Part 4

Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää, törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.

Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta nahasta -- noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka, päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka oli syksyinen kylmä vesi. -- Tuntui niin hyvältä ja miehevältä --, melkein renki-Pekan veroiselta. -- Ja muikut ne niin sulisivat ja lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä hyppelivät ja lipisivät.

Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta aikamies -- melkein muiden veroinen... Tuntui siltä kuin hänestä tulisi ihminen.

Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän oikein säikähti tämän seikan muistaissaan.

"Mitenkäs se onkaan -- tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi ukko pojalta yht'äkkiä.

Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen niin pian vastaamaan.

"Häh -- vai?"

"Kyllähän tuota vähän."

"Vähänkö vaan -- -- niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon... Kumma kun en tuota ennen ole ... -- annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi Uuden testamentin pöydältä.

"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa, mikä sattui eteen aukenemaan.

"Ja -- minä -- kaikene -- tavarani -- kulutane -- köyhäine -- ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.

"Ei se niin ole."

"Häh -- kuinkas?"

Poika luki solkeensa useita värsyjä.

"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse -- osaatko ulkoakin? sanoi ukko ihmetellen.

"Osaahan tuota."

"Mihin asti?"

"Kirjani yli."

"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle...; ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko.

"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet."

"Kukas sitten?"

"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut," sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.

"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun -- -- -- Saat olla meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään.

IV.

Yhä edelleen.

Vuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen mies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki pienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet voineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä.

Oukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta ikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä kasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja ystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin välillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla vaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta, niin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot. Rahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui Oukkarista joltakin.

Eräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä.

"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?" kysyi hän Käkeläiseltä.

"Mitä parasta olla saattaa," vastasi Käkeläinen.

"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä.

"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi itseään? -- Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin," vakuutti ukko.

"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi."

"No, kyllähän tuota --. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan poikasemmallakin, mutta miten voisimme erota," sanoi Käkeläinen.

"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin minä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen minäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi."

Oukkari kutsuttiin saapuville.

"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen," sanoi Käkeläinen pojan tultua.

Poika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut.

"Mitä sanot?" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut ensimäiseen kysymykseen.

"No, ettekö te sitten enään...? Minä luulin, että te vielä..." sanoi poika punastellen.

"Enhän minä sinua ... mutta kun tulisimme poikasella toimeen... Eikähän sinua vähällä palkalla ilkeä, niin..." sanoi Käkelän ukko hämyillen.

"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä," sanoi nuori Oukkari ujosti.

"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. -- Kyllä meilläkin on työtä ja ruokaa," sanoi Römöläinen.

Hän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän siihen tyytyväinen.

"Onhan sitä siinä liiaksikin," sanoi nuorukainen, katsettaankaan lattiasta kohottamatta.

Kun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se tuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin toinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä silmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden.

Nyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein isopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut tarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä, oli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä voitiin nyt edullisesti käyttää.

Juho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. "Olenhan nyt jo niinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan -- -- ainakin renki-Pekan veroinen ... jos en vähän parempikin ... eihän hänellä niin isoa palkkaakaan ... olenhan rippikoulun käynyt mies ja ensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka hyvätkin käyvät useita vuosia... Kitsalan Kallekin kahdesti," mietti Juho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen ihminen, jota tarvitaan.

Römölä oli varakas talo. Isäntä ja emäntä olivat hyvän luontoisia ja niitä harvinaisia rikkaita ihmisiä, jotka pitävät työmiestäkin ihmisenä ja antavat heille arvoa. Tämän tähden ei Juhosta paikkojen vaihdos tuntunut niin pahalta kuin hän pelkäsi. Kuitenkin oli hänellä ensimältä ikävä Käkelään ja sen vuoksi kävikin hän siellä niin usein kuin tilaisuus salli. Pian perehtyi hän kuitenkin uuteen kotiinsa.

Vaikka Juho olikin jo näin nuorena saanut luottamusta, ja sai suuremman palkan kuin moni muu, ei hän ollut kuitenkaan mikään monipuolinen mies. Kun hän ei ollut nuoruudessaan saanut minkäänlaista ohjausta ja oppia minkäänlaiseen teollisuuteen, eipä vielä saanut itsekseenkään harjoitella siihen, jäi hän tökeröksi, niinkuin moni muukin, ja niin oli kun olikin hänellä "peukalo keskellä kämmentä". Kuitenkin oli hän nyt mies, omatakeinen mies, ja tämän voimasta oli hän hankkinut itsellensä tuon jo poikasesta pitäin niin kovin halutun puukon, sillä eihän kuka voinut häntä sitä itsellensä hankkimasta estää.

Niin teki Oukkari, mutta mitäpä siitä oli enään hyvää. Salaa muilta, aivan ypö yksinänsä, koetteli hän vuolta jykerrellä ja valmistella yhtä ja toista kaluntapaista, sillä tunsipa hän vielä nytkin itsessänsä jonkunlaista puutetta siinä suhteessa ja samassa halua jotakin opetella. Mutta "ruuna" aina vaan tuli, yritti hän vielä mitä yrittikin. Näitä yrityksiään ei hän tuonutkaan koskaan muiden näköön, vaan särki ne palasiksi, ja niin ne menivät samaa tietä kuin syntyneetkin olivat.

Näin tavoin supistui Juhon puukon virka päretten kiskomiseen ja vitsojen karsimiseen. Ennestään jo tiedämme, että hän oli jonkunlainen verkon kutoja. Ja kun vielä lisäämme, että hän oli oppinut lisäksi nuotan tiheimmässä perukassa tekemään silmän yhdellä pistolla -- joka taito oli hyvinkin tarpeellinen, kun ei töpelö sormen pää mahtunut pieneen silmään -- niin ovat kaikki käsityöt luetellut, mitä Oukkari-poika kykeni tekemään. -- -- Eipä vielä aivan kaikki, sillä Kitsalasta paimenessa kulkiessaan oli hän oppinut tekemään hyviä tuohisia.

Mutta vaikka Juho olikin näin tökerö käsityön tekijä, raatoi hän isoa työtä kahden edestä. Kun hän pääsi kovan työn rintamaan, kas silloin oli hän oikeassa elementissään. Siinä hän raatoi kuin karhu, hellittämättä ja helpottamatta vähääkään, oli paikka kova tai pehmeä. Poissa piti silloin olla keppamiesten. Aamusta varhain, illasta myöhään, myllehti hän yhtä ahkerasti ja samoin teki hän, oli yksin tai kaksin, joukossa taikka itsekseen. Ei häntä tarvinnut nukittaa eikä nakittaa, vaan hän teki aina yhtä uutterasti, olipa asiat miten olivat; työ oli vaan hänen käskijänsä. -- Niin, kelpasipa Römöläisen semmoista renkiä pitää.

Tämä olikin Römölän isännän mielestä pää-asia, sillä eipä koko pitäjässä harrastettu eikä harjoiteltu yleiseen käsityön tekoa.

Juho ei ollut mikään mallikas mieskään, niinkuin ennestään tiedämme. Päälle päätteeksi oli hänellä niin leveät kämmenet, että kun hän puristi vanhan virsikirjan pitkän painoksen kouraansa, ei sitä näkynyt eikä kuulunut.

Kun hän oli pienuudesta pitäin oppinut yllänsä pitämään tavattoman suuria aikamiesten vanhoja mekkoja, oli hän siihen niin tottunut, etteivät parhaankokoisetkaan vaatteet ottaneet häntä aikaisenakaan oikein seuratakseen. Ne näyttivät olevan ikäänkuin Juhon vieressä, ei erin kaukana, mutta ei oikein lähelläkään. Aina ne näyttivät vaan hänestä erilleen pyrkivän, eikä hän huolinut niitä suurin kohennella. Tavasta hän kuitenkin rinnuksista riuhtasi takkiansa lähemmäksi, kun se kovin kaukana miehestä avonaisena reuhotti ja kohautti molemmin käsin housujansa, kun ne kovin alas valuivat. Paidankaulus se ei koskaan ollut huivin alla, vaan huivi oli paljaalla kaulalla, niinkuin mikäkin vanne, joka on pantu jonkun pölkyn päähän, estämään sen hajoamista. Kengätkin ne tahtoivat olla läntässä milloin yhdelle, kulloin toiselle puolelle.

Niinkuin arvata sopii, ei Oukkari ollut kaiken tämän tähden mikään tyttöjen hempukka. Eikäpä Juhokaan heistä näyttänyt piittaavan niin mitään, eleli ja oleili vaan itseksensä omaa elämäänsä, niinkuin tyttöjä ei olisi olemassakaan.

Kylän kulkija ei Juho ensinkään ollut. Se ei tullut kysymykseenkään että hän olisi yöllä kyliä kulkenut, sillä sitä ei hän koskaan tehnyt. Mutta päivilläkään ei hän halunnut kodistansa mihinkään liikkua, tilaisuudenkaan tarjoutuessa. Pyhäpäivätkin istui hän tavallisesti kotona, lueskellen ahkerasti raamattua, virsikirjaa ja muita kirjoja. Nuorten hommista, puuhista ja leikeistä ei hän välittänyt suurin mitään, mutta kun he kisapaikaksensa valitsivat Römölän taloa lähellä olevan tasaisen hiekkanummen ja kokoontuivat siihen iloansa pitämään, pistäysi Juhokin toisinansa sinne. Ei hän kuitenkaan osaa ottanut toisien iloon, seisoi vaan ullankanteella ja katseli heidän iloaan. Kun sitten sattui miellyttävä ja riehakka kohtaus, vetäysi Juhonkin suu nauruun, mutta ääneensä se ei koskaan päässyt.

Sattuipa sitten niin, että eräänä kesäisenä pyhä-iltana Kitsalankin pojat tulivat Römölän luona oleviin nuorten kisoihin; Oukkari sattui myös olemaan siellä. Toisten siinä remutessa, sattui Kalle vihdoin huomaamaan Juhon.

"Kas vaan! Eikö totta vieköön meidän istukas-Jussikin ole täällä ... eipä olisi uskonut," räyhähti Kalle, kävellen samassa Juhon luo ja potkasten häntä kintuille.

Paheksumisen nurinaa rupesi kuulumaan joukosta.

Juhon ahavoitunut leveä naama lensi entistäkin punaisemmaksi. Hänen huulensa värähtelivät ja kaikki luulivat, että hän ankarasti kostaa tuon julkean hävyttömyyden.

"Minä en ole enään teidän istukkaanne, enkä teidän kiusattavanne ja potkittavanne; ne ajat ovat menneet. -- Voisin ehkä kostaa tuon hävyttömyytesi, mutta minä en tahdo," sanoi Juho vaan sävyisästi.

Hän oli oppinut hillitsemään itsensä.

Kaikki kummastelivat Juhon mielen malttia ja tyyneyttä noin sokaisevassa kohtauksessa. Heidän kunniantuntonsa tuli loukatuksi tuon Kallen hävyttömyyden tähden niin, että he rupesivat yksistä neuvoin häväisemään Kallea ja tämä kävi viimein niin ankaraksi, että Kitsalan pojat katsoivat parhaaksi pötkiä sääriinsä.

Kun sitten palkollisten pestuu-aika taasen tuli, kutsui isäntä Juhon kamariinsa.

"Mitenkä se on, Juho, vieläkö haluat olla meillä renkinä?" kysyi isäntä.

"Kyllähän tuota -- ... mitäpä se hyppelemälläkään paranee."

"Kuinkas sen palkan kanssa on?"

"Kyllä sitä siinä on, mitä minulla nyt on ollut," sanoi Juho lakkiaan pyöritellen.

Sillä ne olivat kaupat tehty, eikä siitä sen enempää puhuttu. Ja niin kauvan kuin Juho Römölässä oli, ei niistä rengin-kaupoista piitattu yhtään mitään. Isäntä ei pyytänyt ei koskenut Juhoa, eikä Juho kysynyt, saako hän olla vielä talossa tahi ei. Kun palkan makson aika tuli, maksoi isäntä palkan ja siihen oli Juho tyytyväinen. Sitten oli hän edelleenkin Römölässä niinkuin kotonaan ainakin.

Eräänä vuonna koetti eräs talon isäntä saada Juhon rengikseen, luvaten vielä isomman palkan kuin hänellä Römölästä oli.

"Kyllä siinä on palkkaa minun laiselleni miehelle, enkä minä lähde tästä talosta pois," sanoi Juho ja siihen se asia jäi.

Tämmöistä elämää elänyt, tämmöistä aikaa viettänyt oli Juho Römölässä jo yhdeksän vuotta ja sen enempää ei oltu koskaan kysytty ei käsketty. Yhtä yhtäkaikkinen oli Juho koko ajan tyttölöille kuin muullekin maailman humulle; oli niinkuin hän olisi katkeroitunut jostakin syystä maailman menoa vastaan.

Mutta kaikella on rajansa. Tulipa Juhon kymmenentenä palvelusvuotena Römölään uusi piika, tuolta toisesta Nätkinän kylästä; Riettuksi häntä kutsuttiin. Hän oli tuommoinen luja jässäkkä, joka ei vähästä kummasta rutistunut korviansa riputtamaan, eikä vaivojansa valittamaan. Leveä- ja punaposkisena, lyhyt ja paksuvartaloisena raatoi hän paksuilla käsivarsillansa kaiket päivät mitä raskaampia maantöitä, kertaakaan uupumatta ja nurkumatta.

Heti kun Riettu Römölään tuli, huomasi hän, ettei Jussi ole Pekkoja pahempi. Vähät huoli hän siitä, etteivät Juhon vaatteet tahtoneet seurata miestä, jos ei paidankaulus pysynyt huivin alla ja jos eivät kengänkannat olleet aina niin suorassa; ne olivat pikku asioita hänen mielestään, sillä Riettu katseli, minkälainen hän oli työnrinnassa; samasia tähtäili Juhokin Rietusta. -- Oli miten oli, mutta he eivät katselleet huonoilla silmillä toisiansa, eikä Juhosta Rietun paksu vartalokaan näyttänyt miltään muulta kuin semmoiselta, jommoisen sen ollakin pitää.

Kuitenkaan nämät eivät tulleet milloinkaan muiden näkyviin, sillä kumpikin heistä oli olevinaan, niinkuin ei mitään olisi.

Vaikka niin oli, viihtyivät he kuitenkin aivan hyvin, silloin kuin he yksissä olivat. Oliko heistä toinen tahi toinen poissa joltakin työpaikalta, tunsi siellä ollut sydämessään salaista kaihoa ja ikävää. Ei ollut oikein selvillä, mitä se oli, mutta painoi se vaan mieltä niin oudosti ja sydän-alassa tuntui niin somalta. -- Ja Riettu se kohteli Juhoa niin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei hän koskaan halveksijan lailla pisteliäästi Juholle puhunut, vaan aina hänen puheensa oli jonkunmoista kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Juhoa kohtaan.

Tämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin oli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu, nimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä pitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui jalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa. Molemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä voimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta. Samoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä Juhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä huolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät, ei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka muut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten tiesivät.

Tällä menolla kului aikaa pari vuotta.

Eräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä mihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen.

"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma," aloitteli Riettu.

"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin," sanoi Juho, katsellen häpeillen ulos ikkunasta.

"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet," jatkoi Riettu.

"Paitsi me," jämäytti Juho.

"Niin, paitsi me ... mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat menneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään," jatkoi Riettu.

"Eikä minunkaan."

"Se on kummallista -- -- ... miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme niin yhdenlaisia...; oikein minusta on kumma! -- -- ettei haluta kyläänkään," tuumaili Riettu.

"Niinköhän."

"Niinpä se on," sanoi Riettu vähän kylmentyneenä Juhon yhtäkaikkisuudesta, joka yhä vaan katseli ulos akkunasta.

Seurasi pitkä äänettömyys ja Juho naputteli sillä välin sormellaan akkuna-ruutua.

"Mitenkä on, Riettu, kävisiköhän se...?" sanoi Juho viimein ja kääntyi Riettuun päin.

"Miks'ei se kävisi," sanoi Riettu, mutta hän kävi entistä punaisemmaksi. -- -- --

Seuraavana pyhänä tuli Juho aamulla varhain isännän kamariin.

"Kävisiköhän se ... -- minä olen ajatellut..." aloitteli Juho.

"Mikä niin?" kysyi isäntä, ollen vielä unen horroksissa.

"Minä olen ajatellut -- tuota noin, että..."

"Että mitä?"

"Että tuo Riettu."

"Minä arvaan...; olenhan sen huomannut. -- Sinä tahtoisit kai sanoa, että menisitte naimisiin."

"Niinhän sitä."

"Ja"

"Enhän minä olisi uskaltanut, mutta..."

"Mutta tahtoisit minua puhemieheksi?" autteli isäntä.

"Niinhän sitä..."

"Mutta eihän kerkeä enään täksi pyhäksi -- muutoin aivan mielelläni," sanoi isäntä.

"Eihän sillä niin kiirettä..." sanoi Juho ja lähti pois kamarista.

Mitään muutosta Juhon ja Rietun elämässä ei huomattu seuraavalla viikolla; he olivat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä vakava isäntäkään siitä mitään virkannut.

Kovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu kuulutettiin avioliittoon.

"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin..." sanoi Kitsalan emäntäkin.

"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan," tokaisi siihen Käkeläinen.

"Niin, mitäs teidän ... kyllähän teidän," sanoi emäntä hieman häveten.

"Mitä väliä siinä on...? -- Ihmisiähän hekin ovat," sanoi Käkelän ukko, käänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään pois.

Mieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin -- orleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta siitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä kaikenlaisesta rapakosta ja liasta.

"Nuokin nyt ... tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei ole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee ... kyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita taasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme... Ja tuo Käkeläinenkin sitten..." mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa omalta kannaltaan.

Kun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet, pidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta siirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin Römölän ja Käkelän isäntä-väelle.

Näin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa, sillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä Riettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut.

Edelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja piika ainakin.

Ajan-oloon kävi kuitenkin niin, että eräs Oukkari tuli entisten lisäksi Römölään, ja tämä ei ollut Juhon ja Rietun mielestä oikein sopevaa siihen asemaan nähden, missä he tunsivat olevansa. Vaikkei talon puolelta tätä vastaan tehty pienintäkään muistutusta, vaivasi se asia kuitenkin Juhon ja Rietun mieltä, sillä myötäänsä täytyi kuitenkin jonkun henkilön olla heille erotetussa huoneen nurkassa hoitelemassa vaativaa pikku Oukkaria, jos heidän mieli oli myötäänsä olla työssä.

V.

Toiset tuumat.

"Kuinkahan se on...? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät asiat ole oikein... -- Tuo lapsihan se...", aloitteli Riettu eräänä iltana maata pannessaan puhelemaan.

"Niinkö sinustakin...? Niin minustakin," sanoi Juho.

"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin huomaavinani, ettei ole niinkuin ennen," jatkoi Riettu.

"Niin minäkin."

"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka huonemiehiksi," esitteli Riettu.

"Eihän toki huonemiehiksi...; ei sekään hääviä... Parempihan toki torpparinakin..." arveli Juho.

"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka ... vaikkapa huonompikin -- eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään kaikki niin hyviä päiviä elä," arveli Riettu.

"Maailma on niin monittain...; eläväthän Käkeläisetkin ... -- onhan ihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa," puolusteli Juho jo kauvan hautuneita mielipiteitään.

"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin -- voi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää itsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme --; olisihan se niin hyvä -- Juho kulta," tuumaili Riettu, halaillen Juhoa.

"Älähän nyt tuossa -- olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä kuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan kaupantekoon," ilmoitteli Juho.

"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. -- Voi Juho-kulta! Mene heti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki -- olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta," hopitti Riettu.

"Maltahan nyt -- kyllähän minä, kun joudun," sanoi Juho ja käännähti toiselle kyljelle.

Huomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa.

"Kyllä kaiketi minä -- miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan -- miks'enkäs minä... Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös täytyy olla -- sehän on tietty... Eihän sitä toki muutoin," tuumaili Kiverä kaupanteon aikana.

"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, -- kuinkas muutoin," myönteli Juho.

"Senhän minä tiedänkin --... Olethan sinä... Kyllähän sinä osaat työtä tehdä -- kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada," tuumaili Kiverä.

"Mistähän se saataisiin?"

"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään -- onhan niitä, mutta kyllä siltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä hänen luoksensa," esitteli Kiverä.

"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?" ehdoitteli Juho.

"Mitäpä me hänellä...? Kyllä kaiketi se siltavoutikin... Hän on ymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä...; kyllä hän ymmärtää," vastusteli Kiverä.

Lähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään.

Siltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin kirjain teettäjät vastaan.

Niinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön; Kiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi vuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa, toisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä pysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla joka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu, esitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen: "Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin koroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee."