Part 11

Syvin hiljaisuus ja alakuloisuus saavutti sisarukset.

Kappaleen ajan kuluttua meni vanhin sisaruksista pikku Tiinan luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Nyt me menemme."

"Menkää te vaan, minä en jaksa ... mutta kun kuulen, niin minun on parempi," sanoi pikku Tiina ja painoi raukeat silmänsä kiinni.

Näin tapahtui useana päivänä.

"Kuulkaa!... Menettekö te taas sinne ... tuonne navettaan...? Onko se meidän kukko jo tullut kotia? -- -- Se on niin komea, komeampi kuin pappilan," sanoi pikku Tiina eräänä päivänä toisille lapsille.

Lapset olivat viime kesänä käyneet vanhempiensa kanssa kirkolla; silloin olivat he käyneet pappilassakin. Ihmetellen olivat lapset katselleet kanakarjaa ja sitäkin enemmän karjan ylpeää isäntää, kukkoa, mikä korkeasti kirkuen näytti heidän mielestänsä hirmuisen mahtipontiselta ja käskevältä. Olipa kanakarja lasten mielestä jotenkin yhtäläinen kyläläisien itsiensäkin kanssa, koskapa he olivat puolikesuja ja kuitenkin siksi arkoja, etteivät kiinni antaneet, mutta kukko oli vaan komea ja käskevä.

Kun he tältä kyläretkeltä kotiin tulivat, tuli huuhkaja aivan Oukkarin mökin viereen ja alkoi siinä huuhkata jyryyttää. Ensimältä säikähtivät lapset tuota rumaa ääntä niinkuin jotakin hirmua. Mutta kun Juho heille näytti linnun ja selitti, että se on heidän kukko, rupesivat lapset todellakin pitämään huuhkajaa omana omaisuutenaan ja kukkonaan. Sen äänteleminenkin tuli heille niin kodikkaaksi ja oli heidän mielestään paljon kauniimpaa kuin pappilan kukon.

Syksyin, keväimin tuli huuhkaja säännöllisesti Oukkarin mökin luo ja ilmoitti säännöttömällä rumalla äänellänsä läsnäolonsa. Silloin aina lapset menivät ihastuksella kukkoansa katsomaan ja kuuntelemaan; eipä kummakaan, sillä olihan se heidän mielestään paljon parempi pappilan pöyhkeilevää ja ylpeätä kukkoa.

Tätä kaipasi nyt pikku Tiina, sillä eihän huuhkajaa ollut taaskaan kuulunut pitkiin aikoihin, talvi kun oli -- ja Tiinan oli niin paha olla, kun poltti kovasti ja tuntui kovin tukalalta. Olisihan ollut parempi, kun olisi kyennyt menemään navettaan, toisien kanssa laulun mukaan pyörimään patsaan ympärillä, mutta sitäpä ei kyennytkään tekemään, eikä kukkoakaan kuulunut -- -- -- oli vaan niin tukala, paha ja ikävä.

"Nyt on talvi, ei meidän kukko ole vielä tullut," sanoi Kaisa niminen sisar sairaalle siskolleen, hellästi puristaen häntä kaulasta.

"No, menkää te sitten navettaan leikkimään ... minunkin on sittemmin parempi ... tottahan meidänkin kukko tulee, kun aika joutuu ja silloin on parempi -- -- Tiinaa väsyttää," sanoi sairas ja hän vaipui hermottomana vuoteelleen.

"Nyt me menemme taasenkin navettaan," sanoi Kaisa sisar eräänä päivänä osan-ottavalle, sairastavalle siskolleen.

"Niinkö -- navettaanko patsaan ympärille?...

"Meidän kukkoko -- --? onhan se komea, komeampi kuin pappilan -- sitä oli niin hyvä katsoa...; hyväpä oli siellä patsaan ympärilläkin olla, mutta enhän voi," sanoi sairas katkonaisesti. Samassa valahti hän maaperävuoteellensa ja elämän kovuus oli uhrinsa ottanut.

Siihen jäi toisien lastenkin meno navettaan ja tänään ei ollut ketään patsaan ympärillä pyörimässä.

Pikku Tiina se vietiin navettaan, mutta kalpeampana ja tyyneempänä entistään. Eipä hän pyrkinyt enään patsaan ympärille pyörimään, eikä mahtavaa kukkoaan kuulemaan; tyyneenä ja rauhaisena makasi hän vaan isän veistämällä laudalla navetassa.

Seuraavina päivinä kävivät toiset lapset kuten ennenkin navetassa, mutta nyt eivät hekään pyörineet patsaan ympäri, vaan syleilivät rakasta siskoaan ja leikkikumppaniaan, mikä oli heidät jättänyt. -- -- --

Niinhän se oli. Pikku Tiina haalattiin kirkolle ja olipa vähältä, ettei hän ollut nyt yhtä suuri kuin muutkin onnellisemmat. Hautausmaan syrjäiseen kolkkaan oli hiekkakankaasen kaivettu kolo hänellekin, samaan tarhaan kuin kaikille muillekin, ja siihen kytkähti pikku Tiina lepoonsa yhtä hyvästi kuin mikäkin muu yhteiskunnan paras pohatta. -- Siinä suhteessa oli pikku Tiinallakin täydelliset yhteiskunnalliset oikeudet. Totta kyllä on, ettei saattojoukossa ollut mitään loistavaa seuraa, mutta oli siinä kuitenkin isä, äiti ja sisarjoukko, ja he ehkä tiesivät ja tunsivat köyhän kohtalosta enemmän kuin koko maailma yhteensä.

Niin. Vähitellen haihtui Oukkarilaisista tuokin surun tunne, sillä olihan se vaan sallimuksen tahto. Olisihan annettu vaatetta ja ruokaa Tiinallekin kyllitellen, jos olisi voitu. Olisihan kaikki elämän tarpeet ja mukavuudet laitettu koko perheellekin, kun vaan olisi voitu. Oli yritetty kaikki mitä oli voitu, mutta sittenkin oli kaikenlaisia vajavuuksia ja puutoksia. Katkeralta tosin tuntui Oukkarin vanhuksista ajatus, että eiköhän se olisi voinut toisinkin olla, mutta eiväthän parhaalla tahdollakaan voimat riittäneet ja minkäpä sille sitten tekee. -- -- --

Yhä enemmän kiintyivät jäljelle jääneet Oukkarin lapset tuohon heille vasta tulleesen ja osaa-ottavaan tukki-Taavettiin. Eipä kummakaan, sillä eihän usein oltu Oukkarissa vieraita nähty, sitä vähemmin semmoisia, joilla olisi hevonenkin. Jos hän milloin ajoi mökille, ei hän sinne salaa päässyt, sillä lapset siitä kyllä huolen pitivät, ettei niin saanut käydä.

Tämä Taavetti oli lapsille koko lohdutus tämän surun aikana, sillä olihan hän niin ystävällinen.

"Mitenkähän on, saako pikku Tiina pyöriä patsaan ympäri, vaikka hän on kuollutkin?" kysyivät lapset eräänä kertana Taavetilta.

"Saa se; paljon paremman patsaan ympärillä pyörii Tiina nyt kuin teistä yksikään," sanoi Taavetti ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä.

Sittenkuin Taavetti taaskin lähti hevosellaan metsään ajamaan, oli koko Oukkarin lapsiliuta hänen kannaksillaan.

"Kyllä se niin on, että teidän täytyy nyt kotiin palata, sillä olettehan alastomia kuin nykityt linnut," sanoi Taavetti kappaleen matkan päässä lapsille, jotka kaikin mokomin kokivat pysytellä kannaksilla.

"Ei ... antakaa meidän vielä olla... Ei meillä ole vilu ... kyllä me vielä..." kokivat lapset sanoa, vaikka huulet olivat siniset ja vaikka kylmän tähden hampaat värisemisestä niin kalisivat, ettei puheesta tahtonut tulla mitään. Vihdoin lähtivät he juosta vilistämään takaisin, että lumi suihtusi, ja niin oli saatu taaskin haluttua kyytiä.

Eräänä tämmöisenä kertana oli Kaisa niminen tyttö taasenkin Taavetin kannaksilla. Hän koetti pelkästä säälistä häätää puoli-alastonta lasta palaamaan takaisin, mutta tyttö ei vaan taipunut.

"En minä ennenkuin vaarakupeen kivellä..." sanoi hän vaan ja olla jauvotti kannaksilla.

Vaarakupeen kiven kohdalla pudottikin tyttö itsensä kannaksilta, niinkuin luvannutkin oli, mutta kaatui kinokseen.

Tytön yllä ei ollut muuta kuin kulunut läningin tapaan kursittu vaate; joku hakaspari piti sitä takaapäin kiinni.

Tytön kaatuissa lumipurkuun, aukesivat nuot hakasparit ja läninkiresu soljahti pois päältä vyötäreitä myöten. Silloin huomasi Taavetti, ettei tyttöraiskalla ollut edes paidan ransaakaan. -- Aivan paljain ihoin muljahti hän hankeen.

Vieras säikähti tuosta kolttosesta niin, että hän seisotti hevosen ja riensi apuun.

"Ei, ei... Kyllä minä tästä..." sanoi tyttö ja samassa hyppäsi hän ylös, vetäsi läninkiresun ylleen ja lähti juosta vilistämään mökkiä kohden, niin että lumi pölisi.

Vieras hämmästyi tuosta tepposesta niin, ettei hän voinut toviin aikaan paikalta liikkua. Hän katsoa tuijotti tytön jälkeen niin kauvan kuin hän pääsi mökin ovesta sisälle.

Kun vieras palasi metsästä, juoksi tyttö häntä vastaan pihalle.

"Pääsinpä minä sieltä itsekin," sanoi hän, nauraa virnistellen ja oli niin iloinen kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Tämmöisiä yhä uusia näkö-aloja aukesi ehtimiseen vieraan eteen Oukkarissa, ja hän suuresti kummaili sitä mielessään, etteivät kaikki Oukkarin lapset olleet kuolleet elämän puutoksiin. -- -- --

Juho piti aina vaan sangen tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta: etenkin heidän rehellisyyttänsä piti hän tarkasti silmällä.

Äidin kanssa kävivät lapset joskus kylällä, niinkuin kirkossa ja lukusioilla, sillä Juho, ainoana työmiehenä, ei joutanut niin vähäväkisen ja hidaskulkuisen joukon johtajaksi.

Näiltä retkiltänsä toivat lapset kotiin tullessansa minkä mitäkin kalua ja esinettä. Häävejä ne eivät tosin olleet, mutta onhan lapsi aina halukas omistamaan ja haltuunsa saamaan semmoista, jota ei hänellä itsellään ole, vaikkeivät ne muiden mielestä olisikaan mistään arvosta. Nämät eivät olleetkaan sen parempia kuin muilta hyljätyitä ja pois nakatuita mitättömiä ja arvottomia kappaleita, niinkuin rikkeimiä pulloja, posliinin- ja kivikupinpalasia ja muuta semmoista. Kuitenkin olivat nämät Oukkarin lapsista suuresta arvosta heidän tavarastossaan, sillä eihän heillä itsellään mitään semmoista ylellisyystavaraa ollut. Näitä mielikalujaan kokoilivat he rikkaläjistä, nurkkien takaa ja mistä milloinkin sattuivat niitä löytämään, eikä äiti ollut millänsäkään koko tuosta lasten tavaran kokoamisesta.

Kaukaan aikaan ei Juho näistä uusista tavaranlisistä tiennyt yhtään mitään, sillä lapset pitivät niitä piilossa jossakin metsänkolossa Lemmesvaaran rinteellä. Tämä oli heidän talospaikkansa ja se oli oikea juhla, kun he kesäisinä aikoina kokoontuivat joskus hetkeksi näitä aarteitansa ihailemaan. -- Vaikkei näistä tämmöisistä isä ollut koskaan mitään puhunut, oli lapsilla kuitenkin vaistomainen aavistus, ettei hän niitä suvaitsisi; tämän tähden pitivät he aarrettansa isältä salassa.

Muutamana kesänä kävi Riettu erään poikansa kanssa lähimmässä kaupungissa. Hänellä oli sinne jotakin asiaa ja pojan otti hän mukaansa huvikseen, eikä sitä varten, että hänestä mitään apua olisi ollut. Poika olikin vaan kymmenvuotias ja siis tasaväkinen vanhanpuoleisen äitinsä kanssa jalan kävelemään tuota kymmenen peninkulman pituista matkaa.

Kiireesti ei matka kulunut, mutta perille sitä vihdoin kumminkin tultiin.

Voi kuinka paljon katselemista oli äidillä ja pojalla kaupungissa. Tuntui siltä kuin eivät he olisi valveellaankaan, vaan näkisivät unta jostakin satumaailmasta. Kuinka toisenlaisia olivat nuot monikertaiset, isoilla akkunoilla varustetut ja komeiksi maalatut pytingit, kuin heidän mökkinsä tuolla Lemmesvaaran korvessa. Ja entä ihmiset sitten? He näyttivät noiden yksinkertaisten sydänmaan asukasten mielestä niin kummallisilta, hienoilta, heikoilta ja pyntätyiltä, että Riettu poikineen pelkäsi heidät raukeevan yhteen tyhjään kuin saippuarakot, jotka hetken loistavat kauneilla väreillänsä, mutta pian sitten sammuvat.

Niin. Eipä Riettu poikineen juuri hyvää ajatellut viimein koko tuosta ihmeellisestä kaupungista. Kaikkialla luulivat he näkevänsä teeskentelyä, tekokopeutta, luuloittelevaisuutta ja käskeväistä komentavaisuutta, jotka kaikki kuitenkaan eivät heidän mielestään olleet mitään muuta kuin tyhmien, tai oikeimmittain kokemattomien varalta keksityitä juonia.

Kauniit rakennukset ja niissä asuvat hienohenkiset ja -tuntoiset asukkaat rupesivat inhottamaan Riettua ja poikaa. Katukivet ja maa tuntuivat polttelevan heidän jalkojansa ja koko heidän vähäpätöisyytensä tuntui kutistuvan kokoon, ja tulevan niin pieneksi ja mitättömäksi. Pois, pois vaan teki heidän mielensä näiltä turhuuden markkinoilta, missä eivät he luulleet tunnolla olevan mitään siaa. Tuonne kovaan kotiin paloi heidän mielensä, sillä siellähän sai olla vapaana, muiden pilkkaamatta, käskemättä, komentamatta ja huonouttaan häpeämättä, niin, ja vetää vapaata, raitista Jumalan ilmaa keuhkoihinsa, ja olla laillansa maailman valloittajana.

Semmoista sekavaa tunnettahan sitä oli heillä kaupungin menosta, ja eivät he itsekään tienneet, oliko se oikein vai väärin, mutta semmoiselta se heistä tuntui.

Kun näin asiat olivat, koki Riettu kiireen mukaan toimittaa niin, että he pääsisivät lähtemään tuonne metsämökkiin, joka oli heidän ominainen ja omavaltainen maailmansa.

Kun tämmöiset mielipiteet kerran pääsivät vallalle noissa ensikertaa kaupungissa kävijöissä, eipä kauvan viipynyt, ennenkuin Riettu poikineen oli taasenkin tallustelemassa kotiansa kohden.

Kaupungissa ollessaan oli pojalla hyvä tilaisuus kartuttaa tuota heidän -- lasten -- omatakeista tavarastoaan. Hänen mielestään oli niin paljon tarpeettomana pois viskattu semmoista tavaraa, joka heille muka olisi isosta arvosta. Niitä hän kokoili suurella mielihalulla sieltä täältä ja pani omaan kassaansa. Paljon arvokkaampi oli tämä kokoelma kuin se, mikä siellä kotona oli. Paitsi kauniita, oikein kullatuita posliinin palasia, oli siinä melkein eheitä kahvikuppeja ja vateja, aivan terveitä hajuvesi-pulloja, kauniine nimileimoineen ja palkintomerkkeineen; samaten tyhjiä kengänmuste- ja ruo'astensailytysrasioita, mitkä tyhjennettyinä olivat pois viskattu. Näitä hyvyyksiä oli viimeiseltä karttunut pojalle niin paljon, että hänen oli mahdoton voida niitä kaikkia kotiin viedä. Tämän tähden täytyi pojan tehdä kalujensa kanssa valikoiminen, mitä hän veisi ja mitä jättäisi, mutta vaikea tehtävä se oli. Senkin seitsemään kertaan hän niitä katseli, käänteli ja väänteli, punnitsi sormissaan ja mietti, mutta tolkkua ei tahtonut tulla, sillä olisihan kaikki olleet vietäviä, mutta voimat kun eivät riittäneet. Viimein täytyi hänen jonkunmoinen vaali tehdä ja näitä valituitakin karttui niin paljon, että niissä oli kyllä hänelle kantamista.

Näistä pojan puuhista ei Riettu tiennyt mitään. Vasta kotimatkalla kysyi hän pojalta, mitä tämän pussissa oli, kun se niin kalahteli. Poika selitti kokoilleensa kaupungissa ollessaan ulosviskatuita kapineita ja vievänsä ne toisille lapsille tuliaisiksi. Siihen selitykseen Riettu tyytyikin ja sitten ei niistä puhuttu koko kotimatkalla mitään.

Iso ilo nousi Oukkarissa, kun Riettu ja poika tulivat kotiin. Juho ja lapset kokoontuivat tulleitten ympärille ja tulvanaan sateli kysymyksiä ja vastauksia kahden puolen. Ilo ja tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoista. Eipä kummakaan, sillä olihan kaksi heidän perheensä jäsenistä käynyt tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta he niin usein olivat kuulleet puhuttavan.

Kun ne vähät makeiset olivat jaettu lapsille, mitkä Riettu oli mukanansa tuonut, koetti Juho pojan pussia ja sanoi:

"Mitäs täällä on?"

Se kalahti Juhon mielestä niin oudosti.

"Mitä lienee poika kaupungista kokoillut toisille lapsille tuomisiksi," sanoi Riettu.

"Kokoillut kaupungista...! Niinkö --?" sanoi Juho vaaleten.

"Niinpä juuri...; mitäs kummaa siinä sitten olisi?" sanoi Riettu huolimattomasti.

"Mitäkö kummaa...? Minusta tuntuu, että puheessasi oli jotakin semmoista, jota ei siinä saisi olla. -- Kokoillut, se on sama kuin itse ottaa ja itse ottaminen ei ole mikään muu kuin varkaus. Hyvä Jumala...! Ja mitä lienevät vielä tuolla pussissa?" puheli Juho hätäyksissään.

"Ei niitä ole varastettu," sanoi Riettu yhtäkaikkisesti.

"Ovatko ne sitten pyydetyt, vai?" sanoi Juho ja katsoi terävästi Riettua silmiin.

"No, ei niitä juuri ole pyydettykään, mutta eivät ne sen veroisia taida ollakaan," arveli Riettu.

"Vaikkeivät ne olisi tinanapin veroisia yhteensäkään, niin sittenkään ei niitä ole lupa omin lupinsa ottaa... 'Joka varastaa neulan, se varastaa naulan ja joka varastaa naulan, se varastaa naskalimen ja joka varastaa naskalimen, se varastaa muutakin.' -- Vähästä alkaa synnin juuri ja rikoksen tie, ja ne ovat hyvät juurtumaan... Minä tahdon nähdä ne synnin saaliit," puheli Juho totuudessa.

Pelvollaan oli poika, kun hän vapisevin käsin näpläsi monikertaan nuoralla solmieltua pussiansa auki. Hänellä kyllä oli tieto, kuinka ankaran tarkka isä oli tämmöisissä asioissa, mutta kun hän oli äidin kanssa kulussa, joka ei tämmöisistä asioista piitannut yhtään mitään, luuli hän ilman haitatta voivansa lisätä tuota heidän yhteistä omaisuuttansa oikein arvokkaalla lisällä. Pojan aikomus olikin isän tietämättä viedä saadut kalunsa yhteiseen varastoon, mutta näin pitkä poissa-olo kotoa ja kotiin tulon ilo oli tämän aikeen pojan mielestä haihduttanut, niin että hän huomaamatta toi pussinsa kaikkein nähtäväksi. Näin tavoin oli lapsiin juurtumaisillaan pahe, jota he itse tuskin paheeksi tiesivätkään, nimittäin: he tahtoivat isältänsä jotakin salata ja toimia omin päinsä.

Kun poika oli saanut pussin auki, kukisti isä sen sisällön kaikkien nähtäväksi. Yhä enemmän hämmästyi hän, sillä hän ei ollut osannut aavistaakaan pojan tuomisia niin arvokkaiksi kuin ne hänen mielestänsä olivat; niissä oli hänestä moninkerroin enemmän arvoa kuin neulassa, naulassa ja naskalimessa.

"Jumala sentään! Mitä minun pitää nähdä...? Tuommoisia kaluja otetaan omin lupinsa ... tuommoisia kaluja, melkein terveitä posliini-astioita ja sitten aivan terveitä tuommoisia rasioita ... jos lienevät hopeasta, kun ovat niin kauniita... Pitääkö minun lapsistani tulla varkaita? Voi...! Pitääkö minun nähdä heidät kaakissa riippuvan?... Voi Riettu! Huonosti sinä valvot lasten rehellisyyttä," puheli Juho murtunein mielin.

"Kaikki nuot ovat jo hyljätyitä ja ulosviskatuita kaluja," rohkeni Riettu muistuttaa.

"Sanotko niin?... Sinä puolustat...! -- Kuka tuommoisia kaluja tarpeettomina pois viskaa? Minä en salli, että lapsista tulee epärehellisiä ja varkaita... Poika saa viedä ne takaisin kaupunkiin," sanoi Juho päättävästi.

"Tottahan nuot posliinin palaset ainakin saavat jäädä ... ei suinkaan niillä kuka mitään tee," sanoi Riettu.

"Ei mitään saa jäädä...; nekään eivät ole meidän rehellisesti saatua omaisuuttamme... Pois, pois, kaikki pois -- ne polttavat minua," sanoi vaan Juho lujasti.

Tämän sanottuaan alkoi Juho syytää romua takaisin pussiin ja ne sinne saatuansa, solmieli hän pussin suun rihmalla niin lujaan kuin taisi.

Huomena sai poika lähteä tallustelemaan takaisin kaupunkiin. Nurpolla nokin asteli hän poispäin kodosta, kantaen seljässään tuota luvattomasti anastettua tavarapussiaan. Ennen lähtöä oli isä poikaa varoittanut, että hänen tulee kokia saada pannuksi kukin kalu siihen paikkaan, mistä hän ne ottikin, ja että hänen tuli tuoda kirjoitettu todistus siitä, että hän on kalut takaisin tuonut. -- -- --

Pojan tällä matkalla ollessa oli Juho erittäin umpi- ja raskasmielinen; oli niinkuin joku raskas rikos olisi painanut hänen tuntoansa. Äänetönnä, sanatonna teki hän työtänsä. On taikka ei, oli hänen vastauksensa, jos Riettu tahi lapset häneltä jotakin kysyivät.

Toisien lasten omatunto heräsi, nähdessään, kuinka kaupungissa käyneen veljen tavaran kokoamisen kävi. Isän murheellinen mieli kävi lapsille sääliksi ja kauhukseen huomasivat he, että he olivat tehneet vasten isän tahtoa ja opetuksia ja tällä teollaan saattaneet hänet murheelliseksi.

Tämän tunnon valossa tunnustivat he isälle, että heillä on jo ennestäänkin ollut tuommoisia kaluja ja on vieläkin.

"Näyttäkää ne minulle," sanoi isä murtuneella äänellä.

Lapset lähtivät tunnossaan lyötyinä kävellä nolpottelemaan edellä ja raskain askelin seurasi isä heidän jäljessään. Talospaikalleen veivät he isän.

Sinne tultua katseli Juho kauvan ja sanaa sanomatta lasten erikoista omaisuutta.

"Mistä ja mitenkä olette nuot saaneet?" kysyi isä viimein kolkosti.

"Kylästä olemme ulkoa kokoilleet, kun äidin kanssa olemme käyneet siellä," sanoivat lapset hiljaa.

Juho ei puhunut mitään. Äänetönnä lähti hän kävelemään mökille, mutta pian palasi hän sieltä, tuoden mukanansa vanhan säkkikulun. Siihen syysi hän kaikki lasten kalut, mitkä he olivat kylästä kantaneet. Sitten lähti hän saaliinsa kanssa astelemaan mökille ja alakuloisina kävellä nurpottelivat lapset jäljessä.

"Olet kai tiennyt näistäkin, vai?" sanoi Juho vaimollensa, näyttäen hänelle pussia ja katsoen häntä terävästi silmiin.

"Olenhan nuista," sanoi Riettu alakuloisesti, sillä eipä hän uskaltanut enään inttää oikeaksi sitä tekoaan, että oli antanut lasten omin lupinsa kokoilla leikkikalujaan.

"Niin kauvan on epärehellisyys jo saanut pesiä seassamme ja se on sinun syysi, Riettu!... Eipä ole takeita, voidaanko tästä rikoksen tiestä enään kunnialla perääntyä. -- -- Pahasti olette, lapset, tehneet, samaten pahasti olet sinä, Riettu, tehnyt, kun olet tietesi sallinut tämmöistä tapahtua," sanoi Juho murtuneella mielellä.

Tämän sanottuaan lähti hän pussineen kävelemään kuoppaa kohden, jossa hän tuon niin vaarallisia kaluja sisältävän pussin asetti aivan mökkinsä vakuutuskirjan viereen. -- -- --

Suuriksi remahtivat kaupungissa Oukkarin Rietun ja pojan entisen pienen majatalon emännän silmät, kun poika näin pian taasenkin ilmestyi heille, väsyneen ja nälkäisen näköisenä, kantain samaa pussia takaisin, minkä hän oli lähtiessään vienyt.

"No, mitä nyt? Miksi näin pian taas tänne tulit, vai unohtuiko jotakin?" utasi emäntä hämmästyksissään pojalta.

"Eikä unohtunut ... tulin tuomaan näitä takaisin," sanoi poika ja kalautti pussiaan.

"Mitä ne sitten ovat?" kysyi emäntä.

Poika kukisti pussinsa sisustan lattialle.

"Tuotako joutavaa romua...!? Minkä vuoksi ne piti takaisin tuoda?"

"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut," sanoi poika alakuloisesti.

"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi rehellinen... Kyllä isä oikeassa on," sanoi emäntä, sillä hän ei tahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho tuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa.

"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten ne kaikki muistaisin," sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen.

"No no -- no no... Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen niin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin...; ei se niin vaarallista ole," sanoi emäntä.

Poika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi väsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei syönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle tehtyyn vuoteesen maata. -- Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen.

"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että minä olen kalut takaisin tuonut," sanoi poika aamulla ylösnoustuaan.

"Mitä joutavata."

"En tohdi muutoin kotiin mennä... Isä ei pidä sitä joutavana."

"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?" kysyi emäntä hämillään.

"Sitä en tiedä...; jos te antaisitte."

"Minä en osaa kirjoittaa, ja mitäpä sitten minun todistukseni auttaisi," sanoi emäntä.

Samassa tuli eräs kaupungin poliisi huoneesen. Tämä oli talon tuttava ja pistäysi usein virkamatkoillaan tervehtimässä talonväkeä. Emäntä kertoi pojan historian hänelle alusta loppuun saakka ja pyysi, että hän kirjoittaisi tuon välttämättömän todistuksen.

Hymyssä suin kuunteli poliisi emännän kertomusta. Näytti siltä, että hän olisi taipuisa ivaamaan pojan niinkuin isänkin yksinkertaisuutta. Mutta kun hän loi katseensa poikaan, joka arkana ja vapisevana kuunteli emännän kertomusta ja arasti katseli vuoroon emäntää, vuoroon poliisia, ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut keskustelun päätöksestä, ei poliisi puhunut mitään, vaan kirjoitti tuon vaaditun todistuksen ja painoi sinettinsä sen alle.

Poika tuli nyt niin iloiseksi kuin käki; näytti siltä kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen seljästänsä. Oitis rupesi hän hankkimaan itsensä kotimatkalle.

"Mihin sinulla niin kiire on? Levähdä nyt täällä tämäkään päivä, että jaksat sitten kävellä," sanoi emäntä pojalle.

Poika totteli, vaikka vastahakoista se näytti olevan. Hänellä oli nyt mielestänsä semmoinen aarre, jota ei hän olisi vaihtanut koko maailman tavaroihin ja rikkauksiin, nimittäin tuo poliisin antama todistus, joka puhdisti hänen epäilyksen alle joutuneen maineensa ja rehellisyytensä ja jonka voimasta hän toivoi isänkin rupeavan häntä rehellisenä lapsenaan taasenkin pitämään, kuten ennenkin.

Tapaus oli herättänyt huomiota niissä kaupungin alhaisissa piireissä, mihin tieto asiasta oli levinnyt. Heidän säälikseen kävi pojan kurja, nälkäinen ja puoli-alastoin asu ja paljon vaivaa tuottava nöyrä, mutta ankara ponnistus, jolla hän koki sitä epäluuloa päältään poistaa, joka häntä oli kohdannut. Hätäpikaa kokosivat he keskenänsä vaatetta ja ruokavärkkiä, antaaksensa ne pojalle, että hän olisi kyennyt kotiinsa menemään. Näillä he sitten puettivat hämmästyneen pojan kireestä kantapäähän saakka ja jäipä niitä jäljellekin niin paljon, että pojan pussi tuli niistä täyteen.

"En minä näitä ota," sanoi poika.