Chapter 7

KAIKKI. Jumala varjelkoon!

EMILIA. Ja sinä juorullas sait murhan aikaan.

OTHELLO. Se tott' on, herrat; älkää tuijotelko.

GRATIANO. Kamala totuus!

MONTANO. Teko hirmuinen!

EMILIA. Konnuutta, konnuutta, oo, konnuutta! Ma mietin -- niin -- nyt huomaan: -- konnuutt' oi! Sit' oiti luulin; -- suru murhaan vie mun. -- Oo, konnuutta! Oo, konnuutta!

JAGO. Oletko hullu? Kotiin oiti! Pois!

EMILIA. Puhua minun suokaa, hyvät herrat. Mun kuulla häntä tulee, mut ei nyt. -- Ehk' en käy enää koskaan kotiin, Jago.

OTHELLO. Oo, Oo, Oo!

(Kaatuu vuoteelle.)

EMILIA. Makaa siinä vaan ja mylvi; Puhtaimman kukan taitoit, mik' on koskaan Teränsä auaissut.

OTHELLO (nousten). Hän oli rietas! -- Kah, setä, tuskin teidät tunsin. Tuossa On sisarenne tytär nyt, jolt' äsken Tää käsi hengen tukautti. Ma tiedän, Ett' työni julmalt', ilkeältä näyttää.

GRATIANO. Hyv' että kuoli isäs, lapsi rukka! Avios hänet surmas; tuskast' aivan Hält' ikälanka katkes. Jos nyt eläis Ja näkis tään, hän epätoivoon lankeis, Kiroispa luotaan hyvän enkelinsä Ja kadotukseen syöksis.

OTHELLO. Surkeaa! Mut Jago tietää, että sadat kerrat Hän Cassion kanss' on irstaast' elänyt. Sen Cassio tunnustanut on; ja palkaks Kosiotöistään vaimoltani sai hän Sen lemmenvakuuden, sen lahjan, jonka Min' annoin hälle; Cassion kädessä Sen näin. Se liina oli, vanha muisto Isältän' äidilleni.

EMILIA. Taivaan taatto! Kaikk' ilman vallat!

JAGO. Vaimo, vait!

EMILIA. Sen täytyy, Sen täytyy ilmi tulla! -- Vait en ole, En, en; vapaasti niinkuin tuuli puhun. Ihmiset, pirut, taivaat, kaikki, kaikki Häpeäks huutakoot sen; puhun sentään!

JAGO. Kotihin kauniisti!

EMILIA. En, sit' en tee.

(Jago yrittää pistää häntä miekalla.)

GRATIANO. Hyi! Naista miekall' uhkaa!

Em. Tyhmä mauri! Sen liinan, josta puhuit, minä löysin Satunnalta ja miehelleni annoin; Hän juhlallisen vakaana mua usein -- Useemmin, kuin noin turha kalu sieti -- Pyys sitä varastamaan.

JAGO. Hiiden huora!

EMILIA. Hän Cassiolle tuon! Ei, minä löysin Ja Jagolle sen annoin.

JAGO. Valhettelet, hylky!

EMILIA. En, jumal'auta! Hyvät herrat, en! Sa, verta himoava narri! Miksi Moiselle hölmölle noin kelpo vaimo?

(Jago lävistää miekallaan Emilian ja juoksee pois.)

OTHELLO. Haa! Onko taivaan kaikki tulinuolet Vaan pauannetta varten? -- Ilmi-konna!

GRATIANO. Hän kaatuu, kah! Oi, vaimonsa hän murhas!

EMILIA. Niin, niin. Oi, rouvan viereen minut pankaa!

GRATIANO. Hän tiessään on, mut murhattuna vaimo.

MONTANO. Sep' aika konna! Talteen miekka tuo, Sen maurilt otin juur'. Ovelle vahti! Hänt' ei saa päästää; ennen surmatkaa hän. Tuon konnan jälkeen lähden; hän on itse Pää-ilkiö!

(Lähtee.)

OTHELLO. En ole enää urho: Mult' ottaa miekan voipi poika-nulkki. -- Kun meni kunto, mitä kunniasta? Pois kaikki!

EMILIA. Mitä tiesi laulus, rouva? Mua kuule! Kuulla voitko? Teen kuin joutsen Ja sointuun kuolen. --

(Laulaa:)

"Raita, raita, raita" -- Hän oli puhdas; hän sua lempi, julmus! Nimessä autuuteni, totta puhun! Puhuen mitä mietin, kuolen -- kuolen.

(Kuolee.)

OTHELLO. Huoneessa tääll' on toinen miekka mulla; Se Spaniast' on ja jäissä karkaistu. Täss' on se, tässä! -- Ulos tahdon, setä.

GRATIANO (ulkona). Yritäs vaan! saat kalliisti sen maksaa. Asetta sull' ei ole, alle joudut.

OTHELLO. Käy sisään sitten, että saan ma haastaa; Tai miekatta kun olen, päälles karkaan.

GRATIANO (tullen sisään). No, mitä tahdot?

OTHELLO. Näät sä, mull' on miekka! Soturin kupehell' ei ole koskaan Parempaa nähty. Muistan päivän, jolloin Käs'varsi pieni tää ja tämä miekka Sata kertaa suuremmatkin esteet voitti Kuin tuo sun vastukses. -- Vaan turhaa kehun! Ken kohtalonsa määrää? Nyt ei niin. -- Vaikk' aseiss' olen, älkää peljätkö; Täss' ompi matkan pää ja tässä määrä Ja purjehduksen äärimmäinen viitta. Pelosta taannutteko? Turha pelko! Othellon rintaa vastaan ruoko pankaa, Niin väistyy hän. -- Ja mihinkä hän menis? -- Oi, miltä näytät nyt? Sa onneton! Kuin pukus kalvas! Tilillen kun tullaan, Tuo katsees taivaasta mun sielun' ajaa Ja perkeleet sen sieppaa. Tyttöseni, Kylmäkö, kylmä? Niinkuin siveyteskin! Kirottu konna! -- Perkeleet, mua pieskää Tuot' ihanuutta taivaan näkemästä! Ajelkaa tuulispäissä! Paahtakaa mua Rikissä! Tulikuumass' alhossa Mua virutelkaa! Desdemona kuollut! Oo, Desdemona! Kuollut! Oo, oo, oo!

(Lodovico, Montano, Cassio kantotuolissa, Jago vankina, ja sotaherroja tulee.)

LODOVICO. Miss' on se kiivas, perin kurja mies?

OTHELLO. Se, jok' Othello oli; tässä olen.

LODOVICO. Miss' on se käärme? Esihin se konna!

OTHELLO. Sen jalkaa katson -- tarua tok' on se -- Jos olet perkele, en voi sua tappaa.

(Haavoittaa Jagoa.)

LODOVICO. Pois hältä miekka!

JAGO. Verta vuodatan, Mut surmattu en ole.

OTHELLO. Sepä hauskaa! Sun eloon jäämään tahdon, sillä kuolo Minusta onni on.

LODOVICO. Oi, sua, Othello, Niin hyvä olit ennen sä ja nyt Kirotun konnan verkkoon kiedottu! Miks sua nimittäisin?

OTHELLO. Miksi tahdot: Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt Vihasta mitään, kaikki kunniasta.

LODOVICO. Tuo konna syyns' on osaks tunnustanna; Te Cassion surmaa yhdess' etsitten?

OTHELLO. Niin.

CASSIO. Aihett' antanut en teille koskaan.

OTHELLO. Sen uskon; anteeks pyydän. Kysykäähän Nyt tuolta puoliperkeleeltä, miksi Näin ruumiini ja sieluni hän kietoi.

JAGO. Mult' älkää kyselkö. Te tiedätte Min tiedätte; täst' edes en ma suutan' Avaja koskaan.

LODOVICO. Etkö rukoukseenkaan?

GRATIANO. Kidutuskone kieles kirvoittaapi.

OTHELLO. Parempaa et voi tehdä.

LODOVICO. Nyt kuulla saatte, kuinka kaikk' on käynyt; Sit' ette tunne kai. Täss' ompi kirje, Rodrigon kuolleen taskusta se löyttiin; Ja toinen tässä. Näistä toinen näyttää, Ett' oli Cassion murhaaminen pantu Rodrigon tehtäväksi.

OTHELLO. Oo. se konna!

CASSIO. Niin pakanallinen ja paatunut!

LODOVICO. Täss' ompi toinen kärty kirje; sekin Rodrigon taskuss' oli; nähtävästi Sen tuolle konnalle hän laittaa aikoi, Mut sillä aikaa tuli Jago häntä Lepyttämään kai.

OTHELLO. Oo, suas, häijy konna! -- Kuin sait tuon liinan vaimoltani, Cassio?

CASSIO. Sen huoneestani löysin; ja tuo itse Juur' tunnustanut on, ett' ehdollaan hän Sen oli sinne pannut edistääkseen Näin hankkeitaan.

OTHELLO. Ma, narri, narri, narri!

CASSIO. Rodrigo kirjeessänsä lisäks moittii, Ett' yllytti hän häntä härsyttämään Minua vahdin päälle; siitä syystä Menetin virkani. Hän juuri kertoi Heräten valekuolleist' -- että Jago Hänt' yllytti ja häneen miekan pisti.

LODOVICO. Pois täältä nyt ja meitä seuratkaa. Teilt' otettuna virka on ja valta; Nyt saarta Cassio hallitsee. Tuo konna, -- Jos piinaa älykäst' on, jolla häntä Kiduttaa kauan voi ja ankarasti, Se hälle keksitään. -- Te vangiks jäätte, Siks kun Venetian neuvoskunta tiedoks Saa rikoksenne luonnon. -- Pois hän viekää.

OTHELLO. Seis! Sanaa pari ennen lähtöänne. Tein jonkun palveluksen valtiolle. Se tiedetään; ei mitään siitä. -- Mutta Kun kirjeessänne kerrotten nää tuhot, Kuvatkaa minut sellaiseks kuin olen, Rumentamatta, kaunistelematta. Mies kuvatkaa, jok' ylenmäärin lempi, Mut älyll' ei; mies, jok' ei luulevaiseks Vähillä tullut, mutta yltyneenä Rajusi julmasti; mies, jonka käsi, Kuin halpa indiaani, helmen hylkäs Arvokkaamman kuin miehen koko heimo; Mies, jonka herkkä silmä, sulamahan Ei muuten tottunut, nyt kyyneleitä Hereitä vuodatti kuin lääkepihkaans' Arabian puut. Se kertokaa, ja lisäks: Venetialaist' Aleppossa kun kerran Löi häijy, käärelakki turkkilainen Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun Ja tapoin hänet -- näin!

(Syöksee miekan rintaansa.)

LODOVICO. Verinen loppu!

GRATIANO. Puheemme kaikk' on turhat.

OTHELLO (kaatuen Desdemonan yli). Suuta annoin, Kun sulta hengen vein; nyt itseltäin Ma hengen vien, suun-antoon kuollen näin!

(Kuolee.)

CASSIO. Ma tuota varoin, -- mut en luullut häntä Aseelliseks, -- häll' oli suuri henki.

LODOVICO (Jagolle). Oo, sinä spartalainen verikoira! Sa tuskaa, nälkää, merta kiukkuisempi! Tuon vuoteen surullista taakkaa katso: Sun työs se on. Oo, näön myrkyttää se! Se peittäkää. -- Gratiano, tänne jääkää; Tavarat maurin ottakaa: te hänet Nyt peritte. -- Te, herra kuvernööri, Tuon lemmon konnan tuomio määrätkää, Rangaistus, aika, paikka, -- ankar' olkaa! Venetiaan oiti lähden; kerron siellä Tän synkän teon synkeällä miellä.

(Lähtevät.)