Chapter 4
OTHELLO. Kunnonko! Niin, kunnon mies.
JAGO. En minä muuta tiedä.
OTHELLO. Mitä luulet?
JAGO. Mitäkö luulen?
OTHELLO. Mitäkö luulen! Haa! Hän, jumal'aut', on kaikuni! Kuin häll' ois Mielessä hirmu, joka nähtäväksi On liian julma. -- Jotakin sa tahdot; Sa sanoit äsken: "tuo ei mieleen mulle", Kun Cassio läksi. Mik' ei mieleen sulle? Ja kun ma kerroin, että tyynni tunsi Hän kosintani, huusit: "todella?" Rypistäen ja vetäin kurttuun otsas, Kuin oisit jonkun hirvittävän aatteen Ajuhus kätkenyt. Tuo aattees ilmi. Jos rakastat mua.
JAGO. Tiedättenhän, herra, Ett' teitä rakastan.
OTHELLO. Sen uskonkin. Ja, -- kun sun suopeaks ja suoraks tunnen, Jok' arvaat sanas, ennenkuin ne lausut, -- Senvuoks mua peloittaa nuo katkolausees. Viekasten, kavalien konnain ainaist' On juonta tuo; mut kunnon miehess' on se Salainen viittaus, joka hillitönnä Sydämest' ilmi puhkee.
JAGO. Michael Cassion -- Sen vaikka vannon -- kunnon mieheks luulen.
OTHELLO. Mä myöskin.
JAGO. Tulis olla, miltä näyttäi, Ja mit' ei ole, silt' ei näyttääkään.
OTHELLO. Niin kyllä, miltä näyttää, tulis olla.
JAGO. No niin, ma Cassion kunnon mieheks luulen.
OTHELLO. Ei, siinä piilee muuta. Puhu mulle Kuin itsellesi aivan mitä mietit, Ja pahimmille aatoksilles anna Pahimmat nimet.
JAGO. Anteeks, hyvä herra. Kyll' olen paljohonkin velkapää, En toki siihen, jost' on orja vapaa: Ilm' antamahan ajatuksiani. Mitäpä, jos ne halvat ois ja väärät -- Sit' onko linnaa, johon riettaus koskaan Ei tunkisi? Niin puhdast' onko rintaa, Ett' epäluulot likaiset ei joskus Siin' istuis oikeutta ja tuomitsis Laillisten ajatusten kanssa rinnan?
OTHELLO. Kavallat, Jago, ystävääs, jos häntä Petetyks luulet, mutta pidät luulos Salassa hänen korviltaan.
JAGO. Ma pyydän -- Jos arvelussan' ehkä erhetyn: On luonteheni kirous, sen myönnän, Paheita urkkia, ja luulon' usein Luo vian tyhjästä, -- ett', älyvänä, Näin vajavia mietteit' ette tarkkais Ja murheit' ette itsellenne loisi Näin joutavista sekahuomioista. Se teiltä rauhan, onnen veis ja multa Alentais älyn, miehuuden ja arvon, Jos mietteen' ilmaisen.
OTHELLO. Mik' ajatukses?
JAGO. Hyvä nimi, nähkääs, miehessä ja vaimoss' On kallein sielun kalleus. Jos viet rahani, Vie pois! Viis' siitä! Äsken mun, nyt sun, Ja tuhansien orja sitä ennen! Vaan hyvän nimeni jos viet, niin ryöstät Semmoista, jok' ei rikkaaksi sua saata, Vaan köyhän köyhäks minut.
OTHELLO. Aattees tietää Ma tahdon, jumal'aut'!
JAGO. Sit' ette voi, Vaikk' oisi sydämeni kourassanne, Ja ette saa, niin kauan kuin se mull' on.
OTHELLO. Haa!
JAGO. Luulevaisuutta, oi, varokaa! Viherjäsilmä peto tuo se huviks Apettaan kiusaa. Autuutt' aisaa kantaa, Kun tietää kohtans' eikä väärää lemmi; Mut voi! sen hetket julmat on, ken lempii Ja luulee, epäilee ja sentään lempii!
OTHELLO. Oo, kurjan kurjaa!
JAGO. Köyhä ja tyytyvä on rikas kyllin, Mut runsain rikkaus on kuin talvi köyhä, Jos pelkää joka hetki köyhtyvänsä. -- Oi taivas, luulevaisuudesta säästä Kaikk' ihmissielut!
OTHELLO. Mitä? Luuletkos sä, Ett' elinkautta mustin sukin käyn Ja uusin epäluuloin yhä noudan Kuun vaiheita? Ei, epäilys kun syntyy, Niin syntyy päätöskin. Myy minut vuoneen, Jos huomioni kiinnän moiseen tyhjään Ja löyhään luuloon, kuin sun juttus vaatis. En luulostu, jos sanot, että vaimon' On kaunis, pulska, seuramielinen, Puhelias, laulaa, soittaa, tanssii hyvin: -- Hyvettä, miss' on hyve, tuo vaan lisää. Enk' omastakaan heikkoudesta päättäin Luo häneen pienint' epäluulon kaunaa; Häll' oli silmät, kun mun otti hän. Ei, tahdon nähdä, ennenkuin epäilen, Ja kun epäilen, tahdon näytteen saada; Ja se kun mull' on, muut' ei silloin kuin: Pois kerrassansa lempi taikka luulo!
JAGO. No, sepä hauskaa! Nythän mull' on syytä Uskollisuuttani ja rakkauttani Vapaasti näyttää. Velvollisuudeksi Käsittäkää se. Todistukset säästän. Varokaa vaimoanne, kun hän kahden On Cassion kanssa; valppahana silmä, Ei luulevana eikä luottavaisna! Vapahan, suoran luonteenne en soisi Jaloudessaan pettyvän. Silm' auki! Venetian naisten taipumukset tunnen: Saa taivas paljon nähdä, jot' ei tohdi He näyttää miehilleen; ja tunnon käsky Ei kuulu: "heitä se", vaan: "peitä se".
OTHELLO. Sanotko sinä sen?
JAGO. Hän isän petti, Kun teille läksi; ja kun katseitanne Vavisten näytti pelkäävän, niin niitä Rakasti hän.
OTHELLO. Niin kyllä.
JAGO. Siinä näette: Noin nuorena kun niin voi teeskennellä, Ett' isän silmät sokaisee ja kääntää, -- Hän luuli taiaks sen; -- mut nyt teen väärin; Nöyrästi anteeks! Pidän liiaks teistä.
OTHELLO. Ijäti olen kiitollinen sulle.
JAGO. Tää, näen mä, hämmentänyt teit' on hiukan.
OTHELLO. Ei millään tapaa!
JAGO. Onpa, pelkään mä! Te muistanette, että rakkaudesta Ma puhun nyt. -- Mut mielenne se kuohuu! Rukoilen, älkää puheeseeni panko Suurempaa arvoa ja merkitystä Kuin pelkkään luuloon.
OTHELLO. En.
JAGO. Jos sen te teette, Pahemmat seuraukset on puheellani, Kuin tarkoitinkaan. Ystävän' on Cassio -- Mielenne kuohuu; näen sen!
OTHELLO. Ei, ei haittaa! Tok' uskolliseks Desdemonan luulen.
JAGO. Ain' olkoon niin hän, aina te niin luulkaa!
OTHELLO. Mut entä jos niin luonto hairahtuisi --
JAGO. Niin, siinä mutka! Rohkenenko sanoa: Hylätä niin mont' oiva kosijaa Ja samaa luokkaa, ilm'alaa ja karvaa, Jot' ihan kaikkialla luonto katsoo: Hyi! siitä niinkuin löyhkää irstas himo, Miel' yletön ja suunnattomat halut! -- Mut anteeks! Täll' en suoraan tarkoita Ma häntä, vaikka pelkään, että hänkin, Älyynsä tultuaan, vois halun saada Vertaamaan teitä omiin maalaisiinsa Ja kenties katua.
OTHELLO. Hyvästi, hyvästi! Tuo lisätietoja, jos lisää huomaat; Niit' urki vaimos kautta. Jätä minut.
JAGO. Hyvästi jääkää, armollinen herra!
(Lähtee.)
OTHELLO. Miks nain? -- Tuo kunnon mies hän näkee, tietää Enemmän, paljon enemmän kuin näyttää.
JAGO (palajaa). Rukoilen, herra hyvä, älkää enää Tuot' aatelko; se ajan huoleks jääköön. Ja vaikka Cassion täytyy virkans' saada, -- Johonka täysin kelpaava hän onkin, -- Suvaitkaa odotuttaa häntä hiukan, Ett' oivallatte miehen ja sen vehkeet. Huomatkaa: vaimonne jos kiihkein innoin Ja tulisesti hänen puoltaan pitää, Se todistaa jo paljon. Siihen saakka Mua liian kiivaaks pelossani luulkaa -- Jot' olevani pelkäänkin ja syystä -- Ja syyttömäks' hänt' uskokaa, ma pyydän.
OTHELLO. Kyll' osaan itseäni hallita.
JAGO. Jäähyväiset ma lausun vielä kerran.
(Lähtee.)
OTHELLO. Tuo sepä tavattoman kelpo mies on, Kokenut äly, joka tuntee kaikki Elämän mutkat. Villiks jos käy haukka, Vaikk' olis sydänsyissäni sen kytkyt, Vihellän pois sen, ilman tuulten valtaan Ja onnens' ohjaan. Sikskö, ett' olen musta Enk' osaa mielin kielin laverrella Kuin teikarit, tai siks ett' ikä iltaan Jo alkaa painua -- ei paljon sentään -- Hän mennyt on? ma pettynyt? Nyt inho On lohtuni! Oi, avion kirousta, Ett' olennot nuo vienot ovat meidän, Mut niiden sulot ei! Oi, paremp' olla Sammakkona ja tyrmän tunkast' elää Kuin muiden käytettäväks antaa soppi Rakastetustaan! Se on suurten tuskaa; Heill' etuus huonomp' on kuin alhaisolla; Se välttämätönt' on kuin kuolema; Tuo kirous sarvikas jo äidinkohduss' On meille pantu. Tuoss' on hän. Hän viekas? Oi, silloin taivas itseänsä pilkkaa! Sit' en ma usko.
(Desdemona ja Emilia tulevat.)
DESDEMONA. No, Othello armas! Sun atrias ja jalot kyprolaiset, Joit' olet kutsunut, sua odottavat.
OTHELLO. Ma vääräss' olen.
DESDEMONA. Niin raukea on äänes. Voitko pahoin?
OTHELLO. Ma otsassani tuossa vaivan tunnen.
DESDEMONA. Se valvonnast' on; kyllä siitä pääset, Kun lujast' otsas sidon; tunnin päästä On vaiva pois.
OTHELLO. On liinas liian pieni. Sa jätä tuo. (Desdemona pudottaa nenäliinansa.) Pois, sisään lähden kanssas.
DESDEMONA. Mua kovin huolettaa sun huono vointis.
(Othello ja Desdemona lähtevät.)
EMILIA. Sep' oivaa, että liinan tuon ma löysin; Se oli maurin ensi lemmenlahja. Tuo kumma Jago sadasti mua käski Varastamaan sen; rouva siitä pitää -- Mies vaatii, että hän sit' aina varois -- Ja hän sit' yhä varjelee kuin silmää, Puhuttelee ja muiskaa sitä. Mallin Siit' otan ja sen Jagolle ma annan. Ties taivas, mitä sillä aikoo hän; Ma noudatan vaan hänen mieltähän.
(Jago tulee)
JAGO. Mit' yksin teet sa täällä?
EMILIA. Älä toru; Mull' ompi jotain sulle.
JAGO. Jotain mulle? Ei uutta mitään.
EMILIA. Mikä?
JAGO. Houkka vaimo.
EMILIA. Ei muuta siis? Mit' annat nyt, jos saat Tän liinan?
JAGO. Minkä liinan?
EMILIA. Minkä liinan! He, maurin ensi lahjan vaimollensa, Jot' usein minut varastamaan käskit.
JAGO. Varastanutko olet sen?
EMILIA. En suinkaan, Vahingossa hän pudotti sen; minä Täss' olin onneks ja sen maasta löysin. Täss' on se.
JAGO. Kelpo luuska! Tuo se tänne!
EMILIA. Mit' aiot sillä, kun niin kiihkeästi Mua varkaaks tahdoit?
JAGO. Se ei sinuun koske!
(Tempaa häneltä nenäliinan.)
EMILIA. Jos sit' et tärkkiin toimeen tarvitse, Niin takaisin se anna. Rouva parka, Hän tulee hulluks, jos sen kadottaa hän.
JAGO. Äl' ole milläskään; sen tarvitsen ma. Pois! Jätä minut. (Emilia lähtee.) Cassion asuntoon Tuon liinan lasken; hän sen siellä löytköön. Mitätön, löyhä pila luulokkaalle On yhtä tenhollinen todistus Kuin lause raamatusta. Tuo se tepsii. Mun myrkkyni jo muuttanut on maurin; Näet, epäluulolla on myrkyn luonto: Alussa tuskin pahalta se maistaa, Mut, vereen hiukan vaikutettuaan, Kuin rikki-alho suitsee. -- Aivan oikein! -- (Othello tulee.) Tuoss' on hän! -- Nyt ei katkojuuret, valmut, Ei kaiken maailmankaan unijuomat Niin makeata unta sulle anna, Kuin mit' ol' eilen.
OTHELLO. Ha, ha! Viekas mulle?
JAGO. No, herra kenraal', enempää ei siitä!
OTHELLO. Pois! tiehes! Piinapenkkiin minut kytkit; Parempi suurin pettymys, sen vannon, Kuin pienin tieto.
JAGO. Kuin?
OTHELLO. Nuo salanautteet Mua mitä koski ne? En nähnyt mitään, En luullut mitään, tuskat vältin, nukuin yön, Söin hyvin, pidin hauskaa, Cassion muiskuj' En hänen huulillansa tuntenut. Ken sit' ei kaipaa, mik' on hältä poissa, Vait siitä vaan, ja hält' ei mitään poissa.
JAGO. Tuo huolettaa mua.
OTHELLO. Onnellinen oisin, Vaikk' koko leiri, kuormamiehet, kaikki Ois hänen sulojansa nauttineet, Kun min' en tietäis siitä! Nyt, oi, ijäks Hyvästi, mielenrauha! Hyväst', auvo! Hyvästi, sulkatöyhdöt, sodat uljaat, Jotk' avuks kunniankin himon teette! Hyvästi, orhin hirnu, torven toitto, Mielt' yllyttävät rummut, räikät pillit, Kuninkaallinen lippu, kaikki, kaikki Maineikkaan sodan prameus ja loisto! Ja tekin, kuolon hirmusuiset aseet, Elämän-herran jyryn matkijat, Hyvästi! Tehtyn' on Othellon työ.
JAGO. Ma mitä kuulen! -- Herra hyvä, --
OTHELLO. Konna, Todista, ett' on armahani portto, Todista se, tuo mulle selvät näytteet, Tai, kautta sielun' ijankaikkisen, Parempi koirana sun olis olla Kuin vihani uhrina!
JAGO. Niiks' onko tullut?
OTHELLO. Se näytä, ainakin tuo todisteita, Ett' epäilykselle ei hakaa, hankaa Jää kannatteeksi. Muuten voi sua, voi!
JAGO. Arvoisa herra, --
OTHELLO. Jos parjaat häntä ja mua kiusaat, älä Rukoile koskaan; heitä sääli pois; Luo kauhu kauhun päälle; te'e töitä, Joit' ällistyypi maa ja taivas itkee: Lisätä kadotust' et suuremmaksi Voi millään.
JAGO. Armoa! Oi, auta, taivas! Mies olettenko? Missä järki, tunto? -- Hyvästi! Viekää virkani. -- Mua houkkaa, Rehellisyyteni kun virheeks tehdään! -- Oo, inha mailma! Huomaa, mailma, huomaa! Rehellisyys ja suoruus vaarallist' on. -- Opista tuosta kiitän: tästä puolin, Jos moist' on rakkaus, vähät siitä huolin.
OTHELLO. Ei, viivy! -- Rehellinen sinä lienet.
JAGO. Ei, älykäs. Rehellisyys on narri: Tavoittaa, vaan ei tapaa.
OTHELLO. Jumal'auta! Vaimoni puhtaaks luulen, enkä luule; Sun rehelliseks luulen, enkä luule. Tuo näyttees! Hänen nimens', äsken kirkas Kuin otsa Dianan, nyt nokimusta Kuin oma muoton' on. -- Jos köytt' on, veistä, Myrkkyä, tulta, hukuttavaa virtaa, En tuota kärsi. -- Varmuutta jos saisin!
JAGO. Ma näen, kuink' aivan teitä kalvaa kiihko; Kadun, ett' ilmi toin sen. Varmuuttako Te tahtoisitte?
OTHELLO. Tahtoisin? En, tahdon.
JAGO. Ja saatte. Mutta kuin? Kuin saada varmuus? Suu auki tuijotella tahdottenko, Mitenkä toimi käy?
OTHELLO. Kirous ja surma!
JAGO. Ja luullakseni sangen työläst' oiskin Moist' aikaan saada. Piru heitä riivais, Jos näkis muut kuin omat silmät heidän Venyvän patjalla! No, mitä tehdä? Kuin saada varmuus? Mistä? Tuota nähdä On teidän mahdoton, vaikk' oisivatkin Kuin vuohet irstaat, kiimaiset kuin sudet, Kuin marakatit karjaat taikka riettaat Kuin hölmöt viinapäissään. Sanon toki: Jos viittaukset ja selvät suhteet, jotka Totuuden kynnykselle suoraan vievät, Voi varmuutt' antaa, niin sen kyllä saatte.
OTHELLO. Tuo julkinäyte, ett' on uskoton hän!
JAGO. En moista tointa rakasta; mut koska Näin pitkälle jo olen mennyt tässä, Noudattain rakkauttani tyhmän suoraa, Niin jatkan. Taannoin Cassion luo ma yödyin, Ja hampaan kolotus kun mua vaivas, En saanut unta silmääni. Niin löyhä monell' ihmisell' on sielu, Ett' uness' asioitaan hokevat he; Ja niit' on Cassio. Unissaan hän huusi: "Oi, armas Desdemona, varull' ollaan, Lempemme salatkaamme!" Käteen' iski, Puristi, huus: "oi, armas laps!" ja sitten Mua suutel' innokkaasti, niinkuin oisi Repinyt juurin huuliltani muiskut. Hän jalkans' sitten reidelleni laski Ja huokasi ja suuteli ja kiljas: "Kirottu onni, että sai sun mauri!"
OTHELLO. Hirmuista, hirmuista!
JAGO. Se vaan ol' unta.
OTHELLO. Edellä-käypää tointa todistaa se; Se paha merkki on, vaikk' onkin unta.
JAGO. Se muita heikompia todisteita Voi vahvistaa.
OTHELLO. Paloiksi hänet raastan!
JAGO. Ei, malttakaa; salassa teko viel' on. Ehk' on hän uskollinen. Sanokaapas: Häll' olettenko joskus liinan nähnyt, Joss' ompi mansikkaiset kirjaukset?
OTHELLO. Semmoisen hälle ensi lahjaks annoin.
JAGO. Sit' en ma tiennyt; mutta semmoisella -- Se hänen oli varmaan -- partaansa Näin Cassion pyyhkivän.
OTHELLO. Jos se on se, --
JAGO. Jos se on se, tai jos se vaan on hänen, Siin' uusi todistus on muiden lisäks.
OTHELLO. Jos tuhat henkeä sill' orjall' oisi! Yks liian pien' on, heikko kostolleni. Nyt näen, ett' on se totta! -- Katsos, Jago: Näin tyhmän lempen' ilmaan puhallan: Tuoss' on se mennyt! Nyt hornan ontost' ilmi, musta kosto! Oi, lempi, valtaistuimes ja kruunus Pois anna vihan hirmuvaltiaalle! Poveni, paisu kantamuksestas, Se käärmeen kieltä on!
JAGO. Mut malttukaahan!
OTHELLO. Oi, verta, verta, verta!
JAGO. He, tyyntykää; viel' ehkä muuttuu mieli.
OTHELLO. Ei koskaan, Jago. Niinkuin Ponton meri, Jonk' ikikylmä virta määrätieltään Ei koskaan pakene, vaan suoraa suuntaa Propontihin ja Hellespontoon syöksee, Niin veri-aatosteni tuima kuohu Ei katso taa, ei pakoo lemmen tyyneen, Ennenkuin valtava ja laaja kosto Sen niellyt on. (Polvistuu.) Tuon kirjalaen kautta, Syvästi pyhää valaa kunnioittain, Sanani vahvistan.
JAGO. Viel' älkää nousko. -- (Polvistuu..) Se kuulkaatten, te ikikirkkaat tähdet! Meit' ympäröivät ilman vallat kaikki! Todistakaa, ett' uhraa tässä Jago Älynsä, sydämensä, kätten tarmon Othellon kostotyölle. Käskeköön hän, Ja tunnon-asia on häntä kuulla, Vaikk' olis kuinka verinenkin toimi.
OTHELLO. Tervehdin avosylin ystävyyttäs, En tyhjin kiitoksin. Sua koitan oiti: Tuo kolmen päivän kuluessa tieto, Ett' elossa ei ole Cassio enää.
JAGO. On kuollut ystäväni: se on tehty, Kun käskette. Mut elää vaimon suokaa.
OTHELLO. Kirottu, kirottu, se rietas narttu! Mua seuraa tänne; käyn ja hankin jotain Tehoisaa ainetta, jok' oiti surmaa Tuon kauniin perkeleen. Nyt olet sinä Mun luutnanttini.
JAGO. Teidän ikipäiviksi!
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus. --
Linnan edustalla.
(Desdemona, Emilia ja narri tulevat.)
DESDEMONA. Tiedätkö, poikaseni, missä luutnantti Cassion on asunmaja.
NARRI. Cassion asunko maja? En julkene sanoa.
DESDEMONA. Miks'et?
NARRI. Hän on soturi; jos sanoisin, missä soturin asun on maja, puhuisin pääni poikki.
DESDEMONA. Älä hulluttele. Missä asuu hän?
NARRI. Jos sanoisin missä hän asuu, en tekisi asun mukaan.
DESDEMONA. Voiko kukaan tuosta viisastua?
NARRI. En tiedä, missä hän asuu; ja jos hänelle majan keksisinkin, ja sanoisin: tässä on Cassion asun maja, tai: tuossa on Cassion asun maja, niin saisin siitä asun omaan selkääni.
DESDEMONA. Voitko kuulustella häntä ja ottaa oppia muiden neuvoista?
NARRI. Kylläpä häntä tutkaisen koko maailmalta: kysyn niinkuin katkismuksessa: "mikä se on? vastaus".
DESDEMONA. Etsi häntä ja käske häntä tänne. Sano, että olen puolisoni häneen suostuttanut, ja toivon, että kaikki käy hyvin.
NARRI. No, se tehtävä ei käy ihmisymmärryksen yli, ja senvuoks; koetan sen täyttää.
(Lähtee.)
DESDEMONA. Emilia, mihin jäi se liina multa?
EMILIA. En tiedä minä.
DESDEMONA. Ennen kukkaroni Kadottanut ma oisin täynnä kultaa. Jos mauri ei niin jalo miesi oisi Ja vapaa luulevaisten halpuudesta, Vois tästä pahan aatoksen hän saada.
EMILIA. Hän eikö ole luuleva?
DESDEMONA. Ken? Hänkö? Aurinko hänen kotimaassaan, luulen, Ne huurut hänest' imi.
EMILIA. Kah, tuoss' on hän!
DESDEMONA. En häntä päästä ennen kuin hän Cassion Takaisin kutsuu. -- (Othello tulee.) Kuinka voit sa, armas? OTHELLO. Kyll', armas, hyvin. -- (Syrjään.) Raskas teeskennellä! -- Ja sinä, Desdemona?
DESDEMONA. Hyvin, armas.
OTHELLO. Kätesi! -- Kostea on kätes!
DESDEMONA. Sit' ei Viel' ikä kuivannut ja huolet.
OTHELLO. Auliin Ja riettaan mielen merkki! Kuuma, kuuma, Ja kostea! Niin, tarpeen olis sille Rukous, paasto, lihan kidutukset, Himosta luopumus ja menot hurskaat; Siin' asuu perkel' ihveinen ja nuori, Jok' usein kapinoipi. Hyvä käsi, Ja aulis käsi!
DESDEMONA. Kyllä tosiaankin: Se käsi pois mun sydämeni antoi.
OTHELLO. Käs' aulis! Muinoin sydän käden antoi; Nyt kilvessä on -- käsi eikä sydän.
DESDEMONA. Tuot' en ma ymmärrä. -- Nyt lupauksees.
OTHELLO. Mihinkä lupaukseen, kultaseni?
DESDEMONA. Puheilles olen kutsuttanut Cassion.
OTHELLO. Mua ilkeä ja häijy nuha vaivaa; Tuo tänne nenäliinas.
DESDEMONA. Tässä, armas.
OTHELLO. Se, jonka annoin.
DESDEMONA. Sit' ei myötän' ole.
OTHELLO. Vai ei?
DESDEMONA. Ei, kultani, ei tosiaankaan.
OTHELLO. Sep' oli vahinko. Sen liinan antoi Mun äidillen' egyptiläinen vaimo, Lumooja, joka sydämetkin tutki. Niin kauan kuin se säilyis, sanoi vaimo, Suloa tois se äidille ja häneen Isäni kiinnittäis. Mut jos se hukkuis Tai pois hän antais sen, niin isä alkais Hänt' inhota, ja uutta lemmen riistaa Sen silmä tavoittais. Sen mulle antoi Hän kuollessaan ja pyys, jos onni vaimon Minulle sois, ett' antaisin sen hälle. Sen olen tehnyt; sitä vartioi Kuin silmäterääs; katsos, jos sen hukkaat Tai annat pois, niin syntyy turma moinen, Ett'ei sen vertaa.
DESDEMONA. Onko mahdollista?
OTHELLO. On varmaan; sen kudonnassa tenho. Sibylla, jok' ol' eläissänsä nähnyt Kakssataa aurinkoisen kiertoa, Pyhissä haltioissahan sen neuloi. Sen silkin pyhät madot kutoneet on; Sen paine mumian nestett' on, mi taidoll' On immen-sydämistä valmistettu.
DESDEMONA. Tottako?
OTHELLO. Totta; varo sitä tarkoin.
DESDEMONA. Voi, ett'en olis koskaan sitä nähnyt!
OTHELLO. Haa! Kuinka niin?
DESDEMONA. Miks on niin hyökkäävä ja kiivas haastis?
OTHELLO. Hukassa? Poissako? Miss' on se? Sano.
DESDEMONA. Jumala varjelkoon mua!
OTHELLO. Sanotko?
DESDEMONA. Hukassa ei; mut entä jos niin olis?
OTHELLO. Haa! Kuin?
DESDEMONA. Ma sanon: hukass' ei se ole.
OTHELLO. Tuo tänne, että näen sen.
DESDEMONA. Sen tehdä voisin, vaan sit' en nyt tahdo. Tuo juont' on, jolla päästä minust' aiot; Ma pyydän, ota Cassio armoon jälleen.
OTHELLO. Tuo tänne liina; pahaa aavistan ma.
DESDEMONA. Kas niin! Kunnollisempaa miest' et mistään löydä.
OTHELLO. Tuo liina!
DESDEMONA. Puhutaan nyt Cassiosta.
OTHELLO. Tuo liina!
DESDEMONA. Miehestä, jok' ystävyytees On kaiken onnens' aina perustanut Ja kanssas kaikki vaarat kärsinyt.
OTHELLO. Tuo liina!
DESDEMONA. Kuules, nyt sä vääräss' olet.
OTHELLO. Pois!
(Lähtee.)
EMILIA. Eikö tuo mies ole luulevainen?
DESDEMONA. Tuot' en ma koskaan ennen ole nähnyt. On varmaan tuossa liinass' ilmitaika; Mua onnetonta, kun sen kadotin!
EMILIA. Ei miehest' ota selvää vuoteen, kahteen. He vatsoj' ovat kaikki, me vaan ruoka. Meit' ahmivat he, ja kun kyllän saavat, Niin maalle meidät oksentavat he. -- Kah, Cassio ja mieheni!
(Jago ja Cassio tulevat.)
JAGO. Se keino On ainoa; se hänen tehdä täytyy. Kah, ihan parhaiks! Kiusatkaa nyt häntä.
DESDEMONA. No, Cassio hyvä, mitä uutta teillä?
CASSIO. Tuo vanha pyyntö. Anon, rouva, ett' Tehokkaast' avustanne taas saan elon Ja jäsenyyden hänen suosiossaan, Jot' aina sydämeni pohjukasta Ma kunnioitan. Älkää viivytelkö. Jos vikani niin kuolettavan suur' Ett' entiset ei työt, ei nyky-tuskat, Ei vastaisuuden hyvät aikomukset Voi mulle hänen ystävyyttään voitta, Niin olis jo se tieto lohdutusta. Hyvillän' olen silloin väkisinkin, Ja toisell' urall' onnen armoleipää Käyn etsimään.
DESDEMONA. Oi, kelpo, kelpo Cassio, Mun puoltoni ei soinnu nyt; mun miehen' Ei ole mieheni; ma hänt' en tuntis, Jos niin ois muoto muuttunut kuin mieli. Niin totta auttakoot mua pyhät kaikki, Kuin minä teitä kaikin voimin puolsin, Vapaista puheistani joutuin pilkaks Othellon kiukulle. Mut malttukaa; Min voin, sen teen, teen enemmän, kuin, sallis Mun oma etuni; siis tyytykäätte.
CASSIO. Vihoissaan onko hän?
DESDEMONA. Täält' äsken läksi Ja todellakin ihmeen raivokkaana.
JAGO. Vihoissaan hänkö? Tykin olen nähnyt Hält' ilmaan sotajoukot lietsovan, Ja, niinkuin perkel', oman veljen hältä Käsistä riistävän; -- hän vihoissaanko? Jotakin tärkeää siis! Etsin häntä; Kun suuttuu hän, on leikki kaukana.
DESDEMONA. Ma pyydän, tee se. -- (Jago lähtee.) Valtatoimi varmaan Venetiast' ilmoitus, tai salahanke, Kyprossa ilmi saatu -- kirkkaan järjen On hältä hämmentännä. Miehet usein Vihaansa halpaan esineesen purkaa, Kun syy on suuremmissa. Niin on aina; Jos särkee sormeas, niin terveissäkin On ruumiin jäsenissä tuskan tunne. Ei, jumalia ei ne miehet ole; Heilt' emme aina sulhon hempeyttä Saa vaatia. Emilia, mua moiti; Soturi olen huono: tunnossani Valitin hänen kylmyyttään: nyt huomaan, Ett' olen todistajan lahjonut ma Ja väärin häntä syytän.
EMILIA. Suokoon taivas Todeksi sen, ett' on se valtatointa Eik' oikkaa vaan ja epäluulon puuskaa, Mi koskis teitä.
DESDEMONA. Voi mua! Milloin siihen syytä annoin?
EMILIA. Ei luulevainen henki siitä huoli; Hän syyst' ei ole luuleva; hän luulee Vaan senvuoks, että luulee. Se on peto, Jok' itsestänsä sikiää ja syntyy.
DESDEMONA. Pedosta tuost' Othelloa varjele, Hyväinen taivas!
EMILIA. Amen!
DESDEMONA. Etsin häntä. Tääll' olkaa, Cassio; hyvillään jos on hän, Esitän hälle anomuksenne Ja äärimmilleen sitä ajaa koitan.
CASSIO. Nöyrästi kiitän, armollinen rouva!
(Desdemona ja Emilia lähtevät.) (Bianca tulee.)
BIANCA. No, Cassio, terve!