Chapter 5

»Kulkeehan tuo minullakin», tuumi Jussi. Vaan Erkki sanoi Jussille: »anna hänen kantaa!» Jussikin sitten ajatteli, että jos se nassakka painaa kelloa liivin taskussa.--»Otahan sitten», virkkoi Jussi.

Katri otti toisenkin viinanassakan ja toinen toisessa toinen toisessa kainalossa astui hän Erkin ja Jussin jälessä, vikelsi. Pärpuumiin sitä mentiin. Molemmille puolilleen katseli Katri ja kääntelihe astuessaan, olihan sitä katselemista. Missä kummempaa mielestään oli, pysähtyi hän vähäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten taas juosta hilkutteli Erkin ja Jussin jälestä, ja nassakat kainaloissa kumisivat. Käännyttiin juuri nurkasta toiselle kadulle, niin tuli muutamasta portista tytär hevon selässä, semmoinen kummitus, jotta se pysäytti Katrin siihen paikkaan. Katri katseli, katseli ja katseli niin kauan kuin näki ja kun hän ei enää nähnyt, kääntyi hän ihmetellen mielessään taas juoksemaan Erkin ja Jussin jälestä, vaan niitä ei näkynytkään enää. Joka taholle koetteli hän katsella, sinnekin mistä oli tultu, ei vain näy, vähät kai ne siellä olisi. Vaan portilla, josta se ratsastaja oli tullut, huomasi hän, Erkkiä ja Jussia katsellessaan, hyvin korean esineen, kuvataulun. Ihmekalu se oli Katrin mielestä, ja siirtyi hän sitä katselemaan lähempää. Keskellä katua hän seisoi nassakat molemmissa kainaloissa ja katseli kuvaa portilla.

»Mikä pökelö se sinä olet, joka seisoa toljotat keskellä katua leveänä kuin seitsemän leivän uuni?» karjasi hänelle muuan hevosella ajaja.

Katri siirtyi laidemmaksi katua vähän nolona, ajatteli ajajasta, että mikähän se sekin oli, ja katseli ympärilleen, että eikö sitä Erkkiä ja Jussia näy. Ja kun ei näkynyt, kääntyi hän katselemaan taas sitä kuvaa portilla. Pistäysi hän vihdoin portista sisään, että mitähän siellä kartanolla mahtaa olla. Onpahan yhtä ja toista, vaan ei mitään suuren suurta kummaa.

»Mitäs tyttö katselee?» kysyi muuan naisihminen astuessaan poikki kartanon. Katri ei tiennyt mitä sanoa, oli kauan aikaa ääneti, mutta vihdoin vastoin tahtoaan virkkoi:

»Onko se Erkki ja Jussi täällä?»

»Ei täällä mitään Erkkiä eikä Jussia ole», vastasi nainen.

Katri läksi kävelemään takaisin portille ja portista kadulle. Katseli eikö Erkkiä näkyisi, vaan kun ei näkynyt, katseli taas sitä kuvaa portilla.

»Mitä se siellä töllistelee--Katri!»

Katri kääntyi katsomaan, että mistä se ääni tuli. Toiselta puolen katua, juuri vastapäätä olevan talon portilla seisoi Erkki.

»Etkö älyä tulla!» virkkoi Erkki.

Katri meni Erkin luo hyvillä mielin.

»Kun jää koko päiväksi töllistelemään», lausui Erkki, astuen edellä pirttiin.

Katri laski nassakat kainalostaan arkun viereen, katseli pirttiä, istui sitten penkille ja rupesi kertomaan näkemiään. Vaan Erkki aina sanoi että eihän tuo nyt ollut maailman kummaa, näkee sitä kummempaakin.--

Nythän sitä on joutavaa aikaa, vasta tiistaina kun pääsee räkyyseen. Pienimmät ostokset saattaa nyt ostaa joutessaan, mikäli eväsrahat yltää. Eipähän ole sitten lähdön aikana enää kaikki haussa, ja kylliksi sitä on puuhaa lähdön aikana sittenkin. Suolat ja jauhot saa porvarista ja ne ehtii sitten lähtiessä ottaa. Siihen suuntaan Erkki ja Jussi tuumivat ja päättivät istuessaan pirtissä ja tupakoidessaan. Katri losahutti yltään matkahameen ja otti kontista mytystä toisen, viheriän hameen, muuttipa anturakengätkin pitkävartisten pieksujen sijaan.

Ja niin sitä lähdettiin kaupungille. Erkki ja Jussi sinisissä housuissa ja mustassa liivissä, josta näkyivät punaiset puseron hihat. Katrilla oli anturakengät ja kirkkohame, vaan se oli monelle monituiselle mutkalle ja poimulle kurtistunut matkalla.

Astuttiin katuja, Erkki edellä, sitten Jussi ja kappaleen jälellä astui Katri, joka tuon tuostakin pysähteli katsomaan ja juosta hilkkasi sitten likemmäksi. Niin astuttiin ja käytiin puodista puotiin kyselemässä, mitä se ja sekin maksaisi, ja tinkailtiin ja tinkailtiin ja läksivät sitten aina puodista arvellen, että eiköhän tuota saisi muualta helpommalla.

Käydä känttyröi issikka ja Erkki arveli, että olisi tuo kerran hupanen ajaa vieteriniekka-kärryissä, nelipyöräisissä rillakkeissa.

»Paljonko tahdot poika, kun ajat päästäpäähän katua?» kysyi hän.

»Markanhan se maksaa noin isäntämiehiltä», vastasi issikka.

»Ole tyhjää...!»

»Paljonko isäntä antaa?»

»Paljonko tahdot tästä kirkolle?» kysyi Erkki.

»Seitsemänkymmentäviisi penniä.»

»Eihän toki...»

»Paljonko sitten?»

»Paljonko tahdot tuohon nurkkaan?»

»Puoli markkaa.»

»Voi pakanaa, kun on kallis», arveli Erkki.

»Paljonko isäntä antaa?» kysyi issikka.

»Kymmenen penniä hengestä.»

»Ei saa kolmea kulettaa, vaan kolmekymmentä penniä kahdesta hengestä.»

»Ei...»

»Viisikolmatta penniä», helpoitti issikka.

Erkki katseli Katriin, joka oli jo kerennyt heidän luokseen, ja sanoi: »ajetaanko lystiä, oikein herraspelissä?»

Katri ei vastannut mitään, hymyili vain.

»Viisikolmatta penniä, eihän tuo nyt vie ei puuhun ei pajuun sen vertanen.--Lähtekää pois isäntä!» houkutteli issikka.

Erkki aukasi kukkaronsa, haki viisikolmatta pennisen, antoi issikalle ja istui kärryihin.

»Tule pois Katri, eihän tuo nyt suurta koloa tee yksi suutarinmarkka.»

Naurusuin astui Katri sinne Erkin viereen ja issikka läksi ajamaan ja ajoi hölkötteli seuraavaan nurkkaan, ja siihen Erkin ja Katrin lystinajo loppui.

»Ei sitä tuota hyvää paljolta saa», arveli Erkki Jussille, kun tämä oli saapunut heidän luokseen.

»Eihän toki», arveli Jussi ja matkaa taas jatkettiin, puodista puotiin kyselemässä hintoja. Puolisen aikana läksivät kortteeriinsa; heillä oli muutamia ostoksia tehtynä ja lähes kaikki kaupungin kauppamiehet oli käyty.

Jussi oli jo kaikki ostellut, mitä hänellä oli ostettavaa, vaan eihän sitä paljoa ollutkaan, muitten asioita eräitä. »Uni-kirja» Anna Marille, naapurin renki Matille kaksi kyynärää pikanellia, Tikkalanniemen piika Susannalle karttuunihuivi, ja sitten hän vielä oli ostanut savipiipun, jonka aikoi viedä ruoti-ämmälle oulutuliaisia.

Erkki ei ollut saanut ostetuksi kuin pari tötteröä sikuria, Katrille oli hän ostanut »Laulun siitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin edustalla...» ja pienen ympyriäisen peilin, sinkkipeltipuitteisen, nivelniekka peilin. Paljon oli ostamatta vielä, oli kahvia, sokuria, nisujauhoja pieni pussi, riisiryyniä muuan naula, mannaryyniä, kasakkarettinkiä, lankapuntti, höylänterää pari, rullatupakkaa, aapinen ja katkismus Partalan pienelle pojalle, joita hän oli jo kysellytkin, vaan etsi yhä mistä saisi helpommalla. Apteekissa oli hänellä niinikään vielä asioita, rohtoja oli sieltä saatava, hokmannia, tiilmannia, kultakretaa, kreetajunia, tulivuorivettä, yhdeksänmiehen voimaa, saakelinpojankorvanvoidetta, sydämenläklätysroppia ja kalanmaksaöljyä. Oli sitä asiaa vielä ja niitten muistissa pito, sehän se vaivaksi käy.

»Pitäähän se Katrille ... no puolisten syötyä...» ajatteli lopuksi Erkki.

Puolisten syötyä lähdettiin taas kävelemään ostoksille. Kävellessä tultiin kultasepän luo, niin Erkki sanoi Katrille: »tulehan tänne Katri». Molemmat sitten menivät puotiin ja Jussi odotti ulkona. Kotvasen kuluttua tulivat he takaisin ja Erkki sanoi: »käydään toisessa sepässä, jos oisivat helpompia». Astuttiin ja etsiskeltiin toista kultaseppää. »Käydäänpäs tässä», virkkoi Erkki kun oli keksitty toinen kultaseppä. Katri meni Erkin jälestä sisään, vaan Jussi odotteli. Kotvasen kuluttua tulivat he, Erkki edellä ja sanoi: »mennään ostamaan sieltä ensimäisestä».

Ja niin läksi Erkki ja Katri astumaan samoja jälkiään. Vaan Jussi erosi Erkistä ja Katrista omille teilleen, läksi astumaan toisanne päin. Kiiltävä sormus oli Katrin vasemman käden nimettömässä kun hän Erkin jälestä tuli kultasepän puodista, mistä olivat jo kerran ennen käyneet kysymässä sormuksen hintaa. Hyvillään oli Katri, hänestä tuntui niin somalta ja oudolta, jottei hän tiennyt missä hän kätensä pitäisi. Häntä kainostuttikin vähän pitää sormusta, arveli jotta kaikkihan ne katsovat. Sentähden piti hän kättänsä röijyn alla ja vähän väliin pysähtyi katsomaan, että olihan se sormus sormessa. Erkki haasteli Katrille astuessaan edellä, vaan ei joutanut Katri siellä jälessä kuuntelemaan, ajatteli muuta ja hommasi muuta, se sormushan se vei koko huomion. Kerranpa kysyi Erkki ja kun ei kuulunut Katrilta vastausta, kääntyi hän katsomaan. Katri seisoi kaukana jälessä.

»Mitä sinä seisoskelet siellä?» huusi Erkki ja Katri lopetti sormuksensa katselon ja läksi juosta kipittämään Erkin luo. »Kun kuhnailee kuin mikähän!...» lausui Erkki ja läksi taas astumaan edellä. Vaan kun vähän matkaa oli astuttu, kysyi Erkki Katrilta: »oletko koskaan ajanut höyryllä?»

»En ole», vastasi Katri jälestä.

Astuttiin nyt höyrylaivarantaan ja Erkki antoi Katrille kaksikymmentä penniä, joilla hän pääsi pienessä höyryveneessä Toppilansalmeen ja sieltä takaisin. Itse hän ei raahtinut lähteä, ja tuumi: »Saahan tuota ajaa huomenna kun pitää mennä räkyyseen.» Katri läksi yksinään ja Erkki odotti sen aikaa,--tuntikauden--rannassa. Ja kun Katri tuli lystinajosta, lähdettiin kortteeripaikkaan. Kallistuivat molemmat pirtin penkille aikansa kuluksi vähän nukahtaakseen. Pian Erkki nukkuikin, vaan Katri ei saanut unta, hänestä tuntui niin somalta siellä vasemman käden nimettömässä, niin somalta jotta vähän väliin sitä piti katsoa, että mikä siellä, tahi että olihan se ainakin sormus. Juuri katseli Katri sormusta sisäpuolelta, että monenko karaatin, kun rupesi soitto kuulumaan kartanolta. Katri läksi katsomaan ja kuulemaan. Ja kun hän meni portaille, niin se soittajaherra nosti lakkia, jotta hän ajatteli että pitäisikö sitä mennä pistämään kättä. Vaan eipä nuo porvarin piiatkaan menneet ... seisoivat vain. Ja se herra soitti, oikein koreata väänsi. Vähän väliin nosti lakkiaan Katrille ja nauroi. Viimein kun oli vähän aikaa soittanut läksi pois. Vaan ei hennonnut Katri siihen heittää, läksi jälestä, kun näki muitakin menevän. Ja kartanosta kartanoon seurasi Katri.

Jussi oli kuleksinut katuloita huvikseen, suotta aikojaan. Aina hän ajatteli, että nyt se Katrin sormessa sormus kiiltää. Pysähtyi hän kellosepän ikkunan eteen ja katseli kelloja, mutta ajatuksissaan näki hän Katrin ja sormuksen hänen vasemman kätensä nimettömässä.

»Hei, prastui, koppasivai.»

Jussi katsoi, kuka se oli. Kusti.

»Kelloja katselet?--Vaan kuule, täällä olisi minulla vähän lilliä.-- Tulehan tänne», tuumi Kusti ja meni edellä portin taakse.

»Tämmöistä ainetta ei ole ryypännyt muut kuin minä ja yksi kuppari Helsingissä ja sinä nyt!» kehui Kusti pullonsa sisustaa.

»Mitä se on sitten?»

»Maista vielä--anna mennä, ei se tapa--. Ryyppää vielä--! Kun ei niin ei.--Lähdetäänpä nyt katsomaan missä se torni on, se horisontti-- muistathan, josta puheltiin.»

»Joo.»

»No lähdetään.»

Läksivät he astumaan ja Kusti piteli Jussia kaulasta. Tultuaan tornin luo istuivat he törmälle tällä puolen jokea.

»Tuossa se on se horisontti», viittasi Kusti tornia. »Sen jälkeen se minun kelloni käypi.» Kusti katsoi kelloaan. Sitten siinä törmällä istuttiin ja ryypättiin ja Kusti kehui kelloaan. Ruvettiin hankaamaan vaihtokauppaa ja tulikin vihdoin kaupat. Kusti lupasi pitää harjakaiset ja siinä aikeessa lähdettiin narikkaan, missä sai kahvia. Astuttiin, Kustilla käsi Jussin kaulassa ja Jussi lauloi:

»Kukapa se senkin rakkauden, kukapa se senkin rakkauden raukenevan luuli, raukenevan luuli.

Joka oli paljon kuumempi, joka oli paljon kuumempi kuin pakarituvan uuni, kuin pakarituvan uuni.»

»Mitä pitää isännille?» liverteli muuan narikkaeukko Kustille ja Jussille.

»Tuuka puut laaka maat», virkkoi Kusti eukolle.

»Vaskate vara?» pani eukkokin ainoansa liikkeelle.

»Vaskate vara--kommer, kommer kouriin se on: vanhalla veneellä, herre kuut loon su seiver se on: ei se kaadu vaikka se heiluu», lasketteli Jussi.

»Anna kahvia eukko», käski Kusti.

»Täältä isännät saavat kahvia», virkkoi toinen eukko, »tulkaa tänne istumaan».

»Rinttantilkuta, ranttantalkuta...»

»Isännätpä iloisia ovat.»

»In tulsi jupilo, nyt on meillä iso ilo!» kiljahti Jussi.

»Tässä on kahvia, ottakaa isännät!»

»Toi isännät, toi emännät, toipa nuo muorit. Niin kahviako. Mä kiittää sitä emäntää mahdan, joka pöydät täyteen ahtaa...» lasketteli Jussi.

»Hei, Jussi, pane konjakkia kahviin ja kierrä poskeesi, väljähtymästä», kehotteli Kusti.

»Juu, lahotarjuu... Herrat ne aina sanoo, että tervamies juopi niin paljon, vaan tervamies kun ryypynkin ryyppää, niin sitä jo moititaan.»

»No, ryyppää, Jussi», kehotteli Kusti.

»Juu...»

»Pohjaan!»

»Toisella kerralla--Tuppi--Matin mökki merralla.--Kuulkaa emäntä, vai rouvako te ootte...»

»En ole rouva enkä emäntä, kun ei ole minulla herraa eikä isäntää», selitti eukko.

»Tyttö-ihmisiä sitten?» kysyi Jussi.

»Tyttö-ihmisiä.»

»Nouse lempi liehumahan, kunnia kupahumahan yli kuuen kirkkokunnan, yli kappelin kaheksan! Ei sitten sinä ikänä, jos ei tänä kesänä nouse noppo, seiso seppo... Vai saako teille lempeä nostaa?» kysyi Jussi.

»Mieleenhän se oisi.»

»Lisää kahvia», käski Kusti.

»Kaks oli meitä poikaista, hurraamme pois, hurraa, ja me laulamme Oulun tansseista, sun konlivatu riijatu rallallei!

»Elä mölää, Jussi», kielteli Kusti.

»Olkaa siivolla, isäntä», rauhoitteli eukko.

»Siivolla sikijät, Jussi kanss'!--Vaan:

Hämeenlinnan markkinoilta löysin uuden pillin, heijuu viikuvalla löysin uuden pillin.

Jolla minä nättejä likkoja kammariini soitin, heijuu viikuvalla kammariini soitin.»

»Eläkä huutele», kielsi yhä Kusti

»Ryypätään sitten! Vielä hilkkasee putelin pohjassa. Minä otan viimeisen tilkan, sen siunauksen kulauksen.»

»Elkää ryypätkö enää, isäntä», kieltelivät narikkaeukot, joita jo oli useampia keräytynyt siihen ympärille.

»Täst' saat suuparkain, kosk' vielä mukaan läksit, saat sinä sitten janoo nälkää nähdä, kun minusta aika jättyy», virkkoi Jussi ja ryyppäsi.

»Ha' han petaalt?» kämäytti kysyä muuan narikkaeukko toiselta, joka oli kahvin antanut.

»Näi», oli tämän lyhyt vastaus.

»Maksakaa kahvit», alkoivat eukot Jussille.

»Maksettu jaksettu tanssit jo tosin ja oluet oisi jo ostettu, haihtunut kuihtunut kukkaron kuplu...»

»Maksa mies kahvit, eläkä reuhaa siinä!» toruivat eukot.

»Minä reuhaan ja pauhaan, pauhaan ja saarnaan, ja kuulkaat hartaasti, sillä teroitan mieleenne yhden tärkeän asianhaaran. Sakkolassa ja Sakkolan pappilassa ja sen kattilassa on aina kaalia, on aina kaalia...

»Maksatteko kahvinne?» tiuskivat eukot kaikki ympärillä.

»Lupaanhan minä... Minä kissa katin poika lupaan ja vannon, että kaikki hiiret ja rotat hengiltä pois otetaan...» Jussi istuutui penkille, pää retkallaan. Kusti jo nukkui.

»Herra jesta, siihen ne nyt humaltuvat, eikä saa maksua kahvista», päivitteli eukko.

»Kuule, maksa kahvit!» karjui muuan eukko Jussille ja ryökkyytti häntä olkapäistä. »Pekka vai mikä sinä olet!»

»Pietari Pekan poika varasti vangilta voita, meni saksan saunaan, pani säkin naulaan, voi suli säkkiin...» tolkutti Jussi.

»Käsketään poliisi, jos et maksa.»

Ei ääntäkään.

»Mene sinä tuolta nurkasta katsomaan eikö näkyisi poliisia, mene Katri», toimitti akka tyttöään.

»Katri kaivoon putosi, toinen päältä katsomaan...» mutisi Jussi, tointui ja kavahti pystöön. »Kusti hoi, lähdetään...»

»Ei ollenkaan, ennenkuin on maksettu», eukot tiuskivat.

»Mokomat retkaleet, kun tulevat muka juomaan, eikä sitten makseta», huusi se eukko, joka oli kahvia antanut.

»Niin, sanokaa... Mokomia tervahanhia...» alkoi eukkojen suut laulaa. Vaan Jussi lauloi:

»Henttuni heitti mun, heittäköön vaan, en minä tuota surre, hei, etkö sä luule tämmöisen pojan uutta henttua saavan!»

Niin hän lauloi ja lauloi jotta tori raikui.

»Huutele vain, kohtapa nuo poliisitkin tulevat!»

»Poliisit--sanokaa niille, että minä olen kuningas Herodes ja heidän pitää kumartaman maahan ja rukoileman minua.»

»Kyllä kai, saathan nähdä kohta, kuka se rukoilee.»

»Kusti!» huusi Jussi.

Kusti heräsi ja rupesi laulaa hyräilemään:

»Lähdenpä riihtä ripsumaan. Heijupa heijun heijuu.

Kaurariihtä kapsimaan. Heijupa heijun heijuu.

Onkos miehet kotona? Heijupa heijun heijuu...»

»Maksakaa kahvinne», piukasi joku eukko Kustille.

»Joo, joo, vörloot», virkkoi Kusti ja alkoi kaivaa rahaa kukkarostaan, hyräillen:

»Paljonko niitä tarvitaan? Heijupa heijun heijuu.»

Vaan Jussi istui taas penkillä ja pää retkotti rintaa vasten, silmät puoli ummessa.

»Mikä se täällä on?» kysyi poliisi tultuaan paikalle.

»Tuohan tässä elämöipi», sanoivat eukot ja osottivat Jussia. »Sehän tässä huutaa ja laulaa.»

»Vaan enhän minä sillä laula, että heleä on ääni, vaan tuotahan minä laulelen tuon henttuni ikävääni...»

lauloi Jussi istuessaan.

»Mikä mies sinä olet?» kysyi poliisi Jussilta.

»Minä olen kuningas Herodes.--Jos sinä olet yksi herra ja yksi kuningas murjaanin maalta, niin lankee minun eteeni polvillesi ja rukoile minua», lausueli Jussi, yhä istua nyköttäen pää rintaa vasten.

»Vai niin!» sanoi poliisi. »Viedäänpä kuningas Herodes palatsiinsa.» Poliisi tarttui Jussia harteisiin ja kohotti seisalleen.

»Pois moukat taikinasta, sanoi Riitu russakoita!» lausui Jussi, karisti poliisin harteistaan, läksi astua hoipertelemaan, huudellen Kustia. Vaan Kusti oli löytänyt kinttunsa, nähdessään poliisin tulevan, ja niin jäi Jussi yksin. Poliisi oli puhaltanut pilliinsä ja koetti uudelleen tarttua Jussiin kiinni.

»Mene matkaasi ... en huoli sinusta...» sopersi Jussi ja astua hynttäili, hoipaten puolelta toiselle katuvierellä ja toisinaan sortui keskikadullekin, väliin riensi juoksujalassa eteenpäin, väliin ei päässyt askeltakaan. Niin hän horjuvasti teki taivaltaan, pää notkotti rintaa vasten. Ja puheli hän Katrista ja sormuksesta, silinteristä ja kaikesta sekaisin, nauroi väliin, väliin itki.

Poliisi kuleksi jälessä ja vasta kun toinen tuli, uskalsi käydä käsiksi. Käsikynkkään tarttuivat he Jussia ja alkoivat kulettaa retuuttaa häntä »rauhan satamaan».

Jussi puheli: »Kuulkaa--Kusti ... vaan kuka se on toinen?»

»Matti», vastasi poliisi.

--»Matti... Partalan Matti... Kuulehan Matti, että jos--minä--olenkin-- köyhä ja kurja--niin olisin minä elättänyt Katrin...»

Samassa kulki Katri vastaan posetiivin jälessä. Hän pysähtyi katsomaan kun Jussia vietiin ja ihmetteli että minne sitä vietiin, vaan sitten hän läksi taas juosta hilkkasemaan posetiivin jälkeen kohti narikkaa.

Jussi yhä kertoili poliiseille Katrista ja itsestään, kulkea retuuttaessaan heidän käsikynkässään.

»Isäni kun kuoli, niin jäin minä ihan yksin--äitini oli jo aikoja kuollut--ja talo vietiin maineen mantuineen--minä tulin syöttöpojaksi Partalaan ja olin sitten renkinä, vaan olenko minä silti huonompi?» Jussi oli ääneti vähän aikaa ja virkkoi taas tointuneella äänellä: »Kehno itkua vääntää, vaan mies se tupakan panee!» ja sitten hän rupesi iloissaan laulamaan:

»Kun sinä lienet yksinäinen niinkuin linnunpoika...»

»So, puita veräjään!» virkkoi toinen poliisi ja painoi kätensä Jussin suulle. Mutta silloinpa Jussi tempasi itsensä irti poliiseista ja katsella tuijotti heihin vihaisesti. Tekivät poliisit ryntäyksen saadakseen kiinni hänet, vaan huiskautti Jussi käsiään ja pois karisivat järjestyksen valvojat ja apua rupesivat viheltämään. Samassa ilmestyi Liisa Jussin viereen ja kysyi poliiseilta, mihin he häntä veivät.

»Kortteeriin se herra viedään», arvelivat poliisit.

»Tässähän sen kortteeri on», viittasi Liisa Pärpuumia. »Lähde pois kortteeriisi», virkkoi Liisa Jussille ja otti häntä kädestä kiinni. Yhdessä lähtivät he astumaan, Liisa puhellen lempeästi, mutta Jussi astui äänetönnä ja allapäin.

»Odota hetkinen», huusi Liisa muutamalle aliupseerille, joka oli hänen kumppalinaan ja jäi puhelemaan hämmästyneitten poliisein kanssa. »Minä tulen kohta», lisäsi hän ja katosi Jussin kanssa Pärpuumin portista.

»Laitin hänet nukkumaan ja otin rahakukkaronkin talteeni. Ei tiedä kuka sattuu pistäytymään pirttiin, kun ei ole ketään siellä. Erkkikin oli lähtenyt kaupungille», lausueli Liisa, palattuaan toverinsa luo.

»Minnekäpäin sitä nyt lähdetään?» kysyi aliupseeri.

»Lähdetään narikkarantaan katsomaan eikö isä jo olisi tullut Toppilan salmesta, johan sen lastin pitäisi olla purettuna», virkkoi Liisa.

Niin läksivät astumaan kohti narikkaa ja lähemmäksi tullessaan kuulivat sieltä posetiivin soittoa.

Siellä se posetiivi nyt soi ja siellä Katrikin seisoi lähellä ja kuunteli hartaasti, jotta tuskinpa hän muisti enää sormusta sormessaan. Tunsipa hän kovan nykäyksen röijynsä liepeessä. Hän katsoi, että kuka se nyhtää.

»Terve!» ja Katri tuipasi Liisalle kättä, ja kysyi että milloin se Liisa oli tullut.

»Tänä päivänä», vastasi Liisa. »Isä on vielä Toppilan salmessa, lastia purkamassa.--Pärpuumissa majatalomme.»

»Sotaherra tuossa», kuiskasi Katri ja viittasi aliupseeria, eikä hän ollut joutanut kuuntelemaan Liisan puhetta.

Liisa selitti, että se on heidän pitäjän poikia.

»No, tunteeko se sinut?» kysyi Katri ihmeissään, niin ihmeissään, jotta posetiivi kaikkine kummineen unehtui häneltä.

»Kun on naapurista ihan, niin eikö tuntisi--tuttavahan toki», arveli Liisa ja olisi hänellä vielä ollut lisää, vaan mitäpä hänestä.

»Eipä tuolla näy rannassa isääsi», virkkoi aliupseeri Liisalle.

Sekös ihmetytti Katria, että se sotaherra puhui. Eihän se nyt kumma ole, jotta ihminen puhuu, vaan tuntui se niin somalta Katrista, kun se upseeri haasteli.

»Lähdetään kävelemään», sanoi aliupseeri Liisalle.

Katrista tuntui niin somalta kun se sotaherra niin sanoessaan pani kätensä Liisan olkapäälle ja sitten pani kätensä selkänsä taakse, jossa toinenkin oli. Somasti se kultanauha paistoi hihansuissa ja kaulustassa, somalta se näytti. Katri kuiskasi Liisalle: »ei suinkaan se ole Sotkamosta?» Ihmetytti se niin Katria.

»Tule!» nykäsi Liisa Katria, lähtiessään kävelemään.

Astuivat he nyt kolmikannassa, aliupseeri ja Liisa puhellen, Katri ihmetellen. Ja kun Liisa oikein makeasti nauroi puhellessaan ja tarttui sotaherraa käsivarteen ja katsoi silmiin nauraen ja sotaherra taas Liisaa hymyillen, niin silloin se hytkäytti Katrin sydäntä, se tuntui niin somalta, jotta se vasta tuntui.

He suuntasivat kulkunsa Heinätorille, missä oli karuselli. Jo etäälle kuului posetiivin ja rummun ääni. Alkoi Katri kysellä, jotta mikä se. Aliupseeri selitti mistä soitto kuului. Ja kuta lähemmäksi tulivat Heinätoria, sitä suuremmaksi paisui Katrin uteliaisuus.

Soitto kuului jo selvästi, kimakasti piukui posetiivi ja poukahteli kumiseva rumpu. Väkeä seisoi yhdessä koossa ja heidän keskellään pyöri vaatekattoinen karuselli.

Lähestyivät he sitä, aliupseeri ja Liisa puhellen keskenään, Katri töllistellen loppumattomasti ja suu kolmantena silmänä. Vaan kun he tulivat ihan äärelle seisomaan, katseli Katri aivan kuin suurinta kummaa. Ihmisiä mennä vilisti ympäri mikä istuen reessä, mikä hevosen selässä, mikä jalopeuran, kiiti ympäri vilisten vain ja kova soitto kävi, ja somaa se oli Katrista, oikein ihmettä.

Soitettiin aisakelloa ja koje hiljensi pyörintäänsä ja viimein pysähtyi ja lakkasi silloin mahtava soittokin. Entiset tulivat pois ja uusia ihmisiä meni sijaan karuselliin. Nousipa siellä Kustikin muutaman hevosen selkään. Hän taputteli hevostaan, otti ohjakset käsiinsä ja alkoi laulaa:

»Översti se ajoi hevosill' ja vaunuill', vaan ratsumies se ratsasti. Sun prillati pratipra.»

Kun kaikki paikat olivat täyttyneet, soi kello, karuselli alkoi pyöriä, rumpu ja posetiivi soida ja Kusti lauloi kiitäessään ympäri:

»Rumpu se lyö ja rumpu se käy ja miekan terät ne värisee.»

No, oli se taas Katrista kummaa ja unehtunut oli häneltä sotaherra. Häntä nauratti kun Kusti mennä kiiätti ympäriinsä, vilisten vain.

Kun laitos taaskin pysähtyi, osti aliupseeri kaksi lippua, toisen antoi Liisalle ja toisen Katrille, jotta saivat mennä ajelemaan kerran.

Tytöt lähtivätkin ja Katri istua kämäytti ensin hevosen selkään, kuten Kustikin oli viime kerralla, vaan kun hän näki Liisan istuvan reessä, meni hänkin sinne Liisan viereen rekeen.

Läksi nyt koje pyörimään ja nauratti Liisaa ja Katri nauroi ääneen ja piti huivinnurkkaa suullaan. Nauroi se aliupseerikin katsoessaan heitä.