Chapter 7

Pianpa alkoi vene toisensa jälkeen solua koskelle ja toistakymmentähän niitä pääsi menemään heti yhdessä poksussa. Toistapa tuli, aina vaan vähän ajan perästä pyörähti veneitä Pyörteelle, milloin enemmän milloin vähemmän. Oli nyt nimismiehellä kirjoittelemista ja silmäilemistä ainakin aluksi.

Läksivät palaajatkin taipaleen tekoon. Sauvoivat virran niskaan ja sitten soutaa lipittelemään taas Oulujärven laajoja selkiä. Oli sitä soutelemista nyt. Oli ylätuulikin, ei kova mikään, vaan aina se kiinnitti sekin, jottei pitkiä taipaleita jaksanut yhteen menoon soutaa. Hiljakseen kulettiin, syötiin ja levättiin. Lauantaina iltamalla tulivat höyryn jälessä Kajaaniin. Sievästi päästiin niin Oulujärvi ja oli se iso asia kulussa.

Höyryn perästä erottuaan soutelivat ukot veneensä alakanavan suuhun, ja mies veneeltä läksi hakemaan kanavalippua kaupungista, toiset odottelivat sen aikaa, katsellen huvikseen Ämmää ja kanavaa, monestihan ne on jo nähnyt, vaan katseleehan noita kuitenkin, kun ovat tuossa silmien edessä.

Pauhaa siinä kovasti Ämmä, pitää ijankaikkista toraansa. Verrattomalla jyrinällä syöksyy vesi leveän kallion kielekkeeltä syltiä syvyyteen ja kiehuu sitten suurella kuplulla putouksen alla, ruskahtavanvaaleana vaahdosta ja poreista. Nousee korkealle hieno pisarasade, johon päivän paistaessa syntyy monia sateenkaaria kosken kauniiksi koristukseksi.

Siellä seisoivat miehet kanavalla ja katselivat, kun muuan lasti juuri tuli yläkanavalta. Se liukui kiivaasti virrassa. Jo tuli sillan alatse maan puolelta ensimäistä sillanarkun väliä, laski ihan rantasillan kuvetta aivan likeltä. Nyt ei enää hätää Ämmään joutumisesta kun on sulkusillan sisäpuolella. On valmiina kanavassa auki ensimäinen portti ja kun vene on perillä, ei muuta kuin kiinni yläportti ja läpi auki alaportista. Vesi vähenee vähenemistään, vene laskeupi ja yhä laskeupi kuinka syvälle ja pilkistävät sieltä ylös venemiehet. Alaportti nyt auki ja vene ala mennä, jälellä on Ämmä. Niin viekkaasti kierretään julma vihollinen.

Tulee taas toinen vene vuorollaan. Ei laske niin liki rantasiltaa, pelkää sitä, mutta--nyt sen on Ämmä saanut valtoihinsa! Hirveätä!--Mies melassa katselee--katselee. Turhaan hän pelastuksen väylää etsii.-- Suunnittaa hän kuitenkin sinne, missä syvintä arvelee olevan: kääntää veneen juoksemaan kohti keskiputousta. Huutaa ja viittoo toiselle miehelle. Mitä hän huutaa, ei kuulu tänne pauhulta. Vaan perään juoksee toinenkin mies ja sieltä molemmat katselevat matkan mukaan. Vene kiiruhtaa putouksen niskaan.--Hei, vaipui keula, perä nousi, vilahti melakin ilmassa, miehet lensivät rinnakkain kauas putouksen alle ja puhkesi virran pinta heidän altaan ja sinne he muljahtivat näkymättömiin. Hetken perästä ilmausi toinen ja pian toinenkin paineen veden pintaan ja koettivat pyrkiä avuksi rientävää venettä kohti. Muljahdellut oli jo tynnyreitäkin veden kalvoon ja kulkivat ne virtaa pitkin. Niinikään ajelehtivat veneen keulapuolisko ja hajonneen perän kappaleet, kiiti melakin ja näytti pyrkivän etukynteen.--Vaan kaikki saatiin kootuksi.

»Joko ne ovat muut aikoja lähteneet?» kysyi Erkki, tullessaan kaupungilta asioiltaan, joita hän oli toimitellut sillä aikaa kun Jussi Katrin kanssa kuletti veneen kanavista.

»Jo voivat olla koskien niskassa!» arveli Jussi.

»Kun pääsisi yhtä nopeasti täältä kotiin kuin päästiin kotoa tänne», arveli Katri, kun lähdettiin sauvomaan.

»Ei pääse nyt», tuumi Erkki. »Ei ole kun harvoin semmoista purjetuulta.--Ei tiedä kuinka kauan vielä voi viipyä, vaikka eihän tästä enää mahdottomia olisi.»--

* * * * *

Uusi viikko oli keikahtanut yli puolivälinsä, torstaipäivä oli iltaansa lähellä, kun Erkin vene pyrki Tikkalanniemeen. Hitaasti lähestyi talo, vaan lähestyi viimeinkin.

»Pitäähän sitä käydä tässä talossakin!» tuumi Erkki ja laski rantaan.

»Niin, Susannalle se huivi», lausui Katri.

Iloisena otti Susanna tuttaviaan vastaan, oikein herttaisesti. Kysyi kuulumisia ja olihan sitä taas kysymistä.

»Venettäkö se jäi Jussi laatimaan?» kysyi hän kun ei häntä alkanut näkyä.

»Eipä taida Jussi enää venettä laatia», virkkoi Erkki vakavasti. »Jussi hukkui.»

»Hukkui... Missä?...»

»Sipisen virrassahan...»

»Miten se siinä...»

»Kukapa hänet oikein tiennee. Minä näet sauvoin keulassa, jotta en nähnyt koko tapausta, eikä se Katrikaan...»

»Kyllähän minä näin silmäpuolellani, että jotakin vilahti juuri kun vene heilahti», arveli Katri, »vaan en minä älynnyt katsoa sen tarkempaan».

»Tottapa se, kun hän kovasti työnsi virrassa--joka on niin juuttaan ilkeä nousta--luiskahti sauvoin ja hän suistui suinpäin virtaan. Onhan niin sattunut usein», selitti Erkki.

»No, Jussia ei näkynyt sen enempää?»

»Ei. Minä kummastelin, jotta mitä se Jussi tekee, kun minulta ryösti keulaa selälle ihan iltikseen ja pyörähtikin viimein virran mukaan. Minä silloin vähän kirosinkin ja katsahdin perään, niin mies poissa, ei näkynyt ei kuulunut. Enpä osannut ajatella aluksi mitään.»

»No, haettiinko sitä sitten?»

»Hetihän minä kaupunkiin ja ruvettiin etsimään, etsittiin se ilta ja seuraava päivä, eikä vain löytynyt.»

»Sinne meni mies parhaassa ijässään.»

»Menomatkalla sanoikin Jussi, että siinä se Sipisessä temppu pelaa, ennenkun on sen noussut», lausui Katri.

»Niinkö sanoi?» kysyi Susanna.

»Niinhän se taisi sanoakin», tuumi Erkkikin.

»Ei tiedä, missä se surma milloinkin piilee», huokaili Susanna.

Erkki antoi huivin, jonka Jussi oli ostanut, ja teki poislähtöä. Kielteli Susanna kahville, sillä nyt hän vasta muisti, mutta matkamiehet eivät joutaneet odottamaan. Rantaan saattoi Susanna matkalaisia ja istuutui kivelle katsomaan heidän lähtöään--toisilla tunteilla kuin menomatkalla. Ja kun vene katosi näkyvistä, purkausi häneltä itku. Suri Susanna entistä palveluskumppaniaan.

Tenetinvirrasta olivat matkamiehet jo nousseet ja soutelivat selkävettä. Tyyni oli ilta ja kaunis, aurinko mailleen menossa. Hitaasti halkeili vene sileätä veden pintaa, Katrin soutaa viehkastessa ja Erkin huovatessa. Äänettöminä työskentelivät, ei ollut puhelemista.

Erkki ajatteli, että mitenkähän siitä Ontojoesta pääsee, Katrista kun ei ole rompsiin eikä kelpo vetäjäksikään.--Mistä sen miehen saa sitten Jussin sijaan. Niin vähällä rahvaalla ei tule toimeen, ja teki se Jussi kahden tavallisen miehen lailla, teki näet itse uuraasti ja huolehti muittenkin teoista. Liian hyvä mies meni siinä manalle. Ei sitä tiedä, milloin se kenenkin vuoro tulee. Ei tiedä, ei.--Jo kai ne mahtaa olla Ontojoella tukkilaiset, jos heistä jonkun saisi.

Katri silmäili järven rannoille, katseli että missähän se Liisan koti mahtoi olla. Näiltä paikoin se oli vene ilmaantunut heidän jälkeensä.-- Onkohan se tuo talo? Siitä lähtee soutamaan nuottaveneet. Kuuluu ääntäkin, puhelua niistä ja taitaapa olla siellä Liisakin, niin kuulostaa äänestä--Liisa se on, joka nyt laulaa.

Laulu kuuluikin nuottaveneistä ja kaiku kertoi ympäri järven rantoja laulun.

»Jos mä näkisin oman kullan kavahtaisin kaulaan. Palavalla sydämellä, niinkuin tuli taulaan.»

»Anna minä nyt tulen soutamaan», virkkoi Erkki ja vaihdettiin sijoja.

Monta kertaa he vielä saivatkin vaihtaa, ennenkun olivat Ontojoellakaan. Lauvantai-iltana näet vasta tulivat joen alle juuri kun tukkilaisten huuto »kello soi!» levisi pitkin jokivartta, kulki mies mieheltä ja raikui metsä sen kulkiessa.

»Tukkipoika se lautallansa, se on hyvin sorja. Hei juu ma laulan vaan, se on hyvin sorja!

Eipä hänen tarvitse olla talonpojan orja. Heijuu ma laulan vaan, talonpojan orja.»

Siten lauleli muuan mies astellessaan pölkkykoukku olalla jokivartta pitkin. Laulaja oli juuri itse Kettu-Kusti. Tänne tukkijoukkoon se oli jo kerennyt. Ja hänestäpä maksua vastaan läksi apua koskille. Niskaan päästiin kunnon päällisesti ja päästiin jo vähän jälkeen maatapanon. Siellä se nyt oli hyvä tilaisuus Erkillä kysellä olisiko halullista kasakaksi.

Sunnuntaina puolen päivän seudussa, kun Jussi Piipponen oli saanut saatavansa tukkipäälliköltä, lähdettiin taas taipaleelle. Niin, Jussi Piipponen, se Katrin komia poika, oli ruvennut kasakaksi ja halusipa hän ruveta rengiksikin.--Olipa nyt Katrista soma istua hänen viereensä soutamaan, oikeinpa teki mieli naurattamaan. Puhellen siinä soudeltiin, ja nauraenkin. Oli Jussi näet semmoinen leikinlaskija, oikein iloinen.

Kaunis oli päiväkin, niin oli juuri kuin heidän lähtiessään kotoa: tyyni, rasvatyyni, ja lämmin. Niemien ja saarten rannoilla lentää luikotteli rantasipejä voivotellen sekä lentäessään että istuessaan kiven selässä tahi kannon nenässä. Hyppiä ripsautteli västäräkkikin rannan kivillä ja äännellen: tili, tili. Metsistä kuului lintujen vilkas viserrys ja etäältä helähti käen kukunta. Jo tuntui Erkistä ja Katrista paikka tuttavalta, vaikka eivät he sitä joutaneet ajattelemaan--varsinkaan Katri Jussin vieressä.

* * * * *

Hiljaisuus vallitsi Rantalassa tänään. Ei ollut kotona muuta rahvasta kuin isäntä ja ruoti-ämmä, kirkolle olivat lähteneet muut, paitsi Anna Mari, joka oli nukkumassa luhdissaan. Isäntä luki pöydän takana. Edellä puolisten oli luettu päivän evankeliumi, veisattu virsi ja luettu Raamattuakin, vaan nyt luki isäntä virsikirjasta »kotona olevaisten rukousta matkalle menneiden edestä». Ja ruoti-ämmä otti osaa hartahasti, käsi poskella, ja ruumis nyökkäsi.

»Hyvää iltaa!» toivotti naapurin isäntä, astuessaan pirttiin.

»Jumala antakoon!» vastattiin ja isäntä luki lukunsa loppuun. Vaan lopetettuaan painoi isäntä virsikirjan kiinni, ripusti vaskipuitteiset silmälasinsa naulaan akkunan keskipuussa ja kävi antamaan kättä naapurille, toivottaen tervennä tulemaan.

»Kuuluuko mitä?»

»Eipä kuulukaan.--Eivät oulumiehet ole tulleet?»

»Ei vain, vaikka neljä viikkoa tulevat olleeksi matkalla. Mikä lie heidät saavuttanut?»

»Kirkolla kuuluu puhutun, jotta Ämmään on laskenut vene ja yksi mies hukkunut.»

»Mutta olisi kai siitä jo tullut tarkka tieto, jos se Erkki olisi ollut.»

»No, niin luulisi.--Se on Erkki ensi kertaa Oulussa omin päinsä?»

»Niin on, vaan onhan hän jo kulkenut minun kanssani monet kerrat ja onhan Jussi tottunut kulkija!--Mitäs se Musti siellä räiskää?--Taitavat tulla kirkolta.»

»Ei nämä kirkkomiehiä,--vaan kuka tuo on?--Ei se tämän kylän miehiä ole», tuumi naapurin isäntä ikkunasta rantaanpäin katsellessaan.

»Kirkonkylästä se on tuo mies», arveli isäntä, tultuansa katsomaan hänkin. »Kyllä ne ovat meidän oulumiehiämme, koska kantavat arkkua tupaan.--Tuollahan tuo tulee Katrikin.--Erkki on jälessä kantamassa arkkua.--Missä Jussi... Missä Jussi ... liekö veneelle jäänyt...»

Siinä ne tulivatkin nyt oulumiehet. Jussi Piipponen ja Erkki, kantaen arkkua sauvomessa ja konttia, Katri viinanassakoita kainalossaan. Musti hääräsi heidän ympärillään, hyppi Erkkiä ja Katria vasten, huiski häntäänsä, murisi ja haukkui korvat luimussa. Juoksipa väliin Piipposen Jussinkin sivulla, nuuski häntä; vainusteli tarkkaan, vaan häntä ei huiskannut, riippui suorana, nenä vain vähän käpertyneenä. Ei ollut hän tuttava Mustille.

Pirttiin tultuaan tekivät matkamiehet hyvän illan, pistivät kättä ja kertoivat terveiset Oulusta. Kotona olijat kysyivät kuulumisia, vaan eipä ne tulijat tienneet »mitään liikoja». Kerrottiin lyhyesti matkanvaiheet. Jussin hukunta oli isoin asia ja siitä sitä puheltiin pitkään. Ja mainittiin Jussista yhtä ja toista hyvää. Hiljaiseksi ja uutteraksi häntä kukin kiitti.--

Puheltuaan ja tupakoituaan otti Erkki liivinsä taskusta arkun avaimen, vetäsi arkun penkin luo ja alkoi katsella mitä siellä arkussa oli.

»Tuossa on teidän piippuvartenne», tarjosi Erkki naapurille, otettuaan arkusta punaletka-piipunvarren. »Tuossa on ... mikähän lie tuokin kirja», virkkoi Erkki ja pani pöydälle Jussin ostaman Vänrikki Stoolin Tarinat, jota kaikki alkoivat katsella ja tavaella. »Ahkera lukumies se oli Jussi», tuumittiin.

»Tuossa--missä se on Anna Mari?» katseli Erkki Unikirja kädessä.

Samassa tulikin Anna Mari, kynsien korvallistaan ja silmät tiirollaan. Seisoi niin keskellä lattiaa, vaan kun huomasi siellä vieraan pojan ... oli kuin toinen ihminen.

»Tuossa on Unikirjasi!»

Anna Mari otti sen ja kilpasi luhtiin, josta vähän ajan perästä ilmestyi uudessa hameessaan ja punarantuisessa villahuivissaan.

»Tuossa on savipiippu ämmälle, Jussi osti sen teille oulutulijaisiksi», virkkoi Erkki ja antoi ämmälle savipiipun.

Tavarat kun oli otettu arkusta ja katseltu niitä ja kyselty hintoja, keskusteltiin muista oulunasioista. Olihan sitä kertomista ja kuunteli ne hartaasti muut paitse ruoti-ämmä, joka ajatteli ja muisteli Jussia. Vaan pian ne muutkin aina sortuivat Jussia ajattelemaan ja muistelemaan ja silloin sitä alettiin puhella hänestä.

»Muistan sen Jussin pienestä pahasesta», kertoeli ruoti-ämmä. »Hyvin vilkas poika oli paitaressuna isänsä kodissa. Toimetonna ja työtönnä ei koskaan, aina oli jossakin hommassa, milloin muka veisteli kirvesvartta, milloin rekeä ja milloin mitäkin todempaa kalua. Vaan joutui poikaparka hänkin kurjuuden kouriin. Isänsä kuoli ja maat ja mannut vietiin, kälmättiin. Poika, mistä hän älysi huoltaa asioitaan, joutui joutavan jälille.--Hm.--Onni yksillä, kesä kaikilla.» Ruoti-ämmä laati tupakkaa savipiippuun ja jatkoi: »Muistan miten ketterä hän oli tullessaan ensi kertaa Oulusta, tuommoinen pieni nasta vielä silloin. Niin oli kuin aika mies konsanaan. Niinessä oli kaksi vesirinkeliä, jotka hän sanoi antavansa Katrille ouluntulijaisia. Katrin kanssa nää olivatkin hyviä tovereita, yhtäläiseen yhdessä asuksivat. Kerran eksyivätkin ja toista vuorokautta olivat kateissa. Muutaman suuren kiven luota sitten löydettiin, missä maata kyyröttivät kuin linnun pojat.»

Ruoti-ämmä sytytti piippunsa.

Piipponen etsi sijaa kellollensa--Jussin entiselle pintelikellolle, jonka hän oli vaihtanut Kettu-Kustilta. »Tuossapa tuo on kuin tehty sija», tuumi hän pannessaan puikkoon seinälle, jossa se kello ennenkin oli ollut. »Siinäpä nappase.»

»Ei olisi uskonut, että Jussi kun läksi, läksi viimeistä kertaa Oulua soutamaan», arveli ruoti-ämmä ja kyyneliä vieri rypystä ryppyyn hänen poskillaan.