Part 2

Semmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi sätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: "Ei tuosta tule ihmistä pahastakaan." Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin kummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli kuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon saman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja heidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet, eikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat parhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat; olivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata pehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa kamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja yönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä käyrähtämään. -- Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa, eikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat... Heitä ei haivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan...; saivat tehdä pahaakin, eikä sittenkään... Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja mielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä tule.

Niin, väliähän sitä oli hänellä ja talon pojilla, olipa oikein kosoltakin. "Ehkäpä hänestä ei tulekaan ihmistä," mietti hän. "Eivät suinkaan sitä muutoin alituisesti hokisi ja tottapa he tietävät, mistä ihminen tulee, mistä ei ... eivät kai sitä aina muutoin -- -- eivät hokisikaan ... tottapa he tietävät..."

Näitä miettiessään mitteli poika mielessään omaa itseään ja vertaili kokoansa ikäänsä. Hän tuntui mielestänsä niin pieneltä, nykertyneeltä ja kuivettuneelta, vertaillessaan itseään muihin saman-ikäisiin poikiin. Mikä suuri väli. "Toiset olivat isompia ja lihavampia, ja raskaampiakin kai ne olivat kuin hän --. Heistä kai tulee ihmisiä -- ... ehkäpä jo lienevätkin, mutta mitäs minusta tulee? Ei mitään..."

Näitä mietti poika itsekseen ja vähitellen juurtui häneen se ajatus, ettei hänestä ihmistä tulekaan, ja Jumalakinhan rakastaa vaan ihmisiä. Äiti-vainaja muistui niin elävänä hänen mieleensä. Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka häntä oli rakastanut niin sanomattoman suurella rakkaudella, mutta tuonen kylmä käsi vei senkin pois. -- Voi, voi!

Poika rupesi katsoa tuijottamaan suuriin kenkärajoihinsa ja pitkiin röijynsä hihoihin. Niitä hän katsoi ja katsoi, eikä huomannut mitään muuta ympärillänsä. Jos kuinkakin hän katsoi niihin, ei hän kuitenkaan muuta ymmärtänyt, kuin sen, että ne olivat muistuttavina todistajina hänen huonoudestansa. Viimein raukesi hän katkeraan itkuun näitä kaikkia miettiessään.

Tavasta oli pojalla sekin halu, että yrittää jotakin tekemään. "Jospa edes olisi veitsi, että saisi kovertaa lusikkaa itselleen, tai jotakin tuommoista niverä-piippua. Mutta ei; mistäpä semmoinen tulisi. Kaikki sanovat, ettei hänestä ihmistä tule, mutta kukaan ei häntä ohjaa, eikä anna hänelle minkäänlaista asetta. Kyllähän renki-Pekan puukko on tuolla seinän raossa, tuolla noin, akkunan yläpuolella, mutta kukapa siihen tohtisi koskea, sillä onhan hän kahdeksan vuotta jo palvellut taloa parhaimpana renkinä, ja hän on kai jo päässyt ihmiseksi --- niin, niin, kukapa sitä tohtii ja uskaltaa..." mietti poika.

Viettelys se kuitenkin oli pojalle. Lakkaamatta katsoi hän siihen, vaikka pikku Jannekin itki. Se näytti niin lupaavalta ja viettelevältä; oli niinkuin puukko olisi sanonut: tässä on sinun tulevaisuutesi. Niin, siinähän se puukko oli ja siinä myös poika mietteillensä, mutta renki-Pekka -- puukon omistaja, tuo, joka oli jo ihminen...? Olihan hän nyt sydänmaalla tervaksia särkemässä oikein viikkokunnissa.

Poika ei voinut viettelystä kestää. Päivästä toiseen katsoi hän vaan tuota seinänraossa olevaa veistä. "Mitähän, jos minä ottaisin tuon ja koettaisin vuoleskella sillä jotakin? Eihän ne kuitenkaan tiedä, eikähän tässä mitään muutoinkaan tule. Otan, kun otankin ja koetan nakerrella minkä voin," mietti hän edelleen.

Poika nousi penkille ja koetti kurottaa, mutta ei vaan ollut ylettyä; ylettyi kuitenkin viimein, kun hyvin kurotti ja varpailleen nousi, ja renki-Pekan puukko oli kun olikin hänen kädessään.

Voi kun nyt oli hyvä pojan mielestä. Vaikka pää olikin niin paksu kuin perunapulkin, sai sillä kuitenkin lastuja irti. Poika pukarti nyt niin, että lastuja pirisi ympäri huonetta.

"Voi, voi! Kun on ottanut renki-Pekan puukon, tuolta seinän raosta -- tuo istukas... -- Tylsyttää sen -- ja, ja särkee. -- Minä menen äidille sanomaan," huusi Kalle niminen talon poika, kun näki istukas-pojan vuolta jykertelevän loukossa.

Huutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain kanssa takaisin.

"Eikö sen ryökäle ... kyllä minä sinun ... no uskaltaakin se... Vai otit sinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi ... voisitpa katkaistakin sen," säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta, tuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti.

Sitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon kuin ylettyi.

"Annahan sen veitsen vaan olla siinä ... näenhän minä, jos sinä sitä siitä ... senkin mokoma... Jos kosket, niin kyllä minä sinun..." sanoi emäntä säyhyten.

Hän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti poikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan päin ja sanoi: "Muistakin kantaa puut huoneisin!" -- Se olikin ollut alusta aikain pojan yhtenä työlaatuna.

Kun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin huoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan mennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä.

Semmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä huoneesen.

"Oletkos nyt puita kantanut...? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös nyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa...? Pääsetkös siitä...", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta.

Vesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen suurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat keijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri kuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. -- Kuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua.

Ennenkuin miehet kerkesivät lauvantaina metsästä tultuaan huoneesenkaan tulla, olivat talon pojat jo porstuassa huutamassa, että istukas oli ottanut renki-Pekan puukon.

"Minunko puukkoni? -- Ka sen vie ... senkin täikassia -- --! Uskaltaakin se ryökäle ottaa sen tylsyttääkseen... Olisi sen vielä katkaissut," melusi renki-Pekka ja tormasi huoneesen tultuansa penkille, tunnustelemaan ja tutkimaan tuota niin suureen vaaraan joutunutta puukkoansa.

"No, ei tuo tuolle toki mitään suurempaa vaaraa ole saanut, mutta tykyttänyt on pakana, kovasti tykyttänyt -- joka oli niin kovin terävä... Mutta otahan se vasta, senkin kutjale..." sanoi hän sitten.

"Niin, ja arvelepas, minkälaiseksi se olisi sen pannut, ellen minä olisi saanut sitä siltä pois," sanoi emäntä, joka juuri oli tullut huoneesen.

"Olipa hyvä, että satuitte näkemään ... muuten nyt puukotta ... ja niin kauvan kuin se on ollut ... viisi vuotta," sanoi renki-Pekka, hyvillänsä tuosta onnesta.

"Minä sen ensiksi näin ja sanoin äidille," sanoi Kalle poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut ilmoittaa, että hänelläkin on iso osa tuossa suuressa pelastustyössä.

"Parasta on, ettet sitä enään tuohon seinään ... ottaa vielä ... mikä sen tietää... Parasta on, että vien sen kaappiini ja annan aina sieltä sinulle, kuu tarvitset," esitteli emäntä toimellisesti.

"Parasta se on," sanoi renki-Pekka ja kaikki muutkin sanoivat, että se on parasta.

Ja kaappiinsa, lukon taa, vei emäntä niin suuressa vaarassa olleen puukon.

Minkälainen sitten oli tuo puukko, jolle niin iso arvo annettiin ja josta niin suurta melua pidettiin? Ei se juuri niin häävi ollut, tuommoinen päre-puukko vaan. Pääkin siinä oli niin paksu, etteivät pitkätkään sormet olleet sen ympärille ylettyä, sillä terä oli pistetty ymmyrkäiseen koivuhalon palaseen, josta hädin tuskin kuori oli pois raavittu. Eipä terän kanssakaan ollut paljon paremmasti laita. Sen teränsuu oli niin mylääntynyt ja paksu, että se oli kuin silahkan maha. Muutoin oli se sekä päineen että terineen niin piintynyt ja mustunut kärpästen jätteistä ja muusta liasta, ettei siinä missään näkynyt alkuperäistä väriä.

Ei Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä kykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin muihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin ollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut nakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää ei hänelle suotu.

Tästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika mitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli hänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti renki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään tahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että Pekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt noin tökeröksi.

Niin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä sättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin ja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja repimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta raskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti hyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä hartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä.

Talossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut talossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana. Hän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut pilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan; useinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun niin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin, sillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti. Ensimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta vähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo sai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän kovalla tiellä.

Tämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi niin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta siitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä täytyi rajoittaa.

Talviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli pahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin paljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa, olipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen tähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän yhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen. Toisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut tassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja tuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin elähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja kotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana.

Näihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin paljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina pikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella telmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt heidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan kuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan ja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun, sillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen oli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella, vaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut.

Pitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän veti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä, tirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä luonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja tätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla -- parempi kuin ennen moneen aikaan -- paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi.

Pikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä kaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa hän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku Janne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti hän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa, lapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen siten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten parhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta makuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän olisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti hoiteli.

Huolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan lapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä enemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä. Huolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin kuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle katselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän kyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret kengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä, sillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli kyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa ja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen etemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin kuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien temmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin lyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti, vaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli hän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella tirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään siitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla, aivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän oli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken tyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä takkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä olihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita edessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa vuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen lyhyt-aikaisiin hoitelemisiin.

Tämmöistä oli pojan elämä ja toiminta useampana ensimäisenä vuotena, mutta höltyihän se loppupuolella kuitenkin sen kautta, että hän pantiin karjaa paimentamaan. Ei ollut sekään hauskaa tointa, mutta kuitenkin parempaa entistä. Olihan toki raitista ilmaa haukattavana yllin kyllin; vilppaisempikin oli paljon kuin tuolla huoneessa, eikä tarvinnut päiväkausia istua yhdessä paikassa kehtoa liikuttamassa. Saihan siellä vapaasti hypellä mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle, juosta vasikkain kanssa kilpaa ja silpoilla puihin, ja tämä oli pojan mielestä iso muutos parempaan päin. Pirjo toimitti usein hänen mukaansa tuon niin halutun veitsen ja pojasta tuntui siltä kuin hän olisi päässyt hyvin arvokkaasen taideteokseen käsiksi.

Poika oli jo viidennellätoista ikävuodellaan. Viimeisinä vuosina oli hän paljon kasonnut ja vahvistunut, vaikkei sitä poika itsekään suuresti huomannut, sitä vähemmin muut, heidän mielestään kun pojasta ei kuitenkaan tule ihmistä.

II.

Eipä se paljon parannut.

On eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin menossa -- mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin istukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli hänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen leipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta ja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon; omasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen.

Ilma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko paistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut.

Omituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen; tuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen paimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän oikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti seljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun, jota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla syytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli hänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin olivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli poika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein mitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja somalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle, eivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta -- ja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. -- Oli miten oli, mutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet, aikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt -- sopivat niin hyvästi yllekin ... ja mistäpä tietävät, että ne vanhoista ovat tehdyt...

Olipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat -- paikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä tuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka nuottaveneeksi.

Tämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä se tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma ansionsa. --

Pojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli rovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen herran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina silloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta pitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä takaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä kiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa, että kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja uhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi ensimäisiin lukusiin.

Tästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan olevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut. Lukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta kun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä semmoisenaan ihmisten ilmoille viedä.

Kun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä aprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee.

"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät," arveli isäntä.

"Kylläpä se olisi liika kulutus... Eiköhän Kallen vanhat...?" tuumi emäntä.

"Eihän tuolla Kallellakaan...; kovin on huonot arkivaatteet -- paikatut... Täytyy katsoa omaakin arvoa -- -- häväisisivät vielä... Ei muuta neuvoa kuin uudet...; saahan nuot sitten pois," intteli isäntä.

"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka ... vielä -- --. Omat pojatkin kasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle -- -- menisivät hukkaan -- --. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat liian hyvät," tenäsi emäntä.

"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa häpeätä," sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois.

Tästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin raataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin vaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne renki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut mielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne pitivät enintä vettäkin.

Kun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun talonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei niin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet koetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa. Kun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta poika ei vaan takertunut.

Luettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin juhlalliseen asemaan.

"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti pojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan --; se olkoon teille kunniaksi sanottu," sanoi sitten rovasti.

"Kyllähän sitä -- ... onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota -- niin, Jumala on antanut," sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä pyyhiskellen silmistänsä.

Kun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän:

"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne ei osaa paljon mitään."

Samassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin.

"Tuota -- eikö se saa sanaa?" sanoi emäntä punastellen.

"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku. Se minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt on vika?" sanoi rovasti perään-antamattomasti.

"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä huonompi pää kuin tuolla ruotipojalla," koki emäntä sanoa.

"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä ei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain luku näytä edistyvän siitä siihen," sanoi rovasti ja päästi heidät menemään.

Punastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien edestä.

Kovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua. Ruoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he tunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet kunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan se kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat oikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne tuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut vaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet häpeään hänen tähtensä. -- Omille pojille hankittiin kotiin opettaja, jonka tuli heitä opettaa lukemaan. -- -- --

Tällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka hänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä.

Paitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli kiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli eläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän tuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut se halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin sanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä suinkaan isäntäväen hyvyytenä.

Se oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua, mikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti oli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen kiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt se oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa metsään.