Chapter 3

»Niin, tässä mennä kesänä--se oli alkukesästä--kun kävin siellä, panin kelloni sen mukaan. Talvella käytiin sitten siellä kilpamarkkinoissa. Minä ajattelin mennessäni, että annahan näkyä, onko tuo kelloni jaksanut seurata. No, ihan täsmälleen se oli pysynyt yksissä, ei puolen minuutin eroa, ei vähääkään. Ja se ei ole perätöntä puhetta. Kunhan olisi sattunut Tervolan renkipoika olemaan tässä, kyllä se todistaisi. Hän seisoi ihan vieressä talvella kun katsottiin palloon!»

Täytyihän nyt Jussin uskoa.

Sitten Kusti kertoi ja selitti Jussille, miten hänen silinterinsä ei maksa hänelle mitään. Vaihtokaupoissa oli hän näet niin voittanut. Hänellä oli ollut huono »engelsmanni», pahanpäiväinen mukura, ilman niitä rämppäkelloja. Sillä hän oli alkanut vaihtokauppansa. Tarkan selon antoi hän siitä, minkä sorttisen kellon hän tällä mukurallaan oli vaihtanut ja keltä vaihtanut, paljonko välejä antanut, minkä sitten vaihtanut sillä, minkä taas tällä, keltä, paljonko välejä antanut tai saanut, kaikki tarkoin aina nykyiseen silinteriinsä. »Ja tämä on pätevä ja tarkka», virkkoi Kusti lopulta.--

»Katsohan tuonne selälle», osotti Jussi.

»No, nyt on ihme! Eikö vain siellä ole purjevene tulossa. Paholainen itse kai siellä laskee!»

»Pääsisihän se lentämälläkin, mitäs sen sitten purjehtia tarvitsisi.»

»Hulluja nuo lie sitten täydelleen!»

»Mitä lienevät, vaan tulossa ne ovat!»

»Eiköhän siellä miehillä housut lotaja, jos heillä vähääkään järkeä lie. Katso, kun ei kun välistä vilahtaa purjetta aallon sisästä! Voi polosia!»

»Ne eivät olekaan Nauku-Maijan poikia», arveli Jussi.

»Saapa nähdä, pääseekö tuo onnella», virkkoi Kusti.

»Onneksi on toki tuo purje pieni ja rääsyinen», selitti Jussi.

»Kyllä on miehillä sydän kivestä ja sekin tervattu!»

»Kiireesti tulee!»

»Ihan kuin lentämällä!»

»Eihän noilla enää olisi pitkä matka.»

»Ei olisi, vaan yhä julmemmalta vain alkaa näyttää. Katsohan kun keula nousee tojottamaan kohti taivasta ja läiskähtää sitten alas--tuelleen.»

»Molemmat miehet näkyvät olevan perässä. Toinen viilettää ja toinen viskaa vettä ihan yhtäläiseen.»

»Siinä on leikki kaukana!»

»On niitä hurjia, kun tuommoiseen Jumalan ilmaan lähtevät.»

»Katsohan, kun vene puikkelehtaa aallolta aallolle.»

»Jo kaatuu...!»

»Ei se vielä, vaikka tänne näyttää.»

»Kunhan se pääsisi tänne lähemmäksi, niin eihän sillä sitten mitään hätää olisi mantereen suojassa.»

»Voi hyvänen aika, minkälaista vohkaa se tulee: äsken tuolla kaukana pilkoitti ja nyt jo tuossa rantaan pääsemässä.»

Aika vinhakkaa vene laski kohti rantaa. Ponnistella sai mies melassa, pitäessään venettä oikeassa suunnassa, josta se pyrki pyörähtämään hyppiessään aallon seljältä toiselle kovan tuulen työntäessä. Ponnistella sai vesimieskin, sillä aallot yhtäläiseen ropsivat laidan yli. Ei siinä oltu leikkimässä, ihan oli tinka työ!

»No pääsihän kuin paasikin onnellisesti. Ei sillä mikä hätänä enää ole näin lähellä, mantereen suojassa», tuumi Kusti.

»Eihän sillä», arveli Jussi, »enää ole juuri kovin suurta hätää ... nyt se ... jopahan...!»

Vene oli kumossa ja juuri rantaan pääsemässä.

Jussi ja Kusti kilpasivat pieneen veneeseen ja joutuivat kaatuneitten avuksi. Miehet nostettiin veneeseen, koottiin tavarat, jotka kelluivat veden pinnalla aaltojen selässä, ja kaatunut vene kuletettiin rantaan.

»No, eipä sinne tainnut jäädä muuta kuin suolasäkki», arveli toinen kaatuneen veneen miehistä, katsellessaan pelastettuja tavaroita.

»Ja minulta hattu», arveli toinen katsellessaan hänkin tavaroita ja siristellessään vettä hihoistaan.

»Jos ei vain nää olisi sattuneet joutumaan niin pian apuun», arveli taas toinen, tarkoittaen Jussia ja Kustia, »olisi voinut käydä hullummastikin».

»Miksi ette laskeneet ennemmin purjetta? Johan sen olisi saanut?» kysyi Jussi.

»No, minä juuri rupesin, vaan oli jo kumossa ennenkuin kerkesin tarttua köyteenkään», vastasi toinen miehistä.

»Ei se näkynyt pitkään arvelevan kaatumistaan, ihan se pyllähti äkkiä», arveli Kusti.

»No, se tuli semmoinen tuulen puuska ja rumpsautti kumoon ihan yhteen sanaan», arveli taas toinen miehistä, tyhjentäen vettä saappaistaan. »Se tässä rantaan kääntyessään tuuli hankasen puolelta.»

»Mistä ne on nää miehet?» kysyi Jussi.

»Kiannaltahan sitä oltaisiin.»

Taloon lähdettiin siitä heti kun oli saatu vene vedetyksi maalle ja venekaluja kootuiksi rannalle. Pirtissä pantiin kuivamaan kaikki mikä oli kuivattavaa, ja kaikkihan sitä olikin. Rahat leviteltiin varovasti, taskukellot pyhittiin tarkkaan, kontti ja eväsarkku aukaistiin ja tavarat nostettiin pois. Arkkuun ei ollutkaan toki vettä viljalti kerennyt mennä. Riisiryynipussin kylki oli vähän kostunut ja joku korppu, kartuusitupakat vähän nurkasta, samoin punakantinen katkismuskin toisesta kannen laidasta, vaan muu kaikki oli vahingoittumatonta. Kontissa oli vesi tehnyt enemmän vahinkoa. Leipäkullan--joka pidettiin nyt kontissa kun ouluntuliaiset olivat vallanneet arkun--oli se vellonut näökkääksi ja samaan maskiin sekoittanut ne pari sikuripötkyä, jotka, tilan ahtauden tähden arkussa, olivat saaneet sijansa kontin pohjalla samoin kuin russakkapulverikin.

»Kyllä se tuolla selällä antoi kyytiä. Voi pahuus, kun se kiiätti», tuumaili toinen tulijoista, viskatessaan orrelle takkinsa, josta vesi alkoi lattialle tippua.

»No, se vei semmoista hamppua, jotta sydäntä mieli viiltelemään», lisäsi toinen, levitellessään tupakoitaan ikkunalaudalle auringonpaisteeseen kuivamaan.

»Mistä ne nää miehet tulevat?» kysyi eräs, joka nouseskeli nukkumasta.

»Oulusta», vastasivat tulijat.

»Eihän sitä kehnokaan tämmöisellä säällä kule», arveli edellinen, pistäen piippuun.

»Kuka se täällä Oulusta kulkee?» virkkoi taas muuan, joka myöskin heräili unestaan ja oli saanut puheesta sen verran selvää, että keskustelu oli jostakin erinomaisemmasta.

»Päivää!» toivottivat tulijat herääjälle. He olivat tuttavia, samasta pitäjästä.

»Terve! Terveisiä Oulusta.»

»No, pahuusko teidät on tänne viskannut? Vai onko siellä ilma jo laantunut?--Eihän se mitä! Vielä tuolla tohajaa nurkissa, jotta luulee seinäin menevän.»

»Purjetuultahan me olemme tänne höllötelleet», vastasivat tulijat.

»Vieläkö!» arveli edellinen, kaivellen piippuaan.

»Täällä olisi kaupungin tupakoita, kasakkarettinkiä, vaan taitavat olla vielä kosteita. Ehkä ne sentään jo palaisivat. Pankaahan täältä kaupungin tupakkaa!» tarjottelivat tulijat tuttavalleen.

»Kiitoksia», lausui tämä tupakan pantuaan. »Mitenkä te oikein olette tulleet?»

Tulijat kertoivat matkansa ja sattumansa.

»Ei sattunut pahemmastikaan», arveli tuttava.

»Eihän se toki käynyt sen nolommasti.--Esa, tulkaahan kaupungin viinoille!» käskivät tulijat tuttavaansa.

»Oikein kaupungin viinoilleko tässä pääsi...?» arveli Esa, lähestyessään arkkua.

»Ottakaa pois!» kehotettiin.

Esa tarttui pikariin ja ryyppäsi.

»Kiitoksia.»

»Ottakaa pohjaan!»

»Kiitoksia.»

Esa vetäysi takaisin ja puhalsi ensin ja sitten pyyhki etusormenselkään mutruilevaa suutaan.

»Tulkaahan tekin ottamaan», käskivät he auttajiansa.

Kusti meni heti ja vetäsi poskeensa ryypyn katkeamatta. »Kiitoksia» tuli ihan vääristymättömästä suusta. Eikä Kusti puhallellut, suutaan pyyhiskellyt eikä mutruillut.

»Tulkaapa tekin ottamaan.»

»Johan sitä nyt kaikille oulumiehille...» arveli Jussi, vaan otti kuitenkin.

»Eihän sitä toki kaikille vielä tule», arvelivat Oulusta palaajat, ja kun olivat itse ryypyn ottaneet, panivat tulpan pullolle ja rupesivat syömään.

Vaan mies toisensa jälkeen nousi istualleen ja siitä vänkäysi seisovalle jalalle. Joku alkoi heti puuhailla tupakaksi, ja virkkuluontoinen mies jos oikein sattui ja puhelias, tarttui heti muitten puheeseen. Mutta toinen kun oli päässyt seisaalleen, kulki penkin luo, vääntäysi istumaan ja haukotteli ja venytteli surkean näköisenä.

Oli sitä syönti-aikana puhelemistakin. Nuo rohkeat Oulusta palaajat ne antoivat aihetta. Kyseltiin tulijoilta, ja ihmeteltiin ja ihmeteltiin. Sitten ruvettiin kertomaan eräistä, jotka niinikään olivat jumalattomassa ilmassa uskaltaneet liikkeelle. Kuta muinaisemmassa ajassa tapaus kerrottiin tapahtuneeksi, sitä uljaampi se oli. Jokainen suu, joka tapauksen oli kertonut, oli siihen lisännyt kaunistukseksi ja niin se kasvoi ja varttui, jotta nykyaikana tapahtuneeksi se olisi liian komea ja suuri. Jokainen kuitenkin uskoi, sillä olihan se mahdollista entiseen aikaan.

Muuan melalahtelainen kertoi Antinlahdessakin olleen tässä takavuosina isännän, joka oli ollut mainittava oulussakävijä. Julman vankka mies ja sydämetön. Itse oli aina laskenut Oulujoen kosket...

Paljonhan niitä on nytkin, jotka laskevat itse kaikki kosket-- kiantalaiset, hurjat, joka mies...

Kyllähän niitä on. Semmoiset, jotka ikänsä ja aikansa rymyävät koskivesillä, nehän ne kyllä. Mutta järvikulussa se samainen isäntä oli ollut mato. Kun vain lie ollut purjetuuli, niin hän kuului laskeneen, tuuli sitten kuin kovasti tahansa. Sitä kummaa ei kuulu nähdyn, jotta hän olisi tuulen takana ollessa sääpitoa pitänyt. Päänsä vaan aina oli kuitenkin pelastanut eikä äyrin vahinkoakaan koskaan saanut. Yhden kerran oli omaan rantaan pääsemäisillään tuuli tupsauttanut veneen kumoon. Mutta ei sattunut hänellä silloin olemaan suoloja eikä jauhoja. Sukka, johon oli sitonut potaatin siemenet, mitkä oli Oulusta saanut, painui järven pohjaan, mutta sukeltamalla saatiin sekin ylös.--Niin hän aina vain laski ja onnella laskikin.

»Onhan ne entiseen aikaan olleet uljaita, uljaampia kuin nykyajan kansa, ja lie heillä ollut omia konstejaankin», arveli joku.

»Olihan sillä vanhalla kansalla sitä sanan mahtia...»

»Liekö se avittanut, vaan kun ovat olleet voimakkaampaa ja uljaampaa väkeä, se tuo lie syynä.»

»Mutta mitä hän niillä potaatin siemenillä teki?»

»Ka kylvi, ja siitä se levisi potaatinviljelys tämän järven rannoille.»

»Vai hän se ensinnä?»

»Hän, ja siitä se levisi...»

Siitäpä johtui nyt uusi puheaine. Potaatin viljelyksestä, mistä se on alkujaan ja miten se on kulkeutunut Suomeen ja kunkin kotipitäjään, nyt puheltiin. Jussi tiesi kertoa potaateita kasvatetuksi Amerikassa ja sieltä tulleen Englantiin. Siellä Englannissa muuan herra, joka niitä ensinnä kylvi, oli syksyllä pitänyt suuret kestit, ilosta kun oli saanut potaatinsiemeniä. Kesteissä oli ruuaksi potaattejakin. Mutta kun herrat rupesivat niitä syömään, niin irvolleenpa suunsa vääntyi. Talon herra, ollen äkkinäinen, oli keittänytkin potaatin nuppuja.

»No, herroilta jäi syönti sikseen?»

»Paljon voin ja sokerin uhalla koettivat nieleskellä niitä.»

»Liekö tuo totta?» arveli Erkki.

»En tiedä, se meidän papin poikahan se haasteli tuota erään kerran.»

»Minkätähden se ei saattaisi olla totta, erehtyyhän ne herratkin sen verran», arveltiin yleiseen.--

»Kuka se niin rikas?» kysyi kovalla äänellä joku, joka oli ottanut osaa keskusteluun potaatin viljelyksestä, mutta puuttui nyt muuhun puheeseen, jota oli kuunnellut toisella korvalla.

»Meidän entinen herrastuomari.»

»On meidänkin pitäjässä muuan rikas, ja onkin oikein uhma rikas», arveli joku kiantalainen.

»Niin, Jörön ukko», jatkoi toinen kiantalainen. »Sillä niitä on rahoja. Eipä hänellä muuta ole työnäkään kuin muutella niitä kuopasta kuoppaan.»

»Kuopassako hän niitä pitelee?»

»Kuopissahan ne vanhat miehet niitä pitelevät, petäjikössä puitten juurilla ja kivien alla. Sitten niitä muuttelevat aina uusiin kuoppiin, jottei keksittäisi heidän kätköjään. Näin minä kerran kun se Jörön ukko tuli metsästä ja kantoi rahojaan kotia. Oli vanha saapasrähjä, joka oli hänellä täynnä rahoja. Siinä oli homehtunutta hopeaa kosolta. Kuinka monta saappaan täyttä liekään hänellä.»

»Mistä hän niin oli koonnut?»

»En tiedä mistä hän lie keräillyt. Silloin entiseen aikaan terva oli korkeissa hinnoissa ja silloin nuo kuuluu eloakin kuletelleen myötäväksi, niin lie sen aikuisia saaliita.»

»Siunaupi sitä eräille sitä rahanroskaa.»

--»Tuon Paltamon rovastinhan ne kehuvat olevan äveriään. Sillä on suuret tulot.»

»Liekö nuo kovinkaan.»

»Saattaa olla suuret tulot, mutta Paltamon rovasti on vain mökkiläinen Limingan rovastin suhteen!» Niin arveli muuan vanha liminkalainen, joka oli nyt renkinä Hyrynsalmella. »Limingan rovastilla on enemmän tuloja kuin senaattorilla.»

»Niinkö se on suuri pitäjäs?»

»Niin. Se oli Viikkosanomissa, että Limingan rovastilla on enemmän tuloja kuin senaattorilla.»

»Kelpaa sen elellä!»

»Vaan taitaisipa saada panna Paltamon ja Limingan rovastin kymmenvuotiset tulot yhteen, eikä sittenkään tulisi niin paljon kovaa kokoon, jotta vastaisi Pärpuumin rahoja.»

»Hyvinkin saisi. Liivinsä taskussahan jo Pärpuumi toki semmoisen summan pitää.--Saisi panna Oulun kuvernöörinkin tulot lisäksi, eikä sittenkään riittäisi.»

»On sitä sillä miehellä holetta.»

»Entäpä Kanteliinilla?»

»No, ei se ole köyhä poika hänkään.»

»Kumpi heistä lie rikkaampi?»

»Kukapa hänet tiennee--vaan köyhiä ei ole kumpikaan.»

»Ne ne ovat Oulun kaupungin rikkaimpia porvareita.»

»Ja Älliini eli Nelmanni--mikä se on--rahallinen talo on sekin.»----

Niin sitä syödessä siinä puheltiin ja puhellessa jouduttiin asiasta toiseen.--Vaan mies ja toinen taas pisti puukkonsa tuppeen, ryyppäsi vielä kerran piimää, pyyhki käsiselällä suutaan, siirtyi arkun äärestä ja alkoi hommata tupakkaa piippuun. Piippuja aina useampia alkoi röyhytä ja arkun kansia lopsahteli kiinni.

Ulkona pauhasi myrsky, telmi ja ryski. Kolme vuorokautta tuuli yhtä pohkaa. Puolipäivän ja sydänyön aikaan se vähän laantui, vaan ei niin paljoa, että olisi kyetty liikkeelle. Ei auttanut oulumiehillä muu kuin odottaa ja odottaessaan syödä ja nukkua. Neljäs vuorokausi oli kulumassa. Puolipäivän aikana purkausi tuulemaan niin rajusti, jotta eipä koko aikaan niin. Sitte se heitti. Se oli ainoastaan lyhyt puuskaus, viimeinen hyökkäys, jonka jälkeen se masentui, ja siitä se laantui laantumistaan. Heti puolipäivän jälkeen oli jo melkoisesti tyyntynyt. Viiri harvasteeseen vain kääntelihe ja kääntyessään vingahti. Metsäkin oli lakannut tohisemasta ja puunlatvat vitkalleen vain huojuivat. Vaahtopäiset aallot Ärjällä kävivät harvemmiksi ja jyminä taukosi vähitellen.

Ja nyt päivällisen syötyään matkalaiset eivät panneetkaan enää maata. He kuleksivat ulkona, tähystelivät taivaalle ja järvelle ja jokainen arveli, että kyllä se siitä yöksi tyyntyy kerrassaan.

Mutta jo kotvasta ennen iltasta kävikin ilma ihan tyyneksi. Ärjä oli asettunut. Loikka, mikä suurilla selillä käy vielä kauan myrskyn jälkeen, vieri tyynenä ja rauhallisena ja synnytti rannoilla hiljaisen loiskeen. Oulumiehet hommautuivat taipaleelle. Arkut ja muut kampsut kannettiin veneisiin, ja sitten matkalle. Melske nyt kävi rannassa ja porske veneitä työnnettäessä väljälle vedelle ja käännettäessä matkan mukaan. Vakavasti kulki joka vene tietänsä, ja oli sitä tiessä leveyttä ja pituuttakin oli. Ärjä levisi laajuudessaan: siintävissä olivat rannat edessäpäin ja vasemmalla, jopa muutamassa kohdin näkymättömissäkin. Uljas ulappa. Suurellinen ja kaunis rauhallisen tyynenä, uhkea ja pelottavan mahtava--nimensä kaltainen--rauhatonna, aallokkaana.

Kohtapa Neuvosenniemestä lähtien on Arjan pohjoisena äärenä sileä, kallioinen ranta, Härkörannaksi sanottu, kulkijain pelokki, niin tukkilaisten kuin tervamiestenkin. Yhtenään vain sileää kalliorantaa, ei saarta yhtään edustalla, jotta tuuli ja aalto pääsee aina ulapan äärimmäisestä lahdelmasta esteettömästi ja täydellä voimalla ryntäämään rantaan saakka. Mihin siinä suojansa ottaa myrskyn syntyessä?--Monet tukkilautat ovat siihen hajonneet, vaan useita veneitäkin on se ranta jo niellyt ahnaasen kitaansa.

Pitkin Härkörannan kuvetta kulki matkue vitkalleen ja vakavasti. Pitkä liuta siinä nyt oli tervaveneitä. Enimmäkseen ne kulki jälekkäin, vaikka väliin oli pari ja kolmekin rinnakkain, kunnes niistä joku joutui edelle ja niistä kahdesta taas toinen sortui jälkimäiseksi. Tämä ei tapahtunut minkään kilvotuksen takia, vaan muutoin nyt siinä soudellessa sattui silleen.

Niin suuressa joukossa kun kuletaan, niin aina siinä puhellaankin jotakin--jollei vaan ole vastatuuli soudettavana, sillä silloinhan sitä ei jouda työltään rupattelemaan. Lähellä kulkevain venekuntain kanssa tavallisesti haasteltiin, vaan tuon tuostakin hihkastiin sana ja kaksi ja väliin pitemmältäkin johonkin ulommaiseenkin veneeseen. Heläyttipä joku »poika huoleton, nuori ja naimaton» iloisen laulunkin, laski sen ilmoille jotta raikui. Kaiku rannoilta kertoi laulun, yhtä uskollisesti kuin muunkin puheen ja airojen loiskeen sekä hankasten kitinän. Vaan matkan eestyessä erkanivat veneet enemmän toisistaan, jotta matkue muodostui pitkäksi jonoksi. Haastelu kävi hiljaiseksi ja harvemmaksi, työ jatkui yhä uutteruudella ja hartaudella. Kustin ääni vain enää kuului kaikkialle ja hän se vielä tuontuostakin heläytti laulun, milloin rakkaudenlaulun, milloin sotalaulun.

»Vilu on niin vihava rakkaus on lämmin, milloin lienee kullan kämmen korvan alla lämmin.»

Semmoisen hän lauloi ja sitten taas:

»Kaakkuri, kaakkuri katolla laulaa, kuohuva koski se aalloilla pauhaa; elä ole kultani ylpeä, sillä nuoruuden aika on hempeä.»

Vaan sitten hän laulaa lasketteli pitemmän sotalaulun, hoilasi, jotta raikui järven rannat:

»Kesäkuulla lämpimällä, iltapäivällä ihanalla, rituraturaa.

Alkoi sota ankara, josta ma tahdon laulella, rituraturaa.

Engelsmanni ylpiä, tahtoi meitä hylkiä, rituraturaa.»

Vaikeni vihdoin Kustikin ilon pidännästä eikäpä nyt kuulunut enää muuta kuin airojen loiske ja hankasten kitinä. Kotvanen oli jo soudeltu ja taivalta tehty melkoisesti, toista penikulmaa. Aurinkokin oli kerennyt jo laskulleen. Hohtavina rusottivat pilvet taivaan rannalla ja järven selälle syntyi pitkä rusottava juova, joka kiemuroi tuhansina mutkina tyynen loikan käydessä.

Mutta ei ollut päässyt aurinko täydelleen mailleen, ennenkun alkoi pieni väre-aalto käydä loikan selässä. Näytti rupeavan tuulemaan-- pilveenhän tuo aurinko laskikin. Jokainen silmäili rauhattomin katsein väreen käyntiä ja tarkasteli pilviä taivaalla.

»Kyllähän se siitä taas heittäikse tuulemaan», arveli kukin mielessään.

Kun oli päästy lähelle Kuoston saarta, kävi ilmanhenki tuntuvaksi ja se oli hankavastainen. Pian vireni se ja alkoi tuulla semmoisella voimalla, jotta sounti kävi raskaaksi. Silloinpa suuntasivat veneet kulkunsa saarta kohti ja sen suojarannalle täytyikin heidän pysähtyä. Kovin ankara ei tuuli ollut, vaan ei sitä jaksanut soutaa. Siellä se nyt taas tuli sääpidon pitäminen uudelleen. Eipä muukaan auttanut ja tyytyä siihen täytyi.

Saaressa ei ollut pahastakaan asuntoa, ei kalasaunaakaan, senpätähden ukot alkoivat kiireimmän kautta hommata nuotioita. Ei lämmin luita riko, varsinkin kun viileinä ja tuulisina kevätkesän öinä asuksii työtönnä ilman avarassa tuvassa.--Kauan ei viipynytkään ennenkuin kaksi uljasta rakovalkeaa oli palossa.

Illallisen syötyä asettuivat ukot honkavalkean ympärille istumaan, tupakoimaan ja juttelemaan odotellessaan tyyntä. Ja yhä sitä juttua kesti, kesti köytenään. Tokihan sitä kesti semmoisessa miesjoukossa, josta useimmat olivat tehneet kymmeniä oulumatkoja. Yhtä ja toistahan sitä on saanut matkoilla nähdä.--

»Missä sitä niin?»

»Siinä se oli kauppatorin laidassa semmoinen vaatteesta kyhätty huone, jossa ne kujeilivat.»

»Niin pöytääkö kannatteli nenällään?»

»Ihan. Molemmin käsin nosti jaloista pöydän koholle päänsä korkuiselle, asetteli sitten yhden jalan nenälleen ja siinä se sitten pöytä lekkui ihan käsin pitelemättä.»

»Olin minäkin kerran siellä maneesissa--vai miksi ne sanoo kaupunginpäässä sitä pitkää rakennusta, jossa ennen oli sotamiehet. Siellä sitä näki jos jonkinlaista peliä. Siellä näet oli ihmistä ja hevosta, jotka tekivät semmoisia kujeita, jotta ne nyt vasta oli. Ihan ihmeitä siellä näki. Muuankin niistä konstin näyttäjistä kun lähättäysi ilmaan, niin liki kattoa kävi ja kaksi kertaa heitti tullessaan kuperkeikkaa ja sitten kiepsahutti seisaalleen maahan, käpälilleen kuin kissa.»

»Onpas se ollut!»

»Ja siellä nyt näyteltiin--osaa niitä nyt kertoa! Eihän niitä uskokaan, kun ei lie nähnyt.»

»Kävin minäkin kerran siinä maneesissa, vaan siellä silloin pelattiin oikeata tiatteria.»

»Minkälaista se oli?»

»Siinä kuvailtiin suutarin pojan naimaan lähtöä.»

»Katsohan! Kaikkia ne kummittelevat.»

»Siinä se poika läksi naimaan muutamasta talosta. Mutta kun tuli sinne, niin siellä jo sen tytön häitä vietettiinkin.»

»Tyttö oli jo keretty toiselle antaa?»

»Toinen jo oli korjannut tytön. Siitäpä kovin sydäntyi suutarin poika, suuttui, jotta rakensi toran ja tappelun, särki ikkunat, kaatoi pöydät ja piti aika mekaa.»

»No, mikä siitä?»

»Mikäpä kuin nolona ja vahvalla pelolla kotia marssimaan.»

»Tietääpä tuon!»

»Mutta ne häät, ne nyt oli niin kuvailtu, ihan kuin häät ainakin. Siellä syötiin ja tanssittiin ja viululla soitettiin. Ja suutarin koti oli kuin konsanaan, suutaripöytineen ja muine kaluineen; kaikki metsät ja koko ajatus ihan kuin elävä.»

»No, on sitä jotakin. Mistä ne silleen keksivätkin semmoista?»

»Niitä on kirjoja, painetuita kirjoja oikein. Olen minä tämänkin lukenut kirjasta. Meidän papin pojalla on semmoinen kirja.»

»Nummisuutarit oli sen nimi.» Jussi se niin sanoi ja hän sitten tarkemmin kertoikin. Se joka oli nähnyt näyteltävän sanoi aina, että niin se oli kuin Jussi kertoi.

»Vaan tiatteriako vai mitä meininkiä lie ollut, jota ne pitivät tässä yhtenä kesänä siinä Kirkkotorilla?» arveli Erkki, kun Jussi oli lopettanut kertomuksensa. »Siinä oli summaton joukko rahvasta. Ensin soitettiin ja sitten muuan herra siellä keskellä toria alkoi saarnata pomiloida, mitä lie saarnannut, en ymmärtänyt koko kieltä. Hänen vieressään oli suuri tötterö, vaatetötterö, eli niinkuin suuren suuri rinuliini. Se rinuliini sitten sen herran saarnatessa valahti alas ja sen sisästä muljahti korkean kiven päässä oleva ihmisen pää, vaskinen vai mitä ainetta lie ollut. Ja sitten ne herrat huusivat, jotta se vasta mölä oli. Laulettiin ja saarnailtiin siinä vielä ja sitten se ihmisjoukko hälveni ja siihen se jäi se ihmisen pää ja siinä se näkyy vieläkin olevan.»

»Ei se tiatteria ollut», selitti Jussi. »Muistopatsasta ne ovat vihkineet. Se on muistopatsas, mikä on siinä torilla.»

»Mitähän lie sitten ollut. En minä saanut hänestä eloa enkä ymmärrystä koko menosta», tuumi Erkki.

Silleen jatkui keskustelu muisteloista oulumatkoilta. Vaan moni oli jo vaipunut pitkälleen honkavalkean ääreen, nukahtanut piippu suuhun, ja yhä useampia vaipui. Puoliyön tultua ei enää kuulunut puhelua: uni oli vallannut miesjoukon. Aaltojen kuohunta kuului vastarannalta, yörastaan liverrys humajavasta metsästä, hiljainen loiske veneitten luota, ja palavan nuotion luota kuului kuorsaus, vaan myöskin hiljainen laulun hyminä.

Liisa valvoi vielä, istui makaavan Katrin vieressä, neuloi sukkaa ja lauleli hyräili:

»On virran vierevän rannalla minulla mielipaikka; somasti metsä huokuvi, kova on virran valta.

Mä kerran kera kultani siell' istuin leikitellen; kannolla kuusen katkaistun puhuimme kuiskutellen.»

* * * * *

Kohta kun Oulujoki on leveänä virtana alkanut niellä Oulujärven vesiä, polvistuu oikeanpuoleinen ranta ja polvekkeesen syntyy laaja pyörre ja sen taakse pitkä tyyni lahti. Pyörteellä on sopiva satama höyryvenheille, oulumiehille ja lankkulautoille.

Tällä kertaa oli Pyörre melko tyhjänä ja liike siellä hiljaista. Muutamia lankkulauttoja ja pari kolme lankkulastia, jotka tekivät lähtöään koskille. Olihan nyt vielä niin alkukesä ja pitkälliset vastatuulethan nyt pidättivät ylhäältä tulijoita.

Viikkokausi on vierryt siitä, kun jätimme matkalaisemme Kuostonsaareen sääpitoa pitämään, eikä heitä vielä ole Pyörteellä näkynyt. Oikisuunnassa olisivat jo aikoja sitten olleet ja menneet--niin, oikisuunnassa jo palaileisivat Oulusta.

Kaunis oli nyt sää ja tyynenä lepäsi Niskaselkä. Kaukana selällä laski höyry-alus, näytti vain pieneltä mustalta pilkulta, josta korkeana patsaana kehosi savu ja kaatui ilmaan pitkäksi juovaksi.