Part 1

OUKKARI

Kertomus kansan elämästä

Kirjoittanut

P. PÄIVÄRINTA

J. V. Hissa, Lapua, 1889.

SISÄLLYS:

I. Syntyähän sitä täytyy. II. Eipä se paljon parannut. III. Parempaan päin. IV. Yhä edelleen. V. Toiset tuumat. VI. Kivelle meni. VII. Uudet tuumat. VIII. Eteenpäin vaan. IX. Yhä vaan. X. Elämää vaan. XI. Odottamaton pulma. XII. Onni onnettomuudessa. XIII. Kotoisia kohtauksia. XIV. Valoisampia aikoja.

I.

Syntyähän sitä täytyy.

Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän on isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä kaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän syntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen säätyyn. -- Kyllä kai -- mutta, mutta.

Niin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen vanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti Savossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä, kokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät vasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla vieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli niukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi ottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun parassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita ja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään kokoon.

Tällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut isot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu paljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi saatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun saatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen höystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin tavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja juhla-päivä.

Niin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut pahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta pahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi tuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien kanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä kaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin.

Leski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana, avaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä miehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin.

Vaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa kanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita talvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla.

Jo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara halu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti joutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa, mitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja halulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he rakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka hyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli suurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen lapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän tahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa.

Heidän mielestään olisi elämä ollut varsin hyvä, mutta Jumala oli toisin säätänyt. Kun poika oli kahdeksan vuoden vanha, kaatui äiti kovaan tautivuoteesen. Poika ei liikkunut koko sairastuksen aikana vuoteen äärestä; tuskin malttoi hän syödä ja nukkuakaan. Usein rukoili hän lapsellisella rukouksella, ettei Jumala ottaisi pois hänen äitiään. Äiti puheli siinä paljon pojalle, kehoittaen häntä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa kaikkena elin-aikanaan.

Kun aika joutui, katkasi tuonen rautakoura äidin elämänlangan ja niin jäi poika vähäväkisenä orvoksi tähän maailmaan.

Kun poika näki, että hänen äitinsä ainakin kuoli, itki hän niin kovin, että oli vedeksi sulata, eikä häntä oltu saada pois kuolinvuoteen vierestä. Vaikkei hän ollutkaan sen vanhempi, ymmärsi hän kuitenkin, kuinka paljon hän nyt oli kadottanut. Kuka häntä nyt hoitaisi ja holhoisi, kuka puhuisi Jumalasta? Hän oli jo tullut tuntemaan, että maailma oli tyly ja kova. Ei yhdelläkään toisella ollut sitä lempeä, rakkautta, sitä uhraavaisuutta ja alttiiksiantavaisuutta häntä kohtaan kuin äidillä oli ollut. Mihin hän nyt pakonsa ja turvansa ottaisi?

Tämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi ja apeaksi.

Lähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He sioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito kerkiäisi hänet vastaan-ottamaan.

Voi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa kyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että häntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut syrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa uunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti koskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja yhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka mielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan se olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä muistellessaan itki poika monta itkua.

Köyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen avonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä.

Kun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi. "Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla," mietti hän. "Olisivathan ihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen tilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei tunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he hyviä vai pahoja."

Vaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin häntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena.

Muuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään voimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä talvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten lähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli pitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun. -- Kitsala oli talon nimi.

Kun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama pelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas, täyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä tamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt. Arvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja toista pihalla olevaa työkalua.

"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas? Harmillista -- --! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia olisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee... Viekää häntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle -- -- haukkuisivat sitten," sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat.

Oitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo viileskeli hänen sydäntänsä.

"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin nauta...; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä sieltä alta tulee... Enkö minä sitä arvannut...; ei mitään muuta kuin puoli-alastoin pojan mukura vaan -- --. No, no, parempaahan ei ollut ajattelemistakaan... -- Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei tulisi tuommoisia," sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua.

Tämän keksi poika uudeksi emännäkseen.

"Äläpä nyt siinä vesittele. -- Kyllä näitä tämmöisiä on nähty...; parempaahan ei ollut odottamistakaan. -- Alaston ja nälkäinen, sehän on tavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen penikat ... kyllä siinä käskee kestää, -- -- Tuossa on vaatetta päällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun kuollut," puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut takaisin joltakin asialtaan.

Hänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja kuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut vaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski pukea ne yllensä.

Nyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita kenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin kuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa, mihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän nämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun ja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella ja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen saanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni.

"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta," sanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä niin arvokkaat lahjat.

Emännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa hänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen tähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään ollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin pitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet eivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin röijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja kuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn lievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja ansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään mitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty. Pitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet hamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa.

Siinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on odotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä, mutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari melkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat huoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin.

"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille tulevan -- onko se?" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä.

"Ole nyt vaiti... Olipa tuo nyt mikä tahansa," sanoi äiti.

"Onko se, sanokaa, äiti -- onko se?" kiilasi vaan poika.

"No, onhan se ... mitäpä te hänestä... Kyllähän te vielä häneen kerkeätte vähemmälläkin tutustua," sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa kanssa.

Äidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat vielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he olisivat peljänneet häntä.

Pian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä, kopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin. Oitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan.

"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan paikallaan jo tuossa pankolla ... ei muuta kuin pistää päreen vaan pihtiin, niin kaikki on hyvin," räyhähti eräs rengeistä, joka ensin huomasi pankolla istuvan pojan.

"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä pihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin on; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee vesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi," säesti toinen.

"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme hänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin puolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä pysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon peljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi," lisäsi kolmas.

Samassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla visakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle petäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja järvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän ympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan joukkoon.

Sitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän kipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen pankolle ja sanoi:

"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna jaksat asiaa tehdä."

Poika ei saattanut syödä vähääkään, niin oli hänen mielensä paha. Kuta enemmän hän tilaansa mietti ja ajatteli, sitä mustemmalta näytti hänen tulevaisuutensa.

Miehet kantoivat nyt huoneesen kylmettyneitä pärepuita ja muudan veti sinne rikkaantuneen työreen korjattavaksi.

"No, pihti-Mikko! Tuleppas nyt ammattiisi, valkeaa näyttämään, että nähdään kuinka taitava sinä olet ammatissasi," sanoi eräs miehistä pojalle.

Poika kyhnäytti itseään.

"Älähän nyt ... anna hänen nyt vielä olla... Katsokoon tämän illan syrjästä, miten se käypi, että oppisi taitavammaksi ammatissaan," sanoi toinen.

Ja pankolle jäi poika.

Miehet pälkkivät pärepuita, toiset kiskoivat sulanneista lohkareista päreitä ja pari miestä korjasi rikkinäistä rekeä, jonkun heille näyttäessä päreellä erityistä valkeaa.

Maatapanon aikana kynttivät kaikki maata vuoteelleen, mutta pankolla istui poika, vellikuppi, leipäpala ja lusikka vieressä, sillä ei hän voinut niihin kajota. Kauvan muiden maata pantuakin istui hän vielä siinä, miettien tilaansa, mutta viimein voitti hänet väsymys ja hän kytkähti pankon viereen lattialle makuulleen, käärästen jotakin ryysyä päänsä alle. Hänelle ei oltu, näette, laitettu minkäänlaista makuusiaa.

Aamun tultua nousi väki ylös, kuten tavallisesti. Päreesen otettiin valkea ja itsekukin alkoi kiireenkynttä tukkia vaatteita ylleen.

Joku heistä huomasi pankon vieressä nukkua käyröttävän pojan.

"Kas pihti-Mikkoa! Onpa hän kaatunut, vaikka hänellä onkin niin laajat jalustimet, että niitä voisi veneinä käyttää nuotan vedossa," sanoi hän, potkaisten samassa poikaa.

Poika kavahti istualleen unen toreissa ja raapi korvallisiaan, eikä tiennyt miten päin maailma nyt oli.

Ryske ja pauke yltyi nyt huoneessa. Eipä kummakaan, sillä olihan sekin pieni osa maailmasta, joka siinä elehti, jospa kohtakaan ei se käsittänyt kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviään. Mikä veti pärepuun lohkareita eteensä ja alkoi niitä repiä, kuka koetti koverrella ja näverrellä jotakin puun palasta, tarkoittaen saadakseen siitä jotakin hyödyllistä ja tarpeellista kalua, vaikkei niistä juuri usein mitään semmoista tullutkaan, mutta oltiinhan kuitenkin touhussa ja eteenpäin piti pyrkiä, meni sitten syteen tai saveen.

Kun tuli se aika, että väen piti lähteä töihin, alkoi emäntä kantaa einettä pöydälle. Kesäpiimää, leipää ja muikun silakkata kantoi hän. Miehet kääreentyivät pöydän ympärille, rusentelivat leipää, kastoivat sitä silakkaan, pistivät suuhunsa, ryyppäsivät kesäpiimää päälle ja niin tuli ruumis ravituksi ja työkelpoiseksi.

Emäntä silmäsi uutta istukastakin. Siinä se pankon vieressä istui ja kyhni korvallisiaan.

"Eikö se vietä...! Eihän sille ole kelvannut illallinenkaan...; aivan koskemattahan on tuossa leipäpalanen ja vellikuppi -- -- luulee ne suuriakin olevansa... -- Sukkelaan siitä ylös ja lasta liikuttamaan... Kyllä minä sinun... Vai rupeat sinä tässä laiskuttelemaan ja äkäilemään -- -- -- kyllä minä sinun... Jatketaanpas aterian väliä, niin nähdäänpäs sitten, kelpaako ruoka... Ylös siitä sukkelaan, sanon minä," säyhysi emäntä.

Poika raiska koki kömpiä ylös minkä kerkesi. Polvilleen hän ensinnä nousi ja siitä seisoalleen. Hän ei ensinkään tiennyt, mistä oli kysymys ja mitä piti tehdä, mutta sen hän vaan ymmärsi, että häntä käsketään ja häneltä jotakin vaaditaan. Sen vuoksi hän neuvottomana raapi korvallisiansa, seisoen selin emäntään.

"Mitä siinä töllistelet ja saivarilta neuvoa kysyt? Laita itsesi sukkelaan lasta liikuttamaan," sanoi emäntä, sorasten jalallaan pojan isoihin kenkäruojuihin.

Poika lähti liikkeelle, tietämättä mihinkä hän meni. Oven suussa tuli emäntä häntä vastaan, kantain sylissään kehtoa lapsineen.

"Äläpäs mene -- -- palaa heti takaisin, liikuttamaan lasta...; tänne näin, likelle pöytää, ja etkä saa liikkua koko päivänä kätkyen luota, sanon minä, et muutoin kuin minun luvallani, sanon minä. Joudathan jotakin tehdä ruokasi edestä, sanon minä. Ja, jos et tottele, sanon minä, niin saat nähdä... Ilta- ja aamupuhteina saat miehille valkeaa näyttää, sanon minä," sanoi emäntä kaikkien sanomisien, uhkaustensa ja vakuutustensa ohella.

Emäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui lavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän lakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki lapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut kehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon jalaksella.

Liikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon liikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin. Milloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa aikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja nakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että luuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi.

Välisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa ja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä ja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten oli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja toria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta tyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla.

Huonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä.

Kun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan todellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin yksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin outo luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet oikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja sentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn hihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös, että pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen käärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän käden. -- Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo huono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä työstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja sättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa ammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä.

Pahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa, kuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka reen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista. Mutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea ja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia muistutuksia.

Niin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet olivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki kurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin kätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin. -- Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän toisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen kehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas koetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen tahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota moksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten huusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun kuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai, vaikkei hänessä ollut syytä vähääkään.

Kun pikku Janne -- se oli pojan nimi -- jolloinkin nukkui, istui poika uunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin poika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia asioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. "Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä", sanottiin kirjassa, "mutta rakastiko se häntäkin -- koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin pahoja ja katsovat häntä ylön?" mietti poika. Olisivat ne hetket kuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi siinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä kirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä oli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin pieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat ne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa pankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin he nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja isosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään niin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä milloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui jolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja hoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä ja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa puolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että kyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa, vaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti äitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi.

Nämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja vastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina tullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai lueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin, oli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen liikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin poika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei kaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän melkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan sikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan henkeä.