Chapter 4

Jälessään oli höyryllä kaksi lankkulotjaa, jotka tyhmän näköisinä seurasivat nenästävetäjäänsä, vaan lotjien jälessä johotti tervaveneitä kahdessa pitkässä rivissä. Siellä ne olivat meidän matkalaisemmekin. Virran niskaan päästyä hylkäytyivät veneet höyryn jälestä omin nokkinsa Pyörteelle laskeakseen. Peräkkäin soluivat ne virtaan ja toinen toisensa jälestä pyörähtivät Pyörteelle. Kuta tottuneempi mies melassa, sitä sievemmin pyörähti venekin Pyörteelle, vaan äkkinäisen käsissä sorti sitä virta kauas alas tahi joutui se virran jamaan, josta oli vaikea soutaa kiskoa pyörrevedelle.

Pyörteelle päästyä ryhtyivät ukot kiireimmittäin varustelemaan veneitänsä rapeilla ja hatuilla, sillä oli päivää vielä siksi jälellä, jotta hyvästi kerkesi Niskakoskelle, vaikka menihän sitä varustellessakin kotvaselta aikaa, vaan sittenkin...

Kaikki oli varusteltu mikä oli varusteltavanakin: räpeet sidottu laidoille, hatut keulaan ja vaulu melassa voideltu. Laskumiehet laittausivat veneisiin. Nimismies seisoi rannalla, merkitsi jotakin kirjoihinsa--veneitten ja tervatynnyrien luvun--ja katseli, jotta kävihän kaikki järjestyksessään, sitte läksi astumaan kädet selän takana ja kepillä napsi kinttujaan. Vene toisensa jälestä kääntyi, työntyi virtaan ja virran selkää kulki johotti kohti Niskakosken suuta.

Jo etäältä näkee kosken hyrskyä, näkee vaahtopäisten aaltojen käpryt hyppiä puikkelehtavan, aallon nukkain vaan pistäyvän ylös, ikäänkuin ne vilkaseisivat, että missä asti ne tulevat. Täällä tullaan, tullaan tasaisesti vaan aikalaista vauhtia puskiessa vikevän virran, jolle on airot vielä apuna ja laskumiehen huoparinkin. Laskumies istuu perässä, huopailee, tupakoipi ja puhelee venemiesten kanssa, silmää matkan suuntaa ja ohjailee venettä selkävedelle. Kosken kohina jo kuuluu ja hyöky näkyy isommasti. Vikevämmäksi käy virta ja vene kiihtyy kulussaan. Kosken kohina muuttuu pauhuksi, koventuvaksi pauhuksi ja korkealle syöksyvien aaltojen taistelu näkyy täydessä uljuudessaan. Laskumies lakkaa huopaamasta, vetäsee vielä muutamia henkisavuja ja kopistelee piippunsa. Vinhakasti rientää vene kohti ankaraa kuohua, kiitää nyt kuin taisteluhalusta kiihtynyt. Laskumies silmäilee koskelle, silmäilee tyynesti ja valmistaikse asentoon.

Virta nielee ahnaasti venettä--keula laskeupi--huh!--Aallot kuohuvat kahta puolta, nuoleksivat veneen kylkiä ja käpryistä vettä riipsahtelee laidan yli. Suuri aalto ropsauttaa veneen keulaa vasten, vaan siitä ei mitään--vene kiitää, kiitää kuin myrsky, kuin vimmastunut myrsky, halkoo hurjistuneet aallot ja laskeutuu voittajana, vammattomana tyyneen virtaan.--Siinä se oli korva, pöläys vaan.

Sielläpä on nyt toinen vene vuorostaan. Hei, kun aallot jakelevat sille iskujaan. Ne töykkivät sitä kokkaan, ropsivat kylkiin ja roiskuu vesi vaahdossaan korkealle ilmaan. Äkkiä aalto hyökkää kohti keulaa, kohottaa sen harteillaan korkealle ilmaan, luiskahtaa kumarruksissaan veneen pohjaa perään ja kohottaa sitä vuorostaan korkeuksiin ja syöksyy silloin keula syvyyteen aallon pohjaan, jottei näy kuin perää hiukkasen. Sieltä se taaskin ilmestyy ja kiitää huolimatta kuohujen ryntäyksistä aallosta aaltoon. Ja pian on sekin murtautunut ankaran vastustajansa läpi ja kulkee tyyntä virtaa.

Virta kulettelee venettä ja soutaja lisää vauhtia. Jo näkyy kuohu uudesta korvasta, aallot hyppiä puikelehtavat. Kohinaa kuuluu, kuuluu pauhua jälestä ja edestä. Vene rientää, yltyy menossaan. Tuossa on karille sortunut lautta,--se näyttää nousevan ylöspäin karineen kaikkineen ja talot ja metsät, koko manner näyttää vain tuosta vilistävän. Tuossa sauvoo muuan vene rantaa pitkin. Kovasti ukot työskentelevät, kiivaasti he menevätkin, vaan menevät rannan kanssa rinnakkain, noin menevät--tuonne--tuonne--ja meitä lähestyy kuohu. Näyttää kuin vedenkalvossa uisi joku veden hirviö, itse Ikiturso mylleröisi veden pinnan... Se ryntää eteenpäin...

Laskumies nousee seisaalleen, soutaja lakkaa soutamasta ja nostaa teljon syrjälleen ja vene laskeutuu kuohujen syliin. Siellä se jo kiitää--käänteleikse--sujahtelee--ruskaa.--Vettä roiskuu.--Pauhaa jymisten kuohuvat kivien kihot... Laskeupi pauhun ääni, pienenee aallot...

Taas pauhaa koski jälessäpäin ja suvanto on edessä. Soutomies tarttuu airoihin, laskumies istahtaa.

»Nythän se tulee Siitari, kovin korva», tuumi Jussi soutaessaan.

»Siitarihan se on seuraava», arveli laskumies ja laitteli tupakkaa piippuun.

»Humu kuuluu Siitarista! niinhän ne tukkipojat aina huutelevat.»

»Onhan se heillä sananpartenaan.--Taitavat olla tukkilaiset juuri Siitarissa häntää ajamassa», arveli laskumies.--

Vene kulki ja matka joutui. Jo kuului kohina. Virta kävi vikevämmäksi ja joutusammin aina lähestyi kohiseva koski. Laskumies vetäsi vielä muutamia henkisavuja, kopisteli sitten piippunsa, nosti pois huoparimet, jotka olivat poikkiteloin veneen laidoilla hänen istuimenaan, katsasti melaa ja vaulua, sitten silmäili eteensä koskelle.

»Heitä sounti!»

Kosken kidassa taas oltiin, kuohujen seassa vilistettiin. Vene sujahteli luokkana ja rusahteli aaltojen rynnätessä. Vaan vakavana ja tyynenä seisoi laskumies perässä, teki levollisia, voimakkaita liikkeitä käännellessään venettä jykevällä melalla.--Nyt hän kääntää veneen poikki virrasta ja laskee tuota suurta kiveä kohti, jonka alla vesi kuohuu kohisevana, vaahtoavana kihona... Menee, menee sen kiven selkään vene, eihän se miten kerkiä... Eipä se mennytkään.--Niin, hän laski sen kihon alapuolelta, ihan sen kulmitse, kiertääksensä siten tuota pienessä vaahtopää-aallossa kihisevää matalaa, joka jäi tuonne toiselle rannalle. Nyt hän laskee sillan kuvetta niin liki, niin liki, että eiköhän se ... jo käänsi--vaan kääntää nyt poikki virran noihin suuriin aaltoihin... Suts! vettä roiskahti veneeseen ja nyt mennään hyökyaallokon kuvetta toisella puolen. On korkeita aaltoja, vaahtopää käpryjä! Ei niitä vene kestäisi. Niitä se karttoikin laskemalla tuolla ylempänä, missä aallot olivat pienemmät, poikki aallokon.--Taas käänsi hän veneen poikki virtaan ja laskee toiselle rannalle, tuota kallioniemekettä kohti... Siihen se tärskähtää ... ihan nyt... Niin, nyt se pyörähti vene pitkin virtaa ja kulkee taas selkävettä ja ohi tuon suuren kiven, mikä on keskellä koskea.

Tuossapa on muuan suuri tukkiruuhka tukkipoikineen. Mistä ... mistä sitä nyt mennään?... Laskee ihan ruuhkaa kohti... Sen selkäänhän se nyt rusahtaa... No siihen vain laskee ihan kopiksi... Kyllä kai hän näkee, että siinä on ruuhka... Kaksipa siinä onkin, näemmä, molemmin puolin väylää.

--Siitä se vene luikasi kapeasta raosta molempain ruuhkien välitse ja tukkilaiset huusivat ja heiluttivat lakkiaan. Siitarista oli päästy. Laskumies silmäsi vähän ajan perästä taakseen. Siellä tulla tohotti toinen vene juuri alaliepeessä.

»Jokohan se meidän seuralainen joutui tuhon tielle?» arveli laskumies. »Ei se ollut tuo vene alkujaan meidän jälessä», tuumaili hän venemiehille.

Muutkin katsoivat sinne.

»Sehän oli se vene, jossa Liisa oli», arveli Katri. »Ei se tämä laskumies meidän jälestä, se oli toinen. Kyllä se on laskenut hukan suuhun», virkkoi laskumies.

Aina vain pujahti vene veneeltään näkyviin koskelta, vaan kaivattua venettä ei näkynyt. Katseltiin ja katseltiin, niin ei.

Mutta jo taas oltiin uuden korvan niskassa ja syöksyttiin kuohuun. Siellä suuri kivi, täällä kuohuva kiho, siellä kihisevä matala, täällä hyökyaallokko oli kartettavana. Milloin laskettiin poikki virran, milloin suuren kihon kulmitse, väliin sillan kuvetta, väliin kohti kalliota, nyt keskikoskeen, nyt toista ja taas toista rantaa. Aina vain uutta ja uutta suuntaa on ohjattava veneen kiireinen kulku.

Sievään sekin korva tultiin ja vene suisti tyyntä virtaa--uusiin kuohuihin. Kolme korvaa näet oli vielä jälellä. Viimeinen korva vielä kysyy laskumiehen malttia, rohkeutta, voimaa ja taitoa yhden verran kuin äkeä Siitarikin. Siinä rynkäävät aallot hurjina, siinä on kareja piiloutunut sinne tänne, väliin sulkeneet tien kapean kapeaksi. Vaan ikäänkuin taikavoimalla pujottelee perämies taitavasti kiitävän, raskaan veneen kaikkien surmaa uhkaavien vaarojen välitse salattua tietä.

Nyt se oli koski loppunut ja vene kulki tasaista kulkua, vaan vinhasti, ikäänkuin se vielä olisi ollut kiihtyneenä taistelusta. Mutta rantaan, kohti korkeaa törmää kääntää nyt laskumies veneen. Hän on työnsä tehnyt, virkansa täyttänyt täksi kertaa. Vene veneensä jälkeen laski rantaan ja eväsarkut alkoivat veneissä aukeilla, viinapullot kallistua laskumiesten suulle ja saipa sitten lähtöä jumalanviljakin matkamiesten arkuista laskumiesten niitä maistellessa.

Kaikki muut olivat tulleet paitsi se vene, jossa Liisa oli, ja sen veneen kohtalosta sitä nyt puheltiin siinä laskumiesten syödessä. Siitarissa oli aallokko täyttänyt veneen ja rantaan pyrkiessä oli se särkynytkin.

Laskumiesten syötyä ja palkkansa saatua läksivät laskumiehet astumaan polkua kotiinsa ja matkamiehet jatkamaan kulkuaan, soutelemaan virtavettä.

Jälelle se oli nyt jäänyt mahtava Niskakoski, kohina vain kuului vielä vähän matkaa, vaan taukosi sekin pian. Sinne jäivät äkeät kuohut jatkamaan yöt päivät, kesät talvet, aina--aina kestävää, huimaavan uljasta leikkiään--jäivät paluun varalle! Liukkaasti ja helpolla oli livahettu penikulma, vaan tullessa?--Silloin oli toinen tinka!

Sitä ei nyt kuitenkaan joudeta ajattelemaan, Ouluun päin on nyt matka ja sinnepäin ajatuksetkin. Niin pian kuin mahdollista haluttiin päästä Ouluun, kun oli oltu jo niin pitkään taipaleella. Päätettiin kulkea yhtämittaa yötä pitkin Pyhäkosken niskaan. Ahmasen ja Utasen koskethan siinä oli välillä, pitkät ne eivät olleet, mutta äkeät kuitenkin koskikseen. No, niistä ei estettä, sillä oli joukossa miehiä, jotka osasivat ne laskea etukynnessä ja toiset saattoivat sitten jälestä laskea.

Suurena ryhmänä kulki matkue virtavaa jokea, airot loiski, hankaset piukki, haastelu kävi ja raikui ilmoille laulukin silloin tällöin.

»Herrat tulevat tähän veneeseen», lausui muuan laskumies kahdelle herralle, joista toinen oli pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja lihava. »Nämät herrat haluaisivat huvikseen laskea Pyhää, meneehän ne tässä veneessä?» kysyi hän Erkiltä.

»Meneehän tässä», arveli Erkki.

»Me lähdimme, että laskia koskia», virkkoi toinen herra, lyhyt ja lihava.

»Saapihan tässä», arveli Erkki ja Jussi levitti purjeen keskiveneelle, johon herrat saivat asettua istumaan.

»Sitt nu ner här», lausui lyhyt ja lihava herra toverilleen, avitettuaan hänet veneeseen.

»Nee», vastasi pitkä ja laiha herra ja istahti ja hänen viereensä asettui toinenkin.

Työnnyttiin taipaleelle. Pujahettiin Sotkakoskesta Sotkajärvelle, jota oli soudettava neljännespenikulma kosken niskaan. Siinä se meni järvimatka, sen vertainen, puhellessa laskumiehen kanssa.

»Kuuluuhan ne Niskakoskella täyttäneen muutaman veneen», lausui laskumies.

»Täyttihän se», tuumi Jussi.

»Mitenhän lie niin sattunut?» Erkki arveli.

»Sattuuhan se joskus niinkin», oli laskumiehen tuuma. »Paljon onkin nyt vettä koskissa. Mutta se sama laskumies, joka nyt siellä veneen tuhosi, mennä kesänäkin rymyytteli tavallisenkin veden aikana. Ja tuon tuostakinhan tuo kuuluu särkeneen.»

»Mitenkään hän niin on kelvoton? Eikö osanne vai mikä hänellä?»

»Pitäisi kai hänen osatakin, monta monituista kesää kun on ollut laskumiehenä, ja johan sitä pitää osata laskumieheksi ruvetessaan, eihän siihen taitamattomia oteta.»

»Niinhän tuon luulisi.»

»Mutta sitä pitää olla huolella tässäkin virassa, ei sitä saa torkkua mela kainalossa.»

»Niinpä vainenkin.»

»Siitä samasta laskumiehestähän ne kertovat--vaan se tietysti on leikkipuhetta--että hän kerran muutamaa korvaa tullessa oli nukkunut...»

»Silleen!»

»Venemiehet havauttaneet ja tuumanneet, että ettehän te tiedä mistä se menee, kun on silmänne ummessa...»

»No niin!»

»Vaan ukkopa oli katsahtanut ja vihaisesti ärjäissyt: 'kyllähän minä kuulen mistä se menee'!»

»Näethän, korvakuulolla laski», nauroi Jussi.

»Eihän sitä toki nukkua saa kosken laskussa», virkkoi Erkki.

»Oletteko kauvankin ollut laskumiehenä?» oli Jussin kysymys.

»Johan sitä taitaa tulla puolentoistakymmentä vuotta.»

»Onhan sitä siinäkin», arveltiin.

»Ei ole tainnut sattua vahinkoakaan laskiessa?» kysyi Erkki.

»Ei ole sattunut tähän asti, vaan eihän sitä tiedä milloin saattaa raapaista onnettomuuskin. Ei se vahinko tule kello kaulassa», tuumaili laskumies.

»Pyhän pauhu kuuluu», tuumi Jussi.

»Kuuluu.--Herrat, nouskaahan nyt katsomaan Pyhää», huusi laskumies herroille.

Herrat olivat unen helmoissa. Pitkä ja laiha herra nukkui veneen laidan ja tervatynnyrein välisessä kolossa ja Jussi oli asettanut kontin tueksi hänen retkottavalle päälleen. Lyhyt ja lihava herra nukkui keskellä venettä hyvinkin mukavasti. »Ketä ne ovat nämä herrat?» kysyi Erkki. »Sieltä kuuluvat Oulusta olevan, Ruuperi tää lyhyt herra, tuon pitkän nimeä en muistakaan. Varta vasten lähteneet tänne Oulusta saadakseen Pyhää laskea», selitti laskumies. »Se niin.»

»Jo tullaan Pyhälle», uudisti laskumies huutoaan. Ei vastausta.

»Taitaa olla makeampaa uni», arveli laskumies ja niin jätettiin nyt herrat rauhaan ja laskettiin koskeen.

Vinhakasti syöksyy taaskin vene kuohuissa ja samaa kiirettä kulkua tekee se lopulleen kaksi penikulmaa. Uusia näköaloja, uusia luonnon tauluja ilmestyy yhä, vaan niitä saa kuitenkin ihailla ainoastaan hetkisen, sillä väleen kulkevat ne ohi ja katoavat näkymättömiin.

Tuossa on viistoranta, sievää lehtoa, jossa siellä täällä kaunislehväinen kuusi pistäytyy yli muitten. Vihanta maa pilkoittaa tässä lehdon laidassa valkeapintaisten koivujen välistä, näkyy se paikoin tuolta etempääkin. Tuolla metsän sisässä, ihan lähellä suurta kuusta on sammalpeitteinen louhi, jolla istuu pieni paimenpoika kontti harteillaan ja tuohitorvi kädessään.

»Terve poika!--Törähytähän torveesi!» Poika nostaa torven suulleen ja nyt raikuu lehto pojan soitannasta. Siitä se lehdosta lähtee ääni, kulkee, kulkee, maiskahtaa pahki johonkin vaaran kylkeen ja heittäikse takaisin, vaikka hiljaisempanakin. Vaan poika laskee kulkemaan yhä uusia ääniä, jotta raikuu ilma kaikkialla.--Sinne jäi poika soittelemaan ja kuuluu vielä torven ääni, vaan vaipuu sekin, vaipuu-- tuolta etäältä, etäältä se kuuluu,--nyt enää vienosti, hyvin vienosti ja pian lakkaakin--ei yllä se enää tänne.

Tuollapa on talo. Vihantana paistavat pellot, ja muuatta kylvötöntä peltoa ollaan kyntämässä. Mies kulkee könöttää aatran jälessä ja haastelee hevoselleen, milloin muistuttaen sitä likemmäksi vakoa, milloin kehoitellen ahkeruuteen. Rannalla pienoisen veneen vieressä seisoo pari naista, vesikorvo edessään ja toisella korento olalla. He katselevat veneitten menoa. Eihän siinä ole kauaksi katselemista, pian on se pujahtanut jonkun mutkan taa. Niin se mutka mutkaltaan menee ja aina muuttuu matkassa uusi näköala.

Nyt ovat rannat jyrkkärinteisiä ja korkeita. Tuolla ylhäällä on pienoinen mökki. Mökin lapset juoksentelevat leikissään rinteen liepeellä. Jos sattuisi vierimään jyrkännettä alas!--Kaikki seisahtuvat he katsomaan tänne alas. Suuremmalla pojalla on karvalakki päässä ja jalassa repaleiset housut, riippuen yhden kannattimen varassa. Toisella puolella seisoo tytär avorinnoin ja puoleksi paljain käsivarsin katselee käsi otsalla. Keskimäisenä on pieni poika paitasillaan, pienin hän on ja alastomin, vaan pönäkin on hänen asentonsa: jalat hajallaan ja kädet selän takana. Vaan sinne he jäivät, katosivat näkymättömiin korkealla asemallaan ja jatkoivat kai leikintäänsä jyrkänteen äyräällä, surman suun edessä. Tuossa pistäytyy rannasta pieni padontynkä siivilöimään koskea puhtaammaksi kaloista. Ei ole patoraukka uskaltanut etemmäksi muutamia kyynäriä rannasta. Viisainta onkin pitää nenänsä ulompana kuohusta, muutoin saattaisi käydä huonosti. Onpa ukonrahjus padon selässä, kokemassa pyydyksiään. Katselee ukkokin veneen menoa, vaikka on kai hän jo montakin nähnyt menneeksi. »Terveeksi jää!» »Tervennä menkää!»

»Siinä oli vanha laskumies. Se äijä on ijässään toisenkin veneen solahuttanut tästä koskesta. Ikä vain pilasi miehen», selitteli laskumies.

Tuossa on palanen vanhaa hajonnutta rantasiltaa, tuo kivilatomus pitkin rantaa. Tuon tuostakin näkyy pitkin keko Pyhän vartta sillan jäännöstä, missä pitemmältä, missä lyhemmältä. Ne muistuttavat ohikulkeville oulumiehille heidän esi-isiensä kestäväisyyttä ja sitkeyttä. Ne ovat merkkinä, että ennen aikaan sauvoivat ja vetivät veneensä ylös Pyhä koskestakin--nyt ne kuletetaan maitse hevosella.

»No työpaikka on ollut tässä entiseen aikaan kun tätäkin koskea on sauvottu ja noustu ihan ikäänkuin muitakin», arveli Erkki, katseltuaan rantasillan hajonnutta katkelmaa.

»On siinä ukot puhkineet jos puskeneetkin», arveli laskumies.

»Monta hikipisaraa se on Pyhä niellyt», lausui Jussi. »Kun tuli tämä hevoskyydillä kuletus tästä Pyhän kohdalta, niin moni ukko yhä edelleen oli sauvonut ja vetänyt veneensä entistä jälkeä, ennenkuin rupesi maksamaan paria kolmea markkaa kuletuspalkkaa, maantielle muka viskomaan rahoja.--Niinkin on itsepintaista ihmistä, näetsen, ja vanhaan tapaan kiintynyttä, jotta ei kun mennä jatuuttaa vain entistä uulaa, eikä osaa ajatella, jotta uusi tapa voi ehkä olla helpompi.» Niin se laskumies haasteli laskiessaan.

»Vaan eipä taitaisi enää olla sitä miestä, joka palkankaan edestä läksisi vetämään ja sauvomaan Pyhää», arveli Erkki.

»Kyllähän niitä palkan edestä aina olisi lähtijöitä», tuumi Jussi.

»No, palkaksihan se tulisi, mikä pitää vedätyspalkkaa maksaa», arveli Erkki.

»Palkaksi! Yhtä verran tulisi siitä palkasta ansioksi kuin sinulle tervanruukusta--sulaa tappiota», tuumi Jussi. »Lopulleen kaksi penikulmaa palavaa koskea venettä nostaessa, meneehän siinä aikaakin kolme kertaa sen edestä mitä vetopalkka maitse maksaa. Aikaa ja ruokaa ja vaivoja kuluisi siinä monetkin kerrat päälle palkasta.»

--»Onpa siinä vene saanut rusauksen», tuumi Erkki ja viittasi rannalla olevaa veneen puoliskoa.

»Siihen laski mennä kesänä kallioon. Toinen mies hukkuikin», vastasi laskumies.

»Itselaskijoitako ne olivat?»

»Itsehän ne tohottivat.»--

»Ihme etteivät nuo lehmät vieri alas tuolta», virkkoi Katri, »ihan maleksivat jyrkänteen äyrästä. Eiköhän niistä koskaan jokukaan tipahda koskeen.»

»Noistako lehmistä?--Eipä ole koskaan kuulunut», virkkoi laskumies.

»Katsella maurottivat ihan kuin niityn aitauksesta eikä mistään muualta. On siellä hevonenkin, tamma varsoineen. Varsa kun terhottaa pää pystyssä ja katselee alas, emä ei jouda jyrsinnältään.»--

Tuossa on korkean rinteen peitteenä synkkä korpi, sekaisin kookasta, keltakylkistä petäjää ja korkealatvaista ukkokuusta lupottavine lehvineen, joissa riippua haapsottaa pitkä vaalahtava naava. Haamoittaapa siellä täällä ijäkäs ja jykevä honka kaljuna ja harmaana pinnaltaan. Haamoittaessaan siellä keskellä voipia, vihantia puita on se ikäänkuin muistuttaakseen: kerran sinutkin tavottaa elinvoimia kuluttava vanhuus!--

Nyt kohoavat korkeat, äkkijyrkät kallioseinät molemmin puolin. Matala petäjänäreikkö kallioilla lisää seinäin korkeutta. Kapeana juovana näkyy taivas, se on kattona tässä kalliokäytävässä, jonka lattiana on palava koski. Jylhän ihanaa!

Vaan laskeutuvat jälleen maat, ja muuttuvat loiviksi joen rannat. Tuossa on vanha kasken pohja, sitä pitkin juosta kikittää lammaskarja, ja kasken takana kohoaa yltä yleensä kanervapeitteinen korkea kumpu, siellä taloja, mökkejä asukkaineen, peltoineen, niittyineen ilmestyy taaskin kosken varrelle, mutta erilaista näkee niissä kuin edellisissä, jotakin uutta katsottavaa, joka lisää hupaisuutta ja ihastusta... Pian katoavat ne ja aina muuttuu uusi maisema, muuttuu uusi näköala--niin, pitkin pituuttaan tarjoaa Pyhäkoski alinomaista vaihtelua, tarjoaa uutta ja yhä uutta.

Pällisissä, Pyhäkosken kovimmassa korvassa, löi aallon käpry veneeseen, valoi lyhyttä ja lihavaa herraa päästä taskuihin saakka.

»Hva' ä' det för skoj», karjasi lyhyt ja lihava herra, kavahtaen istumaan ja katseli ympärilleen.--»Jaha--voi sun ... missä sitä?... joko sitä ollaan koskella?»

»Johan sitä on aikoja oltu», vastasi Jussi, sillä laskumieheltä ei joutaneet nyt korvat eikä suu mihinkään, ne olivat lukossa: koskessa oli tarkka kohta, jota laskiessa kaikki huomio piti olla koolla.

»Pyhä ... koskella?» kysyi herra.

»Niin, Pyhäkoskellahan sitä ollaan, juuri Pällissä, kovimmassa korvassa», selitti Jussi.

»Jaha.--Hickell stig upp!» herätteli herra toveriaan.

»Ne...» oli pitkän ja laihan herran lyhyt vastaus.

»Hör du!»

»Ne...»

»Nouse katsomaan ... Pyhäkoskea.»

»Tulevana ... kesänä.»

»Tulevana kesänä!» nauroi Katri.

Pitkä ja laiha herra ei noussut. Lyhyt ja lihava herra heitti herättelemästä ja rupesi itse silmäilemään ympärilleen tahi oikeammin eteensä, sillä huomattuaan Katrin tirkisteli vain häntä yhdellä silmällä, tirkisteli ja vähän väliin hymyili. Katria nauratti ja kainostutti ja hän piti huivin nurkkaa suunsa edessä, katsahteli Erkkiin ja silmäpuolella herraan.

»Mistää työ ootta?» kysyi herra Erkiltä, koettaen käyttää ylimaan murretta muka venemiesten mieliksi.

»Tuolta ollaan Kuhmosta», vastasi Jussi.

»Kuhmossahan syödään petäjän kuorta?» arveli herra.

»Täytyyhän sitä välistä sitäkin syödä», vastasi Jussi.

»Ja kumminkin ovat tytöt noin punaposkisia», ja herra katsoi Katriin.

»Tytöt syövät lepän kuorta, sen vuoksi ne ovat punaposkisia», tuumaili laskumies.

»Taidat olla tämän morsian?» Herra viittasi Jussia. »Olette yhtä pulskia molemmat.»

»Hihi hihi», pirahti Katri nauramaan ja peitti huivinnurkalla suutaan, katsoi Erkkiin ja sitten silmäpuolellaan herraan.

»Kyllä ne ovat nuo... Kuhmon neitsyet... Ettekö rupeaisi ... minun rouvakseni...?»

»Hihi hihi hihi.»

»Häh?»

»Miksei ... hihi hihi.»

»Ei tarvitsisikaan ... huh! ... pahuus!...»

»Ne ... hva fan!...» murisi pitkä ja laiha herra, kohoillessaan istumaan. Aalto läikähti yli laidan Hickellille niskaan.

»Mikä ... äh!...» ähki Hickell pää vähän nuupollaan ja silmäkullat raollaan. Vesi tippui hatun liepeestä, nenän päästä ja tukasta.

Lopulleen oli juossut jo Pyhä, asettunut oli kuohu, aallot pitivät vain pientä kisaa ja vähän vaahdossa pisahtelivat vielä muutamia kertoja ennenkuin laskeutuivat tyynessä lepäävän lammen suvantoon.

Viimeinen mutka oli tultu, rauhallisissa vesissä soudeltiin. Tyynenä lepäsi joki jyrkkien rantatörmäinsä sylissä ja välkkyi auringon paisteessa. Pääskysiä lenteli ja liverteli. Toisia lenteli suhkasi alhaalla, veden pintaa piuailivat kallistellen ja mutkia tehden. Toisia lenteli korkealla ilmassa, siintävissä viiplotteli. Ainapa kuitenkin vilisi niitä törmäin rinteillä, pesiensä äärilläkin, riitti näet niitä joka paikkaan. Pitkin jokivartta ja etäämpää vaarojen rinteiltä näkyi ihmisasuntoja, siistejä taloja vihantine laihoineen. Näkyi tuolla korkean metsän luona Herran huone ja tornista kuuluu kellojen kumajava ääni. Kansaa oli liikkeessä siellä täällä ja enin osa näyttää liikkuvan kirkolle--oli Herran päivä nyt.--Kaksi viikkoa ovat oulumiehet olleet matkalla. No ei ole iso taival enää jälellä menomatkasta, illaksi kerkiää tästä virtavaa jokea Merikosken niskaan ja siitä pian livahtaa Ouluun.

* * * * *

Onpa Oulussa Aleksanterinkintori, rantatori kaupungin eteläisessä osassa, vaikka narikkatoriksi on käytäntö muuttanut sen ylhäisen nimen.

Narikkarantaan laski maanantai-aamuna useampia korkealla törröttäviä tervaveneitä. Ne tulivat Toppilansalmesta, jonne olivat purkaneet lastinsa. Rannasta nosteltiin veneestä kaljut, tynnyrein alla olleet rangat, joita akat kilvan riensivät ostamaan, ja alettiin ratkoa veneestä räpeitä, hattuja ja varppeita. Kun ne oli irti saatu, pantiin ne veneen pohjalle, mutta melan ja muut venekalut hommasi kukin porvarinsa makasiiniin säilyyn. Makasiiniin pantiin tyhjä piimäleilikin, vaan eväsarkku ja kontti kannettiin kaksin miehin sauvomessa ja viinanassakat kulkeusivat kainalossa.

»Ota Katri sinä tämä nassakka, kun ei näy olevan sinulla mitään kantamista.»

Katri otti viinanassakan Erkiltä. »Menee se toinenkin», arveli hän.