Chapter 5
CASSIO. Mitä täällä teet? Kuin voit sä, ihanaiseni Bianca? Juur' aioin luokses tulla, armas kulta.
BIANCA. Ja minä sinun. Mitä! Viikon poissa? Se seitsemän on päivää sekä yötä. Kakstoista tiimaa neljätoista kertaa! Ja kellon aikaa neljätoista kertaa On hitaamp' armaan poissaolon aika! Väsyttävätä laskua!
CASSIO. Oi, anteeks! Mua painaneet on mietteet lyijynraskaat. Kun joutoaikaa saan, tuon pitkän laskun Ma suoritan. Tuost' ota mulle malli, (Antaa hänelle Desdemonan nenäliinan.) Bianca hyvä.
BIANCA. Mistä tämä, Cassio? Kai joku uuden ystävyyden lahja! Nyt tiettyyn poissaoloon syynkin tiedän. Vai niin? No, hyvä, hyvä!
CASSIO. Vaiti, vaimo! Nuo hiiden epäilykses heitä hornaan, Jost' ovat tulleetkin. Nyt luulet mua, Ett' immelt' olen tämän lahjaks saanut. Ei, Bianca, usko mua.
BIANCA. Kelt' on se sitten?
CASSIO. En tiedä, en; sen huoneestani löysin. Mua miellyttää se, mukailluks sen tahdon, Ennenkuin pois se -- ehkä pian -- viedään. Tee se, ja jätä minut yksin nyt.
BIANCA. Kuin? Yksin? Miksi niin?
CASSIO. Ma kenraalia varron, enkä luulis Sit' arvokkaaksi enkä suotavaksi, Jos naisen kanssa hän mun näkis.
BIANCA. Miks ei?
CASSIO. Ei siksi, ett'en lempis sua.
BIANCA. Vaan siksi, ett'et lemmi mua. Ma pyydän: saata mua hiukan matkaa; Ja sano, käytkö luonan' iltasella.
CASSIO. Vaan hiukan matkaa saatan sua saattaa; Mun täytyy odottaa. Mut kohta saat mun.
BIANCA. No, hyvä; kaikissapa niissä ollaan!
(Lähtevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Linnan edustalla.
(Othello ja Jago tulevat.)
JAGO. No, miltä näyttää?
OTHELLO. Näyttää? Jago, mikä?
JAGO. Suut' antaa salaa?
OTHELLO. Laiton suutelo!
JAGO. Tai tunnin pari ystävänsä kanssa Alasti maata, puhtaudess' aivan?
OTHELLO. Alastiko ja puhtaudess' aivan? Pirua kohtaan tekopyhyytt' on se! Jos moiseen ryhtyy viaton, niin perkel' Se häntä kiusaa, ja hän kiusaa Herraa.
JAGO. Jos eivät mitään tee, se pien' on hairaus. Mut jos ma vaimolleni liinan annan --
OTHELLO. No, mitä sitten?
JAGO. Se silloin hänen on, ja, ollen hänen, Hän kai voi kelle hyvänsä sen antaa.
OTHELLO. Hän kunniansakin on vartija; Hän voiko senkin antaa pois?
JAGO. Niin, kunnia on aine, jok' ei näy; Se usein niill' on, joilla sit' ei ole. Mut mitä liinaan tulee --
OTHELLO. Mielelläni Sen, totta Jumal', oisin unhottanna! Sa sanoit -- O! se muistissani pyörii Kuin ruttohisen talon päällä korppi, Tuo tuhon enne, -- ett' on liina hällä.
JAGO. No, mitä sitten?
OTHELLO. Se ei hyvä.
JAGO. Mitä, Jos sanoisin ma, että itse miehen Näin teitä solvaavan, tai kuulin hältä -- Semmoisiakin konnia on, jotka, Kun kiihkeillä pyyteillään tai naisen Omasta ehdost' ansaan hänet saavat, Vait eivät olla voi, vaan lörpöttävät.
OTHELLO. Hän onko mitä virkkanut?
JAGO. On kyllä; Mut, olkaa varma, muuta ei, kuin minkä Valalla kieltää voi hän.
OTHELLO. Mitä virkkoi?
JAGO. Ett' on hän -- min' en tiedä, mitä on hän --
OTHELLO. Haa! Mitä? mitä?
JAGO. Maannut --
OTHELLO. Hänen kanssaan?
JAGO. Niin, kanssa, päällä, miten suvaitsette.
OTHELLO. Kanssa! Päällä! Hyi inhoittavaa! -- Liina, -- tunnustuksia, -- liina! -- Tunnustaa ja joutua hirteen vaivastaan! -- Ensin hirteen, sitten tunnustus; -- se minua värisyttää. -- Luonto ei näin mustaan tuskan pilveen itseänsä peittäisi, jos ei se jotakin ennustaisi. Ne eivät ole sanat, jotka näin minua vavistuttavat. -- Huu! -- nenät, korvat ja huulet! -- Onko tuo mahdollista? -- Tunnustus! -- Liina! -- Oi, perkele!
(Kaatuu tainnoksiin.)
JAGO. Tee työtäs, myrkkyni, tee työtäs! Näin uskovaiset narrit ansaan saadaan; Näin moni arvoisa ja siivo nainen Häpeään syyttä joutuu. -- Nouskaa, herra! Hoi, herra! Hoi, Othello! -- (Cassio tulee.) Mitä, Cassio?
CASSIO. Mik' ompi täällä?
JAGO. Kenraalilla on kaatuvaisen kohtaus; Tää toinen on; häll' oli yksi eilen.
CASSIO. Ohauksia siis hierokaa.
JAGO. Ei, älkää! Hänt' ei saa tainnoksissaan häiritä; Hän silloin suustaan vaahtoaa ja oiti Raivokkaan hurjaks yltyy. Kah, hän liikkuu. Vetäykää hetkeks pois; hän kohta tointuu. Kun mennyt on hän, tärkeätä mull' on Puhuttavaa. (Cassio lähtee.) No, herra, kuink' on laita? Satutitteko päänne?
OTHELLO. Ivaatkos?
JAGO. Minäkö ivaisin! En, jumal'auta! Osanne kestäkäätte niinkuin mies.
OTHELLO. Mies sarvekas on hirviö ja peto.
JAGO. Isoissa kaupungeissa sitten monta Petoa on ja sievää hirviötä.
OTHELLO. Hän tunnustiko?
JAGO. Herra, olkaa mies; Mon' ikeellinen partaniekka vetää Kanssanne yhtä köyttä. Tuhansittain Niit' öisin makaa toisten sijalla, Sen luullen omakseen; niin ei käy teidän. Se hiton hauska lemmon sutkaus on Suudella vihkivuoteessansa kurvaa Ja puhtaaks häntä luulla! Tieto paras! Kun tiedän oman, tiedän vaimon osan.
OTHELLO. Oo, sinä olet viisas! Aivan niin!
JAGO. Nyt syrjään hetkeks käykää. Rajoissa maltin pysykää. Kas, tässä Kun tuskan voittamana makasitte, Jok' ei niin suuren miehen arvoon sovi, -- Sai Cassio tänne. Hänet pois ma laitoin, Tilaanne syillä puolustain ja käskin, Ett' oiti puheilleni palajais hän: Hän lupasikin sen. Nyt lymyyn käykää, Ja huomatkaa, mik' iva, ilkku, nauru Sen miehen joka kasvoinjuonteess' asuu. Hän kertoa saa jälleen, kuinka, missä, Kuink' usein, kuinka kauan vaimoanne Halannut on hän ja sit' aikoo vielä Tarkatkaa häntä, sanon olkaa tyyni! Tai luulen, että teiss' on pernatauti Ja hiukkaakaan ei miestä.
OTHELLO. Kuules, Jago, Min' osaan oikein viekkaan tyyni olla; Mut -- kuuletkos? -- myös verinen.
JAGO. Ei haittaa; Mut kaikki aikanaan! Nyt piiloon menkää. (Othello piiloutuu.) Biancan puheeks otan Cassion kanssa, Tuon tytön, joka vaatteensa ja ruokans' Ihallaan ansaitsee; se eläin häntä Rakastaa; hutsun rangaistust' on tuo: Hän monta pettää, ja yks hänet pettää. Kun häntä mainittavan kuulee Cassio, Hän suuren naurun päästää. -- Kah, (Cassio palajaa.) Kun nyt hän nauraa, raivoaa Othello. Ja Cassio raukan hymyt, naljat, liikkeet Sokeessa epäluulossaan hän väärin Käsittää aivan. -- Mitä kuuluu, luutnantti?
CASSIO. Pahinta, kun tuon arvonimen kuulen, Jonk' osattuus mun surmaa.
JAGO. Käy Desdemonan päälle vaan, niin saat sen. (Matalammalla äänellä.) Jos tähän pyyntöön mitään vois Bianca, Kyll' avun pian saisit.
CASSIO. Kurja raukka!
OTHELLO (syrjään). Kas, kuinka hän jo nauraa!
JAGO. Min' en koskaan Noin rakastunutt' ole naista nähnyt.
CASSIO. Mua, luulen ma, se hupsu raukka lempii.
OTHELLO (syrjään). Hän miedosti sen kieltää, salaa naurain.
JAGO. Mut kuules, Cassio --
OTHELLO (syrjään). Nyt hän tunnustukseen Pakoittaa häntä. Hyvä, hyvä! Joutuun!
JAGO. Hän tekee kuuluks, että nait sa hänet; Se onko aikomukses?
CASSIO. Ha, ha, ha!
OTHELLO (syrjään). Riemuitsetko, roomalainen, riemuitsetko?
CASSIO. Minäkö hänet naisin? -- Mitä! Julki-porton? Ma pyydän; sääli hiukan järkeäni; älä sitä niin sairaaksi luule. Ha, ha, ha!
OTHELLO (syrjään). Kas, kas, kas, kas! Kyllä vielä naurusi maksan!
JAGO. Käy huhu moinen, että nait sa hänet.
CASSIO. Todellakin?
JAGO. Jos ei, niin sano mua konnaks.
OTHELLO (syrjään). Oletko multa luvan saanut? Hyvä!
CASSIO. Sen on se marakatti itse levittänyt. Hän on liehakoitsevasta rakkauden kiihkosta päähänsä saanut, että aion hänet naida, vaikk'en minä mitään lupausta ole antanut.
OTHELLO (syrjään). Jago viittaa mulle; nyt alkaa kertomus.
CASSIO. Hän oli äsken tässä; kaikkialla hän on mulle vaivana. Taannoin haastelin rannalla muutamien venetialaisten kanssa, ja sinnekin se hemppu löysi ja, niin totta kuin elän, karkasi kaulaani näin; --
OTHELLO (syrjään). Huutaen: "armas Cassio!" tai jotakin senkaltaista; hänen liikkeensä sitä osoittavat.
CASSIO. Ja riippuu siinä ja laahaa ja itkee ja nykii mua ja vetää. Ha, ha, ha!
OTHELLO (syrjään). Nyt hän kertoo, kuinka vaimoni veti häntä kamariini. O, kyllä nokkasi näen, mutta en sitä koiraa, jonka eteen sen viskaisin!
CASSIO. Minun pitää todellakin luopua hänen seurastaan.
JAGO. Totta, Jumala! Tuossa hän tulee.
(Bianca tulee.)
CASSIO. Hän se on ihkainen hilleri ja lemuava lisäksi. -- Miksi noin aina perässäni kiilit?
BIANCA. Piru äitineen perässäsi kiiliköön! Mitä tiesi se liina, jonka äsken mulle annoit? Ja minä hupsu, kun otin sen! Minunko pitäisi se mukailla kokonansa? Kylläpä kaiketi sen huoneestasi löysit, etkä tiedä, kuka sen sinne jätti! Lahja varmaan joltakin hempukalta, ja minunko sitä sitten pitäisi mukailla? Tuossa on se; anna se keppihevosellesi. Mistä tahansa sen saitkaan, minä en sitä mukaile.
CASSIO. Oo, no, Biancaseni! Älähän nyt!
OTHELLO (syrjään). Totta tosiaan onkin se minun nenäliinani, luulen ma!
BIANCA. Jos haluat tänään luonani illastella, niin tule; jos et, niin tule toiste, milloin haluat.
(Lähtee.)
JAGO. Riennä, riennä jäljestä!
CASSIO. Täytynee se tehdä: muuten hän vielä kadulla sadattelee.
JAGO. Aiotko hänen luonaan illastella?
CASSIO. Luulenpa niin.
JAGO. Hyvä; sitten kai tapaan sinut; tahtoisin niin mielelläni haastella kanssasi.
CASSIO. Tule, ma pyydän. Tuletko?
JAGO. No niin; pidä suus nyt!
(Cassio lähtee.)
OTHELLO (tulee esiin). Mitenkä ma hänet murhaan, Jago?
JAGO. Huomasitteko, kuinka hän nauroi pahalla työllään?
OTHELLO. Oi, Jago!
JAGO. Ja näittekö nenäliinan?
OTHELLO. Oliko se minun?
JAGO. Oli, niin totta kuin tuo käsi on mun! Ja te näitte, minkä verran arvoa hän panee tuohon hupsuun naiseen, teidän vaimoonne! Tämä sen hänelle antoi, ja hän antaa sen jalkavaimolleen.
OTHELLO. Oi, jos saisin yhdeksän vuotta häntä murhatakseni! -- Soma vaimo! Kaunis vaimo! Ihana vaimo!
JAGO. Tuo teidän nyt täytyy unhottaa.
OTHELLO. Mädätköön hän, hukkukoon ja menköön helvettiin tänä iltana; sillä elää hän ei saa! Ei, sydämeni on kiveksi muuttunut: kun siihen lyön, niin haavoittaa se käteni. Oi, ihanampaa olentoa ei koko maailmassa ole; hän olisi saattanut keisarinkin kupeella maata ja tätä orjantöihin määrätä!
JAGO. Nyt olette väärällä tolalla taas.
OTHELLO. Hirteen koko vaimo! Sanon vaan mikä hän on. Niin näppärä neuloja! -- Ihmeteltävän soitannollinen! Oi, hän saattaisi laulullaan raivokkaan karhunkin kesyttää! -- Ja niin valtava ja rikas älyltään ja neroltaan!
JAGO. Sitä huonompi hän on.
OTHELLO. Oo, tuhat, tuhat kertaa! -- Ja sitten niin helläluontoinen!
JAGO. Niin, liiaksikin hellä.
OTHELLO. Se on totta! -- Mutta sääli tuota on sentään. Jago -- Oo, Jago, sääli on, Jago!
JAGO. Jos olette niin hänen rikoksiinsa rakastunut, niin antakaa hänelle valtakirja syntiä tehdä; sillä jos se ei teitä koske, ei kenenkään toisenkaan siihen mitään tule.
OTHELLO. Kappaleiksi hänet paloittelen. -- Tehdä minusta aisankannattaja!
JAGO. Ruma työ!
OTHELLO. Luutnanttini kanssa!
JAGO. Sitä rumempi!
OTHELLO. Hanki myrkkyä mulle, Jago; tänä iltana: -- en tahdo sanasotaan ruveta hänen kanssaan, ettei hänen vartalonsa ja kauneutensa taas minua hurmaisi. -- Tänä iltana, Jago!
JAGO. Älkää myrkkyä käyttäkö; kuristakaa hänet vuoteessaan, samassa vuoteessa, jonka hän on saastuttanut.
OTHELLO. Hyvä! Sepä on paikallaan se rangaistus. Sangen hyvä!
JAGO. Ja mitä Cassioon tulee, kyllä minä pidän huolta hänestä: lisää saatte kuulla keskiyön aikana.
(Torventoitaus kuuluu.)
OTHELLO. Sep' oivallista! -- Mikä toitaus tuo?
JAGO. Venetiasta sana varmaankin. Se dogin lähetti on Lodovico; Ja vaimonne on, nähkääs, hänen kanssaan.
(Lodovico, Desdemona ja seuralaisia tulee.)
LODOVICO. Jumalan rauha, kenraal'!
OTHELLO. Tervetullut!
LODOVICO. Terveiset dogilta ja senaatilta!
(Antaa hänelle kirjeen.)
OTHELLO. Suut' annan heidän tahtons' ilmituojan.
(Avaa kirjeen ja lukee.)
DESDEMONA. Mit' uut', hyvä Lodovico serkku?
JAGO. Iloista, signor, nähdä teitä täällä; No, tervetultuanne Kyproon!
LODOVICO. Kiitos! Luutnantti Cassio, kuin voi hän?
JAGO. Hän elää.
DESDEMONA. Mun mieheni ja hänen välins' aivan On rikkunut; mut te sen ehjäks teette.
OTHELLO. Oletko varma siitä?
DESDEMONA. Mitä sanot?
OTHELLO (lukee). "Se tehkää viipymättä, jos on mieli."
LODOVICO. Ei mitään; kirjeeseen hän kiintynyt on. Vai huono miehesi ja Cassion väli?
DESDEMONA. Niin, vallan onneton. Oi, sointuun saada Jos heidät voisin! Pidän Cassiosta.
OTHELLO. Haa! Tulikiveä ja tulta!
DESDEMONA. Mitä? OTHELLO. Oletko viisas?
DESDEMONA. Onko vihoissaan hän?
LODOVICO. Kenties kirje häntä suututtaa: Kotihin häntä käsketään, ma luulen, Ja saaren hallitus jää Cassiolle.
DESDEMONA. No, sepä oivaa!
OTHELLO. Todellako?
DESDEMONA. Mitä?
OTHELLO. Sep' oivaa, ettäs olet hulluks tullut.
DESDEMONA. Kuin niin, Othello armas?
OTHELLO. Perkele!
(Lyö häntä.)
DESDEMONA. En ansainnut ma tuota.
LODOVICO. Hyvä herra, Tuot' ei Venetiass' uskottaisi, vaikka Todeksi vannoisin sen. Tuo on liikaa. Hän itkee! Lohdutelkaa!
OTHELLO. Perkel', perkel'! Jos maan vois naisen itkut hedelmöittää, Niin joka tilkka krokotiilin siittäis. Pois silmistäni!
DESDEMONA. Ett'en sua loukkais, Niin lähden.
(Aikoo lähteä.)
LODOVICO. Tosiaankin nöyrä vaimo! Takaisin, herra, kutsukaa hän.
OTHELLO. Rouva!
DESDEMONA. Mun herrani?
OTHELLO. No, mitä tahdotten?
LODOVICO. Ken? Minäkö?
OTHELLO. Niin, tahdottehan häntä Takaisin kääntymään. Hän kyllä kääntyy, Niin, kääntyy, eespäin kulkee, kääntyy taasen; Ja itkeä hän osaa, itkeä; Ja, niinkuin sanoitte, hän nöyr' on -- nöyrä, -- Erittäin nöyrä! -- Itkemistäs jatka! -- On seikka se -- Oo, oiva tekotunne! -- Ett' olen kotiin käsketty. -- Pois, tiehes! Sun oiti tuotan. -- Käskyä ma kuulen Ja palajan Venetiaan. -- Pois täältä! -- (Desdemona lähtee.) Saa Cassio paikkani. Ja -- -- saanko pyytää Teit' iltaiselle? Tervetullut Kyproon! -- Apinat ja vuohet!
LODOVICO. Tuoko nyt se mauri, Mi senaattimme kaikki kaikess' on? Se jalo henki, jot' ei hurmaa kiihko? Jonk' uljait' avuja ei onnen keihäs Voi murtaa eikä sattumuksen nuoli Lävistää voi?
JAGO. Hän muuttunut on paljon.
LODOVICO. Hän onko viisas! Onko järjiltään hän?
JAGO. Hän on mik' on; en tohdi häntä laittaa. Suo Jumal', että ois hän mitä vois hän, Jos sit' ei ole!
LODOVICO. Lyödä vaimoansa!
JAGO. Pahasti kyllä. Soisin, että oisi Se lyönti pahin.
LODOVICO. Tuoko tapa hällä? Vai kiihoittiko kirje hänen vertaan Näin outoon rikokseen?
JAGO. Ah voi, ah voi! Ois kunnotonta kertoa min nähnyt Ja kuullut olen. Tarkatkaatte häntä: Niin häntä kuvaa oma käytös, että Puheeni säästää voin ma. Seuratkaa vaan Ja huomatkaatte, miten jatkaa hän.
LODOVICO. Voi, että näin ma hänest' erehdyin!
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Huone linnassa.
(Othello ja Emilia tulevat.)
OTHELLO. Te ette mitään ole nähnyt siis?
EMILIA. En kuullutkaan enk' epäillytkään koskaan.
OTHELLO. Olette nähnyt hänet Cassion kanssa.
EMILIA. Mut pahaa min' en nähnyt; joka sanan Ma silloin kuulin, joka hengähdyksen.
OTHELLO. He eikö koskaan kuiskailleet?
EMILIA. Ei koskaan.
OTHELLO. Ja teitä pois ei laittaneet?
EMILIA. Ei koskaan.
OTHELLO. Huntua, viuhkaa, sormikkaita tuomaan?
EMILIA. Ei, herra, koskaan.
OTHELLO. Sepä kummallista!
EMILIA. Vetoa sielustani lyön, ett' on hän Uskollinen; jos toista luuletten, Se luulo pois! se pettää sydämenne! Jos sen on teihin joku konna pannut, Kirotkoon niinkuin käärmeen hänet taivas! Siveetön, uskoton jos vaimo tuo on, Miest' onnellist' ei silloin; puhtain vaimo On musta niinkuin parjaus.
OTHELLO. Kutsukaa Hän tänne. -- (Emilia lähtee.) Kylläks kuulin; mutta mikä Parittaja ei tuota vakuuttaisi! Kavala portto, salasyntien Likaisen säilyn lukko! Kuitenkin hän Rukoilee, polvistuu, sen olen nähnyt.
(Emilia ja Desdemona tulevat.)
DESDEMONA. Täss' olen, herrani!
OTHELLO. Käy tänne, hemppu!
DESDEMONA. Mik' on sun tahtos?
OTHELLO. Näytä mulle silmäs; Mua silmiin katso!
DESDEMONA. Mikä julma oikku!
OTHELLO (Emilialle). Toimeenne, rouva! Yksin jättäkäätte Rakastavaiset; ovi sulkekaa; Rykikää, yskikää, jos joku tulee! Toimeenne, toimeenne! -- no, rientäkää!
(Emilia lähtee.)
DESDEMONA. Mit' aiot? Sano; polvillani pyydän. Sanoissasi ma raivon tajuan, Mut sanoj' en.
OTHELLO. Mik' olet sinä?
DESDEMONA. Vaimos, Mun puolisoni! Uskollinen vaimos!
OTHELLO. No, vanno, kiroo itses, muuton pelkää Sun perkel' ottaa, luullen enkeliks sun! Kirottu kahdesti! -- no, vanno itses Nyt puhtaaks!
DESDEMONA. Taivas tietää sen.
OTHELLO. Niin, tietää Sun valheelliseks niinkuin helvetin.
DESDEMONA. Kuin? Valheelliseks? Kelle? Ketä kohtaan?
OTHELLO. Oi, Desdemona, -- poistu, poistu, poistu!
DESDEMONA. Voi, päivää onnetonta! -- Miksi itket? Minäkö syypää kyyneliis? Jos kenties Isäni syyksi kotiinkutsumises Sa luulet, älä vihaas minuun pura; Jos hänet kadotit sa, myöskin minä Kadotin hänet.
OTHELLO. Jos mua taivas tahtois Surulla koitella ja pilkat, tuskat, Kaikk' antais sataa paljaan pääni päälle, Upottais kurjuuteen mun huuliin asti, Toivottomahan orjuuteen mun syöksis, Pisaran kärsimystä jossain sielun Sopessa löytäisin. Mut voi! kun luopi Mun kuvapatsaaks, jolle aika ilkkuin Hitaasti sormeansa osoittaa, -- Oo, oo! Vaan senkin kestää voisin, hyvin kyllä. Mut sieltä, miss' on sydämeni säily, Jost' elää täytyy mun tai elo jättää, Lähteestä, josta elinvirta vuotaa Tai muuten kuivuu, -- karkoittua sieltä Tai kuljuna se nähdä, jossa kutee Ja poikii inhat konnat! -- muuta muotos, Sa maltti, nuori, punasuu keruubi, Ja näytä julmalta kuin horna!
DESDEMONA. Toivon, Ett' uskoo jalo mieheni mun puhtaaks.
OTHELLO. Niin kyllä, niinkuin teurashuonehessa Itikat, jotka syntyissään jo huorii! Oo, ruuhka sinä, hurmaavaisen kaunis, Jonk' armas tuoksu aivuj' oikein särkee, -- Voi, ett'et olis koskaan syntynytkään!
DESDEMONA. Mink' olen synnin tietämättä tehnyt?
OTHELLO. Tuo kaunis, puhdas kirja onko tehty Vaan porton leimaa varten! Mitä tehnyt? Mitäkö tehnyt? -- Oo, sa julki-luuska! Sulaks ahjoks poskeni ma saisin, Jok' ihan hiiliks hävyn kaiken polttais, Jos tekos julki toisin. -- Mitä tehnyt! Nenänsä taivas tukkii, kuukin torkkuu Ja tuuli luuska, kaikkein suutelija, Maan ontelossa luolassa on vaiti Ja kammoo sitä kuulla. Mitä tehnyt! Hävytön portto!
DESDEMONA. Totta, Jumala, Mua loukkaat.
OTHELLO. Sinä etkö portto?
DESDEMONA. En. Niin totta kuin ma olen kristitty! Jos tätä astiata kaitseminen Luvattomasta, inhast' yhteydestä Ei porton työtä lie, niin min' en portto.
OTHELLO. Sin' etkö huora?
DESDEMONA. En, kautt' autuuteni!
OTHELLO. Se onko mahdollista?
DESDEMONA. O, Jumal' armahda!
OTHELLO. Suo anteetta! Sinut Venetian viekkaaks huoraks luulin, jonka Othello nai. -- (Emilia palajaa.) Te, vaimo, jonka toimi Päinvastainen kuin pyhän Pietarin on, Te hornan ovenvahti! Te, niin, te! Nyt työ on tehty; tuossa vaivastanne! Ov' auaiskaa; meit' älkää ilmi tuoko.
(Lähtee.)
EMILIA. Voi, herra tuo hän mitä miettineekään? Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?
DESDEMONA. Kuin oisin puoleks unessa.
EMILIA. Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?
DESDEMONA. Kenenkä?
EMILIA. Herrani.
DESDEMONA. Ken on sun herras?
EMILIA. Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.
DESDEMONA. Ei herraa mulla. Mulle älä puhu: En itkeä ma voi; en vastata Pait kyynelillä. Ensi yöksi pane Vuoteelleni häälakanat, -- se muista, -- Ja kutsu miehes tänne.
EMILIA. Sepä muutos!
(Lähtee.)
DESDEMONA. Näin kohdella mua tulee, aivan niin! Mutta mitä tein ma, jotta pienin virhe Syyt' antaa pienimpään vois epäluuloon?
(Emilia ja Jago tulevat.)
JAGO. Mit', armas rouva, tahdotten? Kuin voitte?
DESDEMONA. En tiedä. Joka nuorta lasta neuvoo, Sen tekee säisysti ja vähin töin. Niin olis mua nuhdella hän voinut: Laps olen nuhdeltaissa.
JAGO. Mik' on, rouva?
EMILIA. Voi, Jago, mauri häntä huoraks haukkui Ja viskas häneen moista herjan saastaa, Jot' ei voi uskollinen sydän kestää.
DESDEMONA. Sen nimen ansaitsenko, Jago?
JAGO. Minkä nimen?
DESDEMONA. Jonk' antaneen hän sanoi maurin mulle.
EMILIA. Hän huoraks häntä sätti. Loismies päissään Noin törkeäst' ei hutsuansa haukkuis.
JAGO. Mut miksi niin?
DESDEMONA. En tiedä; varma vaan, Ett'en se ole.
JAGO. Älkää itkekö, Oi älkää itkekö! Voi tuskan päivää!
EMILIA. Siks hylkäskö hän monet jalot tatjot, Isänsä, synnyinmaansa, ystävänsä, Saadakseen huoran nimen? Ken ei itkis?
DESDEMONA. Se on mun kova onneni.
JAGO. Se lempo, -- Mist' oikun moisen sai hän?
DESDEMONA. Taivas tiesi!
EMILIA. Käyn hirteen, jos ei joku ilkimys Jokuinen liukas, liehakoiva konna, Siloinen, virkaa mateleva orja Tuon valheen isä lie; käyn siitä hirteen.
JAGO. Hyi! Moist' ei ole, se on mahdotonta.
DESDEMONA. Jos on, niin anteeks suokoon hälle taivas!
EMILIA. Ei, köysi sille! Luut sen syököön horna! Vai huora hän! Ken sitten etsi häntä? Kuin? Missä? Milloin? Mitä syytä luuloon! Ei. Maurin pettänyt on kurja konna, Katala julki-konna, halpa hylky. Luo, taivas, peite moisilt' ilkiöiltä Ja joka aimo käteen pane ruoska, Joll' alaston se konna halki mailman Idästä länteen piestäis!
JAGO. Älä huuda!
EMILIA. Hyi, moista! Samanlainen veitikka Se sinun järkeskin kai nurin käänsi Ja sai sun mua mauriin luulemaan.
JAGO. Sin' olet hupsu; vait!
DESDEMONA. Oi, hyvä Jago, Kuin taas Othelloni ma voittaa voisin? Käy hänen luokseen. Kautta auringon, En tiedä, kuinka hänet kadotin ma! Ma tässä polvistun: -- jos ehdollani Vihoitin koskaan hänen rakkauttaan Sanoilla, ajatuksilla tai töillä; -- Jos silmä, korva taikka muukaan aisti Ihastunut on jonkun toisen muotoon; Jos en ma nyt -- kuin ennenkin ja aina -- Vaikk' ajais hän mun luotaan mierontielle -- Suuresti lemmi häntä, menköön autuus! Voi tylyys paljon; hänen tylyytensä Voi multa hengen viedä, mut ei mustaa Se lempeäni. Huora! Mitä sanon? Mua kauhistaa jo, kun sen sanan lausun; Ja tekoon, joka moisen nimen sietää, Ei koko mailman turhuus mua saa!
JAGO. Oi, huolet' olkaa; se vaan pien' on oikku. Hän valtatoimihin on suuttunut Ja näin nyt teitä toruu.
DESDEMONA. Jos muut' ei olis --
JAGO. Muuta ei, sen vannon. (Torventoitauksia kuuluu.) Haa! Kuulkaa, torvet iltaiselle kutsuu! Venetian airutkunta vartoo; sisään, Ja itku pois! Hyväksi muuttuu kaikki. (Desdemona ja Emilia lähtevät.) (Rodrigo tulee.) No, mitä nyt, Rodrigo?
RODRIGO. En huomaa, ettäs kohtelet mua oikein.
JAGO. Kuinka niin?
RODRIGO. Päivittäin minua uusilla verukkeilla viivyttelet, ja minusta näyttää, että pikemmin minulta estät kaikki tilaisuudet, kuin hankit toiveilleni vähääkään etua. Tätä en, totisesti, kauemmin kestä enkä enää taivu tyynenä noudattamaan mitä tähän saakka olen hupsun lailla sietänyt.
JAGO. Rodrigo, tahdotko minua kuulla?
RODRIGO. Olen, maarin, jo kuullut liiaksikin; sillä teidän sananne ja työnne eivät ole keskenään sukua.
JAGO. Te soimaatte minua sangen syyttömästi.