni näyttää miellyttävän sinua, sanoi hän. Voin tunnustaa, että sisällinen ääni, aivan toisellainen kuin se, joka julman petoeläimen tavoin vaatii minulta veriuhreja, kehoittaa minua menettelemään näin. Usein valtaa minut omituinen mielentila, sisäinen kauhuntunne, pelko jotakin kauheata kohtaan, jonka väristykset virtaavat kaukaisesta ikuisuudesta ajallisuuteen ja valtaavat minut. Silloin tuntuu minusta, kuin voitaisiin kuolematonta sieluani, jolla ei ole mitään osaa hirmutöissäni, syyttää siitä, mitä paha tähteni on minussa alkanut. Tällaisessa mielentilassa päätin kerran valmistaa kauniin timanttikruunun St. Eustachen kirkon pyhälle Marialle. Mutta tuo käsittämätön kauhuntunne valtasi minut aina voimakkaampana, milloin vain tahdoin alkaa tämän työn ja sen vuoksi jätin sen kokonaan. Nyt tuntuu minusta, kuin kantaisin itse hyveelle ja hurskaudelle nöyrän uhrini ja palavan esirukoukseni, lähettämällä neiti Scuderille kauneimman koristeen, mitä koskaan olen tehnyt."
Tuntien tarkoin teidän elämäntapanne, neiti, neuvoi Cardillac sitten, millä tavoin ja milloin minun piti viedä perille koriste, jonka hän sulki sievään rasiaan. Koko olemukseni valtasi sanomaton ihastus, sillä rikollisen Cardillacin kautta osoitti taivas minulle pelastuksentien siitä helvetistä, jossa minä, onneton syntinen, näännyin. Näin ajattelin. Ja vastoin Cardillacin tahtoa halusin päästä teidän luoksenne keskellä yötä. Anna Brussonin poikana, teidän kasvattinanne aioin heittäytyä eteenne ja paljastaa kaikki. Se kauhea onnettomuus, joka uhkasi viatonta Madelon-parkaa, jos hänen isänsä kauhea salaisuus tuli ilmi, olisi varmaankin liikuttanut teidän jaloa mieltänne ja pakoittanut teidät vaikenemaan, mutta teidän terävä älynne olisi kyllä keksinyt keinoja Cardillacin kirotun toiminnan ehkäisemiseksi ilmiantamatta hänen salaisuuttaan. Älkää kysykö, minkälaisia näiden keinojen olisi pitänyt olla, minä en tiedä sitä. Mutta sielussani olin lujasti vakuutettu siitä, että te pelastaisitte Madelonin ja minut. Te tiedätte, neiti, että aikomukseni tuona yönä epäonnistui. Toivoin kuitenkin toiste onnistuvani paremmin.
Mutta yht'äkkiä katosi Cardillacin iloinen mielenlaatu. Hän hiiviskeli synkkänä, tuijotti eteensä, murisi käsittämättömiä sanoja, huitoi käsiään ikäänkuin torjuen vihollista luotansa, pahat ajatukset näyttivät kiusaavan hänen mieltänsä. Näin oli hän viettänyt koko aamupäivän. Vihdoin istuutui hän työpöytänsä ääreen, nousi tyytymättömänä ylös, katseli ikkunasta kadulle, lausui vakavasti ja synkällä äänellä: "Tahtoisin kuitenkin, että Englannin prinsessa Henriette olisi saanut pitää koristeen!" -- Nämä sanat täyttivät minut kauhulla. Tiesin, että ilettävä murhanenkeli oli taas vallannut hänen harhailevan sielunsa, että saatanan ääni kaikui taas hänen korvissaan. Minä huomasin salamurhaajan uhkaavan teidän henkeänne. Jos Cardillac vain olisi saanut koristeensa takaisin, olisitte ollut pelastettu. Joka hetki lisääntyi vaara. Silloin kohtasin teidät Pontneuf-sillalla, tunkeuduin vaunujenne luokse, heitin teille kirjelapun, jossa rukoilin teitä mahdollisimman pian toimittamaan saamanne koristeen Cardillacille takaisin. Teitä ei kuulunut. Minun pelkoni muuttui epätoivoksi, kun Cardillac seuraavana päivänä ei puhunut mistään muusta kuin yöllä unessa näkemästään kallisarvoisesta koristeesta. Minä luulin unen tarkoittaneen teidän koristettanne, ja minä olin vakuutettu siitä, että hän hautoi jotakin murhasuunnitelmaa, jonka hän varmasti oli päättänyt panna toimeen jo seuraavana yönä. Tahdoin pelastaa teidät, vaikkapa se olisi maksanut Cardillacin hengen. Kun Cardillac iltarukouksen jälkeen tapansa mukaan oli sulkeutunut huoneeseensa, astuin minä ikkunasta pihalle, hiivin muurinaukosta kadulle ja asetuin läheisyyteen muurin varjoon odottamaan. Vähän ajan kuluttua tuli Cardillac ulos ja lähti äänettömin askelin kulkemaan pitkin katua. Minä hiivin hänen perässään. Saavuimme St. Honorée-kadulle, sydämeni alkoi vapista. Äkkiä Cardillac katosi näkyvistäni. Päätin asettua teidän talonne ovelle.
Kohta saapui laulaen ja rallattaen kuten silläkin kerralla, kun sattumalta jouduin Cardillacin murhatyön näkijäksi, eräs upseeri katua pitkin ja meni ohitseni huomaamatta minua. Mutta samalla hetkellä hyökkäsi musta olento esiin ja kävi hänen kimppuunsa. Se oli Cardillac. Tahtoen estää ainakin tämän murhan hyppäsin kovasti huudahtaen parilla kolmella askeleella paikalle -- mutta ei upseeri, vaan Cardillac vaipui nyt kuolettavan iskun kohtaamana koristen maahan. Upseeri heitti pois tikarinsa, tempasi miekan tupesta ja asettui taisteluasentoon minua vastaan luullen minua nähtävästi murhaajan apuriksi. Mutta huomattuaan, että minä vähääkään hänestä välittämättä aloin tutkia ruumista, riensi hän nopeasti pois paikalta. Cardillac eli vielä. Pistettyäni upseerin pudottaman tikarin vyöhöni, nostin Cardillacin harteilleni ja laahasin hänet vaivaloisesti kotia, kantaen hänet salaisen käytävän kautta työpajaan, hopun te tunnette.
Kuten näette, arvoisa neiti, olen syyllinen ainoastaan siinä suhteessa, etten ilmi antanut Madelonin isää oikeusviranomaisille ja siten tehnyt loppua hänen hirmutöistänsä. Olen viaton veritöihin. Mitkään kidutukset eivät voi pakoittaa minua paljastamaan Cardillacin ilkitöiden salaisuutta. Minä en voi sallia, että vastoin korkeimman tahtoa, joka salasi isän verityöt hänen viattomalta tyttäreltänsä, koko menneisyyden kurjuus, Cardillacin rikollinen elämä vielä nyt kohtaisi musertavasti hänen tytärtänsä, että maailman kosto nyt vielä kaivaisi hänen ruumiinsa maasta, että pyöveli vielä nyt häpeällä leimaisi vainajan luut. Ei! Sydämeni lemmitty tulee itkemään minua kuin viattomana kaatunutta sankaria, aika lieventää hänen tuskansa, mutta hän sortuisi surusta ja tuskasta saadessaan tietää rakkaan isänsä kauheat teot. --
Olivier vaikeni. Mutta vuolas kyynelvirta tulvi nyt hänen silmistään ja hän lankesi neiti Scuderin jalkain juureen rukoillen hartaasti:
-- Te olette vakuutettu viattomuudestani, eikö totta? Olettehan! Armahtakaa minua, sanokaa, kuinka Madelon voi?
Neiti Scuderi kutsui Martinièren sisälle ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua lepäsi Madelon Olivierin kaulassa.
-- Nyt on kaikki taas hyvin, kun sinä olet täällä, -- tiesinhän, että tämä jalomielinen nainen pelastaisi sinut! -- huudahti Madelon kerta toisensa perästä ja Olivier unhotti kohtalonsa ja kaiken mikä häntä uhkasi, hän tunsi olevansa vapaa. Mitä liikuttavimmalla tavalla kertoivat molemmat, kuinka he olivat toistensa puolesta kärsineet, syleilivät yhä uudestaan toisiansa ja itkivät jälleennäkemisen ilosta.
Jollei neiti Scuderi jo ennestään olisi ollut vakuutettu Olivierin viattomuudesta, niin olisi hän nyt varmasti uskonut sen nähdessään, kuinka molemmat nuoret vilpittömimmän rakkauden onnessa unhottivat koko maailman ja sen kurjuuden sekä omat kärsimyksensä.
-- Ei, huudahti hän, vain puhdas sydän voi unhoittaa kaikki!
Aamun kirkkaat säteet murtautuivat sisään ikkunasta. Desgrais koputti hiljaa ovelle muistuttaen, että oli aika viedä pois Olivier Brusson, sillä myöhemmin se ei voinut tapahtua huomiota herättämättä. Rakastavien täytyi siis erota.
Ne hämärät aavistukset, jotka olivat vaivanneet neiti Scuderin mieltä siitä lähtien, kun Olivier oli ensimäisen kerran käynyt hänen talossaan, olivat nyt muuttuneet peloittavaksi todellisuudeksi. Hänen rakkaan Annansa poika oli syyttömästi sekautunut tähän juttuun ja näytti melkein mahdottomalta pelastaa häntä häpeällisestä kuolemasta. Hän kunnioitti nuorukaisen sankarillisuutta, kun tämä tahtoi mieluummin kuolla syytettynä, kuin paljastaa salaisuuden, joka olisi tuottanut hänen Madelonillensa kuoleman. Hän ei voinut keksiä mitään mahdollista keinoa tämän onnettoman pelastamiseksi julman tuomioistuimen käsistä. Ja kuitenkin päätti hän tehdä kuinka suuria uhrauksia hyvänsä estääkseen tapahtumaisillaan olevan huutavan vääryyden.
Hän vaivasi päätänsä kaikellaisilla ehdotuksilla ja suunnitelmilla, jotka hänen täytyi kuitenkin mahdottomina kohta hylätä. Pieninkin toivonkipinä näytti katoavan ja hän oli joutumaisillaan epätoivoon. Mutta Madelonin vilpitön, lapsellinen luottamus ja toiveikas riemu, jolla hän puhui rakastetustaan, jota hän nyt pian saisi muka syleillä puolisonaan, vapautettuna kaikista syytöksistä, rohkaisi neiti Scuderia yhtä paljon, kuin se liikutti hänen sydäntään.
Tehdäkseen jotakin kirjoitti neiti Scuderi vihdoinkin Regnielle pitkän kirjeen, jossa hän selitti oikeuden puheenjohtajalle, että Olivier Brusson oli mitä uskottavimmalla tavalla todistanut hänelle täydellisen syyttömyytensä Cardillacin murhaan, ja että ainoastaan sankarillinen päätös viedä mukanaan hautaan eräs salaisuus, jonka paljastaminen syöksisi turmioon mitä viattomimman olennon, pidätti häntä tekemästä oikeudelle tunnustusta, joka ei ainoastaan vapauttaisi häntä kauheasta epäluulosta, jonka nojalla häntä syytetään Cardillacin murhasta, vaan myöskin syytöksistä, että hän muka kuuluisi kurjaan murhaajaliittoon. Koko hehkuvan innostuksensa ja henkevyytensä voimalla oli neiti Scuderi koettanut pehmittää Regnien kovaa sydäntä.
Mutta muutaman tunnin kuluttua vastasi Regnie, että hän iloitsisi vilpittömästi siitä, jos Olivier Brusson olisi korkea-arvoisen ja kunnioitettavan suojelijattarensa luona todellakin puhdistautunut kaikista syytöksistä. Mitä tuli Olivierin sankarilliseen päätökseen viedä mukaansa hautaan salaisuus, joka on suhteessa kyseenalaiseen rikokseen, niin valitti hän, ettei Chambre ardente voinut kunnioittaa tällaista sankarillisuutta, vaan että sen täytyi koettaa mitä ankarimmilla keinoilla murtaa se. Kolmen päivän kuluttua toivoi hän pääsevänsä tuon harvinaisen salaisuuden perille, mikä todennäköisesti oli saattava todellisia ihmeitä päivänvaloon.
Neiti Scuderi tiesi liiankin hyvin, mitä hirmuinen Regnie tarkoitti niillä keinoilla, joilla hän aikoi murtaa Brussonin sankarillisuuden. Onnetonta nuorukaista odottivat nyt varmasti kidutuksen kauhut. Neiti Scuderin mieleen johtui vihdoin, että jonkun lakimiehen neuvo voisi olla eduksi, jotta kidutustoimenpiteet saataisiin edes lykätyksi. Pierre Arnaud d'Andilly oli siihen aikaan Parisin kuuluisin asianajaja. Hän oli yhtä tunnettu laajoista tiedoistaan ja teräväjärkisyydestään kuin oikeamielisyydestään ja hyveistään. Hänen luoksensa meni nyt neiti Scuderi ja kertoi hänelle kaikki, mikä vain oli mahdollista Brussonin salaisuutta paljastamatta. Hän luuli Andillyn ilolla ottavan puolustaakseen onnetonta Olivieria, mutta hän pettyi katkerasti toiveissaan.
Andilly oli kuunnellut tyynesti hänen kertomustaan, mutta vastasi sitten hymyillen käyttäen Boileaun sanoja: Le vrai peut quelque fois n'être pas vraisemblable. [Välistä totuus ei ole todennäköinen.] Hän todisti neiti Scuderille, että kaikki ilmeisimmät epäluulot ja todisteet olivat Brussonia vastaan, ettei Regnien menettelyä suinkaan voitu pitää julmana eikä virkaintoisena, vaan että se oli päinvastoin täysin laillista, sillä laiminlyömättä tuomarin velvollisuuksia ei hän voinut toisin menetellä. Herra Andilly ei uskonut voivansa taitavimmallakaan puolustuksella pelastaa Brussonia kidutuksesta. Ainoastaan Brusson itse voi sen tehdä joko tunnustamalla vilpittömästi kaikki tai ainakin selittämällä tarkoin Cardillacin murhan yhteydessä olevat seikat, jotka sitten ehkä voisivat antaa aihetta uusiin toimenpiteisiin.
-- Siinä tapauksessa polvistun kuninkaan eteen ja rukoilen armoa, -- lausui neiti Scuderi toivottomana kyynelten tukahuttamalla äänellä.
-- Herran nimessä, älkää tehkö sitä, neiti! huudahti Andilly. Säästäkää tätä viimeistä keinoa, sillä jos se kerran pettää, ette koskaan voi sitä enää käyttää. Kuningas ei koskaan armahda rikollisia, jotka ovat vaarallisia yleiselle turvallisuudelle, sillä kansan katkera suuttumus kohtaisi häntä. Ehkäpä Brusson voi vielä torjua häntä vastaan tähdätyn epäluulon joko paljastamalla salaisuutensa tai muulla keinolla. Silloin vasta on oikea aika anoa armoa kuninkaalta, joka ei tule kysymään, mitä oikeudessa on todistettu ja mitä ei, vaan ratkaisee asian oman sisäisen vakaumuksensa mukaan.
Neiti Scuderin täytyi vastoin tahtoaankin noudattaa kokeneen Andillyn neuvoa. Kovin huolissaan ja yhä vain miettien, mihin toimenpiteisiin hän nyt ryhtyisi onnettoman Brussonin pelastamiseksi, istui neiti Scuderi myöhään illalla kamarissaan, kun Martinière astui sisään ja ilmoitti kuninkaallisen kaartin överstin, kreivi Miossensin, joka välttämättömästi kalusi puhutella neitiä.
-- Suokaa anteeksi, -- lausui Miossens kumartaen sotilaan tavoin, -- suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä näin myöhään ja sopimattomaan aikaan. Me sotilaat emme muuten tee näin, ja sen vuoksi pyydän teiltä tuhannesti anteeksi. Olivier Brusson tuo minut teidän luoksenne.
Suurella jännityksellä odottaen, mitä hän nyt taas saisi tietää, huudahti neiti Scuderi:
-- Olivier Brusson? Tuo onnettomin ihminen? Mitä teillä on hänen kanssaan tekemistä?
-- Olin varma, -- jatkoi Miossens hymyillen, -- että teidän turvattinne nimi olisi riittävä suositus taivuttamaan teidät kuulemaan, mitä minulla on sanottavaa. Koko maailma on vakuutettu Brussonin syyllisyydestä. Tiedän, että te olette toista mielipidettä, joka kuitenkin nojautuu ainoastaan syytetyn vakuutuksiin, kuten minulle on sanottu. Minun laitani on toinen. Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu kuin minä Brussonin syyttömyydestä Cardillacin kuolemaan.
-- Puhukaa, oi, puhukaa! -- huudahti neiti Scuderi silmät ilosta loistaen.
-- Minä, -- lausui Miossens painavasti, -- niinä juuri pistin vanhan kultasepän kuoliaaksi St. Honorée-kadulla teidän talonne läheisyydessä.
-- Kaikkien pyhimysten nimessä, tekö -- tekö! -- huudahti neiti Scuderi.
-- Ja minä vakuutan teille, neiti, että olen ylpeä teostani, -- jatkoi Miossens. Olkaa varma siitä, että Cardillac oli mitä paatunein, ulkokullatuin konna, että juuri hän öisin murhasi ja ryösti ihmisiä, onnistuen niin kauan välttämään kaikki ansat. En tiedä, kuinka minussa heräsikään sisäinen epäluulo tuota vanhaa roistoa kohtaan, kun hän siveellisen levottomuuden vallassa antoi minulle tilaamani koristeen, kun hän tarkoin tiedusteli, kenelle olen koristeen tilannut, ja kun hän sangen viekkaalla tavalla oli kysellyt kamaripalvelijaltani, milloin minulla oli tapana käydä erään naisen luona. Jo kauan oli herättänyt huomiotani, että tuon inhottavimman ryöstöhimon onnettomilla uhreilla oli kaikilla samallainen kuolettava haava. Olin vakuutettu, että murhaaja oli harjaantunut antamaan tuon silmänräpäyksessä tappavan iskun ja että hän luotti siihen. Jos se petti, niin syntyi taistelu mies miestä vastaan. Tämän johdosta käytin erästä varokeinoa, joka on niin yksinkertainen, etten voi ymmärtää, kuinka muut jo aikoja sitten eivät ole keksineet sitä ja pelastaneet siten henkeänsä tuolta kavalalta murhamieheltä. Minä panin keveän rintahaarniskan liivieni alle. Cardillac hyökkäsi päälleni takaa päin. Hän tarttui minuun jättiläisvoimin, mutta varmasti tähdätty isku kilpistyi takaisin raudasta. Samassa käännyin ympäri ja iskin tikarini, joka oli valmiina kädessäni, hänen rintaansa.
-- Ja te vaikenette, -- kysyi neiti Scuderi, ettekö ole ilmoittanut tuomareille tapahtumasta?
-- Sallikaa minun huomauttaa, neiti, -- vastasi Miossens, -- että tällainen ilmoitus, jollei suorastaan syöksisi minua turmioon, ainakin sekoittaisi minut tuohon ilettävään juttuun. Olisiko Regnie, joka kaikkialla vainuaa rikoksia, ollenkaan uskonut minua, jos olisin syyttänyt murhayrityksestä rehellistä Cardillacia, hurskauden ja hyveen perikuvaa? Entä jos oikeuden miekka olisi kääntänyt kärkensä minua itseäni vastaan?
-- Se olisi ollut mahdotonta, -- huudahti neiti Scuderi, -- teidän syntyperänne, teidän säätynne --
-- Mitä vielä, -- jatkoi Miossens, -- muistakaa vain Luxemburgin herttuata, jonka pieni päähänpisto tilata Sagelta ennustuspeili saattoi Bastilleen epäiltynä myrkkymurhasta. Ei pyhän Dionysiuksen kautta, en tuntiakaan vapaudestani, en hiuskarvaanikaan pane alttiiksi raivoavalle Regnielle, joka kernaasti asettaisi miekkansa meidän kaikkien kaulalle.
-- Mutta näin te saatatte viattoman Brussonin mestauslavalle? -- keskeytti neiti Scuderi.
-- Viattoman? -- vastasi Miossens. -- Sanotteko viattomaksi tuon kirotun Cardillacin toveria, joka auttoi häntä veritöissä ja joka jo sata kertaa olisi ansainnut kuoleman? Eihän toki, hän vuodattaa verensä syystä. Olen paljastanut teille, kunnioitettava neiti, asian todellisen laidan sillä edellytyksellä, että te, jättämättä minua Chambre ardenten käsiin, osaisitte kuitenkin jollakin tavoin käyttää minun salaisuuttani turvattinne hyväksi.
Sydämmessään iloiten siitä, että hänen vakaumuksensa Brussonin viattomuudesta oli saanut näin ratkaisevalla tavalla vahvistuksensa, kertoi neiti Scuderi nyt kreiville, joka jo tunsi Cardillacin rikollisuuden, kaikki mitä Olivier oli hänelle kertonut, ja kehoitti kreiviä lähtemään asianajaja Andillyn luokse. Vaiteliaisuuslupauksen nojalla oli Andillylle paljastettava koko salaisuus ja hänen tuli sitten neuvoa, mitä oli tehtävä.
Kun neiti Scuderi oli kertonut mitä tarkimmin Andillylle koko jutun, tiedusteli hän vielä pienimpiäkin yksityisseikkoja. Erityisesti kysyi hän kreivi Miossensilta, oliko hän varmasti vakuutettu siitä, että juuri Cardillac oli hyökännyt hänen päällensä, ja voisiko hän tuntea Olivier Brussonin samaksi mieheksi, joka kantoi ruumiin pois murhapaikalta.
-- Paitsi sitä, -- vastasi Miossens, -- että kuunvalossa aivan hyvin tunsin kultasepän, olen myöskin Regnien luona nähnyt sen tikarin, jolla Cardillac oli pistetty kuoliaaksi. Se on minun tikarini, joka on helppo tuntea taiteellisesti koristetusta kahvastaan. Seisten vain askeleen päässä nuorukaisesta, joka oli pudottanut hattunsa, näin selvästi hänen piirteensä ja tuntisin hänet siis varmasti.
Andilly katsoi hetkisen vaieten eteensä ja lausui sitten:
-- Tavallisilla keinoilla ei Brussonia missään tapauksessa voida pelastaa oikeuden käsistä. Hän ei tahdo Madelonin tähden sanoa Cardillacia ryöstömurhaajaksi. Hän voi kyllä menetellä niin, sillä vaikkapa hän paljastamalla salaisen käytävän ja ryöstettyjen kalleuksien varaston onnistuisikin todistamaan Cardillacin syyllisyyden, tuomittaisiin hänet kuitenkin kuolemaan kultasepän rikostoverina. Sama olisi asianlaita, vaikka kreivi Miossens paljastaisi tuomarille kohtauksensa kultasepän kanssa ja sen todelliset seuraukset. Jutun lykkäys on ainoa, mitä tällä hetkellä voimme saada aikaan. Kreivi Miossens menee vankilaan, pyytää saada nähdä Olivier Brussonia ja todistaa hänet samaksi mieheksi, joka kantoi pois Cardillacin ruumiin. Sitten rientää hän Regnien luokse ja sanoo hänelle: St. Honorée-kadulla näin eräänä yönä murhatun miehen, seisoin aivan ruumiin vieressä, kun eräs toinen mies riensi paikalle, kumartui ruumiin puoleen, ja huomattuaan haavoittuneen vielä olevan hengissä, nosti hänet harteilleen ja kantoi pois. Olivier Brussonin olen tuntenut samaksi mieheksi. -- Tämä lausunto aiheuttaa Brussonin uudistetun kuulustelun kreivi Miossensin läsnä ollessa. Tämä ehkäisee kidutuksen ja tutkimusta jatketaan. Silloin vasta on aika kääntyä kuninkaan puoleen. Teidän älykkäisyytenne asiaksi, neiti, jää tämän suorittaminen taitavimmalla tavalla. Minun mielestäni olisi parasta kertoa kuninkaalle koko salaisuus. Kreivi Miossensin lausunto tukee Brussonin tunnustuksia. Lisävahvistusta saataisiin vielä toimeenpanemalla salainen tutkimus Cardillacin talossa. Olivier Brussonin vapauttaminen ei voi tapahtua oikeuden päätöksen nojalla, vaan kuninkaan ratkaisun kautta, joka perustuen sisäiseen tunteeseen antaa armon siinä, missä tuomarin täytyy rangaista.
Kreivi Miossens noudatti tarkoin Andillyn neuvoa ja tapahtui todellakin, kuten viimemainittu oli ennustanut.
Nyt oli siis käännyttävä kuninkaan puoleen, mutta se oli sangen vaikea tehtävä, sillä kuningas, joka piti Brussonia yksin sinä kamalana ryöstömurhaajana, joka niin pitkät ajat oli pitänyt koko Parisia pelon ja kauhun vallassa, tunsi häntä kohtaan niin suurta inhoa, että jos joku sanallakaan muistutti tuosta kuuluisasta jutusta, leimahti hänessä mitä ankarin viha.