Part 9

"Näinköhän arvelette? ... minä ajattelen toisin -- mikäpä meillä täällä olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä. Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa ...; syömme mitä saamme ja olemme osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti,

"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon tarkoituksen.

Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.

Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä takaisin tulla.

Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.

"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo pitkät matkat kulkeneet.

"Onpahan."

Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä puhuttiin.

"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin," sanoi kirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua.

"Ei ole vississä...; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja ... vien perille saakka...; periltä olen teidät noutanutkin," sanoi Juho.

Myöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho kirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra tuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti häntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli jalkojaan.

"0tin tämän tuohisen," alkoi hän tovin päästä. "... Muuta antamista ei minulla ole suurista vaivoistanne... Siinä on voita -- -- pyydän sen saada jättää teille," sanoi Juho matalalla äänellä.

"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne," sanoi kirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta.

"En minä olisi sitä uskaltanutkaan ... mutta kun sanoitte meidän voin olevan semmoista, että sitä saattaa syödä," sanoi Juho, taasen tuhrasten nokkaansa.

"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa voi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne tarvitsette kyllä itse," vastusteli kirkkoherra.

"Ei se tee mitään ... olkoon vaan viimeinen ... ei haittaa...; kyllä lehmät toista antavat. -- Onhan meillä lehmiä... Tänne minä sen jätän, vaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn -- -- antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole...; minun tuntoni sanoo sen..."

Näin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle lattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet vyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain askelin.

Kyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. "Hänellä ei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren aarteen, jota ei kaikilla ole -- hän pelkää Jumalaa ja hänellä on rehellinen sydän," mutisi kirkkoherra. -- -- --

Jonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä pari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta jauhot olivat tuodut. --

XL

Odottamaton pulma.

Joku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään paljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja vaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä vielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli voitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos ei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun edistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden tuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei kuitenkaan heitetty.

Oukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä syyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin oikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat miehetkin herrasmiehiltä.

Juho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa mökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon nokkaan.

Kun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin ovea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat.

Äkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä: "Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä asialla ... -- mitähän pahaa minä olen tehnyt!"

Samassa nykästiin mökin ovi auki.

"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki valkea," sanoi nimismies sisään kömpiessään.

Juho otti valkean päreesen.

Oudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta ihmishenkeä asui.

"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin helluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa," sanoi nimismies.

"Eihän täällä perin väljä ole," koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin ettei ollut sanaa suustaan saada.

"Kylläpä teillä on kurja asunto!" arveli nimismies.

"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole tämän parempaa," koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun.

Juho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää; ehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta päästi hänet nimismies.

"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa," aloitteli hän.

Juho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut mitään.

"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne," pitkitti nimismies.

"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?" huusi Juho tukahtuneella äänellä.

"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi häädetään teidät tästä pois," selitti nimismies.

"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma, saa köyhä ihminen asua?" kysyi Juho kauhistuen.

"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan olisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä anna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. -- Ja kyllä kruunulla on täysi omistusoikeus maihinsa," selitti nimismies yhä.

"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin kummalliselta... Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?" utasi Juho jo vähän toipuneena.

"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi." vastasi nimismies.

"Tuota noin ... -- ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan viljellä...? Mutta -- sen mukaan kuin minä ymmärrän -- kansa ei voi lisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä. Kruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata, muttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi...? Vaikken minä niitä asioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta -- --. Kuinka se on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?" tuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt kuin kenties koskaan ennen.

"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla onkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä paitsi kruunu tarvitsee myös omansa," sanoi nimismies.

"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla ei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa kruunua varten vai kruunu kansaa varten?" kysyi Juho taas.

"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin, sillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta taas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen toistaan."

"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon väkeä, vaan se, että on vähän?"

"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä."

"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa maata...; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään... Mutta mitä se kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se tarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?" sanoi Juho totisena.

Nimismies naurahti.

"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?" sanoi hän sitten.

"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea esivalta," arveli Juho.

"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä tarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se tietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä," selitteli nimismies.

"01en kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani... Olen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille... Mistä minä sitten tiedän, että kruunu... Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä juuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän paljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena maassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt hyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar rahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty," päätteli Juho.

Juho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin, että hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa, että hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää häntä pois mökiltään.

Seurasi hetkinen äänettömyyttä.

"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa täältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen minä pakoitettu repimään teidän mökkinne," sanoi nimismies virallisesti.

"Oikeinko se on täyttä totta?" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena.

"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu --. Tässä on kuvernöörin häätämiskäsky," sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa ja tarjoten sitä Juholle.

"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?... En tiedä mitään pahaa tehneeni," sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla tosi hätä.

"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä vikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa," sanoi nimismies voitollisen pisteliäästi.

"Enhän minä kruunua...; esivalta olla pitää... Mihinkä sitä, jos ei lakia ja asetuksia... Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa tarvitseisi maata... Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä..." höpötti Juho hätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa pahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni.

"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti," sanoi nimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää.

"Kiitoksia, hyvä vallesmanni...! Mutta keneltä minun olisi pitänyt pyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?" kysyi Juho.

"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän velvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa tapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne," selitti nimismies.

"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten...?" sanoi Juho nolona.

"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan, jos niin tahdotte," sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle.

"Mitäs, herran tähden minä ... kyllähän minä esivaltaa... Enhän osaa, enkä tahdo valittaa muille kuin teille -- --. Mutta se minua kummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä...; taitaahan se esivalta kaikki tietää... Kovin paha mieleni on kuitenkin, kun pitää pois mökeiltään," sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin.

"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on kirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne," sanoi nimismies.

"En täälläkään rauhassa...! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan kuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin minä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?" puhkesi Juho valittavin äänin sanomaan.

Hän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön elämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton tulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen edessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin pelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut kustaan.

Näitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. -- Vaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman alla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan.

"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan tästä lähteä," sanoi nimismies.

"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle...; me emme tahtoisi parempaa ... me tyytyisimme tähän...; mihin me nyt joudumme?" koki Juho änkyttää.

Nimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon suru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa Juho-parkaa tukalasta tilastaan. -- Semmoisen luuli hän nyt löytäneensäkin.

"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään," sanoi nimismies lohdutellen.

"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen," sanoi Juho rukoilevasti.

"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi," kehoitti nimismies.

"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?" kysyi Juho toivovasti.

"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin uudistalolaiset."

"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä haettaisiin ... eikä ole varojakaan," sanoi Juho, alkaen taasenkin nolottumaan.

"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni."

"Voi hyvä vallesmanni...! Tehkää se, hyvä vallesmanni... Voi kun te olette hyvä, vallesmanni... -- Mutta milläs minä teille palkan maksan, hyvä vallesmanni?" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän oikeastaan sanoi.

"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun linnun, sitten kuin asia on päättynyt -- jonka minä luulen onnistuvan -- niin sillä se on maksettu," sanoi nimismies.

"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on minulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi," sanoi Juho iloissaan.

"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia on päässä," eitti nimismies.

"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi... Konttineen lintuineen pitää se teidän...; kyllähän me näitä..." väitti Juho ja ottaa piti nimismiehen.

Nimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras mies maailmassa.

Juhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät vaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti nimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä omistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. -- Tunsipa hän olevansa paljon viisaampikin entistänsä.

XII.

Onni onnettomuudessa.

Juho on nyt talonsa herra ja isäntä, sillä nimismies on pitänyt sanansa kuin mies. Hän on kun onkin hakenut ja saanut Juhon mökille kruunun torpan oikeudet. Juholla oli nyt oikein kuvernöörin sinetillä varustetut kirjalliset vakuutukset, että mökki oli todellakin hänen ja ettei kukaan voi sitä häneltä pois ottaa. Tämä tieto ja tunto vieritti Juhon elämän kuormasta pois isoimman ja raskaimman kiven, ja elämä tuntui nyt niin keveältä ja huolettomalta.

Mökkinsä vakuutuskirjaa piti Juho erinomaisen isossa arvossa. Tosin ei hän tiennyt sen sisällöstä ainuttakaan sanaa, mutta hän uskoi nimismiestä, että se se on, jonka voimasta mökki on hänen. Isoa, kaunista, punaista sinettiä katseli hän ihmeen sekaisella kunnioituksella, sillä hän ymmärsi, että sekin vaikuttaa asiaan sangen lujasti ja mahtipontisesti. Juho teki tälle talon kalliimmalle ja arvokkaammalle kappaleelle tuohesta litteän kannellisen laatikon ja sekin sai sen arvon, että hän sovitti tuohen ihopuolen sekä sisä- että ulkopuolelle. Sinne pisti hän arvokkaan paperinsa ja sulki laatikon kannella. Sitten vei hän laatikon kuoppaan, pisti sen erityiseen luolan koloon ja sulki huolellisesti kolon kivellä. -- Tarkkaa huolta piti hän arvopaperin tallessa pysymisestä. Tuon tuostakin kävi hän kuopassa katsomassa, oliko kivi kolon suulla ja oliko laatikko kolossa. Tavasta kävi viettelys niin suureksi, ettei Juho malttanut olla ottamatta laatikkoa kolosta. Silloin aukasi hän kannen ja veti varovasti paperin esille. Saatuansa sen laskokset auki, katseli hän kauvan ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena sen punaista sinettiä. Kun hän viimein siitä autuaallisesta nautinnostaan havahtui, nosti hän tavallisesti paperin ylös, samassa ulottaen sen vähän ulommaksi, ja katsoen siihen vielä tosi-ihastuksella; silloin sanoi hän: "Ottakoonpa vielä, ken tahtoo, minulta taloni pois." Sitten kääri hän paperin laskoksiin, pisti sen laatikkoon, lykkäsi kannen kiinni, pani luolan koloon, sulki sen kivellä ja lähti pois.

Paljon oli Juho vanhentunut ja heikontunut. Työnteko kävi hitaaksi, kankeaksi ja heikoksi. Uuden asuinhuoneen tekoa ei hän enään ajatellutkaan, sillä hän tunsi jo voimainsa määrän. Eipä hän sitä suuresti kaivannutkaan, sillä hän oli tyytyväinen entiseen asuntoonkin. Niittyä ja peltoa ei enään tullut lisää ja Juholla oli kyllitellen työtä entisten voimassapitämisestä. Kun näin asiat olivat, ei voitu karjaakaan lisätä; kahdella lehmällä vaan oltiin, kuten alussakin, ja nämät olivat heidän elinehtonsa. -- Vanhin poikakin, josta olisi työn-apua ollut, meni vieraan palvelukseen, nähtyään, ettei tässä tuosta tuohon tultu. -- -- --

Eräänä kesä-iltana odotettiin Oukkarin lehmiä kotiin tulevaksi, mutta niitä ei tullut. Odotettiin paljon sivu tavallisen ajan -- koko yökin, ei sittenkään. Aamulla varhain lähti Juho hakemaan niitä. Hän samosi salot, kulki korvet, kapusi kalliot, rämpi rämeet, nevat ja suot, mutta turhaan. Väsyneenä palasi Juho illalla kotiin.

Seuraavana aamuna meni hän Kirvelän Tahvoa pyytämään avuksensa lehmiä hakemaan. Yhdessä lähtivätkin nämät tasaväkiset likimmäiset naapurukset epätietoiselle retkelleen. He suuntasivat matkansa Oukkaria kohden, aikoen painaa sieltä toisille maille, missä Juho ei ollut ennen käynyt. Heiltä estyi kuitenkin tämä pitempi matkasuunnitelma, sillä Oukkariin tullessaan löysivätkin he molemmat lehmät, mutta kontion kaatamina. -- Lemmeslammen korven laidassa oli metsän kuningas ne ruhtonut ja peittänyt rahkamättäillä.

Juho ei näyttänyt olevan taallaankaan koko tapauksesta, mutta kovin kauhistuivat Tahvo ja Riettu tuota ankaraa tuhoa. Riettu päivitellä pälpätti ja itkeä killisteli yhtenään, eikä loppua surusta näyttänyt ensinkään tulevan. Nyt on muka elämä kaikki, kun ainoat lehmät _metsä_ kaati, ja mistäpä toiset enään saataisiin, sillä työ ja tuskapa oli ollut entisiäkin saadessa, vaikka silloin vielä oltiin nuorempia ja voimakkaampia työntekijöitä. Mikäpä muu nyt neuvoksi tulee kuin nälkäkuolema, sillä lehmien turvissahan melkein yksin-omaan on henkeä pidetty ja elää kituuteltu.

Tähän suuntaan paapatti Riettu katkeamatta ja Tahvo säesti häntä, tavantakaa lausuen Rietun surun sekaan jonkun surkuttelevan ja säälivän sanan, ja nämät lisäsivät vettä Rietun myllyyn.

Olisipa niin kovan kohtauksen luullut vaikuttavan masentavasti Juhoonkin, mutta hän ei vaan ollut taallaankaan koko jutusta. Hän koki vaikittaa ja lohdutella vaimoaan niin paljon kuin voi, mutta kun se ei näyttänyt mitään auttavan, meni hän ulos. Kuoppaansa meni hän silloin. Siellä otti hän esille taasenkin arvopaperinsa ja katseli kauvan ja hartaasti sen punaista lakkaa. Kun hän sieltä palasi, oli Riettu jo sen verran tyyntynyt, että hän voi kuunnella muiden puhetta.

"Mitäpä me noita lehmiä suremme, kyllähän Jumala meille toisia antaa," sanoi Juho luottavasti.

"Kyllähän Jumala hyvinkin sinulle lehmät sarvista tänne taluttaa; kovalla työlläsipä piti entisienkin alku ansaita," sanoi Riettu epäilevästi.

"Sinä, Riettu, teet syntiä Herraa vastaan. Häneltähän tulee onni ja onnettomuus ja hänen tahdostaan saamme me mitä saamme. Väärin on nurkua Herraa vastaan," sanoi Juho nuhtelevasti.

Riettua rupesi hävettämään. Hänestä rupesi tuntumaan siltä, että Juho on sittenkin oikeassa ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan.

Niin. Juho luotti Jumalaansa ja mökkinsä vakuutuskirjaan ja niissä oli hänelle kylläksi; mitä huoli hän silloin lehmistä, karhuista ja muista elämän suruista.

Pian oli kylälle levinnyt tieto, että karhu oli kaatanut Oukkarin molemmat ja ainoat lehmät. Säälin tunne kävi monenkin mielen lävitse, sillä yleiseen tiedettiin, kuinka niukkaa ja karua elämää Oukkarissa eletään. Toisissa ei tämä tieto vaikuttanut yhtään mitään; heistä oli saman tekevä, oliko Oukkarissa lehmiä tai ei, kaatoiko ne karhu tahi oli kaatamatta, elettiinkö siellä hyvästi vai huonosti; kaikki oli heistä yhtäkaikki.

Toisena iltana lehmien löytämisen jälkeen katosi Oukkarin alun toisellakymmenellä oleva, Matti niminen poika. Hänet oli vielä myöhän nähty olevan peltoa purastamassa muka, mutta nyt hän oli kadonnut kuin kaste maahan, eikä tietty, oliko hän joutunut puuhun vai pitkään. Koetettiin huhuilla ja huudella, ja kun ei siitäkään apua ollut, puhalsi Juho jo useat kerrat tuohiseen ämyriinsäkin, jota vaan hätätilassa käytettiin. Vaikka Juhon torvi oli maan kuulu vahvasta äänestään ja vaikka se oli aina eksyksiin joutuneen kotimökille ohjannut, ei kuitenkaan Mattia kuulunut. Levotonta yötä täytyi nyt ruveta viettämään Matin vuoksi, sillä oli jo niin myöhäinen, ettei voinut lähteä häntä etsimäänkään.

Aamulla varhain auringon noustessa tuli Matti, mutta hän ei ollut yksin, sillä hänellä oli kumppanina Römölän Vilho niminen poika. Vilho oli vähän vanhempi Mattia ja hänellä oli kädessä pienireikäinen oravapyssy. Ilo loisti poikien silmistä.

"Missä sinä olet ollut? Koko yön olemme sinua peljänneet; ja missä sinä olet Vilhoon yhtynyt?" sanoi Juho vähän nuhtelevaisesti.

"En minä ole ollut missään pahuudessa... Me -- me olemme, isä, ampuneet karhun," sanoi Matti loistavin silmin.

"Karhun! Älä narraa," sanoi Juho, hypähtäen ylös makuultaan.

"En minä narraa ... emmekö olekin, Vilho?" sanoi Matti.

"Olemme me ampuneet karhun, tosi se on. Ellette usko, niin lähtekää katsomaan," vakuutti Vilho.

Juho pisti päälleen ja sitten lähdettiin karhua katsomaan.

Kun tultiin haaskoille, makasi siinä iso uros-karhu verissään. Metsän kuningas peitettiin vahvasti kuusen havuilla ja jätettiin siihen, sillä mitäpä he sille muuta voivat.

"Kuinka te uskalsitte, tuommoiset poikanulikat, käydä niin vaarallisen elävän kimppuun?" kysyi Juho ihmetellen.

"Uskalsimmepa tuota vaan," sanoi Vilho hymyssä suin, heilutellen uljaasti pyssyänsä.

"Ei lavaa ei mitään."

"Mistäpä semmoisen olisimme saaneet ... tuolta kuusenjuurelta vaan..." sanoi Vilho, viitaten taampana olevaa tiheä-oksaista kuusta.

Juho meni katsomaan ampumapaikkaa ja pojat seurasivat jäljessä.

Kuusi oli maahan asti oksainen ja hyvin luppoinen. Ainoastaan muutamia havuja oli pantu haaskan puolelle suojaksi.

"Tässä me vahtasimme ja tästä minä ammuin... Veitsenikin on jäänyt tuohon...; sen päällä oli pyssynsuu," sanoi Vilho, ottaen veitsensä ja pistäen sen tuppeensa.

"Mutta jos otso olisi tullut tältä puolen?"

"Mutta sepä ei tullut... Korvesta päinhän se..."

"Kuinka se kävi? -- kertokaapas."