l. Pahuuesta), Avio-miehistä, Pojista, Nuorista miehistä, (Vanhoista

ukoista).

XVII. Vaimoväestä. Vaimosta, Hänen kotona-olemisesta, Kotonaisesta vaimoväestä, Avio-vaimoista, (Akoista, Kauneista, Rumista, Riitelevistä, Toruvista, Tekeväisistä, Vireeistä, Laiskoista), Vaimon kauneuesta, Hänen rakkautta miestänsä kohtaan, H. helleyttä lapsiansa kohtaan, H. vaivaa lapsistansa, H. suotta-suuttumisesta, H. puheen-juoksuttamisesta, H. älystä, H. arvosta, Pahoista vaimoista, Vaimon vallasta, Ämmäin torasta, (H. tappeluksista, Naiseista), Piioista ja Tyttölöistä, Heijän kypsymisestä, H. vanhaks-joutumisesta, H. houkuttelemisesta, H. viettelemisestä, H. vallottamisesta, Piikaisuuesta, Piioin naittamisesta, Heijän miehellen toivomisesta, H. naimisesta, Morsiammista, Nuorikoista, Naineista, Naimattomista, (Jätetyistä piioista), Pietyistä piioista, (Lapsen soaneista), Huorista, Leski-vaimoista, Vaimoväin toivotuksia.

XVIII. Kosiomisesta ja Naimisesta. Vaivaisten ja köyhäin naimisesta, Rikkain naimisesta, Kosiomisesta, Rutto-naimisesta, Hätä-naineista, Vanhoin piikoin naimisesta, Noapurin-naimisesta, (Koti-naimisesta, Kaukoo-naimisesta), Pahoista naiseista, Heijän erosta, (Neitoisten kauppittelemisesta), Piian valittajoista, Kosiasta, Sulhaisesta, Puhehmiehestä, Kättäilemisestä, (Kihlamisesta), Vaimon rikkauesta, Naimisen puheista.

XIX. Aviosta. Yksinvaimoisuuesta, Yksin-naimisuuesta, Halauksista ja likistämisestä, (Suun-antamisesta, Muista hyväillemisistä).

XX. Sukulaisuuesta. Vanhemmista, Veljistä, (Pojista, Tyttäristä), Kälyksistä, Tätilöistä, Apista ja Anopista, Vävystä, Miniästä, Lankoksista, Muista omaisista.

XXI. Lapsista ja heijän yläskasvattamisesta. Heijän syntymisestä, Sauna-vaimoista, Lapsen saunasta, Heijän tuuvittamisesta, H. ruokkimisesta, (H. imettämisestä), H. itkemisestä, H. hoivauttamisesta, H. nuhtelemisesta ja kiittelemisestä, H. kurittamisesta, H. opettelemisesta, H. mielestä, H. mielen-tarkoittamisesta, H. muistamisesta, H. oppivaisuuesta, K. syvämmen luonnosta, H. luonnon erinkaltaisuuesta, H. hyvistä merkkilöistä, H. Vanhemmien huolenpiosta heistä, H. vanhempiin toivotuksista heistä, (H. mieheksi joutumisesta), Vanhoin akkoin kasvattamia, Kelvottomista ja pahankurisista lapsista, Laiskoista lapsista, Lasten hyvään tointumisesta, Vieraista lapsista, Turvattomista L. (Armottomista L. Köyhistä L.), Lapsi-puolista. Lasten apua, L. sikiämisestä.

XXII. Nuoruuesta ja Vanhuuesta. Nuoruuen hulluuesta, Nuorukaisten iloitsemisesta, Nuortein hilpeyestä, N. viriäisyyestä, Heijän vanhenemisesta, H. vanhaks pyrkimisestä, Vanhoin viisauesta, V. elämän kerrasta, (Heijän vanhenemisesta), H. muistamattomuuesta, H. voimattomuuesta, H. virkistymisestä, Nuortein ja vanhoin luonnosta.

XXIII. Viisauesta ja Hulluuesta. Erotus tyhmän ja viisaan puheissa, Eroitus heijän käytöiksissä, Erotus heijän ajatuksissa, (Hulluista, Narriloista, Hätäisistä, Heikoista, Houkoista, Mielettömistä, Järjettömistä, Sokeista, Mykistä, Rohkeista, Väkevistä, Kainuista, Hämäläisistä, Savolaisista, Meriläisistä, Mustolaisista, Pakanoista), Hullun puheen pitämisestä, H. Puhuttelemisesta, H. neuvottelemisesta, H. teoista ja töistä, H. hyvän-tuntemisesta, (Viisaista), Viisauen villittelemisestä, V. turvaamisesta, (Tietosta, Oppineista).

XXIV. Surusta ja Murheesta. Murhellisen mielestä, Murheen levottomuuesta, M. vanhuuttamisesta, M. laihuttamisesta, M. huonontamisesta, Armottomiin murheesta, Orvoisten murheesta, Itkusta, (Lapsen itkusta l. Lapsista), Murheen poisheittämisestä, Surullisen syvämmestä.

XXV. Toivosta ja luottamisesta.

c) Ihmisen kansallisesta elämästä.

XXVI. Lauluista ja Lausumisista, a) Lausuista: Hoastamisesta, Puhumisesta, Puheen juoksuttamisesta, Sanomisesta, Leikki-puheista, Valhe-puheista, Vanhoista puheista, Loskariloista, Puheen puutoksesta, b) Lauluista: Laulamisen huvituksesta, Laulun aineesta, Runon luonnosta, Laulajoista, (Soittajoista), Laulamisesta, (Lapsen laulamisesta), Laulattamisesta.

XXVII. Juominkista ja luopumisesta. Juopuneista, Heijän juoneista, H. tapauksista, H. levosta, Tottuneista ja äkkinäisistä, (Juominkista), Juomariloista, Heijän janosta, Kaljasta, Oluesta, Viinasta, Juoma-astioista, Humalasta, Juopumisesta.

XXVIII. Juhlista ja Vieraista. Joulusta, (Joul'-yöstä), Laskiaisesta, Keyristä, (Peäsiäisestä, Helluntaista, Juhannuksesta, Juhla oatosta), Juhla päivistä, (Kynttelän Päivästä, Vapun P. Pietarin P. Tuomaan P. Antin P. Poavalin P. Uolovin P. Perttulin P. Nuutin P. Juhla ajasta), Pyhän pitämisestä, Kestilöistä, (Pioista), Ilon kyllyyestä, Häistä, Ristiäisistä, Hautaisista, Vieraista, Vierain kuhtumisesta, Vierain kokountumisesta, Vieraan varasta, V. tulemisesta, V. vastaan-ottamisesta, V. ravittamisesta, V. keksimisestä, V. ajatuksista, (Tuttu-vieraista), Outo-vieraista, Heijän tutuuttamisesta, Renttu-vieraista, (Kuokka-vieraista), Vierain vähenemisestä, V. lähtemisestä, Emännän kiittäämisestä, Vierain poismäntyjä, Vieraisiin käymisestä, Isännäen ja Emännän vieraista.

XXIX. Torasta ja Tappeluksista. Tappelemisesta, Syy tappelukseen, Torumisesta, Pelkurista, Kehujoista, (Kova-luonnoisista), Kapinan karttaamisesta, Lyötyistä, Veri-hoavoista, Pahoin pieksetyistä, Tapaturmasta.

XXX. Soasta ja Sota-Uroista. Soan onnettomuuesta, Rauhan onnellisuuesta, (Rauhasta), Soan sanomista, Sota-Sankareista, Tappelus-uroista, (Tappeluksista), Sota-aseista, (Miekasta, Kilvestä), Soan käymisestä, Voittamisesta, (Voitosta), Voitetuista, (Sotamiehen vaimosta).

XXXI. Onnesta. Hyvästä onnesta, Kovasta onnesta, (Onnen-tyttärestä, Onnellisista).

d) Ihmisen puuttuvaisesta Elämästä.

XXXII. Rikkauesta ja köyhyyestä, a) Rikkauesta: Rikkain elämän kerrasta, Heijän potevaisuuesta, H. kovaan tottumattomuuesta, H. riioista, (Vaimoin-rikkauesta, l. Kosiomisesta ja naimisesta), b) Köyhyyestä: (Köyhistä, Heijän syvämmestä), Köyhän elämän-kerrasta, Hänen vähästä varasta, H. pioista, H. juominkista, H. ruumin-luonnosta, H. lapsista, H. moahan vaipumisesta, H. kuolemasta, Onnettomista, Kerjäläisistä, (Vaivaisista).

XXXIII. Voatteista ja Puvusta. Voattein tarpehesta, Kalliista voatteista, ja heihin pöyhistelemisestä, Halvemmista voatteista, (Nutusta, Takista, Turkista, Nahka vaatteista, Vyöstä, Housuista, Hameesta, Paijasta, Kypärästä, Hatusta, Rukkaisista, Kintahista, Vantuista), Jalkineista, (Kenkistä, Suappaista, Virsuista, Sukista, Töppöisistä), Puhastamisesta.

XXXIV. Velasta ja Rahoista. (Velan antamisesta), V. maksamisesta, V. tekemisestä, Lainatuista rahoista, Lainan ottajoista, Takaus-miehistä, (Rahoista, Raha-kukkarosta, Kulta, Hopia, Vaski, Tina, Rauta), Rahoin vaikuttamisesta, R. vaikuttamattomuuesta, R. kasvamisesta ja katoamisesta, Rahan hankkimisesta.

XXXV. Kaupasta ja Ostoamisesta. Kaupan teosta, Hätä-kaupasta, Kaupan pitämisestä.

XXXVI. Moailman tyhmyyestä. Ulko-kullaisuuesta, Ylenemisestä toisen ansiolla, Turvaamisesta toisen ansioon, Hyvyyestä omaksi voitoksi, Hyötymisestä toisen vahinkosta, Varon-olemisesta, Evun ehtimisestä, Ihtiään pitämisestä, Onnettomista kokeista.

e) Ihmisen talollisesta Elämästä.

XXXVII. Talosta ja talon asettamisesta. Talonpojista, Talon toimesta, T. asettamisesta, (T. elämästä, T. pitämisestä), T. hävittämisestä, T. Isännistä, T. Emännistä.

XXXVIII. Talon Eläimistä. Hevoisista, (Hyvistä H. Häjyistä H. Suurista H. Pienistä H. Sota H. Ratsas H. Veto-H. Palkka-H. Ajetusta H. Ruunasta, Tammasta, Oriista, Varsoista, Suvikunnasta, Rekivetoisista, Kolm-talviaisista, Hevoisen kaupasta), Hevoisten hyvistä merkkilöistä, Ruavaista: Nautoista, Lehmistä, (Mahoista), Häristä, (Pahoista H.), Sonnista, Juhtasta, Karjasta, (Paimenista), Vasikoista, Lampaista, (Karitsasta, Vuonnista, Vuohista, Pukista), Sioista, (Porsaista), Koirista, Heijän vanhenemisesta, Talon-koirista, Rakki-koirista, Mehtä-koirista, Kalamiehen koirista, Juoks-koirista, (Herroin koirista, Pentuista, Vanhoista koirista, Koiran haukkumisesta, Heijän puremisesta), Kissoista, Kanoista, Kukoista, (Kukon laulusta).

XXXIX. Orjista ja Palkka-väestä. (Orjista), Orjin töistä, Heijän mielestä, H. oatoksia, H. tevosta, H. palkkaamisesta, Päivä-miehistä, (Heijän palkasta), Vieraasta että omasta työstä, Työ-rahvahasta.

XL. Taiturista ja kalun tekiöistä. (Taijosta, Taitavaisista), Rautioista ja sepistä, Heijän töistä, H. maksamisesta, Puu-sepistä, Suutarista, Ompelioista, Kankuriloista, (Villan-lyöjästä), Palkkaan tyytymisestä.

XLI. Työstä ja Työn tiettämisestä. Työstä, (Puun hakkoamisesta, Kasken tekemisestä, Palon rovihtemisestä, Aitan panemisesta, Veräjästä, Aijan vitaksista, Seipähistä, Kyntämisestä, Mullostelemisesta, Kylvämisestä, Siemenistä, Leikoamisesta, Puimisesta, Jauhottamisesta, Leipomisesta, Keittämisestä, Olven panemisesta, Viinan keittämisestä, Lypsämisestä, Kirnumisesta, Lampain kerittämisestä, Ketremisestä, Kutomisesta, Soutamisesta, Niittämisestä, Takomisesta, Vuolemisesta, Neulomisesta, Suutaroimisesta). Työn tekemisestä, T. alkamisesta, T. lopettamisesta, Kuhnustelemisesta, Mahollisista ja mahottomista töistä, Hiljaisista töistä, Kiireistä töistä, Hätäisistä töistä, Työhön tottumattomuuesta, (Työn tekiöistä, T. tiettäjöistä, T. saaliista).

XLII. Työ-ajasta. Ajasta, (Entisistä A. Vanhoista, Nykyisistä A. Hyvistä A. Pahoista A. Autuasta koto-ajasta). Kyntö ajasta, (Kylvö A.). Heinä A. Puhteen A. Oamun A. (Päivän A.). Ehto A. (Hämärän A.). Yön A. (Ajan vietosta).

XLIII. Työ-kaluista ja Talon tarpeista. Aseista, Aurasta, Kirvehestä, (K. varresta), Nyrhistä, (Napa kairosta, Tapparasta), Veihtestä, (Parta-veihestä), Viikahtesta, Rauta-lapiasta, (Paasta, Kattilasta, Tuopista, Tuohisesta, Pikarista, Kannusta, Ämpäristä, Seulasta, Vakasta, Vokista, Kontista, Köyvestä, Säkistä, Reestä, Kelkasta, Rattaista), Päreistä, Muista talon-tarpejsta, Heijän korjoamisesta, (Heijän häviämisestä).

XLIV. Talon teistä. (Teistä, Uroista ja polku-teistä, Maanteistä), Kylän teistä, Talon T. Talvi T. Kesä T. Suorista T. Mäkisistä T.

XLV. Matkoista ja kulkemisesta. Matkaan mänämisestä, M. Joutumisesta, Yö-majasta, Matkan-käyneistä, Tieltä eksyneistä, Tietä kysymisestä, Kulkevaisista, Heijän toivutoksia, Kuormista, Heijän raskauntumisesta, H. koatamisesta, Evästä, Matka-toverista, Tiellä tuttavista, Kohtaamisesta tahi vastattuksin tulemisesta.

XLVI. Kotosta ja koti-rakkauesta. Koton suloisuuesta, K. ansiosta, K. kaipoamisesta, K. heittämisestä, K. muistamisesta, K. heittäjöistä, K. asettamisesta, (Tuvasta, Pirtistä, Saunasta, Aitasta, Tallista, Oma moan makeuesta, Taipumuksesta vanhoin tapoin).

f) Ihmisen erinäisistä elämän-keinoista.

XLVII. Linnustamisesta ja Peton-pyytämisestä. Mehtämiehistä, Heijän vaikeuesta, H. pyytöpäivistä, (H. pyyvyksistä), H. mehän käynöstä, H. soalistansa, H. tyhjään käymisestä, H. vähään tyytymisestä, Linnuista, Heijän soitimesta, H. kaksinoimisesta, H. poijillisuuesta, H. emäks joutumisesta, (H. lentemisestä, Linnustamisesta), Kyhkyisistä, Pyistä, (Koppelosta, Teurestä, Yököstä, Kuresta, Kärestä, Korpista, Variksesta, Harakasta), Pienistä linnuista, (Käki, Tikka, Peäsky, Västäräkki, Kiven-Via, Pulmuinen, Peipuinen, Kiuru), Vesi-linnuista, (Joutsenet, Hanhet, Kakari, Alli, Tavi, Telkkä, Lokki, Kajova, Seäski), Pevoista, Karhusta, Suvesta, Ketusta, Jäniksestä, Oravasta, (Kärpästä, Mykrästä, Hiirestä, Hylkeestä). Ampumisesta, (Ampujasta), Jousesta, Nuolesta, (Nuolen noutajasta), Suksista, (Jälistä, Hiihtemisestä).

XLVIII. Kalastamisesta. Kalan pyyvöstä, Kala-miehistä, Heijän elämä-kerrasta, Kalastamisesta, Kaloista, (Hauki, Lohi, Ahven, Särki, Silakka, Muikku, Kiiski, Maet). Heijän kuvusta, H. kuvun aukkoamisesta, Kala-vesistä, Kalan-pyyvyksistä, (Nuotasta, Käsi-verkoista, Tihjästä V. Harvasta, Merroista, Onkimisesta). Kalan-soalihista, Veneestä, Purjeesta, (Airoista, Melasta). Soutajoista, (Soutamisesta), Vesillen mänemisestä, (Uimisesta, Meri-miehistä), Kosken-laskioista, Koskista, (Virroista, Joista, Ojista), Kosken laskennoksesta, Laskioihen uskalluksesta.

XLIX. Moan viljelemisestä. (Maista, Vieraista maista, Omista M. Kaukaisista M.), Tietämättömistä maista, Moan isännistä, Mehtä-maista, (Korpi, Kankas, Suo, Salo, Notko, Mäki, Vuori, Puista, Laho P. Vettyneistä P. Honka, Petäjä, Janhus, Kuusi, Koivu, K. Kylki, Hoapa Pihlaja, Paju, Niinipuu, Ruohosta). Pelto-maista, (Savisesta P. Lanta-savisesta P. Santaisista P. Hiekaisista P. Kivisistä P.). Kyntö-miehistä, Kyntämisestä, Kaskesta, (Halmeesta), Palon-kynnöstä, Ahon-kynnöstä, Mullostamisesta, Kylvämisestä, Myöhäk kylvystä, Herneen ja Pavun K. (Herne-moasta), Kauran K. Tattarista, Nauriista, (Nauris-moasta, N. halmeesta, N. syömisestä, Humaloista). Kasvun joutumisesta, (Oraasta, Laihosta, Touvosta). Moan-kasvuista, M. hetelmistä, Moa-miesten Elämä-kerrasta.

L. Laiskuuesta ja Ahkeruuesta. Ahkeruuvesta, Nöyryyestä, Viriäisyyestä, Teräväisyyestä, Kiiruuesta, Unisuuesta ja makoomisesta, (Levosta), Laiskuuvesta.

LI. Syömisestä ja ruuvan-neuvoista. Vatsasta, Syömättömyyestä, (Nälestä), Kyllin syömisestä, Kohtuullisesta syömisestä, Ruuvasta, Talon-R. Pereen-R, (Lapsen-R. Vanhoin-R.), Vieraan-R. Ruuvan laittamisesta, (Kypsetystä, Paistetusta, Keitetystä, Jäähtyneestä, Uuvesta, Suolaisesta, Sakeasta, Karvaisesta, Makeasta, Herkusta). Ruoka-laijista, (Keitos, Huttu, Puuro, Velli, Vellinki), Koali, Rokka, Piimä, Liemi, Liha, Kala, Leipä, (Vehnäisestä, Vehkaisesta, Olkisesta, Tamppuisesta, Rukiisesta), Rieska, Taikina, Voi, (Vuohen V.), Munia, Marjoja: Mustikoita, Puolukoita, Mansikoita, Mesimarjoja, Marjan poimimisesta, M. syömisestä, Omenoista. Ruuvan seästämisestä, Vähään tyytymisestä, Ruuvan moittimisesta, Syömisestä, Juomisesta, (Oluet, Kaljat, Vesi, Joki-V. Kaivo-V. Lähte-V. Sammakon sahtia, Oravan otria). Ruoka-Ajasta, (Suruspala, Murkina, Puolipäivä, Iltainen, Vanhoin syömä-A, Lasten syömä-A.). Ruuvallen kuhtumisesta, R. leikkoomisesta, R. ottamisesta, R. syötyä.

LII. Tauvista ja Kuolemasta. Tauvista, Parantamisesta, Potevaisista, Vaivasta, Vammasta, (Tuskasta, Paiseista, Ruvesta). Leäkäristä, Puoskarioista, Lumojasta, Noijasta. Terveyyestä, Neuvo pitkällisen iän nouvattamiseksi, Kauvan sairaistuneista, Kuolevaisuuesta, Kuolevista, Kuolevaisista, Kuolleista, (Suru heijän perästä), Männeeistä, Kuollosta, Kuolemisesta, Kuolemaan pyrkimisestä, Kuolemasta, Moahan-laskemisesta, Loppu sanat.

SUOMALAISIA SANAN-LASKUJA JA VERTAUS-PUHEITA.

Multa poëmatia tenuiter, multa subtiliter, multa venuste, multa tenere, multa dulciter, multa cum bile.

C. Plinius.

Ensimäinen Lohko.

a) JUMALASTA.[117]

I. Luojasta.

1. Jumalall' on onnen-ohjat, Luojalla lykyn-avaimet. _Hänen luomisensa työstä_.

Ei ole Seppee selvempätä, taitavampoo takojata, kuin on taivahan Takoja, kaiken luonnon Kalkuttaja. _Hänen Luotuista_.

Jumala teki kiven kovaksi, vesi rauvan karkeaksi, tuuli taivahan viluksi. _Hänen Kaikkitietävyytestä_.

Hauki hauvan pohjan tiesi, Jumala meren syvyyven. _Hänen Armollisuutesta_.

5. Joma jossakin olisin, kussakin kuljeksisin, ilman armota Jumalan, toimeta totisen Luojan.

II. Rukouksia Hänellen.

_Hyvästä Vuos-tulosta_.

Anna Jesus ora-vuotta, Jumala jyvä-keseä, saisit orjatkin oltta, vierettäkin vein vetäjät.

_Hyvästä Ajan-kulusta_.

Anna Jumala ajan kuluu, päivän tulla, toisen männä.

Auta Jumala oamuun, oamulla hyvät sanomat.

Aina autaavi Jumala, ajan kunkin katkaisoovi.

_Mielen-valaisemisesta_.

10. Anna vastahik Jumala sitä mieltä miehen piähän, ettei huomena katuisi, päivän piästä pelkeäisi.

_Ruumiillisesta nautinnoksesta_.

Anna vastakin Jumala, toistekkin totinen Luoja, pikarit pivossa viertää, tuopit röyhkyssä rovita.

_Muusta maallisesta lahjoittamisesta_.

Anna Jumala antamista, kahen käen kantamista.

III. Jumalan-palveluksesta.

_Ulkonaisesta jumalan-palveluksesta_.

Ei kirja kiellä helvetistä, paperi pahalta tieltä, jos ei taito taivaisissa.

_Jumalan siunauksesta_.

Hyvä on risti ristin[118] piällä, siunaus sitä parempi.

_Piätös Jumalaan luottaamisesta_.

15. Hyvä joukossa Jumala, kaunis Jesus kumpalinna.

b) IHMISESTÄ.

IV. Inhimisestä.

_Hänen olennosta_.

Ihminen on kuin Jumala luopi, tavatoin kuin itse tahtoo.[119]

_Hänen luomisesta_.

Ei ole mies[120] pahasta tehty, eikä aivan arvoistakaan.

_Hänen luonnosta_.

Harvoin hyvänä, kauvan pahana, iän päivän ilkeänä.

_Hänen tavoista_.

Ei niin pahoo, ettei jokuu kiitä; eikä niin hyvee, ettei jokuu laita.

_Hänen mielestä_.

20. Ah! entinen aikani, nykyinen mieleni.[121]

_Hänen iästä_.[122]

Tikka kirjava mehässä, ihmisen ikä kirjavampi.

Ikä yksi ihmisellä, monta aikoa iässä.

Tallella on ikä eletty, elämätä eissäpäin.

Opiksemme ikää pitkä, viisaueksi vaiva kaikki.

25. Ei ole ikee iän mäntyvä, vuotta lehen lankettua.

_Hänen henkellisestä luonnosta_.

Eloon on elävän mieli, ehkä surma suun ovella.[123]

_Hänen eteensä-aattelemisesta_.

Eteensä elävä ajattelee, takana kuollut katselee.

_Hänen elämän-kerrasta_.

Eletään niin kuin voijaan, ei niin kuin tahoitaan.

Elä mualla muan tavalla, tahi mualta pois pakene!

_Piätös ihmisen sukukunnasta_.

30. Sekalainen seurakunta.

On joukossa jotaik, karjassa kirjavia.

c) IANKAIKKISUUTESTA.

_Iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta_.

Yksi tie tuonelahan, yksi ikuiseen iloon.

_Yhestä toisesta tulevasta Elämästä_.

Eloon on elävän mieli, vielä hauvan vieressäkin.

_Yhestä tilin teosta meijän töistämme, kuoleman perästä_.

Eteensä elävä ajattelee, taakoo kuollut katselee.

d) HYVYYTESTÄ JA PAHUUTESTA.

VI. Hyvyytestä.[124]

35. _Siveys_ muan perii, _Rakkaus_ lain täyttää.

_Totuus_ ei palak tulessakaan.

_Hyvistä tavoista ja käytöksistä_.

_Avullisuutesta (om Hjelpsamhet, medlidande)_.

Auta miestä mäessä, älä mäen alla!

Auta sitä, joka avun tuntoo!

_Antamisuutesta (om Gifmildhet)_.

Antaa Hyvä vähästäkin, eipä Paha paljostakaan.

40. On ottaakin, jättääkin, hyvän miehen nauris-muassa.

_Alentelemisuutesta (om Nedlåtenhet)_.

Annak kättä köyhän miehen! köyhällä on lämmin koura.

_Sovittamisuutesta (om Försoning)_.

Joka syytäk suuttuu, se lahjoitak leppyy.

_Anteeksiantamisuutesta (om Miskundsamhet, Tillgift)_.

Olkoonpa olleheksi, Sika salmen uineheksi.[125]

_Suosioisuutesta (om Förliksamhet)_.

Hyvä hyvään sopii, suosio leivän lisää.

_Ystävaisyytestä (om Wänfasthet)_.

45. Ei kolmisäinen köysi kesken katkia, ystäviä yhessä voitetak.

_Rakkautesta[126] (om Kärlek)_.

Siinä rikkautta kussa rakkautta.

_Kohtuullisuutesta (om Måttlighet)_.

Ei liika lihoita, jos ei kohtuus elätä.

_Kunniallisuutesta (om Ärbarhet, Ärlighet)_.

Kunnia hyvä tapa, hyvä vieras vilja-vuosi.

Puuro hyvä ruoka. Kunnia hyvä tapa.

50. Paremp' Kunniaa kourallinen, kuin häpiää helmallinen.

_Hyvyyven harjoittamisesta (om Dygdens utöfwande)_.

Tyynessä kala kutoo, hyvät tavat hiljaisella.

_Hyvyyven arvosta (om Dygdens wärde, valör)_.

Hyvä kello kauvas kuuluu, paha sanoma etemmin.

_Hyvyyven ansiosta (om Dygdens förtjenst)_.

Toivoen hyvät tuloovat, peljäten pahat mänöövät.

_Hyvistä (om Dygdige)_.

55. Ei niin hyvää, ettei parempoa ole.

_Piätös hyvästä elämästä (resultatet af en dygdig lefnad)_.

Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.

VII. Pahuutesta.[127]

_Pahoista (om de lastfulle)_.

Pitkä on piru metässä.

_Pahan teoista (om den l. gerningar)_.

Saivaria täi munii, pahoja pahat tekeevät.

_Pahan luonnosta (om den l. natur)_.

Kuin on kaukana niin ampuu, kuin on likellä niin puskoo, se on tapa pahan Härjän.

_Pahan tuntemisesta (om den l. kännetecken)_.

Suusta syönehen tuntoo, silmästä pahantekiän.

_Pahan menestymisestä (om den l. trefnad, lefnadslycka)_.

60. Ei hyvyys kiellä kuolemasta, pahuus kauvan elämästä.

(Ei karvas-nauris ensin mätäne).

_Pahan iloitsemisesta (om den l. fröjdande)_.

Ihastuu kuin Susi ruumen-kokoon.

_Pahan ilosta (om den l. glädje)_.

Niin mäni kuin mustolaisen joul'-yö.

_Pahan hyväilemisestä (om den l. smek, ömhetsbetygelse)_.

Nuolee petokin poikiansa.

65. Omansa lempokin nuolee.

_Pahan ykstuumaisuutesta (om de l. likstämmighet)_.

Kyllä koira veljensä tuntoo.

Yhteenpäin Suet ulvoovat.

Yhtä Sutten silmän väliä, vaika kahta kahtellaan.

Yhtä Sutten silmän väli, yhtä varasten ajatus.

_Pahoista tavoista_.

_Viisastelemisesta (om förställning, gyckel)_.

70. Ei oo karvoin kahtomista, eikä puheen uskomista.

_Vilpistelemisestä (om hyckleri, swek i tal)_.

Se on suusta, vuan ei syvämmestä.

Se on ulkopuolla hampaita.

_Puheen pettämisestä (om bedrägeri)_.

Pettää paha puheensa, syö Koira oksennuksensa.

Syö Koira kahleensa, pettää paha valansa.

_Valehtelemiesta (om osanfärdighet)_.

75. Valheella ovat lyhyet jäljet.

Ei tyhjä säkki pystyssä pysy.

_Kielenkantamisesta (om baktalande)_.

Lihainen kieli leikkaa luisen kaulan.

Juopuuvat oluenjuojat, vaipuuvat vahlehteliat, kielenkantajat katoovat.

_Soimauksista (om Förwitelse)_.

Kattila patoo soihmoo, musta kylk' on kummallaik'.

80. Se toista uunista essii, joka ite uunissa asuu.

_Panettelemisesta (om Tadel)_.[128]

Minä muita, muut minua palkata panettelevat.

Minä muita, muut minua, minä muihen tyttäriä.

_Riävämisestä (om oqwädande, chikaner)_.

Narri nimen antaa, mies nimen kantaa.

(Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä).

_Haukkumisesta (om Öknämnande)_.

85. Haukuk Koira kotonais, älä kylässä hauku.

Haukkuu huonokin Koira, hyvän Koiran kahleissa.

_Puheen juoksuttamisesta (om Sqwaller)_.

Yksi sanoo ystävällensä, ystävä koko kylälle.

(Sanasta sana itee, kypenistä mua kytöö).

_Puheen nostamisesta (om ryktens utspridande)_.

Kuin jouhi suahaan, niin Hevoista tehhään.

90. (Älä paa omiais sekaan).

_Pilkkoamisesta (om begabbande)_.

Kelkka pilkkoa teköö talonpojan puu-reistä.

(Älä vanhaa koiraa kauvan pilkkaa, se puree luuhun saakka).

_Kiittelemättömyytestä (om otacksamhet)_.

Nostak Koira kaivosta, puisteloo vettä korvilleis.

Nosta Konna mättähälle, niin se niskaas hyppää.

_Turhakiittämisestä (om hycklad tacksamhet)_.

95. Vetelä vesi varaksi, turha kiitos kunniaksi.

Vetelä kiitoksen liemi, arvo ansaihtee parempoo.

_Maailmallisesta kunnioittamisesta (om werldslig ärebetygelse)_.

Autuasta hyvään aikaan siunataan, vaivaista pahaan aikaan kirotaan.

_Kevytmielisuutesta (om lättsinnighet)_.

Hyvä sytän huoraksi saattaa, vapatahto varkahaksi.

_Huikentelevaisuutesta (om flygtighet, ostadighet)_.

Ei ole huoran itkusta, varkaan valasta, juopuneen jumalan-kiitoksesta.

_Sanan-syömisestä (om oordhållenhet)_.

100. Syö Koira oksennuksensa, ottaa konna antimensa.

_Huoruutesta (om lösaktighet)_.

Varas varkaan pojasta, huora huoran tyttärestä.

_Varastamisesta (om tjufnad)_.

Kaksi veistä varkaalla, tyhjä tuppi toisen vyöllä.

Hyvä virka varkahalla, mutta kaulalla kamala.

(Hullu kattelee kuin viisas varkaisiin menee).

105. Toista toisen vehnenen, toista toisen vehkanenkin.

_Luulemisesta (om misstänksamhet)_.

Yksi synti varkahalla, yheksen luulialla.

_Katehtimisesta (om afwund)_.

Paha on suova sormen piässä, vaan ei kateen kainalossa.

_Vihasta ja Vainosta (om hat och hämd)_.

Viha viepi viljan muasta, kateus kalan merestä.

_Armahtamattomuutesta (om obarmhertighet)_.

Älä kerjäläisen povesta leipää etsi.

110. Ei tuonikaan tyhjästä otak, tuuli jäältä kaljamalta.

_Syvämmenkovuutesta (om hårdhjertenhet)_.

Älä lyö lyötyn mieltä, säre suruisen syväntä.

_Ylönmielisyytestä (om förmätenhet)_.

Syöpi ruoste rautoakin, viepi vesi ylennimielen.

_Ylpeytestä (om högfärd)_.

Joka on ylän ylpiä, kyllä sen nälkä nylkee.

_Tuhlaamisesta (om slösaktighet)_.

Ei tuli kylläyyk, eikä tuhlaja rikastu.

_Pelistä (om Spel)_.

115. Joka pelissä rikastuu, se tavoissa köyhtyy.

_Viärin hyötymisestä (om slem winning)_.

Viärin mänöö viärin suatu, tuhlataan vaivata tullut.

_Itaraisuutesta (om girighet)_.

Kantaa kuin Myyrä pesällens.

Hiiri syöpi köyhän siästön, Kärpäinen itaran kätkön.

_Saitaisuutesta (om niskhet, njugghet)_.

Joll' on paikka paikan piällä, sill' on markka markan piällä.

120. (Paremmin kerran kyllin, kuin aina niuka).

_Ahneutesta (om snålhet)_.

Ei oo köyhää köyhempätä, vaivaista vaivaisempata, kuin on ahnas tyytymätöin, joll' on puutos puuttumatoin.

(Ahneus viisaankin pettää).

_Kylän-juoksemisesta (om beständigt rännande i byn)_.

Häviää kylän käviä.

_Pahain liikkumisesta (om de lastfulles fälande)_.

Yöllä Yököt lentelöövät, hämärällä häijyt linnut.

125. Yötyr yöllä kulkoo, pimiellä pillomukset.

"Syvynen hyvä seä," paha ajattelee, syksyinen yö ajaa yheksellä Hevoisella.

_Pahan ilmistymisestä (om den l. uppdagande)_.

Valkeus nauraa pimäyven työillen.

_Pahan parantamattamuutesta (om det ondas obotlighet)_.

Se on tehty kuin on tehty, -- -- -- (tahi) Tehty seisoo -- -- --

_Pahan syypeälisyytestä (om den l. ourskuldande)_.

Pane pahan matkaan, lähe ite myöten.

_Pahan katomuksesta (om den l. ånger)_.

130. Tulee vesi Suenkin silmään, kuin kuoppaan joutuu.

_Pahan voivotuksesta (om den l. klagorop)_.

Ei kuulu Siäskin iäni taivaaseen.

_Pahan palajamisesta (om den l. återwändande)_.

Matala kynnys sisään-männessä, korkia ulos-tullessa.

_Pahan puhistelemisesta (om den l. rättfärdigande)_.

Puhas kuin pesty kekäle.

_Piätös pahasta elämästä (resultatet af en lastfull lefnad)_.

Paha saa pahan palkan.

VIII. a) MUUTAMIA OPIN PIÄ-TOTEITA.

(Selittävällä tavalla, ehk' ei selvällä, osotetut).

_Ajasta ja Avaruutesta (om Tid och Rum)_.

135. Aika vanhin, Avaruus suurin.[129]

_Tyhjyyestä (om nulliteten)_.

Ei tyhjästä mitään tule.[130]

_Olemisesta (om tillwarelsen)_.

Lisänä rikka rokassa, Hämähäkki taikinassa[131]

_Sikiämisestä (om fortplantningen)_.

Ei tekemätöin Toukka kasva, eikä suamatoin sikiä.[132]

_Ymmärtäväisyyestä (om förmågan af förnuft)_.

Sika kaiken keseä kyntää, mutt' ei jouluna juok' oltta.[133]

_Tähtiin tietomuksesta (om Stjern-kunskapen)_.

140. Oikein Otavat käyvät, tähet taiten taivoisella.[134]

Toinen Lohko.

SIÄSTÄ JA VUOS-AJOISTA.

IX. Vuosista ja Vuuven-ajoista.

_Keväistä_.

Kevättä Kynttelistä, syksyä Uolovista.

_Suvesta_.

Käki tuo suven sanoman, Piäsky päivän lämpymän.

_Kesästä_.

Kesä keikkuin tuloovi, talvi suuta viäriställen.

Kuu Kiurusta kesään, puoli kuutta Peipuisesta (alii: Pulmuisesta) viikaus Kiven-viasta, päivä Piäskyisesta, Västäräkistä ei väheekään.

145. (Silloin lämmin kivi järveen, kylmä kivi lähteseen lähätäk).

Kirjava on kesänen Kiesus, monenmuotoinen Jumala.

Kuin ei kylmäk Kyntteliltä, eikä palella Puavalilta, silloin on halla heinäkuulla, talvi keskellä keseä.

Kuin ei kylmä Kynttelinnä, eikä pauka Puavalinna, niin kylmää kynnet kyntäjältä.

Lämmin hyvä kesälläkin, ruoka vilja-vuosinakin.

_Syksystä_.

150. Kevättä Kyntteliltä, syksyä Uolovilta.

Kyllä on yötä Uolovista, päiveä Poavalista.

Lämmintä syksyisen niska, talven jatkoa keväen.

_Talvesta_.

Ei lähek halla haon takoa, kaste kaihesta siasta päivän Perttulin perästä.

Halla Hanhein siiven alla, talvi Juotsenen takana.

155. Takana Joulun talvi kaikki.

Pakkainen talven tavaksi, syvän-kuillen kunniaksi.

Iän ilmat ilkiämmät, pohjan pakkaiset pahimmat.

Pakkainen pyryn perästä, suvi suuresta lumesta.

Pakkainen paha-tapainen, alta jalkoja anoovi, kieltä suusta riitelöövi.

160. Kylmä ryysyä kysyypi, vilu valju vanttuhiita.

Hyvä hyvään sopii, nahka-rukas pakkasehen.

Kylmät talven lämpymätkin, lämpymät kesän vilutkin.

_Vuuven varasta_.

Vilu vuosi, vilja vuosi.

Vilu viljan kasvattaa, lämmin terän teköö.

165. Kunnia hyvä tavara, hyvä vieras vilja vuosi.

Kyllä vuosi veronsa vie, ajastaika antimensa.

(Ei entisellä kauvan elätäk, jos ei Jumala vastaista annak).

Vuosi viepi vuuen varan, päiväkunta päivän-palkan.

X. Ilmasta.

_Pouvasta_.

Pouvaksi kuun kehä, sateheksi päivän sappi.[135]

170. Pysty kuu vein pitää, laukku muahan laskettaa.

Rinnass' on säen sappi, väki varsan sierammissa.[136]

Varis huutaa illalla, hyvä ilma huomeneksi, Varis huutaa uamulla pahaa seätä päiväksi.

_Ruskosta_.

Suveksi syksyinen rusko, taka-talveksi keväinen.

Ilta-rusko selvä ilma, uamu-rusko pilvi päivä.

_Pilvisestä ja Usma-ilmasta_.

175. Peloittaa pimiä pilvi, savenkarvainen sataa.

Pouta pilvien perästä, ilo seuraa itkuakin.

_Sateista_.

Sataapi savinen pilvi, Lehmä lypsääpi lihava.

Päivän sappi sateheksi, kuun kehä pouviks ja tuuliks.

(Pakkaista, lue: Talvesta; Lämmintä, lue: kesästä).

XI. Tuulesta.

Turkki tuulella parempi, nahka-vuate vastaisella. 180. (Tuuloo tuvan takana, ei tuvassa tunnukkaan).

_Syksyisistä ja keväisistä tuulista_.

Suojaksi syksyiset tuulet, talvenjatkoksi keväiset.

_Pohjos-tuulesta_.

Pouvan pohjonen tekööpi, selkiän selän-takainen.

Iästä isot sateet, pohjoisesta pouvat pitkät.

_Itä-tuulesta_.

Iästä kesä, iästä talvi, iästä ikuiset tuulet.

185. Iän pakkaiset pahimmat, iän ilmat ilkiämmät, iän pouvat ponnottommat.

_Länne-tuulesta_.

Lännen tuulet länsiämmät, iän pakkaiset pahimmat.

_Erinäisistä tuulista_.

Ei oo aina Antin tuuli, viel' on tuuli Tuomahani, Pietarin perän takana.

_Pahasta seästä_.

Päin Härkä pahaan siähään, perin tuulessa Hevoinen.

Kolmas Lohko.

Ihmisten erinäisestä Elämäkerrasta.

a) HALLITUKSESTA JA KANSAN SIÄTYISTÄ.

XII. Hallituksesta.

Ei kahta Kunninkasta yhteen linnaan sovi.

_Kuninkasta_.[137]

190. Anna Jumala Kuninkaan kuulua, vaan ei näkyä.[138]

_Hänen palvellemisesta_.

Paremmin piätä palvella kuin hänteä.

_Hänen käskyn-käyttämisestä_.

Koira käski häntänsä, häntä käski karvojansa, karvat vasta kahisivat.

_Alamaisten käyttämisestä_.

Tie niin kuin käsketään, eläk niin kuin hyvä on.

XIII. Maan-oikeuvesta ja Laista.

_Lainlaittajoilta oivaltettavaksi_.

Älä kaikkia korvenna kuin karvanen on.

195. Ei sitä hävätä sua, jot' ei parata voi.

Ei Varis kiroin kuole, Korppi kuiviin sanoin.

Eipä Luulo ole Tieton vertainen.

Paremp Armo kuin Uhkaus.[139]

_Riitoin karttamisesta_.

Ei lämmin luuta särje, rakkaus riitoja salli.

_Riioista ja Riitamiehistä_.

200. Olkoon asia riita-mies.

_Heijän Asioista_.

Asiassa on monta retkee ja monta mutkaa.

_Asian ajamisesta_.

Asioissa mieltä tarvitaan, hakkoo hulluik halkoja.

_Asian ajajasta_.

Muotoksi molemmat silmät, ajaa asian yhelläkin.

_Asian tutkimisesta_.

Ennen asia tutkitaan, ennenkuin miestä mutkitaan.

_Luultuista_.

205. Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan.

_Voitetuista_.

Ei se ole koiralta purtu, jok' o Lailta voitettu.

_Syyllisistä_.

Syyllinen sakkoo veteä, pahatekiä rankaistaan.

_Rauvoitetuista_.

Ei auta linnun lentää, siitten kuin siivet leikataan.

_Sovittamisesta_.

Sileät sovinnon jäljet.

_Joutavista juttuloista_.

210. Ei kaikkia vaivoja puntariin panna, eikä kaikkia karvaisia korvenetak.

_Lahjoista_.

Lahjat Lain lumoovat, rasva pyörän pyörittääpi.

_Lain kiäntelemisestä_.

Laki niin kuin luetaan, asia niin kuin ajetaan.

Sinne asia oikiaa kunne kantajat paremmat.

_Juttuin julkeuvesta_.

Sillä juttu julkisempi, jolla kantaja jalompi.

215. Sillä voitto kennen kunnia.

_Rikkain ja köyhäin riioista_.

Rikkaan raha kuluu, köyhän miehen piä mänöö.

Rikas piäsöö rahallansa, köyhä selkä-nahallansa.

(Ei ketään kukkaro kaulassa hirtetä).

Täytyy köyhän kärsiä, vaan ei valittaa.

_Tuomarista_.

220. Jo laki lainehtii, koska Tuomari pikaria pitelee.

_Rankaisemisesta_.

On kalikoita jos Koiriakin.

Koskoo se Koiraan, jos kalikkaankin.

(Kyllä Koira huavansa nuoloo).

_Rankaistuksesta_.

Se eläht' kehen kolaht'.

225. Opiksi Koiralle kylmä sauna.

_Rankaistuksen vaikuttamisesta_.

Kuin kovan näkee, niin Koirakin poikkee.

Kyllä routa Porsaan kotiin ajaa.

_Rankaisioista_.

Vanha sauna antaa hyvän löylyn.

_Rankaistetuista_.

Jopa hiisi on hiukset viennyt, lempo liemenet kerinnyt.

XIV. Pappiloista ja Papin siätystä.

230. Joulu juhlista parahin, Pappi paras vierahista.

_Hänen kylään tulemisesta_.

Jo on aika joutumassa, kuin on Pappi soutamassa, Kirkkoherra kiskomassa, Lukkari peränpiossa.

_Hänen ravinnoksesta_.

Viina herkku Herroillakin, paras Pappien parissa.

(Ei Pappi paljon syö, Papin lapset paljon syövät).

_Hänen puheista_.

Kyllä Papilla puheita on.

_Hänen Suarnasta_.

235. Papill' on sanoja kuin päreh-halkoja.

(Itestänsä paha Pappi suarnaa).

_Hänen otoista_.

Pohjaton kuin Papin säkki, pitkä kuin nälkä-vuosi.

(Suusta Jumalan korvaan, Jumalan korvasta kukkaroon).

_Hänen talouvesta_.

Vanha miärä Pappilassa, kuus sikoo, seihtemän liikkiöö.

_Hänen Viran arvosta_.

240. Seppä ja Pappi, Villan-lyöjä -- ne oil kolmet kovoo miestä.

Pakanatkin tuloo Papita aikaan, vuan ei Sepätä sekkään.

_Lukkarista_.

Lukkari perään pitääpi, Pappi melan hallihtoopi.

Lukkari, Papin plakkari.

XV. Ruununmiehistä ja muista Herroista.

_Ruununmiehistä_.

Ruunun Rotta, vouvin Kissa.

245. Kissan ilo, Hiirein itku.

Koska Kissa Karhuksi piäsöö, kaho silloin karja-laumais.

_Muista Virka-miehistä_.

Vakka kantensa, mies virkansa valihtee.

Ei mies nimellä eläk, vuan viralla.

Viis virkoo, kuus nälkee.

_Herroista_.

250. Minä Herra, sinä Herra, kuka meistä kontin kantaa.

Ei ole Herroin kanssa marjaan mänemistä.

_Heijän matkoista_.

Pitkät on Herrain kiiruut.

(Rauha ruok'-aikana Herroissakin).

_Heijän kohtamisesta_.

255. Pois tieltä! ulos jalosta! tie auki! (herrat huutavat).

Pois tieltä talonpoika! Herrasväki tulee! (huutaa heijän käskyläiset).

Ampukaa hiljaa hyvä Herra! (talonpoikiin vastaus).

_Heijän käskyläisistä_.

Herroiks Herroin Koiratkin, hännättömät, hailuttomat.

Hulluilla Herrat kyntäävät.

_Heijän veijomisesta_.

Helppo köyhää narrata, hyvä nöyrällä ajaa.

260. Kauroilla ottaa, kannuksilla ajaa.

_Hoviloista ja Moisioista_.

Hupa Hovissa elämä, vaikka peällä vaarallinen.

Hyvä on Hovissa elää, vuara piätä varjellessa.

_Heijän nuapuristansa_.

Vaivaisella vaimo kaunis, hullulla hyvä Hevoinen Herrasmiehen nuapurissa.

Hullulla hyvä Hevoinen, sitä kaikki ajeloo; vaivaisella vaimo kaunis, sitä kaikki kaulailoo.

b) YKSINÄISESTÄ ELÄMÄSTÄ.

XVI. Miehistä.

265. Järki miehen, terä veisen kunnia.

_Hänen nävostä_.

Kunniaksi Sonnilla suuret sarvet, nenä miehellä.

_Hänen luonnosta_.

Mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartiaksi.

_Hänen toimesta_.

Mies syöp, Mies suap, Miehellen antaapi Jumala.

_Hänen ymmärryksestä_.

Missä miehiä, siinä mieliä.

_Hänen järjellisyytestä_.

270. Mies se joka mielensä hillitsee.

_Hänen hartautesta_.

Mieli harras työn tekee, ei voima väkevänkään.

Kuin kovaa kalvetaan totta siitä hiukka lähtee.

_Hänen tavoista_.[140]

Mualta Mies pois suahaan, vuan ei tavoiltansa.

(Ei luja lutise, eikä vaka vapise).

_Hänen sanasta_.

275. Sanasta miestä, sarvesta Härkeä.

Puhuttu puhe, ammuttu nuoli.

_Hänen puheesta_.

Mies se, joka puheensa pitää.

Ennen mies muansa myöp, ennen kuin sanansa syöp.

_Hänen lupauksista_.

Annettu luvattu lahja.

280. (Lupaus on pahempi velkaa).

_Hänen mielivakaisuutesta_.

Huovaa Variskin vastatuuleen, Mies voittaa vahinkonsa.

Hätäynyt hullu on, vuan ei Mies vahinkossa.

_Hänen urhollisuutesta_.

Ei pie yhteen hyvään ihastua, eikä kahteen pahaan pahastua.

_Hänen jaloutesta_.

Piähään piikoa katsotaan, jalkoin jaloa miestä.

_Huonoista Mies-retkaleista_.

285. Moni miehestä mänee, Urosta alkenee, poika polvikautenaan, konna ompi kuoltuaan.

(Ei ne kaikki Miehiä ole, jotka pöksyssä pyörii).

_Pehmyt-mielisistä_.

Kova kotons pitää; ei pehmee p--kään.

_Avio-miehistä_.

Hiki hellän, lämmin laiskan, pakkainen pahan uron.

Jok' on julma Juhtallensa, se on valju Vaimollensa.

_Pojista_.

290. Orraassa on laihon alku, pojassa miehen mukama.

Mies tuloo räkä-nenästä, vuan ei tyhjän naurajasta.

Kuin on peukalo Uroista, sehi on Naista naukeampi.

_Nuorista Miehistä_.

Ota veihti vyölleis, Vaimo viereis.

Kaikkia muuta mies katuu, paitsi nuorra naimistaan.

295. Naiman nuorena pitää, ett' on vara vanhanakin.

XVII. Vaimoväistä.

_Vaimosta_.

Hevoisessa miehen henki, Vaimossa talon pitäntö.

_Hänen kotonna-olemisesta_.

Mies on luotu liikkuvaksi, Vaimo pirtin vartiaksi.

Emäntä hyvä kotonna suihtua kohenteleepi, kekälettä kiäntelööpi.

Akka autuas kotonna, ukko kurja kulkemassa.

300. (Asiallen mieskylään, vaimoo varten syömistä).

_Kotonaisesta vaimoväestä_.

Ei tiiä viisaatkaan Vaimot, missä miehet mellastaavat, missä uhmaavat urohot; usein on urot lumessa, mies-parat pahassa siässä.

Ei tiiä kotoiset Vaimot missä miehet mellakoivat, ei tiiä nykyiset miehet, milloin Piiat tuoristuuvat, maito nännissä makaapi, utarissa uuvet piimät.

_Avio-vaimoista_.

Parempi rukinen vaimo, kuin tamppuinen Rouva.

Ruma työllä rohkiampi, kaunis katsella parempi.

305. Kauneutta kaksi silmää, teköö työn toisellakin.

Ryhmys-rähmys työn tekeepi, kaunis kattoo karvansa.

(Ei näkö työtä tie, kaunis kaskia rovihte).

Ryppy-lakki liina-vaimo, puu-lukko Sepän emäntä.

Riski vaimo riitelevä, tekevä toruva akka.

310. Hyvä akka aikanansa, ehkä toruu toisinansa.

Laiska lapsillen parempi, ruma työhön rohkiampi.

Uuvella Sika lihoo. Vaimo laiska taikinalla.

_Vaimon kauneutesta_.

Vähäisestä vaimo kaunis, suuresta sota-hevoinen.

Ei yhen kaunis, kaikkein kaunis.

_Vaimon rakkautta miestänsä kohtaan_.

315. Musta minä muiten nähen, valkia oman emoisen.

Omat kukin kauniit ovat, mustat muiten valkiatkin.

Vuohi vaivaisen eläin, hellä vaimo vanhan miehen.

_Hänen helläyttä lapsiansa kohtaan_.

Hepo hellä varsallensa, ukko hellä akallensa, vaimo varsin lapsillensa.

_Hänen vaivaa lapsistansa_.

Suru sillä joll' on sulha, sillä vaiva joll' on vaimo, sillä kaksi joll' on lapsi.

320. Huoli linnun pojistansa, vaiva vaimo lapsestansa.

_Heijän suotta-suuttumisesta_.

Ei ole ämmän ähkymistä, kuin on äijän piä sylissä, parta puarmoilla.

Kyllä Orih tamman potkemisen tuntee.[141]

_Heijän puheen-juoksuttamisesta_.

Panet poveisi, niin putoovi; sanot akalleisi niin saapi ilmi.

_Heijän älystä_.

Älyä ämmätkin tarvitsevat, jos ei muuta niin leipoessa.

325. Kuteillen kaukas kahtoo, leipä hiere-jauhoilleen.

_Heijän arvosta_.

Halpa vaimo lapsitoin, paha hännätöin Hevoinen.

Halpa vaimo haltiatoin, avoi pieletöin veräjä.[142]

_Pahoista Vaimoista_.

Paha vaimo toruvainen, hyvä Koira haukkuvainen.

Paha on pureva Koira, vaimo vihanen kamala.

330. Ärjyy Ämmä leipoessa, kiukkuinen kirnutessa, olta pannessa äkäinen.

Tiellä Kissat, tiellä Koirat, pahan vaimon leipoessa.

Sika paistaa kylkeänsä, Koira paistaa kuonoansa, paha vaimo reisiänsä.

Kolmee on paha kattoa, olki kenkässä, naskali taskussa, paha vaimo ikkunassa.

Kolmee ei tule uskoa, venettä vesille, Hevoista tielle, pahaa vaimoo taloinsa päällä.

_Vaimon vallasta_.

335. Surma Hepo suitsitak, vahinkoksi vaimon valta.

_Ämmäin torasta_.

Ämmät ähkyin eläävät, kuuset paukkuin palaavat.

Kyllä sukka suuta suap, paha vaimo tora-sanoja.

Ei itä ennen herkiä tuulemasta, ennen kuin se sataa, eikä akka torumasta, ennen kuin se itkee.

Puilla minä portit suljen, suljen suuretkin veräjät, mutta millämä suuta suljen?

340. Ei sen kieli ole puurossa palanut, joka ämmäin kanssa toruu.

_Piioista ja Tyttölöistä_.

Hyvä tyynnä Tyttölapsi, rajunna Orih-hevoinen.

Hyvät Piiat, kauniit Tyttäret, mistä pahat vaimot tulevat?

_Heijän kypsymisestä_.

Läsnä leipä taikinassa, läsnä piika kasvamassa.

_Heijän vanhaks-joutumisesta_.

Kuluu päivä pilvessäkin, ikä piikana ollessa.

_Heijän houkuttelemisesta_.

345. Pian on houkka houkuteltu, mieletöin miehellen viety.

_Heijän viettelemisestä_.

Pian on souttu soukka salmi, mitattu matala meri; lyhyt mieli liikutettu.

_Heijän vallottamisesta_.

Pian heikko henkestyy, väsyy vähä-väkinen.

_Piikaisuutesta_.

Ei piikaisuus[143] menesty asioissa.

Ei piikaisuus muussa kelpoo, kuin kirppuja käsittäissä.

350. Vähässä vahinko tulee, pikaisesti piian rikko.

_Piikoin naittamisesta_.

Piot piioista tukevat, hyvät neuvot neitsyvistä.

Pois tunkiot tuasta, pois tyttäret talosta.

Tamman kauppa tanhualla, neijon nelis-nurkaisessa.

(Kasvot piian puhemiehet).

355. Maa naittaa pahatkin piiat, isän pellot ilkiätkin.

Yksittäin piiat naijaan, yksittäin Lampaatkin keritään.

_Heijän miehillen toivomisesta_.

Neijon mieli miehellen, korkiastaik koista, veteen venosen mieli tervatuilta teloilta.

_Morsiamista_.

Suoni sulhaista vetää, nuiska nuorta morsianta.

Työstä työhön morsianta, unesta unehen lasta.

360. Illasta ilmoo kiitä, vuonna toissa morsianta, kolmanna kotivävyä.

_Nuorikoista_.

Naituaan naiset lihoovat.

_Naineista_.

Jop' on nähty naineen varsi, näkemätä naimattoman.

_Naimattomista_.

Mikä lie minua nähty, kuka kummaa keksittännä, kuin ei naitu naima-vuonna, otettu orit-kesänä.

_Pietyistä piioista_.

Muahan kahtoo pietty piika, ahollen Hevo ajettu.

365. Ei oo koivua kokematointa, eikä piikoa pitämätöintä.

Jos takki tavat ilmottaisi, puhuis paita pellavainen, harvoin naitais neitsy nuori, miest' ei monta uskottaisi.

_Huorista_.

Piällä keuhot kattilassa, huorat vaimoen seassa.

Huorat hulluksi teköövät, salavaimot vaivaiseksi.

_Leski-vaimoista_.

Keviät on lesken kenkät, miestä toista toivotessa.

370. Työläs leskee lepytellä, kauvan nainut nauratella.

_Vaimoin toivotuksia_.

Ennen kesän lehmätä, ennenkuin Joul'-yönnä ukota.

XVIII. Kosiomisesta ja Naimisesta.

_Vaivaisten ja köyhäin naimisesta_.

Naiman nallikin pitää, vaimon soaman vaivaisenkin.

Vaivainen vaivaisen naipi, siitä suahaan pussi-seljät, siitä vaivaiset venyyvät.

_Rikkain naimisesta_.

Sukujansa suuret naivat.

375. (Ei tohi torpan Kukko, tassia talon Kanoja).

_Kosiomisesta_.

Älä juokse juhlan alla naima-tiellä naapurissa, silloin on siveä kukin, puhas piika ruokotonkin.

Älkös pyhinnä naiko, juhla-iltanna ajelko, silloin peä on palmikossa, niin häijyn kuin hyvänkin naisen.

(Kaunis on kantokin kuin kaunistetaan).

Moni on kaunis kahtoissa, vaan on tyly työn teossa.

_Hätä-naineista_.

380. Hätäinen huoran naipi, syypää sakon vetää.

Hätäinen kauppaa tekee, mies päällä kattelee.

Naineista, vaimon puuttehessa.

Syöpi Hauki Sammakonkin selän suuren uituaan; naipi mies pahankin vaimon, viikon ilman oltuaan.

(Hätäinen hullu, nälkäinen raivossa).

_Vanhoin piikoin naimisesta_.

Se suap valitun vaimon, joka nai jätetyn piian.

_Piian valihtijoista_.

385. Luu lihan jakajalle, kuori leivän alkajalle, huora piian valitsialle.

_Nuapurin naimisesta_.

Hyvät naip nuapurista, pahat taipalen takoa, Sonni kotona naipi.

Lähestä naiminen parempi, kaukoa Hevoisen kauppa.

Koira kotoansa nai.[144]

_Pahoista naiseista_.

Mesimarja mielittäissä, omena otettaissa, vaan votsa vihittynnä.

390. Jouhista hyvä hevoinen, paha piika palmikosta.

_Heijän erosta_.

Parempi hyvä ero kuin paha yhtyys.

_Kosiasta_.

Naitaissa kalua kyllä, killinkiä kihlattaissa.

_Sulhaisesta_.

Yksi ylkä paras on, kaksin molemat katoovat.

_Puhe-miehestä_.

Kokki suolan kokee, puhemies morsiammen.

_Kättäilemisestä_.

395. Tallissa on Hevoisen-kauppa, Neijon nelis-nurkkaisessa.

Kanan kauppa on orren alla, neijon nelis-nurkkaisessa.

_Vaimon rikkautesta_.

Riitoiksi Vaimon varat, miehelle mäntyänsä.

Vuohen voi, vaimon tavara, ei ole tarpeelle talossa.

Kylmä kulta kumpaniksi, valjut vaimon rikkauuvet.

_Naimisen puheista_.

400. Nauretaan naineita, itketään kuolleita, vuosikausi kumpiakin.

XIX. Aviosta.

_Yksinvaimoisuutesta_.[145].

Sopii kaksi pataa yhelle tulelle, vaan ei kaksi neitsykeistä yhen yljen vuotehellen.

_Yksinnaimisuutesta_.[146]

Kaksin tiällä kaikki ovat, kaksin aijan seipähätkin.

Kaksin linnut ilmassa, kaksin kalatkin meressä.

Kaksittain kaikki paras, kaksi orrella pysyy.

_Halauksista, ja likistämisestä_.

405. Halaus halun lisää, suun-anto hyvän sovinnon.

_Muista hyväilemisistä_.

Ei hyvä pahoo tie.

XX. Sukulaisuutesta.

Mistä vaimo kotoisin, sieltä mies sukuisin.

_Vanhemmista_.

Ilkiä isäini, erikummainen emäini.

Pukki isäin, vuohi emäin, minä mies täyvälleen.

_Veljistä_.

410. Vetelä vesi varaksi, vetelämmät veikon armot.

Vieras veikkoa parempi, emän-lasta laupiampi.

_Kälyksistä_.

Sisärekset me kälykset, veljet meijän miehiemme.

_Tätilöistä_.

Hyvä on täti niemen nenässä.

_Apista ja Anopista_.

Apin siltaa astumatak, syomätä anopin leipeä, käymätä kylän keräjät.

_Vävystä_.

415. Ei väkisin vävyksi, ylimielin ystäväksi.

Illasta ilmoa kiitä, vuonna toissa morsianta, kolmanna koti-vävyä.

Vävystä vähää varaa, tyhjä turva tyttärestä, miniästä mieli karvas.

_Miniästä_.

Harvoin miniätä kiitetään; harvoin vuotta siunataan.

Harvoin orjaa kiitetään, miniätä ei milloinkaan.

_Lankoksista_.

420. Lankot on vaivaisen lähimmäiset, omaiset onnettoman.

_Muista Omaisista_.

On suvussa Susia, joukossa jotaik.

On joukossa jotain, karjassa kirjavia.

XXI. Lapsista ja heijän ylöskasvattamisesta.

_Heijän syntymisestä_.

Ei lapsi isätä synnyk, eikä tule ilman emota.

_Sauna-vaimoista_.

Kaks tietä tiinehelle, joko luo tahi kantaa.

_Lapsen saunasta_.

425. Hyvä on lämmin laihan lapsen, ei liiaksi lihavankaan.

_Heijän tuuvittamisesta_.

Unesta uneen lapsi, työstä työhön morsianta.

Lapsi ompi laiskan turva,[147] viivyttääpi viriän.

_Heijän ruokkimisesta_.

Itkein laps' emältäns ruuan suap', mainittellen vierahalta.

Laulaa laps' syötyänsä, itkee ilman oltuansa.

_Heijän itkemisestä_.

430. Ei katkimatointa kankasta eikä itkemetöintä lasta.

Ei Sika syytäk vinku, lapsi vaivatak valita.

_Heijän hoivauttamisesta_.

Hyv' on lapsen lasna olla, kuin on vanhempi varana.

Paha lapsi lasna kauvan, varsana häijy Hevoinen.

_Heijän nuhtelemisesta ja kiittelemisestä_.

Moni laitos kiitollinen, moni kiitos laitollinen.

435. Hullu kiittää vaimoansa, epätieto lapsiansa.

_Heijän kurittamisesta_.

Joka kurituksetak kasvaa, se kunniatak kuolee.

(Sinne voaja vaipuu, kuin nuija voatii).

Lyöten lapset rakkahammat, hautoen pajukin parempi.

Vitsa lapsen viisahaksi, vatsa lapsen varkahaksi.

440. Väli veätyllä vitsalla, väli veäntämättömällä.

Villainen isällä vitsa, äitin vitsa villaisempi.

Villainen äitin vitsa, isän ruoska runteleva, vitsa vierahan verinen.

Käypi syöntö syönnön peällä, vaan ei lyöntö lyönön peällä.

Eipä auta äitin armot, eikä muorin voivotukset.

_Heijän opettelemisesta_.

445. Ota oppi hyväkseisi, varoitukset vanhemmaisen.

(Hyvä syönyttä syöttää oppinutta opettaa).

_Heijän mielestä_.

Lapsella on lapsen mieli, tyhmällä on tyhmän kieli.

(Äiti antaa nisän lapsellen, vuan ei mieltä piähään).

_Heijän mielen tarkoittamisesta_.

Ei kauhalla mieltä piähän ajeta, vaan vaivalla.

450. Ei panenta mieli piässä pysyk, eikä kannanto-vesi kaivossa.

_Heijän muistamisesta_.

Mitä lassa kuulin lausuttavan, se juohtuu miessä mieleen.

_Heijän oppivaisuutesta_.

Ei niin pahaa piätä, ettei vähee mieltä.

Ei raha ratke kukkarota, mieli säre miehen peätä.

_Heijän syvämmen luonnosta_.

Pojall' ovat isän tavat, äijin eljet tyttärillä.

455. Puuta myöten siirto juoksee, äijin tavat tyttärissä.

(Niin on niinet pitkät puussa, kuin on niinipuu itekkin).

_Heijän luonnon erinkaltaisuutesta_.

Hyvä lapsi laiskan vaimon, viivyttelevä viriän.

_Heijän hyvistä merkkilöistä_.

Piältä tunnen päiväkauven, silmästä hyvän sikiän.

Orasta ma touvon tunnen, miehen nuoren nousennosta.

_Heijän vanhemmien huolenpiosta heistä_.

460. Hyppyisessä hypertelöövi, ei jouvak jouten olla, jos on mieli miestä suaha.

_Heijän vanhempien toivotuksista heistä_.

Suopi miehen vertaiseksi, poikansa paremmaksi.

_Vanhoin akkoin kasvattamia_.

Pahoin mulla parta kasvoi, turpa tuhmasti yleni, akan vanhan vaipan alla, akan vanhan kuskuissa.

_Kelvottomista ja pahankurisista lapsista_.

Vie Porsas saksaan, tuot Sikana takaisin.

Lyö Sikoo, pese Porsasta, yhellä tavalla ne vinkuuvat.

465. Ei Vuohen viemisestä, kuin hään lypsettää kotia tulee.

_Laiskoista lapsista_.

Sialla on monta vikoo, milloin mua kylmä, milloin kärsä kipiä.

_Lasten hyvään tointumisesta_.

Ei ole varsan kauroista, eikä lapsen viinasta.

Ei ole voista veitsettömän, eikä hammattoman lihasta.

_Vieraista lapsista_.

Oma laps', lapsi ompi; toisen lapsi, lapsukainen.

470. Oma lapsi lapsukainen, toinen lapsi lastukkainen.

_Turvattomista lapsista_.[148]

Halpa lapsi haltiatoin, rikki pielitöin veräjä.

_Lapsi-puolista_.

Etessä emätöin lapsi, äreen ämmän leipoessa.[149]

Emällistä neuvottiin, emätön opiksi otti.

_Lasten apua_.

Apu lapsesta on, ellei hään kalan sua niin hän kalan syö.

_Lasten sikiämisestä_.

475. Lapset lapsia teköövät, vanhemmillen vastukseksi.

XXII. Nuoruutesta ja Vanhuutesta.

_Nuoruuven hulluutesta_.

Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus.

_Nuoruuven iloitsemisesta_.

Ilo siinä kussa nuoret, sauvan-kolke kussa vanhat.

_Nuortein hilpeytestä_.

Hiili on nuoren hihassa, tuli neijon pohkeessa, kekälettä kannan-piässä.

_Nuortein viriäisyytestä_.

Joka on nuorra nopia, se on virkku vanhanakin.

_Heijän vanhenemisesta_.

480. Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa.

Mies kasvaa, hammas karkenoo.

_Heijän vanhaks-pyrkimisestä_.

Moni vanhaksi pyytää, vuan ei piäse puoletkaan.

(Ei niin vanhaa, jok' ei luule vuotta elävänsä; eikä niin nuorta, joka ei luule vanhaksi tulevansa).

_Vanhoin viisautesta_.

Vanhalla Variksen silmä, Kären silmä neitosella.

_Vanhoin elämän-kerrasta_.

485. Paljon vaivaa vanhetessa, vanhana paha elää.

_Heijän muistamattomuutesta_.

Mikä vanha vanhenoo, sen mieli myöten mänöö.

Tallelle vanha panee, vaan ei muista.

_Heijän voimattomuutesta_.

Hyvä vanhan vaeltaa, hyvän nuoremman nojalla.

Hiljalleen huono käypi, sauvan voimaton pitäävi.

_Heijän virkistymisestä_.

490. Terävä nuori syötyänsä, vanha yön muattuansa.

_Nuortein ja Vanhoin luonnosta_.

Äijä nuorra kaunihita, paljo vanhana pahoja.

XXIII. Viisautesta ja Hulluutesta.

Suuta sanan siaks', piätä mielen kukkaroks.

_Erotus tyhmän ja viisaan puheissa_.

Tyhmän sytän aina suussa, viisaan suu sytämmessä.

(Mykkä viisas, hullu väkevä).

_Erotus heijän käytyksissä_.

495. Hullu pilaan suuttuu, viisas vastaa puolestansa.

Harvoin viisas vihastuu, harva siitä ihastuu.

_Erotus heijän ajatuksissa_.

Kauvas viisas näkee, etemmäksi ajattelee.

Hullun ajatukset ovat hajalla, kuin akanat tuulessa.

_Hullun puheen-pitämisestä_.

Hullu huolensa puhuu huolen tuntemattomalle.

500. Hullu putkeen puhuu, mieletöin avaimmeen.

_Hullun puhuttelemisesta_.

Lähe hullun kanssa huastamaan, vasikan kanssa juoksemaan.

(Pitkät hiukset, lyhyt mieli).

_Hullun neuvottelemisesta_.

Neuvo hullua et sua mieltä, keitä munoo et sua lientä.

(Silloin kala Kiiskistä, koska mies mielettömästä).

_Hullun teoista_.

505. Sinne mieletöin mänee, kuin järjetöin käskee.

_Hullun työstä_.

Hyvin kyllä hullu kyntää, jättää kyynären vaon väliä, puoli-toista toisinahan.

_Hullun hyvää-tuntemisesta_.

Hullu hyvän tuntee, maun maistaapi sokia.

_Viisauten villittelemisestä_.

Tulee vahinko viisaallenkin, tuhman on toisessa käessä.

Tulee häiriö hyvällenkin, tapaturma taitavallen.

510. Käyp viisas vipuun, hullu huimaelee sivuten.

Vahinkosta viisaaksi tullaan, ehk' ei rikkaaksi.

Kerran viisas petetään, vuan ei toista.

_Viisauteen turvaamisesta_.

Ei hyvä hylyksi jouvu, eikä viisas vaivaiseksi.

XXIV. Surusta ja Murhesta.

_Murhellisen mielestä_.

Ei sen mieli mettä keitä, jok' on suuressa surussa.

_Murheen levottomuutesta_.

515. Eipä anna murhe muata, vaiva vaikia levätä.

_Murheen vanhuuttamisesta_.

Murhe tuottaa mustan muoton, pahat päivät parran pitkän, halu harmahan hapenan.

_Murhen laihuttamisesta_.

Murhe mielen mustuttaa, kasvon teköö kajoks.

_Murheen huonontamisesta_.

Huoli miehen huonoks tekee, murhe muita mustemmaksi.

_Armottomien murhesta_.

Alaall' on Allin mieli, uijessa vilua vettä, alempana armottoman, käyvessä kylän väliä.

_Orvoisten murhesta_.

520. Pimiä isoton pirtti, ehkä päivä paistakoon; kylmä on emoton sauna, ehkä löyly lyötäköön.

Puoli-orpo isätöin, koko-orpo emätöin.

_Itkusta_.

Älä itke ilman syytä, ilman vaivata valitak.

Ei itku hätästä piästä, poru päivistä pahoistak.

Ei se parkuen parane, eikä huutain huokene.

_Murhen poisheittämisestä_.

525. Anna huolia Hevoisen, murehtia mustan Ruunan; Hevoisell' on piä paremp, piä parempi, luu lujempi.

Annak olla olleeksi, mustat on mulla muutkin päivät, mustapa minä itekkin.

_Surullisten sytämmestä_.

Suot sulaa, muat sulaa, suruisen sytän, ei sula silloinkaan.

XXV. Toivosta ja Luottamisesta.

Ei yö niin pitkä, ettei päivä perässä.

Kyll' on päiviä iässä, ehtoja lännessä.

530. On neuvoja, jos on pahoja päiviä

Kyllä luu lihan kasvattaa, pelto palkihtee vahinkon.

Toivoessa aika kuluu.

e) IHMISEN KANSALLISESTA ELÄMÄSTÄ.

XXVI. Lauluista ja Lausumisista.

a) Lausuista.

_Huastamisesta_.

Huastaissa sanat suloisemmat, käyneet muat leppeemmät.

Sanasta sana itää, kypeneistä mua kytöö.

_Puhumisesta_.

535. Ei puheen paljoutesta, eikä kirjan suuruutesta.

Puhu miestä kaiken päivän, älä nimeä sanok.

_Puheen juoksuttamisesta_.

Enempi on vähempikin, musta-mulli valkiampi, mielen kielen puhuttaissa.

Yksi sanoo ystävälle, ystävä koko kylälle.

_Sanomisesta_.

Sauva maita paljon käypi, sanat paljoa enemmin.

540. Ei sitä sanoa sanota, jonka peähän ei peästäk.

Ei sanoma siivitä lennä, puhumata kauvas kuulu.

_Leikki-puheista_.

Lupa leikkiä puhua, ehk ei tarve irvistellä.

Hullu pilaan suuttuu, viisas vastaa puolestansa.

(Ei sana sioo tie).

_Valhe-puheista_.

545. Ei ole tyhjästä tytyä, valeheista vatan täyttä.

(Älä paa omiais sekaan).

Ei tyhjä säkki pystyssä pysy.

_Vanhoista puheista_ [150].

Joka yöllä yksin käypi, luulaan varastelevan, joka vanhoja puhuu, luulaan valehtelevan.

_Loskariloista_.

Ei puralta puheet puutuk, sanat suaren jatkajalta.

550. Ennen umpi-lampi Ahvenia puuttuu, meren ranta kiviä puuttuu, ennen kuin minulta sanoja puuttuu.

(Puhuvan suuhun sanat tuloovat).

_Puheen puutoksesta_.

Ei ouk suatuja satuja, ennen tehtyjä puheita.

b) Lauluista.

_Laulun huvitoksesta_.

Yöllä päivät jatketaan, virsillä vähät oluet.

_Laulun aineesta_.

Siitä viisas virren suapi, jost' ei tuhma tunnekkaan.

555. Noista viisas virren otti, hullun pitkistä puheista, mielettömän lausunnosta.

(Kaikki laulavan virteen sopii).

_Runon luonnosta_.

Kaksi sanaa[151] vanhaa virttä, hyryä lisäksi.

_Laulajoista_.

Ei koski kitaskana laske vettähän visusti, eipä laulaja hyvänäik, laula kaikki laulujansa.

Hullu koko virttänsä laulaa, hullu kaiken taitonsa ilmoittaa, hullu valheille nauraa.

_Laulamisesta_.

560. Ei satut sanoihin puutuk, virret veisaten vähene.

Sormet soittajan kuluu, kieli laulajan väsyy.

Laulu työksi lankiaapi Hevoisen hyvän reessä.

_Laulattamisesta_.

Ei kuiva kulku kumaja, henki rasvatak helise.

Ei Kukko käskyllä laula, kuin ei laula käskemätäk.

XXVII. Juominkista ja Juopumisesta.

_Juopuneista_.

565. Ei se ole ihmeitä nähnyt, jok on nähnyt juopuneita.

_Heijän juonista_.

Monta juonta juopuneella, ei yhtä hyvää juonta.

_Heijän tapauksista_.

Jotain juomarille tapahtuu, joko kissat kenkät syövät, tahikka kintahat katoovat.

(Juo vähemmin, kato kaluis)!

_Heijän levosta_.

Jouten syönyt sairastaa, jouten juotilas lepää.

570. Uni-silmä sippurassa, viina-silmä killin-kallin.

_Tottuneista ja äkkinäisistä_.

Mies vanha oluen juop, lahopuu vein vetääpi.

Oppinut oltta juop, oppimatoin oksentaa.

Ohho, sanoi outo, ollutta! kannun joi kaksi oksensi.

_Juomarista_.

Joisinpak jokaik päivä, kuin ei kukkaro kuluisi, raha-tasku raukenisi.

_Heijän janosta_.

575. Juomaan juomari tuleepi, jos ei muuta niin vettä.

_Kaljasta_.

Ei vettä vihalla juuva, eikä kaljaa kateuvella.

_Oluesta_.

Oluella onni hyvä, juotaan janotakin, ei piialla pahempi, naitaan kokematakin.

Oluella ollessaani kalua mulla kyllä, olut päästä oikenee, kohta kalukin katoopi.

_Viinasta_.

Vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin.

580. Viina viisaat villihteepi, väkeviltä voiman viepi.

Viina villiin tekeepi, olut tuopi toisen mielen.

Jota viina viivyttää, sitä Sika imettää.

_Juoma astioista_.

Piiat juovat pikarista, vanhat ämmät ämpäristä.

_Humalasta_.

Jumala mielen antaa, humala mielen ottaa.

585. Humalassa hullut kaikki, pahat paljon juotuansa.

_Juopumisesta_.

Juopuuvat oluen juojat, vaipuuvat valehteliat, kielen kantajat katoovat.

XXVIII. Juhlista ja Vieraista.

_Joulusta_.

Joulu juhlista paras, Pappi paras vierahista.

Jokapa jouluhun eläisi, joulusta johik tulisi, elikkä elo parempi, tahi kuollo rohkiampi.

Hyvä Tuomas joulun tuopi, hyvä Nuuti pois-hiipoittaa.

_Laskiaisesta_.

590. Juoman Jouluna pitää, syyvä lihaa Laskiaissa.

Aatto juhlista jalompi, ilta-puoli Laskiasita.

_Kekristä_.

Jouluna jollaan, keurinä kellään, Piäsiäissä piätymistä myöten.

Kerta Kekriä pietään, toinen kerta kellellään.

_Juhlapäivistä_.

Joka päivä joulu meille, toinen päivä Piäsiäinen.

595. Ilossa ikä kuluu, riemussa rehettelöö.

_Pyhäin pitämisestä_.

Joka kaikki pyhät pitää, se kaikki näljät näkee,

_Kestilöistä_.

Kesti kestiä vuatii, pöyvän-peä pyöräystä.

_Ilon kyllyytestä_.

Täysi täysi, kyllä kyllä, tämän illaista iloa, päivän laskuhun laulantota.

_Häistä_.

Ei Härkä häitä kiitä, Hepo pitkiä pitoja, jouhi-häntä juominkia.

600. Häpiä häistä lähteissä juota joelta vettä.

_Ristiäisistä_.

Kesti kestiä vuatii, heät hyvät ristiäiset.

_Hautaisista_.

Ei siinä iloa eletä, kussa on kuollut kotona, lasten vanhin lattialla.

_Vieraista_.

Pappi paras vierahista, Joulu juhlista parahin.

_Vierain nähtyviä_.

Ite haukun vierahaini, ite nuolen kattilani.

_Tuttu-vieraisten tulosta_.

605. Koirat kuhtuin tuleevat, hyvät vieraat kuhtumata.

_Vierain kokountumisesta_.

Vilja vieraita kokoopi.

_Vieraan varasta_.

Vetää Jesus vieraita, vetää vieraan varoa.

_Vierain tulemisesta_.

Vieras tuloo ajallansa, talo elää tavallansa.

_Vierain vastaan-ottamisesta_.

Syötä vieraita sanoilla, siksi kuin keitos kerkiä.

610. (Pian kypsi kerkiä, emännän hyvän käestä).

_Vierain ravittamisesta_.

Hevoiselle heinä-tukko, miehelle mitä tuloo.

Mies miehen tuntoo, tupakkata suuhun tunkoo.

_Vieraan keksimisestä_.

Mies vieras vian näkee, talon toisen tyttäressä.

(Varas vieraan silmä).

_Vieraan ajattelemisesta_.

615. Alaak vieras kahteloo, ylääk ajutteloo.

_Outo-vieraista_.

Outo on ouvossa kylässä, vieras mualla vierahalla.

(Toinen tupa, toinen tapa).

_Heijän tuttuuttamisesta_.

Ouvoista omat tuloovat, hyvät veljet vierahista.

_Renttu-vieraista_.[152]

On joukko jorottaria, paljon Poavon tyttäriä, juovat joulu-tynnörini, syövät syöttiläs-sikaini.

_Vierain vähenemisestä_.

620. Ei piot parane, jos ei vieraat vähene.

_Vierain lähtemisestä_.

Lähtö-mieli vierahalla, kuin on kintahat käessä.

_Emännän kiittämisestä_.

Illoin ilmat kiitetään, huomenin hyvät emännät.

_Vierain poismäntyistä_.

Talo työlle, vieras tielle, juhlan pietyn perästä.

_Vieraisiin käymisestä_.

Vuoroin vieraissa käyvään.

_Isännän ja Emännän vieraista_.

625. Autuas emännän vieras, vaivainen isännän vieras.

XXIX. Torasta ja Tappeluksista.

_Tappeluksesta_.

Ei silloin yksi riitele, kuin kaksi tappelee.

Hyvä tapa tappeluksessa, se lyö joka ennättää.

(Lyö yhtä, laske toista).

Mies se joka puolensa pitää.

_Syy tappelukseen_.

630. On viinankin vika, jos lie muukin vihletys.

Ei hulluja kylvetä eikä kynnetä, itestään niitä kasvaa.

Hullu saapa vihaa, siitä sua suamatonkin.

Hullu tyynellä toruu, tasasella tappeloo.

_Torasta_.

Perästä huonon torujan, sanat suuhun tuloovat.

635. Ei se lyö joka uhkaa, eikä pure joka haukkuu.

_Pelkurista_.

Pelko-koira paljon haukkuu, pauhaa mies peljästynyt.

Haukkuu huonokin Koira, hyvän Koiran kahleissa.

_Kehujoista_.

Jumala varjelkoon kannuksia Kanan jaloista, Kukon suusta hampahaita.

En pelkää Perhoisia, vaikka lentävän näkisin.

_Kapinan karttamisesta_.

640. Joka pitää suuren suun, pitäköön leveän seljän.

Suu suattaa Suen ritaan, kieli Kärpän lautaiseen.

(Oma suu Tikan-pojan surma).

Älä mäne syyhymätäk saunaan, asiata ansaan.

_Lyötyistä_.

Kipee on kivellä lyöty, kipiämpi kirvehellä.

645. Häpiä on Hevon purema, häpiämpi Vaimon lyömä.

Arka lyöty, hellä purtu.

_Veri-hoavoista_.

Ei niin vettä sakiata, ett' ei veri sakeampi.

Vetelä on veljen veri, vieraan veri vetelämpi.

_Pahoin pieksetyistä_.

Jo silloin huulet hukassa, kuin kieli muata vetää.

_Tapaturmasta_.

650. Tapaturma miehen surma.

XXX. Soasta ja Sota-Uroista.

_Soan onnettomuutesta_.

Sota sortaa, rauha rakentaa.

_Rauhan onnellisuutesta_.

Rasvainen rauhan pata, vaikka vettä keittäköhön.

_Soan-sanomista_.

Ei Soat sanomitak ole, kovat ilmat mainioitak.

_Sota-Sankareista_.

Jalotoin on jalo soassa, piätöin päihen leikatessa, joll' ei ole jalkoa paeta, eikä peätä peällen männä.

_Tappelus-Uroista_.

655. Siihen miestä merkitään, pukarista punnitaan, kuin on tarvis tappeluhun, eli mieli miekatella.

_Sota-aseista_.

Tolkku toimea teköö, miekka miestä merkihtöö.

_Soan käymisestä_.

Joka ennen patoja nuoli, se nyt sotia käyp.

Onnellansa mies sotia käyp, mutt' ei väen paljouvella.

_Voittamisesta_.

Koiran-voitto ensimäinen, miehen-voitto viimeinen.

660. (Mies on mies voitettukin).

_Voitetuista_.

Ollaan vuosi voitettunakin, ajastaika aijan vittanakin.

Ollaan vuosi onnettakin, vaan ei leivätäk.

XXXI. Onnesta.

Mies makaa, Onni valvoo.

Haoksi onni makajan kahtoo, nukkuneen kuolleeksi.

665. Onnen tytär ensimäinen, kaikki kankaat kutoovi, kaikki lapset liikuttaavi.

Ompa onni ouvollakin, vaivasellakin Jumala.

Onni miehen eillä käyp, tapa tallaa takana.

_Kovasta onnesta_.

Suap tyhjän pyytämätäk, kovan onnen ostamatak.

Vaivainen varhain nousi, kova onni kohta kanssa.

670. Autualta voi putoo, vaivaisen maito kuatuu.

Toisen vaivaisen vahinko, toisen onni autuahan.

d) IHMISEN PUUTTUVAISESTA ELÄMÄSTÄ.

XXXII. Rikkautesta ja köyhyytestä.

a) Rikkautesta.

_Rikkaan elämä-kerrasta_.

Avarasti autuat, isosti isot eläävät.

Istualta rikas puhuu.

Rinnain rikkaat ajaavat, käsityksin köyhät käyvät.

675. (Olet kuin orih-hevoinen, elät kuin elätti Karhu).

Hyvä on rikkaana olla, terveenä kauan elää.

_Heijän potevaisuutesta_.

Rupi rikkaassa, paisi pajarissa.

Kuuluissa Rikkaan tauti, ei köyhän kuolemakaan.

_Heijän kovaan tottumattomuutesta_.

Hellät työttömän käet, arat armoin kasvatetun.

_Heijän riijoista_.

680. Auta Jesus köyhää miestä, rikas riitoinkin elää.

Kuin rikkaat riitelee, silloin köyhä saa rauhassa olla.

Rikkaat maita riitelee, köyhät unta kiittelee.

b) Köyhyytestä.

_Köyhän elämänkerrasta_.

Niin köyhä elää, kuin märkä puu palaa.

_Hänen vähästä varasta_.

Tina kulta köyhän miehen; vaski vaivaisen hopia.

685. Ei köyhän velka viikoks joua, tuvassa antaa porstuassa ottaa.

Käestä kärsään köyhän sualis.

_Hänen piosta_.

On kekri köyhälläkin, joulu-juhla vaivaisella, laskiainen laiskallakin.

Kerran köyhä Lehmän tappoi, nahan pitkäksi venytti.

Malttaa köyhä keittää, vaan ei jäähyttää.

_Hänen juominkista_.

690. Halla matalan meren kylmää, vähä köyhän juovuttaa.

_Hänen ruumiin-luonnosta_.

Suusta röyhkä köyhä mies, ruumihilta ruikamoinen.

_Hänen lapsista_.

Piästä paksu köyhän lapsi, persiltä putikka.

Susi syöp köyhän lapsen, koira juoksevan puroo.

_Hänen moahan vaipumisesta_.

Ei köyhä korkealta putoo, saunan lavolta lattiaan.

_Hänen kuolemisesta_.

695. Ilo köyhän kuolemasta, pilkka vaivaisen piosta.

_Onnettomista_.

Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.

Kaikki on katala nähnyt, koitellut kova-osainen.

_Kerjäläisistä_.

Vaivainen vaivaisen naipi, siitä suahaan pussi-seljät, siitä vaivaiset venyyvät.

Ei muuta: manni matkaan, keppi käteen, säkki selkään!

700. Alaalla on Allin mieli, uijessa vilua vettä, alempana armottoman, käyvessä kylän väliä.

XXXIII. Vuatteista ja puvusta.

_Vuattein tarpeista_.

Parempi vähä vuatteessa, kuin kaikki vatsassa.

_Kalliista vuatteista ja heijän pöyhistelemisestä_.

Joka on verassa, se on velassa.

(Ei kaunista kanneta, jos ei kallista anneta).

Puuro ruuan puutteessa, verka-vuate vanhatessa, musta kenkä köyhyytessä.

705. Köyhyyvessänsä köyhä verassa käypi, ryysyillänsä rikas koreilee.

_Halvemmista vuatteista_.

Paljo kuluu korkeana, paha huonona pysyy.

Paremp' ryppy kenkässä, kuin rakko varpaassa.

Vähä miehen mustuutesta, kuin on mieltä muutoin piässä.

_Jalkineista_.

Hyvä suolla suuri jalka, kirkossa kepeä kenkä.

710. Suanut suappaat pitää, käyp köyhä kenkätäkin.

_Puhastamisesta_.

Paha on mies parratoin, paha pitkän parran kanssa.

Parta-mies Papin näköinen, parratoin Pukin näköinen.

XXXIV. Velasta ja Rahoista.

_Velan maksamisesta_.

Ei veestä kastumatak, eikä vetästa maksamata.

Uusi velka vanhanakin.

_Velan tekemisestä_.

715. Veli velkaa tehessä, koira konna maksatessa.

_Lainatuista rahoista_.

Paremp' tyhjä kukkaro, kuin lainattu raha.

_Lainan ottajoista_.

Ei käskevä väkeä puutuk, lainan ottaja rahoo.[153]

_Takaus-miehistä_.

Tuppurainen Tappuraisen takaus-mies.[154]

_Rahoin vaikuttamisesta_.

Raha mielen muuttaa, tarve kunnian pettää.

720. Joll on raunio rahoja, sill' on suova ystäviä.

_Heijän vaikuttamattomuutesta_.

Ei ouk taskussa tapaa, kukkarossa kunniata, olkoon tyhjä taikka täysi.

_Heijän kasvamisesta ja katoamisesta_.

Tenkoin raha kasvaa, tenkoin raha katoa.

XXXV. Kaupasta ja Ostamisesta.

_Kaupan-teosta_.

Kieltty kaupalta rahatoin.

Koto-kauppa, paras kauppa.

725. Kahen kauppa, kolmannen korvapuusti.

_Hätä-kaupasta_.

Tarvet kauppoa teköövi, mies piälle kahteloovi.

(Parempi on kahtoa, kuin katua).

XXXVI. Tavallisesta maallisesta tyhmyytestä.

_Ulko-kullaisuutesta_.

Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, eikä kaikk' hopeeta kuin hohtaa.

Kaunis kakku peältä nähten, täynä Sirkkoja sisus, akonoita alla kuoren.

_Koroitetuista toisen ansiolla_.

730. Ei sill' ole tuska uijessa, jonka piätä kannatetaan.

Hyvä on Hylkehen elää, juopi vettä vierestähän, syöpi luontaan Lohia.

Hyvä on puusta puhua, mäen peällä möllötellä.

_Hyvyyestä omaksi voitoksi_.

Paremp on syönyttä syöttää, kuin kuolutta kostuttaa.

_Turvaamisesta toisen ansioon_.

Ei ole Härällä hätää, kuin on Poavo paimenessa.

735. (Kyllä Härkä häntänsä tarvihtoo, jos ei ennen niin kesällä).

_Hyötymisestä toisen vahinkosta_.

Missä Harakka, jos ei Sian tappaisissa?

(Aina siihen korsi jää, kussa kuorma kuatuu).

(Jossa Peura piehtaroipi, siihen karva katkiaapi).

_Varoissaan olemisesta_.

Jok' ei otak suatuansa, se ei sua tarvihtaissa.

740. (Pistä silloin Sika säkkiin kuin on päin).

_Evun ottajoista_.

Kyll' ois Oksan ottavia, jos ois kuusen kuatavia.[155]

(Ottaja otottelee, antaja ajattelee).

_Kukin ihestänsä_.

Oma osa ensimäinen, toisen tarves takimainen.

Visu viljassa pitäävi, auli kaikki aneloovi.

_Onnettomista kokeista_.

745. Kerran Kurki puuhun, silloinkin jalka poikki.

Siihen Kurki kuolee, ennen kuin suo sulaa.

e) IHMISEN TALOLLISESTA ELÄMÄSTÄ.

XXXVII. Talosta ja talon asettamisesta.

_Talonpojista_.

Talonpoika tarkka työllä, oppinut on sanoin seppä.

Paremp' kyntäjän kyperä, kuin rahat rannan-kiertolaisen.[156]

_Talon toimesta_.

Toimi talon pitää, ei väin paljous.

750. (Ei syöpä laihtu, eikä tekevä köyhty).

_Talon asettamisesta_.

Hyvä mies, hyvä Hevoinen, vaimo kohta kolmanneksi.

Oma Sika, oma papu, oman Herran hernet-moa.

_Talon hävittämisestä_.

Naisi kuoli nauha taittui, mies kuoli talo hävisi.

(Niin sitä silloin elettiin, kuin oli työllä tekiät, rannalla rahan hakiat).

_Talon Isännistä_.

755. On Herra herrallakin, Isäntä isännälläkin.

Olempa ollut orjanakin, olen orjaakin pitänyt.

Jok ei malta muattuvaan, eikä syrji syötyvään, ei sillen Siat sikiä, eikä kasva Lammas-lauma.

Ei silku Sikoa syötäk, laiska vieraita ravitse.

_Talon Emännistä_.

Isännälle ikä pitkä, emännälle perä paksu.

760. Siit on hyvä mieli, ilo kaikelle kylälle, jok' ei kysyk kynsiä kylästä, tointa toisesta talosta, pirran piitä naapurista; joka osaa oluen panna, viinan vissisti viruttaa.

Seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän Emäntä.

XXXVIII. Talon Eläimistä.

_Hevoisista: (Ratsas-hevoisista)_.

Hevoisessa miehen henki, ratsussa rahan vahinko.

_Pienistä ja suurista Hevoisista_.

Kiitä pientä Hevoista, pyri suuren rekeen.

_Varsoista ja suvikunnista_.

Pane varsa valjaisihin Suvikunta suihti-suuhun.

765. Lyö helmellä Hevoista, paiskoa pavun jyvällä.

_Rekivetoisista ja kolmtalviaisista_.

Reistatkoon rekivetoa, koittakoon kolm-talviaista, jaksannoonko mäessä männä, voinoonko vuorellen yletä.

_Hevoisten hyvistä merkkilöistä_.

Oksana paha puu, harjana hyvä Hevoinen.

Hiki on hyvän Hevoisen, vuahti varsan kunnia.

Rinnassa on särellä sappi, väki varsan sieraimissa.

_Nautoista_.

770 Oiva kyttö kytkyssä, oiva vuajassa vasikka.

Kytöt kyynnä kynnyksissä, nauvat nauloinna pihassa.

_Lehmistä_.

Paremp' Lehmä lypsää, kuin tappaa.

Leuvoistansa Lehmä lypsää, ruoalla työ tehhään.

Luusta Lehmä lypsää, vuan ei sarvistaan.

_Häristä_.

775. Hätä käskee Härjän juosta, pakko paimenen paeta.

Harvoin Härkä linnasta palaja.

_Karjasta_.

Ei karja niin katoo, kuin paimenet puhuuvat.

_(Paimenista)_.

Ei ole paimenen pyhistä, eikä vaimon lapsillisen.

Muut kuuloo kirkon-kellon, minä kurja karjankellon.

780. Muut näköö papin parran, minä kurja kuusen latvan.

_Vasikoista_.

Ei Vasikka rukoillen eläk, oli musta eli kirjava.

_Lampaista_.

Ei silloin Siat sikiä, kuin Porsaat potoovi, eikä kasva Lammas-lauma, kuin on vuonnat voivuksissa.

Yksi lammas vettä miäkkii, koko karsina janoo.

Vuosi vanhalla ikeä, kuukausi Karitsalla.

_Sioista_.

785. Sika kesän kyntää, mutt' ei joulunna juok oltta.

Silloin Sika säkkiin, kuin on päin.

_Koirista_.

Kovalle on Koira luotu, kivellekin makaamaan.

Opiksi Koiralle kylmä sauna.

Kaho Koiran kuonoon, ei karvoin.

_Heijän vanhenemisesta_.

790. Missä Koira vanhenoo, jos ei juostessaan.

Hyvä Koira kuoltuansa, paha Koira eläissään.

Kuolten Koirat tavansa heittää, ei paha Koira kuoltuankaan.

_Talon-Koirista_.

Ei vanha valetta hauku, luppa-korva luuhattele.

Älä vanhaa Koiraa kauvan pilkkaa, se puree luuhun saakka.

795. (Hampaissa Koiran ase).

_Rakki-koirista_.

Haukkuu huonokin Koira, hyvän Koiran kahleissa.

Purevata peljätään, ei liehakoitsevata.

_Mehtä-koirista_.

Ei se Koira Oravaa hauku, joka väkisin mehtään viiään.

Lupa on Koiran luuta purra, Hirven hankia hypätä.

_Kalamiehen Koirista_.

800. Sotamiehen vaimo, kalamiehen Koira.

_Juoks-koirista_.

Elää Koira yhen talon, kuolee Koira kahen koton.

_Kissoista_.

Kissa kiitoksella elää, Koira piän-silitöksellä.

Kissan ilo, Hiirein itku.

Aika Hiiren haukoitella, kuin on Kissahan kiassa.

_Kanoista_.

805. Takaperin Kana työn teköö, herroillen veron vetää.

Mitä Kukko noukahtaa, se Kanaan kajahtaa.

_Kukosta_.

Kukko on piällä kurjanahi, Kana alla armossahi.

Ei tohi torpan Kukko tassia talon Kanoja.

XXXIX. Orjista ja Palkkaväestä.

_Orjiin töistä_.

Ajakseen orja aitoa panoovi, poika[157] polvi-päiväksehen.

_Heijän mielestä_.

810. Vatsassa on Orjan mieli, vuan ei vierahan varassa, eikä pellon siemenessä.

_Heijän aatoksia_.

Yksi talon työ, joko syö tahi makaa.

_Heijän levosta_.

Otavass' on Orjan merkki, ei kuussa eikä Kukossa.

Ei Sika sikihissä makoo, sian toisen tonkihissa; eipä Orja toinenkana, Orjan toisen kenkihissä.

_Heijän palkkaamisesta_.

Raukea rahatoin Orja, paha palkata kasakka.

815. Paha palkatoin kasakka, ruuatoin sitä rumempi.

_Työn tiettäjöistä_.

Siinä leipä syyvään, jossa työ tehhään.

Kennen ruoka sen ruoska, kennen rokka sen tupakka.

_Palkkamiehistä_.

Miestä päiväksi, Hevoista kylän väliksi.

_Vieraasta, ja omasta työstä_.

Liikkuu tuppi linnan työssä, olkapiä omassa työssä.

_Työ-rahvahasta_.

820. Rahvas ruuan syöpi, rauta heinän leikkaa.

XL. Taiturista ja Kaluntekiöistä [158].

_Rautioista ja Sepistä_.

Sentähen Seppä pihit pitää, ettei sormet palais.

_Hänen töistä_.

Taloja myöten Seppäkin takoo, miesten myöten meikuttaa.

_Hänen palkihtemisesta_.

Paha on Seppä palkata, paha suuren palkan kanssa.

_Puu-sepistä_.

Jo teki kieron kirves-varren, värttänän viärän vanutti.

_Suutarista_.

825. Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin siasta, riutuvassa kaupunnissa.

_Ompelioista_.[159]

Kyllä sen neula syö, jonka neula sua.

_Kankuriloista_.

Kyllä rukki ruokaa tuop' kehrä-varsi keittämistä.

_Palkkaan tyytymisestä_.

Saaneella sia on, ei ansaineella.

XLI. Työstä ja työn tiettämisestä.

_Töistä_.

Ei työ miestä häväise, taito tapoja pahennak.

_Työn alkamisesta_.

830. Piästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta.

Tehty työ on aljettunna, aivotessa aika mänöö.

_Työn lopettamisesta_.

Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.

_Kuhnustelemisesta_.

Aika mänöö arvellessa, päivä piätä kiännellessä.

(Ei se katellen paremmaks tule, eikä kuiva kurkistellen).

_Työn loppumattomuutesta_.

835. Kyll' on moata kyntävälle, vettä viljoin soutavalle.

Ei työt tehen lopuk, virrat vuotain vähene.

Tehten työt leviäävät, tekemätä soukistuuvat.

Maassa on työ matala, ei o puussa pitkäkään.

Pian pitkää lyhennetään, kauvan lyhyttä jatketaan.

840. (Missä hoikka, siitä poikki).

_Mahottomista ja mahollisista töistä_.

Ennen lyhyt rikan maasta ottaa, ennen kuin pitkä tähen taivaasta.

(Paremp ojaa tukkia kuin jokea).

Pieni pitkällä ulottuu.

(Siinä pieni pisteleiksen, jossa suuri kiänteleiksen).

_Hitaisista töistä_.

845. Hiljain tehty, hyvin tehty.

Joka hiljemmin hiiltyy, se paremmin palaa.

_Kiireistä töistä_.

Ei Jumala kiirettä ouk luonnut, sen on pahat ihmiset suonnut.

(Ei kiireellä kauvas mennä).

_Hätäisistä töistä_.

Väleen Koira pennut teki, sokeetpa hyö syntyik.

850. Ei juosten jauheta, eikä kannuksessa kynnetä.

_Työhön tottumattomuutesta_.

Tottunut työn teköö, tottumatoin tuskantuu.

XLII. Työ-ajasta.

_Ajasta_.

Ei aika miestä otota, jos ei mies aikaa.

_Kyntö-ajasta_.

Aseessa työn teko, ajallansa pellon kyntö.

_Heinä-ajasta_.

Ajallansa työnteko, hetkellänsä heinän niittö.

_Puhteen-ajasta_.[160]

855. Ilta-virkku, uamu-torkku, se tapa talon hävittää.

_Amun-ajasta_.

Arki uamulla tuloovi, talon työhön tarvitahan.

_Ehto-ajasta_.

Ehto karjan, yö perehen kokoo.

_Yön-ajasta_.

Ei yöltä silmä puhkiak, hämärältä jalka taitu.

XLIII. Työ-kaluista ja Talontarpeista.

_Aseista_.

Aseessa työn tientö, miehessä pellon kyntö.

_Aurasta_.

860. Aura arpoja parahin, kirnun-mäntä tarpomia.

_Kirveestä_.

Kirves hyvä kierteestä, veihti hieno-karkeesta, viikahte murenevasta.

Kuhun miekkansa Kuninkas, siihen köyhä kirvehensä.

_Nyrhistä_.

Nilkis nalkis Naisen kirves, milloin puuhun, milloin muahan, milloin keskellen kiveä.

(Ei kirves kiveen pysty, napakairo kalliohon).

_Veihtestä_.

865. Miestä myöten miekka vyöllä, kilpi kantajan mukahan.

Tylsä veisi tyhmän miehen, terävä tekevän ase.

Paha laiskan partaveihti, vein vie, karvan jättää.

_Viikahtesta_.

Viitake karvan katkaisoo, harava kaks koapaisoo.

_Rautalapioista_.

Kirkon kirves ja Rauta-lapio, köyhän velan maksaa.

_Päreistä_.

870. Viikahte varteen, ohra piälle ja päret orteen.

_Muista kaluista ja töistä_.

Sitä myöten vyö kuin nuttu, tie kuin talo, vars' kuin lapia, virs' kuin laulaja.

Niin on, niin on niitun aijat, kuin on niitun niittäjäkin, niin on niitun veräjät, kuin on tylsä kirveheni, kovin koski koivun kuori, pahoin potkaisi petäjä.

_Heijän korjoomisesta_.

Kalua kahtoa pitää, ennen suatua säilytellä.

Ei kalua suaten rikkaaksi tulla, vaan siästäin.

875. Joka siästää suatuansa, sill on tarpeissa tavara.

XLIV. Talon teistä.

_Kylän-teistä_.

Tiet kulkoo kylien myöten, ihmiset tietä myöten.

_Talon-teistä_.

Sitä myöten tie kuin talo, vars' kuin lapia.

_Talvi- ja kesä-teistä_.

Talon kautta tie talvella, nauris-halmeen kesällä.

_Suorista ja koukku-teistä_ [161].

Paremmin virsta viärää kuin voaksa voaroo.

_Mäkisistä teistä_.

880. Kyllä mäki velkansa maksaa.

XLV. Matkoista ja kulkemisista.

_Matkaan mänemisestä_.

Suap tiellen olla lähtemätä, vuan ei viikon viipymätä.

(Yksi tie, kaks asiaa).

_Matkan jouvuttamisesta_.

Juosten matka joutusampi, ehkä käyven keveämpi.

Käyven kylään kerkiää, juosten tielle jäähään.

_Yö-majasta_.

885. Kylä siellä kussa Kukko, haukkuu Koira korvessakin.

Pitkä on yö kylässä.

_Matkan käyneistä_.

Jo on turpa tuulta nähnyt, parta päiviä pahoja.

Käynyt matkaase sanoo, käymätöin ajattelee.

_Tieltä eksyneistä_.

Jälki jäänneen neuvoo, umpi eksyttää hyvänkin.

890. Tietä eellinen tekööpi, jälki jäänneen vetäävi.

(Yhtäälle on yhen jälki, kahtaalle kahen polku).

_Tietä kysymisestä_.

Ei se eksy joka kysyy, eikä katu, joka katsoo.

(Käypä johonkin yhtyy).

_Kulkevaisista_.

Ei vierävä kivi sammaloitu, mies kulkeva rikastu.

895. (Aina kulkevalta kuluu).

_Heijän toivotuksia_.

Ompa muata muuallakin, ilmoa etämpänäkin.

_Kuormista_.

Köytetyn kotihin suap', köyttämätöin tielle jääpi.

Sen Hepo kotihin tuopi, joka pannahan pajuillen, liistehillen liitetähän.

_Heijän raskauntumisesta_.

900. Kyllä matka kuormaa lisää, tuska vaivoja valoa.

_Heijän koatamisesta_.

Kyllä matalakin kanto kuorman koataa.

_Evääistä_.

Tasan naiset taipaleella, tasan matkoissa eväät.

Tekeminen luotut lapset, syöminen tehtyt evähät.

_Tiellä tuttavista_.

Hyvä tiessä ystävä, reppu reessä parempi.

(Ei ole tätiä tiellä).

_Kohtaamisesta, tahi vastatuksin tulemisesta_.

905. Kyll' on tiellä tiloo, jos on vartta virsullaik.

XLVI. Kotosta, ja koti-rakkautesta.

_Koton suloisuutesta_.

Ah, kullaista kotoa, jos on ruoka niukemmalta, niin on unta viljemmalta.

Aika autuas kotona, Ukko kurja kulkemassa.

Kaikki kauniit kotona, ihana isän majassa.

_Koton ansiosta_.

Moni muualla mulko-silmä, kotonansa kyynö-silmä.

_Kotin kaipoamisesta_.

910. Muut kotihins mänöövät, majohinsa matkustaavat, mull' ei kurjalla kotia, kataloll' ei kartanota.

_Koton heittämisestä_.

Vie Jumala mihin viet; kuin et kotiin vie.

Suo siellä, vetelä teällä, ei kuivoo kussaan.

_Koton muistamisesta_.

Kylä hyvä jätettävä, koto huono muistettava.

_Koton heittäjöistä_.

915. Nyt on Matti muansa myönyt, konna heitänyt kotonsa.

(Antaa menevän mennä, kyllä jääpä neuvonsa pitää).

Ei huolta hävyttömällä, työtä muansa myöneellä.

Rata maansa myyneelle, tienvieri väsyneelle.

Suru sian siirtäjällä, murhe majan muuttajalla.

_Koton asettamisesta_.

920. Onni uuteen tupaan, hyvä vuos vieraiks'.

_Oman muan makeutesta_.

Muu mua mustikka, oma mua mansikka.

Omat muat makuammat, omat mehät mieluammat.

Paremp omalla mualla, juua vettä tuohisesta; kuin on mualla vierahalla, juota tuopista olutta.

Paremp on oma olkinen, kuin vieras villainen.

_Taipumuksista vanhoin tapoin_.

925. Tapa entinen taluu, virka entinen vetää.

Aina uusi hempiämpi, ehkä entinen parempi.

f) IHMISEN ERINÄISISTÄ ELÄMÄN-KEINOISTA

XLVII. Linnustamisesta ja Peton-pyytämisestä.

_Mehtämiehistä_.

Minä mies metän käviä, Uros korven kolkuttaja.

Kuljenma Kuren teitä, käynmä Kären uroja.

_Heijän vaikeutesta_.

Suapi hiihtäjä hikensä, riihen-puija lämpymänsä.

_Heijän pyytö-päivistä_.

930. Hyvä olo, laiskat päivät, niitä lintuja ampuu.

(Mäne Pyytä pyytämään, Koppelo kotona katoisi).

_Heijän mehän-käynnöstä_.

Hiis on mehän käymättömän, Korppi käyneen uron.

Ei tule lintu liikkumata, kala jalan kastamata.

_Heijän sualiistansa_.

Mikä miehissä suahaan, se miehissä syyvään.

935. (Ei luutointa lihaa, eikä piätöintä kalaa).

_Heijän tyhjään käymisestä_.

Ikävä iloton ilta, päivä pitkä sualihiton.

Paha syyvä suamatointa, ajoo näkemätöintä.

Jos lie pyytäjä typerä, niin on antaja[162] itara.

_Vähään tyytymisestä_.

Hyvä on jalkakin jänistä Suen suusta suatuvaase.

_Linnuista_.

940. Liukas lintu lentäissä, liukkahampi linnustaja.

Sitä lintu linnullen, jota linnulla itelläkin.

_Heijän soitimesta_.

Vuotta myöten lintu soipi, kevättä kala kuteepi.

Aika siitten ansoja punoja, kuin on Hanhet soitimella.[163]

_Heijän pojillisuutesta_.

Silloin lintu laihimmallansa, kuin on pojat pienimmällänsä.

945. Laiha lintu lapsillinen, lapsitoin lihava lintu.

_Heijän emäks joutumisesta_.

Kuin kynä katoo, niin silloin kynsi kasvaa.

Ei sikiä siipi-lintu, päivän Perttulin perästä.

_Kyyhkyisistä_.

Syvän kylmä Kyyhkyisellä, syyvessä kylän kekoja.

_Pyistä_.

Koska pilli pienestäns pirisee, Pyyn pienen pettääpi poveensa.

950. Paremp Pyy käissä, kuin kaks' oksalla.

Ei ole Pyystä kahen jakoo, Oravassa kolmen osaa.

_Teuristä_.

Sen teki Tetren poika, appo aholta marjat.

_Pienistä linnuista_.

Ilonna Käki mehässä, lammas laiho-halmeessa.

_Vesi-linnuista_.

Lokki luotohon munii, Kajova kivi-karihin.

955. Telkkä poikia teköövi, Tavi lapsia latoovi, niitä Hauvit hajottaavi, Veenkoirat viettelöövi.

_Karhusta_.

Karhu ou karkia mehässä, minä oun Karhua karkiampi.

Lähen Karhun kuatamaani, metän onnen ottamaani.

_Suesta_.

Kyllä Susi syytä sua Lammas-lauman ruatellansa.

Toisin on Hukalla huoli, toista ampuja ajatteloo.

_Ketusta_.

960. Ketull' on keviät jalat, jotk' ei pauka pakkaisella, eikä kolka kovalla siällä.

Ruskia on Repo kuoltuakin.

_Jäniksestä_.

Jänis jäppä juppa-niska, juokse kohti lankojaini.

Juokse vintura vipuun, kantura kahain, pyörä silmä pyyvyksein.

_Oravasta_.

Osais se Orava juosta, salon halki, toisen poikki, kolmannen vähä vitäisin.

965. Ammun ohtaan Oravan, kärsään kävyn-purian.

_Ampumisesta_.

Ei auta ampuminen, kuin ei ole nuolen-noutajata.

Hätä opettaa Lappalaisen ampumaan.

_Jousesta_.

Janhus jousessa pitäävi, koivun-kylki kirves-varressa.

_Suksista_.

Pihlaja ylös pitäävi, huapa hankellen vetäävi, petäiä perätin viepi.

970. Hyvä on suksi suunnallinen, sivon piällinen sivakka.

XLVI. Kalastamisesta.

_Kalan pyyvöstä_.

Kalan-pyyntö kansallisen, mehän-käyntö miehellisen.

Kalalle kala käskee, lintu linnun pyyvykselle.

_Kalamiehistä_.

Joka on nuotalle nopia, käsiverkoillen käpeä, se on laiska muullen työllen.

_Heijän elämän-kerrasta_.

Kaita on kalamiehen pöytä, leviämpi leipä-pöytä.

975. (Pitä kaipoin kala eräsi, levittellen Lehmän anti).

_Kalastamisesta_.

Ei tule ilo ehtimätä, kala jalan kastamata.

("On niitä syöty, ehk ei suatu"; sanoi Hämäläinen Silakkoista).

_Kaloista_.

Ahven armas tuorehelta, Särki siästössä parempi.

Uipi Hauki harjullenkin, kyntömiehen vakoja myöten.[164]

_Heijän kuvusta_.

980. Tyyneessä kalat kutoovat, hyvät tavat hiljaisella.

Ahven kuvun alkaa, ahven kuvun lopettaa.

_Heijän kuvun-taukkoamisesta_.

Loppuu Lohta piä-kaloa, päivän Perttulin perästä.

(Jo mäni mäti kalalta, muna Muikulta putoisi).

_Kala-vesistä_.

Aina kala vetessä, ehk' ei aina apajalla.

985. Jos ei tärpä tästä lammista, kyllähään tärppää toisesta.

_Kalan-pyyvyksistä_.

Tihjä verkko miehen onni, surma kaikillen kaloillen.

Harvoin harva syöttelee, senkin suurilla kaloilla.

_Kalan sualihista_.

Sen mies omana pitää, minkän merrasta löytää.

_Veneestä_.

Aika tuopi tyynen meren, aika vuotavan venehen.

990. Vie veneisi vesillen, kyllä tuuli tuuvittaapi.

_Purjeesta_.

Ei olek siitä purjeesta, joll' ei ole airoillen apua.

(Soisi soutaja veneensä soutamata juoksevaksi).

_Soutajoista_.

Joka tyynellä makoo, se tuulella soutaa.

Laiska moallen soutaa, veltto vesillen heittää.

_Vesillen mänemisestä_.

995. Ei uhalla uimaan, eikä vetjulla vesillen.

Ei vesi hullua hukuta, ennen viepi viisahamman.

_Kosken-laskioista_.

Se kosken tavat tietää, joka kosken korvalla asuu.

_Koskesta, eli joesta_.

Kyllä juonia joella, joka mutkan soutamista.

On joissa jotaik', haukia hakojaik'.

_Kosken-laskennosta_.

1000. Honka ota uraisi, kivi pitä varaisi.[165]

_Laskioihen uskalluksesta_.

Kuin olin miessä nuorempana, osaisinma Ouluun soutaa, kivirannan kiikutella, piipun suussaini pitää, tousan toisessa käessä.

En kiitä meristä miestä, kovan kosken laskiata, meri silt' on mielen viennyt, koski korvat särkenynnä.

XLVII. Muan viljelemisestä.

_Moan isännistä_.

Ei muata markatointa, eikä ilma isännätöintä.

_Tietämättömistä maista_.

Kyllämä tiiän tilkun-maata, syömätöintä, lyömätöintä, miehen miekan käymätöintä, tapparan talloomatointa.

_Mehtä-maista_.

1005. Korpi kasvaa komean kuusen, kankas kaunimman petäjän.

Mustikka ei mäkee muutak, puola polto-kankaita, maita mansikka pahennak.

(Ajan vietto, marjan syöntö).

_Pelto maista_.

Sakoisampi savi kuin santa hiekka-pellolla.

Mua kavottaa kivinen pelto-siemenen.

1010. Kiitä kivistä muata, laita lanta-savea.

Kasvaa kivinen pelto, vaan ei kasvak kakkarainen.

_Kyntö-miehistä_.

Ei salli savinen pelto sukan-vartta valkeata, miestä verkaista vaolla, piikoin pitkee hametta.

Paremp kyntäjän kyperä, kuin rahat rannan kiertolaisen.

_Kyntämisestä_.

Hyvä kyllä hullu kyntää, jättää kyynärän vaon väliä, puoli-toista toisinahan.

_Kaskesta_.

1015. Kaikill' on kaskessa työtä, ei yhelle kyntäjälle.

_Palon kynnöstä_.

Eessäpäin on pitkä kanto kaskessa.

_Ahon kynnöstä_.

Apuna ahonkin kyntö, lisänä mahonkin maito.

_Mullostamisesta_.

Toisin tonkia pitäävi, muutoin muata mullostella.

_Kylvämisestä_.

Joka taajan kylvää, se loajan leikkaa.

1020. Joka puolelta pivon kylvää, se puolelta leikkaa.[166]

_Myöhäk kylvöstä_.

Halla hiljain kylväneellä, nälkä siemenen syöjällä.

Halla myöhäisen panoo, sika syöpi aijattoman.

Nälkä varhain syöneen, halla myöhään kylväneen.

_Herneen ja pavun kylvöstä_.

Jos ei o' Vappuna vaossa, ei se puoha puohtimessa.

_Kauran kylvöstä_.

1025. Kauroja Kakarin suuhun, Käen suuhun herneitä.

_Tattarista_.

Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi.

_Nauriista_.

Navat syöpi nauritoin, kuoret kuopatoin puroo.

_Kasvon joutumisesta_.

Ei tähätöintä Helluntaina, eikä jyvätöintä Juhannusta.

Harvoin Helluntai tähätöin, harvoin Juhannus jyvätöin.[167]

_Muan kasvuista_.

1030. Ei seula satoja kasva, kylvy-vakka kymmeniä.

_Muan hetelmästä_.

Muasta leipä kynnetään, vaimosta väki tuloo.

_Muamiesten elämän-kerrasta_.

Kyllä kyntäjät elää, aatranpainajat asuu, koska me meriset miehet aina aikoin tulemme.

Mualla muatonnik elää, vesillä venehetönnik.[168]

XLVIII. Laiskuutesta ja Ahkeruutesta.

_Ahkeruuesta_.

Ahkeruus kovankin onnen voittaa.

_Nöyryytestä_.

1035. Siitä tunsin nöyrän miehen: pian joi, pian söi, pian pistihin pihalle.

_Viriäisyytestä_.

Viiesti viriä käypi, kerran laiska katkaseikse.

_Teräväisyytestä_.

Joka on rutto ruuvillensa, se on töillensä terävä.

_Kiiruutesta_.

Ei hätä hävetä anna, kiire kauan kiinitellä.

_Unisuutesta ja makoomisesta_.

Ain' on aikaa vireällä, kiire laiskalla kotona, jos ei muutoin niin makuulle.

1040. Eipä maaten markat, eikä istuin iku-hopeat.

Ei unta verosta viiä, makuutta maan otoista.

Ei uni maaten lopuk, nälkä nauriita syöten.

Unta täynnä makavan vatsa, viljaa vireän vatsa.

Makoo laiska syötyään, istuu ilman oltuaan.

_Laiskuutesta_.

1045. Siitä tunsin laiskan miehen: viikon istui virsu-käissä, kauvan housu-kainalossa, milloin siltä rätti räiskähti, milloin paula paukahti.

Hiki laiskan syyvessa, vilu työtä tehessä.

Laiska työtäns luetteloo.

Rakko työttömän käissä, rupi laiskan p--hessä.

Sikiävät työn tekiät, laiskat ite lakastuuvat.

1050. Jok' on laiska lauantaina, se on musta sunnuntaina.

Kurki laiskan pellon sonnittaa.

XLIX. Syömisestä ja ruuan neuvoista.

_Vatsasta_.

Vatsa vanhin pyyvyksistä, pata vanhin astioista.

_Syömättömyytestä_.

Ei vatsa velkaa salli, nälkä niänyttää hyvänkin.

Nälkä syömätäk tulee, vilu päivän paistamatak.

_Kyllin syömisestä_.

1055. Kyllin syönyt röyhtelöövi, nälkähistä p--rettäävi.

Joka kyllin kylässä syö, se huolen kotiinsa tuo.

_Kohtuullisesta syömisestä_.

Ei ole nälkä eikä jano, eikä kuitti kummastakaan.

Siäli huttuu, siäli vatsaa, vähä elättää, tyhjä kuolettaa.

_Ruuasta_.

Ei ruoka syöten lopu, mutta saamattomuuten.

_Talon ruuasta_.

1060. Liha, leipä, miehen ruoka; puuro, piimä, piian ruoka; vellinki vasikan ruoka.

Savolainen pullo-poski, syöpi puuron leivän kanssa; meriläinen mekko-takki, syöpi liemen leivätäkkin.

_Perhen ruuasta_.

Ei perhe sakeata soimaa, eikä paksua pakene.

Suolainen ja sakea, se on köyhän makea.

_Vieraan ruuvasta_.

Kylkeen on kyläinen syönti, vasta kova kuin kotona syöpi.

1065. Ennen vettä veljeltä, kuin vellinkiä vieraalta.

_Ruuan laittamisesta_.

Kypsynyt hyvä, kauvan kiehunut makee.

Se kypsen syö, joka keitetyn paistaa.

_Ruoka-laijista_.

Liha uusi lihoittaa, kala uusi kuolettaa.

Puuro hyvä ruoka, kunnia hyvä tapa.

1070. Koali kolkka koiran ruoka, vellinki vasikan juoma, puuro vasta miehen ruoka.

Hupa huttu, viepä velli, rieska kaikkiin kavalin.

Kuka uskoi, kenpä luuli, Kiiskistä kalan tulevan, Ahvenista aimon ruuvan.

Sian kieli ja Mateen maksa, voille verttaa vetää.

_Ruuan siästämisestä_.

Joka siästää suatuansa, sill' on ottaa tarvittaissa.

1075. Ei hyvin syöten seästetä, eikä siästäin hyvin eletä.

Vanhassa vara parempi.

Ei vanhasta seästäinkään ole.

Ei syötyssä, syömistä; nahkaa, ennen nyljetyssä.

Aina syötävä kuluu, piettävä pahenee.

_Vähään tyytymisestä_.

1080. Vähä elättä, tyhjä kuolettaa.

Ei liika lihoita, jos ei kohtuus elätä.

Ei mies miehen ruokaan kuole.

Ei ole aittaan asiata, kuin on suossa suurus-pala, leipä männyssä mäellä.

_Ruuan moittimisesta_.

Suu makian maistaa, kieli kypsen koittelee.

1085. Joka kaikki makeet maistaa, kyllä se karvaat kakaisee.

Joka hylkee hyvän vellin, syöp se kualin syljetynkin.

(Vellinki velan tekee, koali kartanon pitää).

_Syömisestä_.

Syöminen piätynyttä, jyystäminen jäätynyttä.

Kalvetaan luu lihavankin, syyvään liha laihemmankin.

1090. Muunoin lientä leivän kanssa, muunoin leivätä lihaa.

_Juomisesta_.

Kaljalla työt tehään, oluella piot pietään.

Juuvaan joki-veitkin, kosk' ei läsnä lähe-vettä.

Suapi Sammakolta sahtia, ottaa Oravalta otria.

_Ruoka-ajasta_.

Paremp varhain suurustella, kuin kaiken päivän syömätöinnä.

1095. Varhainen vanhan syyäk, aikainen anoa lapsen.

Paremp on pala suussa, kuin on aivan annitoinna.

Murkina kuin syötään, puoli päivä kuin pietään, ehto itestään tulee.

Suurus-pala silloin tällöin, murkina kuin muistetaan, ilta ilmankin tuloo.

_Ruuallen kuhtumisesta_.

Käskemätäk työllen, lusikata ruuallen.

1100. Väkisin työllen, ei ruuallen.

_Ruuan leikkaamisesta_.

Syöty leikattu pala, annettu luvattu lahja.

Ansaittu anottu ruoka, syöty leikattu pala.

_Ruuan ottamisesta_.

Rohkia ruuvan suapi,[169] kainu ei sua kualiakaan.

_Ruuan syötyänsä_.

Suurus suuhun, mieli piähän, talon työhön taitavasti.

L. Tauvista ja Kuolemasta.

_Tauvista_.

1105. Ei kaikki tauvit ole kuolemaksi.

Ei tauvin kovuuteen kuolla.

_Paranemisesta_.

Kyllä tervekkin kuolee, sairaskin paranee.

Kyllä hyvästäkin kuollaan, pahastakin parataan.

_Potevaisista_.

Rupi rikkaassa, paise pajarissaik.

_Vaivasta_.

1110. Ei se ole vaivata, jok' ei ole syntymätä.

_Vammasta_.

Kuin on vampa varpahassa, syväntäkin syytelööpi.

_Liäkäristä tahi Parantajoista_.

Itse Liäkärit läsiivät, itse Puoskarit potoovat.

Lumoja lumelle kuoli, Noita nevon notkelmalle.

_Neuvo pitkällisen iän nouvattamisesta_.

Piä tapais, niin elät kauvan.

_Kauvan sairaistuneista_.

1115. Kuatuu kerran kitua puu, kuolee kauvan sairastanut!

_Kuolevaisuutesta; om dödligheten_.

Ei se peäse kuolemata, jok' ei peäsnyt syntymätä.

Kuoloovat Kuninkaatkin, vaipuuvat valtiatkin, sati minä poloinen poika.

_Kuolevista; om de dödlige_.

Sian tiiän kussa synnyin, paikan kaiken kussa kasvoin, vaan en tiiä sitä siaa, kuhun kuoleman pitää.

_Kuolevaisista; om de döende (de som dö)_.

Ei syntyvä siaa etsi, paikkaa kuoleva valihte.

_Kuolleista; om de döde (i anseende till kroppen)_.

1120. Näkyy elävän silmät, ei kuolleen koskaan.

Tuloo mies meren takoo, vuan ei tule turpeen alta.

Täi elävässä, mato kuolleessa.

_Männeheistä; om de afledne (i anseende till själen)_.

Hyvä kuollut, kaunis kavonnut, ehkä elävä parempi.

Jäämän hyvästäkin pitää, aikoin tulla pahoinkin kanssa.

1125. (Armu kuolee, yrmy elää).

Ei ole miestä männehestä, urosta uponnehesta.

Piäsnyt kuolut vuorostansa.

_Kuollosta; om döden (objective betraktad)_.

Kovat kourat kuolemalla, pihit Sepällä pitemmät.

_Kuolemisesta; om till att dö (tiden att dö)_.

Suloinen suella kuolla, lämmin lähteä kesällä.

1130. Ei käiten kuolla, eikä uhaten eletä.

_Kuolemaan pyrkimisestä; om åtrån att dö_.

Ei suotta kuolla, ehkä suotta sairastetaan.

(Joka uhalla kuolee, se p--rulla hauvataan).

_Kuolemasta; om döden (subjective betraktad)_.

Surkea surma silmin nähen, kuolema käsin pitellen.

Eloon on elävän mieli, ehkä surma suun ovella.

_Muahan laskemisesta_.

1135. Lehti puuhun, ruoho muahan, minä rauka muan rakoon, minä Toukka turpeeseen.

(Mua omansa perii).

Muantie höyhtyneen, kirkon-nurkka nukkuneen.

_Meijän elämäkerrastamme_.

Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.

_Loppu-sanat_.

Rauha elävillen, lepo kuoleillen.

Koettelemus että näistä meijän vanhoista sanalaskuista tiiustella meijän esivanhempien mielenluontoa,[170] heijän tapoja, käytöksiä ja ajatuksia, niin henkellisissä kuin moallisissa asioissa.

Meijän vanhoin Jumalan tuntemuksesta ja Jumalanpalveluksesta on varsin vähä sanottavoo, sillä se on jo tykkänään poiskavonna kansastamme. Kuitenkin löyvämme myö näistä jälellen jäänneistä sanantavoista, että hyö uskovat yhtä Jumalata, jonka hyö kuhtuivat "taivaan ja moan Luojaksi" (1, 5, 11),[171] ja puhuvat hänestä, että hään oli taivaan ja moan sepittänyt. Häntä kuhuttiin myöskin sen tautta "taivahan takojaksi, kaiken luonnon kalkuttajaksi" (2, 3); ja koska hänestä puhuttiin, sanottiin myös: "Jumala ylhäll' Taivoissesa", koska hänen istumensa luultiin olevan taivahassa.

Olennonsa puolesta, hyö pitivät häntä yhtenä henkenä, koska ei missäkään löyvy merkkiä, että hyö oisivat kuvaillut häntä moallisella tavalla, tahi tehneet häntä luonnollisella tavalla silmissämme nähtäväksi. Heijän juohtumuksetkin, jotka muuten oli kyllä paisuvaiset ja pöyhisteleväiset luonnostansa, eivät kuitenkaan uskaltanna kuvaella häntä luonnollisessa tahi silmin-nähtäväisessä hoamussa, joka osottaa että heijän juohtumukset hänestä ei ollut moalliset ja roaat, mutta henkelliset, koska hyö ajatuksillansa käsittivät yhtä henkee, ilman että pukea häntä moallisilla piiroksilla.

Luontonsa puolesta häntä piettiin hyvätahtoissa (15, 9, 5). Sanottiin hänen olevan kaikkiin-täyvellisin (2), armollinen (5), avullinen, hyvä-syvämminen (15), ja kaiken-tietävä (4).[172] Hyö anovat sen eistä häneltä apua ja hyvyyttä, sillä hänessä luultiin olevan kaiken onnen ja autuuen alku (1).

Hänen ylistämisestä tahi kunnioittamisesta ei mainitak missäkään näissä sananlaskuissa, eikä puhutak ollenkaan josta kusta ulkonaisesta Jumalanpalvelluksesta hänen nimensä kunniaksi.[173] Hänen palvellus näyttää ainoastaan olleen sisällinen; nimittäin rukouksissa hänellen tästä hänen sulasta armosta ja laupeutesta (6-12). Häntä ei myöskään millonkaan mainitak kiivaaksi tahi kovaksi, jäykäksi eli pahuutta rankaisevaksi; sen eistäpä häntä ei myöskään pelätty,[174] eikä uhrilla lepytetty.[175]

Yhestä Kolminaisuutesta, Lunastoksesta, ja Pyhän Henken vaikutoksesta ei heillen ollut mitään tietoa. Ei myöskään Enkelistä, uskosta, papista, kirkosta,[176] kumarruksista, siunauksista, helvetistä ja seittyisistä, kaikki nämät nimet ovat vielä nytkin äkkinäiset meijän kielessämme, ja osottaa että poavilaiset ovat näitä meillen tuoneet.

Perkeleestä hyö kyllä mainihtivat, vaan eivät hänestäkään nimittäneet muuta kuin hänen nimeensä, jolla hyö ymmärsivät yhtä pahaa henkellistä olentoa. Koska he eivät häntäkään kuvaelleet millään luonnollisella tavalla, niin se on arvattava että hyö pitivät häntä henkellisenä, jota ei suatu pukea maallisiin piiroksiin. Luontonsa puolesta hyö pitivät häntä Jumalisuutta vastaan ikään kuin vastakälkeisenä, mutta halvana eikä mistäkään arvosta.[177]

Eivät häntäkään pelänneet, sen vähemmin rukoilleet. Senpä tautta ei hänen nimee näissä vanhoissa sananlaskuissa mainitak.[178]

Mutta koska nämät valistuksen ajat rupesivat meiltä helviämään, ja Suomalaiset kansat hämärässä hätäyntymään, nouattaissa noitumisia ja joutavia taikauksia, silloin rupesivat myös häntäkin rukoilemaan ja hänen nimeensä palvelemaan. Ja koska hyö Poavilaisten opista tulivat oppimaan, että se kävi Jumalata uhrilla ja lahjoittamisilla lepyttää, tahi soaha Jumalatansa lahjoitetuksi (eli oikeemmittain hänen pappiloitansa), niin hyö keksivät sen neuvon, että mahtoi myöskin laillen käyvä perkelettä näin lahjoittoo. Hyö rupesivat nyt häntäkin lepyttämään, ensin siinä toivossa, että (koska hään oli muutoinkin luonnostansa paha) hyö hänen avulla soattaisi heijän vihamiehiänsä ja vihollisiansa vahinkoitetuksi; ja siitten, että hyö heijän vahinkoittamisella taitaisi ite hyötyä.[179] Niin kuin hyö kasteessa antaitivat Jumalallen, niin hyö nyt kivellä kosken kovan pyörtimessä kastuttivat ihtiänsä pahallen. Lahjat Jumalallen annettiin kirkoillen ja papillen, joista heitä hyviksi kiitettiin, siunattiin, ja kostoa Jumalalta luvattiin; mutta lahjat pahallen ei annettukaan näillen, vaan salaistiin kirkko-maihin, puihen juuriin, tuvan hiiluksiin, kota-liiuksiin, ja muihin semmoisiin paikkoin. Eikä hänelle paljoa annettu, sillä hänellä sanottiin olevan moallista tavarata kyllä, vaan vähän tätä henkellistä. Hyö olivat kuulleet kirkossa, ja lukeneet kirjassansa, että se halaisi nieltäksensä heijän sielujansa;[180] hyö pantittivat niitä sen eistä hänellen sillä eholla että hänen piti kaikissa olla heijän palveliana tässä muka maailmassa; toisessa lupaisivat hyö toas vuorostansa olla hänen käskyn kuuliaiset.

Mutta kaikki nämät heijän joutavat ja turhat käytökset ynnä heijän taikauksensa ei ole näihin aikoin kuuluvia, vaan myöhäisempinnä piettäviä, jonkapa tähen heitä nyt heitetään sillään, kunnekka myö jollon kullon tuonempana tulemme ehkä heistäkin puhumaan.

Jos heillä oli mitä ymmärrystä yhestä toisesta tulevasta elämästä, tahi niin kuin myö sitä kuhumme: "iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta", on tietämätöin. Mutta kyllä se näyttää kuin hyökin oisivat vertauksissansa tarkoittanneet yhtä toista parempata elämätä perästä tämän moallisen (33, 34). Tämä ajatus on ihmisessä niin luonnollinen (naturlig) ja ikään kuin Jumalalta hänen syvämmeen painettu, ettei sitä saata mitenkään poiskajottoo. Sillä ei maha olla yhtään kansoo, joka ei luottai yhteen Jumalaan, ja joka ei turvai yhteen parempaan tulevaisuuteen, ehkä heijän ymmärtämykset tästä ovat monenkaltaiset, luonnolliset (sinliga) että henkelliset (öfversinliga), toivoissa sitä muutamat jo tässäkin moailmassa, muutamat toisessa. Sillä kuka ymmärtäväinen luulisi meistä, että meijän ymmärryskin kuoloo, tahi että meijän henki mätänee silloin kuin ruumiskin. Semmoinen ajatus oisi luonotoin (onaturlig) meijän ymmärryksessämme, ja vasten kaikkia lakia ihmisen ajatuksissa. Sillä meijän ymmärrys on perustettu meijän keksimyksemme peälle: ja kukapa meistä on henkeä vielä nähnyt,[181] sitä vähemmin hänen kuolevan? Se ei oukkaan tähän silmittäväisen moailmaan kuuluvainen, eikä sen eistä hänen lain-alainen. Se on luontonsa puolesta lähtenyt yhestä toisesta olennosta,[182] joka moalisillen aistimillen on käsittämätöin, ja joka on tukala ihmisen ymmärryksellä tapaella.[183] Jos nyt löytäisimme että ne moalliset kappaleet eivät perin katoa ja jouvu hukkaan (kuole), mutta itse kuolemassa ainoastaan muuteloovat piiroksensa, ja sillä synnyttäävät toisia erikaltaisia kappaleita, tahi si'ittäävät toisia yhtäläisiä olennoita, niin sitä vähemmin on se henkellinen olento meissä kuoleva, jok' ei ou muutoksen lain-alainen; se on sen eistä luontonsa pitävä, eli se on eläväinen ja henkellinen, ja paljoa enemmin kuin ennen, koska se ei eneä ouk yhistetty tämän mullallisen ruumiin kanssa. Sillä jos henki kuolisi, mikä siitten enee moailmassa virkistyis? jos ymmärrys kerran katoaisi, mikä siitten taivaat ja moat asettaisi? Silloin ei oisi moailmassa eneä muuta, kuin ikuinen kavotus ja pimeys. Sillä se henki ja ymmärrys, joka ylöspitää taivaan koaret ja moan pohjat, joka ilmistyy päivän paisteessa ja pienemmissä moan matoissa, osottaa yhtä jumalista voimoo, yhtä henkellistä ymmärrystä, joka on luontonsa puolesta ikuinen kuin ite Jumala.

Kuin Suomalaiset näkivät mitenkä ruohot syksyllä lakastuivat, mitenkä toukat turpeessa paniivat moata, ja mitenkä ihmiset ite peitettiin multaan ja laskettiin moan poveen (1139); ja toas, mitenkä hyö ajan peästä ilmistyivät, koska keväillä, päivän tultua olivat jo virkistynneet ja virvoittunneet -- kuin näkivät jälleen eläväksi sen heissä nukkuneen, tahi heistä hävinneen, ja heijän sikiöissänsä ilmistynneen henken -- kuin näkivät mitenkä taas heinät ja kukkaiset loistivat ketolla, mitenkä ne halvimmatkin moan elävät, maot, muutettunna ilmistyivät paremmissa ja täyvellisemmissä olennoissa tahi piiroksissa, oisihan se siitten ollut tyhmästi luulla, heijän uskoneen, ihmisiä, jotka luovuista olivat kaikkiin kalliimmat, jäänneen multaan iäksi. Miksikä siitten auttaisi meitä se hyvyys, jota olemme maailmassa harjoittaneet? Missä se kosto, monen viattoman vaivoista ja kärsimisistä, jos meitä kuin koiria kaivettaisiin moahan, ettei enee kuunna pänä uusissa piiroksissa tahi jolla kulla toisella luonnolla ilmauntua? Oisihan se luonotoin luomisessa, ja vääryys luojassa, että tasoitella rikkautta ja kaikellaista moallista autuutta yhellen, ja rasittaa toista köyhyyellä ja kaikellaisella moallisella onnettomuuella, jos meijän elämä tähän loppuisi? ja vielä siittenkin ouvompi -- että vaivata hyviä, ja palkata pahoja (1125, 60, 61), niin kuin se usein näyttäiksen meijän silmissämme. Ja toiseksi, minkä tähen se kasvattaisi tätä viheliäistä ihmisten sukua, jonka käsiin Hään oli antanut tämän moailman avaruuen, jonka ymmärrykselle hään oli uskonut tietoa tuntemaan taivaan ja moan tapoja? Siksikö hään olis meitä tähän tuonnut, lahjoittanut meitä viisauellansa, pannut meijän poveen hänen tahtonsa sanan-saattajaksi meijän omassa tunnossamme, sallinut meillen oman henkensä, ja tarjonut meillen ihtiänsä lunastajaksi ja ylösvalaisiaksi, -- ainoastansa että muuttaa meitä mullaksi, ja peästää meitä jälleen poroksi? Sotisihan tämä sitä viisautta vastaan jota joka paikassa luomisessa tavataan, ja oisihan tämä käytös muutoin selittämätöin, jos eime luottaisi siihen, että me oomme luovut joksi korkeemmaksi tarkoitukseksi, joksi paremmaksi olennoksi, kuin tähän moalliseen syömiseen ja juomiseen.

Ja koska meillä on ymmärrystä mitenkä meijän pitäis henkemme puolesta laittaita, vaan meijän nykyinen luonto on siitä luonnosta; että se on monestin mahotoin, että yht'-aikoo nouvattoo sen meissä olevan henkellisen että luonnollisen luonnon voatimuksia, koska nämät ovat monesti toisensa kanssa sopimattomat ja vastaan riiteleväiset; niin nähään selvästi, ettei meijän ymmärrys, tahi se meissä vaikuttava henkellinen luonto, ouk luotu tällen meijän luonnollisellen luonnollen (ruumiillen ja hänen luonnollisillen haluillen) ikuiseksi toveriksi. Osottaishan tämä toas yhtä sopimattomuutta luomisessa, että yhistää kahta tälläistä eriläistä ja toisiaan vastaan sotivaista luontoa yhessä olennossa -- ainoastaan että heittää häntä orjaksi näihin keskenensä riitauntuneihin käsiin. Meijän täytyy sen eistä peättää, että meijän tuloo jonkun ajan peästä poisriisua tämän meijän moallisen piiroksemme, ja soaha jonkun toisen sopivaisemman, joka on enemmin meijän ymmärrystämme ja henkellistä luontoamme myöten mukainen;[184] nimittäin kussa meijän uusi luonto ja ymmärrys ovat yhänneppäin vetävät ja yhtäläiset. Mutta meijän ymmärrys on henkellinen, meijän luonto täytyy myöskin sen eistä tulla henkelliseksi, ellei hyö toas jouvuk keskinäiseen hämmennykseen. Kuin eime neä tätä tapahtuvan tässä moailmassa, eli tässä elämässä, niin meijän täytyy ajatuksillamme tavoittaa tätä toisessa tulevassa, jota myö kuhumme iankaikkisuuteksi.

Se näyttää kuin meijän esivanhemmat oisivat jo oivaltanneet, ettei elon tahi elämisen eli henkellisen luonto ouk luotu kuolevaksi (26, 33); että ruumiillisen kuoleman perästä vielä oli jotaik jälellä (23), joka oli perustettu tämän aikuisen elämisen peälle (34); että pahuus piti viimeinkin pahalla kostettaman (134)[185] ja hyvyys hyvyyellä (55, 513). Minkä tähen ne monet kauniit opetukset siivolliseen elämiseen harjoittamiseksi (35-55)? Minkätähen ne monet varoitukset välttämästä pahuutta (56-134)? Minkä tähen hyö sanovat: "Siveys moan perii, Rakkaus lain täyttää, Totuus ei palak tulessakaan"? Ovatkohan ne milloinkaan tässä moailmassa nähneet näin tapahtuvan? ei suinkaan! Kaikki tässä tarkoittaa yhtä toista elämätä, jossa Siveys ja Hyvyys palkitaan, Rakkaus luetaan lain täyttämiseksi, ja jossa Totuutta ei eneä saateta salata.

Kuin muutoin tiiustellaan mitä hyö mainihtivat Hyvyyveksi (dygd[186]) tahi mitä hyö lukivat hyväksi, niin se oil erinomattain avullisuus (37, 38), Antamisuus (39, 40), Alentelemisuus (41), Sovittamisuus (42), Anteeksi-antaminen (43), Suosioisuus (44), Ystävällisyys (45), Rakkaus (46, 199), Kohtuullisuus (47), Totuullisuus (75, 76), ja Kunniallisuus (48-50). Hyö kehoittivat toisiansa hyvyyteen, sillä sanalla, että se olis heillen ansioksi, ja kaunistukseksi harjoitella hyvyyttä (55, 53) ja myös hyväksi toivoksensa (63), koska hyö sillä toivoivat tullaksensa hyvyyvestäkin osallisiksi (513). Sillä hyvyyven harjottaminen oli se tie, joka soatto heitä ikuiseen iloon (32).

Pahuus (last) ilmoittaiksen moailmassa niin monella tavalla, ja pujotteleksen niin monessa puvussa ja piiroksessa, ettei niitä kaikkia ouk hyvä nimittää, kuitenkin olemme tässä jonkun osan heistä toimittanut (70-123). Mutta se on meistä muistettava ettemme milloinkaan ou kuulleet sananlaskuissa mainittavan isommista rikoksista, niin kuin murhasta, myrkyn-juottamisesta, väkivallasta, tulen-polttamisesta, Jumalattomuutesta, valan-pattomuutesta[187] ja muista seittyisistä hirmuisista ja kauheista pahuuksista. Että selittää tätä sillä, että sanoisimme Suomalaisiin ei tunteneen näitä, oisi naurettava. Uskottavampi on että ne kuitenkin olivat harvoin nähtäviä, kosk' eivät joutunneet sanan-tavoiksi; ja että ne vanhat tahallaan kavahtivat lausumisellansa johtattamaan näitä nuortein mieleen, niin kuin hyvät vanhemmat eivät kernaasti puhuk kelvottomista, lasten kuulla.

Minkälaiset meijän vanhoin aatokset lie olleet siitä ruumillisesta kuolemasta, ei selitetä. Ne sanovat että heijän vainoot olivat männyt (rumiinsa puolesta) Tuonelaan[188] tahi Manalaan;[189] ja (henkensä puolesta) Jumalaan tahi taivaiseen. Sillä "että moa omansa perii" (1136), sen hyö tiesivät, josta myös oli arvattava, että henki piti keäntyä henkeksi. Muutamat ovat nykyisinnä aikoina luulleet, että Tuonela piti merkihtemään yhtä kuin Greekkalaisten Hades, tahi yhtä paikkoo kussa kuolleihen sielut (tahi henket) käytettiin, ennen kuin heitä peästettiin ilo-paikoillensa; vaan tämä on meijän mielestämme yksi ereys, sillä Suomalaisilla ei ouk minkään täänkaltaisia puheita kuolleihen menoista ja teoista Tuonelassa;[190] eikä heissä käy nekkään puheet, että kuollein ihmisten varjot vielä kulkoovat perästä kuoleman ympärin moailmata näyttäimässä. Sillä ehkä ei Suomalaiset (meijän tiettyviksi) välittäneet eripaikkoja hyvillen eri pahoillen, niin näyttää kuitenkin kuin oisivat tätä mielessänsä tarkoittanneet, koska sanoivat: "yksi on tie tuonelaan, yksi ikuiseen iloon." Paikat johon panivat kuolleitansa maata, kuhtuivatten runoissansa _kylmiksi kartanoiksi ja Kalmistoiksi_.[191] Hyö pitivät heitä kuin matkamiehiä, jotka olivat peässeet vuorostansa (1127); kuin väsynneitä, jotka olivat uupuneet uneen (1137), ja joillen oli lepo tarpeellinen (1139).[192]

Olkoon tämä sanottu heijän henkellisestä.

Mitä heijän moallisesta viisauvesta tuloo sanottavaksi, niin ei ouk toivottava että pitäis olla paljon yksissä sananlaskuissa suljettunna. Että heillä oli yksi iso kokemus (erfarenhet, empirisk kunskap), sitä toistaa jokainen näistä sanallaskuista; ja koska kaikki ihmisen tieto ja viisaus on vihtoinkin perustettu meijän kokemuksemme peälle, niin on arvattava, että jos heillä oli iso kokemus, niin heillä myöskin oli iso viisaus. Myö olemme jo nähnyt, että hyö näillä tarkoittivat opetuksia ei ainoastansa heijän yksinäiseen ja kansalliseen elämiseen kuuluvia, mutta läksivät myöskin laveammasti luonnon vaikutuksia tutkistellen. Hyö osottivat, että hyö aivon hyvin tiesivät eroittoo päivän ja kuun vajelluksia, tähtien vajennuksia,[193] seän ja ilman vaihetuksia, tuulen ja myrskyn vaikutuksia, j.n.e. Sanokeepas jos taijatte, oliko se kansa roaka ja valaisematoin, joka tarkoitti mieltänsä sellaisiin asioihin, ja ymmärsi säilyttää heitä jälkimmäisillensä, suljetut lyhykkäisiin sananlaskuin? Missä se kansa, jonka vertaukset tahi vanhimmat kansan-puheet sisällänsä pitää tällaista selkiätä viisautta, sevottamatoin joutavista ja turhista savuista ja loruista, ihmeistä ja valeeista?

Se on merkillistä ettei näistä sanoista ouk ykskään, joka osottais jotakuta vanhanaikuista laillista tahi kansallista elämätä, tahi joka puhuisi josta kusta keskinäisestä liitoksesta tahi yhteytestä, siävyistä ja asetuksista,[194] käskyn-antajoista ja sanan-kuullioista, tahi mitä muuta semmoista, joka toimittais heijän asunneen kansakunnissa, ja nouvattanneen jotakuta hallitusta. Sillä kaikki mitä tässä puhutaan hallituksesta ja kansan siävyistä, on luettava siitä päivästä kuin tulimme yhistetyiksi Ruohtalaisten kanssa. Mutta toisin puolin on yhtä merkillinen, ettei missäkään näissä puhutak yhestä luonnollisesta vallollisuuesta,[195] joka antaapi kullenkin oikeuven että ite vainota vallattomuutta;[196] ja kussa kaikki ihmiset ovat yhtäläiset ja samasta arvosta, niin kuin myös ovatkin jos heiltä nimet, virat ja voatteet poisriisuttaisiin, niin ettei muuta heillen heitettäis, kuin se heissä olevainen luonnollinen voima ja sukkeluus. Sanalla sanottu, näissä sanoissa ei löyvyk sitä elämän laitoo, jonka ensimäinen laki on: "voima väkeväisen, laki huonommaisen", ja toinen: "sillä mitalla kuin oot antana, sillä on sullen annettava".[197] Nämät meijän sananlaskut ovat varsin ilman mitään sellaiseta tarkotukseta seävylliseen tahi vallolliseen elämiseen; vaan kuitenkin niin toimelliset, että ne sopisi niin yhteen kuin toiseenkin elämään.

Heijän aatokset ihmisen suvusta, oli että ihminen on tullut Jumalalta luovuksi hänen mieltänsä myöten, mutta omalla mieli-vallalla ja vallattomuuella tullut kunnottomaksi ja tavattomaksi (16, 98). Ettei Jumala ole luonut meitä pahoiksi, vaan ei kovin hyviksikään, koska se salli meitä alentamaan ihtiämme pahuuteen (17). Että ihmisiä sen eistä harvoin nyt enee tavataan hyviä, mutta usseemmittain pahoja ja kelvottomia (18). Kuitenkin ei ouk ykskään niin varsin paha, eikä toas niin perin hyvä, ettei hänessä löyvyk vähä kummaistakin (452, 54). Että muutoin ihmisten toistukset tässä asiassa (nimittäin toisten hyvyyvestä tahi pahuuvesta) ovat varsin puuttuvaiset ja monentapaiset; sillä hyö kiittäävät ussein turhuutta, ja heittäävät ansion ilman arvotak (95, 97); ainoastaan Jumala tuntoo syvämmen pohjat, ja tietää mitä lepee meijän mielessämme. Sen eistä, tarkasti puhuttu, niin ovat ihmiset sekalaisia, sekä hyviä että pahoja (30, 31).

Mitä taas ihmisen iästä oisi sanomista, niin se on tässä moailmassa aivan viheliäinen ja moni-mutkainen (21). Hyö muistuttivat että on "ikä yksi ihmisellä, mutta monta aikaa iässä" (22); että mikä hänestä on eletty, se on tallella, tahi sitä ei eneä saata tyhjäksi tehä; mutta että elämätä on eissäpäin, tahi tietämattömyyessä (23). Sanoivatten "opiksemme ikä pitkä, viisaueksi vaiva kaikki" (24).[198]

Mitä meijän elämiseen tulee, niin "pitäis eleä niin kuin voijaan, ei niin kuin tahotaan" (28); tahi meijän täytyy tyytyä meijän onnen osaammo. Ja koska myö kerran olemme tähän moailmaan tulleet, niin täytyy kärsiä niitä vaivoja ja rasituksia jotka eläminen moailmassa myötensä tuottaa (1110), myöskin ite kuolemankin (1116). Ja koska myö ei ainoastaan olla henkellisiä, mutta myöskin luonnollisia moallisia olentoja, niin "täytyy meijän moalla elää moan tavalla, ellei myö taho moalta pois paeta" (29). Viroissamme ja toimituksissamme "meijän pitää tehä niin kuin käsketään, vaan elee niin kuin hyviin tapa on" (193).

Kuin nyt tarkemmin tiiustellaan mitenkä hyvän ihmisen tuloo elee, tahi mitä heijän mielestä voaitaan tavaksi kunnollisen miehen, niin löyvämme että heijän mieltensä myöten, yksi mies ensinnik piti olla sanoissansa luja ja kintiä (175-280); aattoksissansa tarkka ja selkiä (497, 544, 492, 493); voaroissansa valpas ja vakainen (281, 512); vastuuksissa ja vahinkoissa, muuttumatoin (282, 508); myötäisissä,[199] iloinen ilman ihastumata (283, 496); sanalla sanottu, että kaikissa osottaa järjellisyyttä (265, 749, 497, 469), ja hillittää omat himoinsa (270, 543, 283, 495, 640-642).

Äkkinäisessä joukossa, piti hään olla ikään kuin itekseen (sluten inom sig sjelf) ja harva-puheinen (501, 494, 535), eikä milloinkaan turvaita tuntemattomihin (70-72, 614, 615);[200] puheissansa toimellinen (bestämd), vaan ei pitkällinen (535, 555), ja muihen turhia puheita kuuleskella ilman nauramata (291, 559).[201]

Muutoin oli hyö käytöiksissänsä vakaiset ja yksintapaiset (925, 926); menoissansa jäykeet ja yksintoikoiset (273-278); tavoissansa kankiat ja yksinmukaiset (608, 1114);[202] voatteissansa halvat ja yksinkertaiset (701-712); ruuissansa siistit ja kohtuulliset; elämissänsä kiivaat ja vähään tyytyväiset (1080-1083, 923, 924); rahoissaan ja veloissaan totuulliset ja rehelliset (713-724); tavaroistaan ja varoissaan, tiuriit ja seästäväiset (873-875, 1074-1076); vaan ei siksi saittaat eikä itarat (116-119). Heijän luonto oli, että kuin kerran rupesivat runsaiksi ja heittäiksivät, silloin olivat aulit yltä-kyllän, niin ettei kahtoneet omoansa, eikä seälineet ihtiänsä. Vieraillen olivat avarat ja hyvätahtoiset (609-612). Pioissansa ja juominkissansa hyö eivät pitänneet viinallen vihoo (571-574), ehkä hyö tiesivät ja varoittivat hänen vaikutuksia (578-586), vaan nauttivat tätä viljoo toisinaankin ehkä liiaksensa (569, 570, 593, 565), Ystävien ja tuttavien joukossa olivatten leikki-puheliaiset ja hauskat, ja suloiset ja iloisat keskenänsä (533, 534, 477).

Erinomattain olivatten näppärät viskoamaan toinen toisillensa leikki-puheita ja sisuus-tikkaisia (542, 492). Että siitä suuttua, pitivät hyö mielettömäksi (543, 544); vaan että vastata heitä puolestansa, miehulliseksi; ja mielelliseksi että halvaksi arvata koiriin ja narriin irvistelemistä (83, 85, 339). Valeeita ja joutavia kehuitoksia, hyö ei ollenkaan suvaina, eli ies malttana kuulla (545-547, 559);[203] ja että kiittää ihtiänsä tahi omiansa, luettiin hullun tavaksi (435).[204]

Ne vanhat laulelivat ussein viinan tiloilla, ja virsillänsä jatkovat vähät oluensa (553). Kyyrymäisissään hieroivat hyö kämmenillään runot välillänsä (557); ja lukivatten isoksi viisaueksi kulkea Runoniekkana virren töissä työskentellen (554, 555, 749). Semmoisia Runojoita löytyi aina heijän pitopaikoissansa. Aineensa tahi virren alkunsa ottivatten mistä peätyi (554); ussein "toisten pitkistä puheista, mielettömiin lausunnosta" (555). Eikä kahottu mikskään, mitä hyö virtteensä panivat (556).[205]

Töissänsä heijän oli aatos, että kutakin asiata piti alusta nouvattaman (830, 832); ja että ahkeruuella ja hartauella kaikki oli voitettavaa (1034, 271, 272). Että tehä hiljaisesti ja hitaisesti, lukivatten hyvästi tehtyksi (845, 846); että kiirutella ja löyhytellä, pitivät muka yhtä hyvänä (847-850).[206]

Evätaikoina ja kiireellä työnajalla hyö eivät malttana yölläkään levätä (857, 858);[207] mutta sillä välillä, koska heillä oli hyvät jouvot eikä paljon mitään tekemistä, niin perivät uniansa takaisin, ja viettelivät aikansa kotona makoomisella (906).[208]

Muutoinkin hyö rakastivat kotiansa (907-910), ja pitivätten omaa moatansa muita maita parempana (921, 922),[209] ja milt' ei pitäneet juuri vihoo niillen, jotka olivat kotonsa heittäneet (917-919). Soassa olivat hyö uhkeet ja urholliset (627-629), tappeluksissa uljaat ja kauheet (654, 655), ja kuninkaallensa kuuliaiset (193) ja uskolliset (189-191).

Jaloja miehiä hyö rakastivat aina, osottaissa heillen kunniansa (284), kuitenkin eroittivat "ettei kaikki ouk kulta kuin kiiltää" (728, 729); eikä ylistäneet käteen turhilla kiitoksilla (95, 96).[210] Hyö selittivät aivon hyvin, että monestin pahapäiväisistä poijista oli virunut aika miehiä (291, 657); ja että sitä vastoin, moni joka kulki isoinna miessä, tahi joka oli korkeista lähtenyt, oli huono retkale, ja muita kelvotompi.

Niin kuin muutkin kansat, niin myöskin Suomalaiset uskovat yhtä onnea, tahi yhtä välttämätöintä asioihen tapahtumista (658, 663-671). Tämä aatos on aina rahvaallen ja niillen vähemmin valaistunneillen omainen, koska hyö kyllä näköövät sen järjestyksen joka luonnossa osottaiksen, mutta eivät kuitenkaan ajatuksillansa käsitä sitä jaloutta ja voimallisuutta, joka kaikkia moailmassa sovitteloo, hoivauttaa ja hoiteloo.[211] Kuitenkin hyö tästä eroittivat yhtä äkkinäistä ja vastatahtoista tapausta, jota ne tapaturmaksi kuhtuivat, ja joka toisinaan tapahtuu ikään kuin itekseen ilman kennen puuttumatak (65).

Tällaiset olivat ne vanhat Suomalaiset luonnostansa, tahi tämmöiset piti miehet heijän mielestänsä olla, jos heitä Uroiksi mainittiin. Että hyö ovat myöskin semmoiset olleet, totistaa muutkin kansat, koska ne vertoovat heijän olleen so'issa urholliset,[212] hallituksensa ja kuninkaansa uskolliset,[213] toimessansa rehelliset ja ilman vilpistelemätä,[214] töissänsä hartaat ja kiivaat,[215] ruumiiltansa kovaluontoiset, ja tottuneet sekä kovuuteen että köyhyyteen,[216] mielestänsä pikaiset ja ruttoluontoiset,[217] syvämmestä hyvätahtoiset,[218] vierain joukossa harva-puheiset,[219] vaan keskenänsä rattoisat ja iloisat,[220] j.n.e.

Olkoon tämä sanottu heijän miehistä, mutta meijän tuloo myöskin jotaik puhua heijän vaimoväistä, ja toimittoo mitenkä heijän oil laita.[221] Niin kuin muutkin itäiset kansat, niin myös Suomalaisetkin pitivät vaimojansa aivan halpoina ja varsin vähästä arvosta.[222] Vanhoinna aikoina heitä muissakin kansoissa ei pietty parempana; ja vasta valaistuksen vajenemisella, annettiin sillen vaimollisellen henkellen sitä arvoa ja kunniata joka on hänellen tuleva. Sillä kuin ennen pitivät heitä miehen orjuutessa, ja kaikissa hänen käskynsä alaissa, niin kuin muka vaimot oisi luotut miesten tähen, ja ei vaimot ja miehet toinen-toisensa tähen -- niin piämme heitä nyt meijän elämän kumppalinna ja toverinna, joihen toimituksia luetaan: että suosioisuuellansa ja suloisuuellansa poisvietellä meistä meijän murheemme, että likistämisellänsä ja kuiskuttamisellansa mielyttää meijän mieltämme koska olemme työstämme väsynneet tahi surun-alaiset, että sillä tavoin onnistaa meitä meijän vaimoissamme, meijän lapsissamme ja meijän koti-majoissamme; eli toisella sanalla: että keventää ja huojentaa meijän huoltamme ja vaivojamme, tahi että puoleksi kantaa meijän vastuksiamme ja myötyyksiämme. Sen eistäpä myö kuhumme heitä myöskin meijän puolisoksemme ja toveriksemme, sillä ilman heitä meijän elämä ainoastaan oisi puoli, vajoo ja kolkko.

Miten halpana Suomalaiset muinon pitivät vaimojansa, nähään siitä, että pientä poika-lasta, kuin hänessä oli vaan väheekään Uron uhkeutta, piettiin heitä paljoa parempana (292, 807). Hyö vertaisivat naisväkeensä Vuohiksi elävistä (409, 317, 398). Harakoiksi linnuista, ja, tuohisiksi astioista,[223] eikä nämätkään ollut ne pahimmat sanat, joihen heitä verrattiin (352). Ainoastaan talon-emännät ja äitit saivat jonkuun ansion (196, 761, 625), jota annettiin heillen heijän miehensä tahi lapsensa tautta (316, 317); mutta piikoja ja naisia ei kahottu mikskään, sillä heitä luettiin kaikista kehnommiksi (352, 417), ja tuskin että heitä ihmisiksi arvaeltiin.[224] Senpä tähen lukivatten vaimot piikaisuuensa ikeä kaikkiin vaikiammaksi ja onnettomaksi (344). Vanhemmat myöskentelivät ite piikojansa ja tyttäriänsä sillen joka heistä enin maksoi (395, 396, 353),[225] ja Lappalaiset kuuluu vielä nytkin näin kaupoitella lapsiansa. Ne nuoret vaimot vaivattiin työstä työhön (359), ja peästyä ämmiksi, heitettiin heitä kotiin pirtin-vartioiksi (297, 298).[226] Pitopaikoissa ja isoimmissa väin-kokouksissa hyö saivat palvella ja mielen-nouvattoo miehiänsä, ja hyvä oli jos saivatten siitten jälestäpäin syyvä ala-peässä pöyvän niitä tähteitä jotk' olivat jäänneet jälellen uroiltansa. Karhuin peijaisissa ja muissa semmoisissa jaloimmissa juhla-paikoissa, ei laskettu vaimoja ollenkaan tiloillen, eikä suvaittu heitä ies näkyvillen;[227] ja Lappalaiset pakottaavat heitä vielä nytkin, ettei milloinkaan pistäitä heijän kotahan siitä pienemmästä sulusta, jota kuhtuvat _pohjan-reijäksi_, ja jota ne rajuuttavat. Jos naisten elämä kahottiin halvaksi, niin heijän kuolemansa kahottiin vielä halvemmaksi. Sitä ei verrattu sen suuremmaksi, kuin jos oisi nauha talossa katkenna; ja miehet jotka pitivät ansionsa alla että nauroo toisillensa, heillen oli lupa nauroo naisten kuolemalle[228] että naimiselle.

Kuin pitivät piikojansa tällä tavoin pilkan alaissa, niin oli arvattava että heijän viattomuus,[229] se vaimollinen puhtaus ja kunniallisuus ei suureksi luettu (348-350), eivätkä sakoillen panneet heitä vietellä ja villitellä (345-347). Harva tyttö uskottiin sen eistä miehistä varsin vapa (365, 366), ja se näyttää kuin oisivat vaimon puuttehessa panneet heitä tasan välillänsä (901). Niillä, jotka ne pietyiksi nimittivät, ymmärrettiin semmoisia joilla oli tietyt miehet, tahi joillen oli oma mielitietonsa. Näistä eroittivat heitä joita ne portoiksi tahi huoriksi mainihtivat, ja joita hyö muista vaimoista välittivät (367, 368, 101).

_Kosiomisessa_ se oli puhemiehen asia että kuulustella ja tiiustella morsianta (394). Sulhainen ei ollut ussein häntä nähnytkään, sitä vähämmin kokenut (577). Että paljon valita vaimoisia luultiin tihuvaksi työksi (385); ja varoitettiin erinomattain ettei ollenkaan juhla-iltoinna ollut paljon karvoin kahtomista, koska silloin oli siviä kukin, niin häijy kuin hyväkin naisi (376-379). Kukin piti heijän mieltänsä myöten naija vertaisiansa, eikä juosta sivuihten omiansa (373-375). Kaukoa-naiminen[230] ja koto-naiminen luettiin kumpaisetkin yhtä ouvoksi (386, 388); sen eistä piettiin noapurista naiminen onnellisinna (386), ja paraiksi talon toisen tyttäriä (387), (koska heitä muka tunnettiin tavoistaan että käytöiksistään). Että naija nuorena pitivätten parempana (295, 294); mutta että hätäillä naiman-kaupoissansa lukivatten katumukseksi (380-383). Kaunukkaisiksi kahottiin hoikkaisia ja pienoisia (313),[231] kuitenkin oli miesten mielet monellaiset (314-316). Ehkä kasvot oli piioillen parraat puhemmiehet (354), niin heijän rikkauetkin oli heillen hyvät naittajat (355), ehkei kaikki heistä pitäneet (398, 399).

Se näyttää kuin Suomalaiset vanhuuestakin ainoastaan oisivat männeet yksin-naimiseen; ei sentautta että se oli heillen kielty pitää usseempia akkoja, vaan koska nämät eivät sopineet välillänsä (401), vaan olivatten miehellensä sekä vaivaksi että vastuukseksi (368); ja vielä siittenkin koska näkivät, että kalat meressä (403), linnut ilmassa, ja kaikki luonnossa olivatten kahen-kasken (402), niin arvaisivat tuosta, että kaksittain oli kaikkiin paras (393, 404). Muutoin näyttää kuin ei oisi ollut kielletty luopua pahasta ja kelvottomasta akasta, ja että pitivät hyvän eron parempana kuin pahan yhteyven (391).

Akkoin asia oli ainoastaan että synnyttää ja ruokkia lapsiansa (424, 428, 448), -- ei että heitä kasvattaa. Poikiin yläs-kasvattaminen tehtiin miesten mukaan; sillä akkoin joukossa heitä ei tehty uroiksi (462). Lapset eivät soana kauan lasna olla (433), heitä taivutettiin jo aikaseen työhön (433) ja totutettiin pois-luopua hekkumista ja muista herkuista (467, 468). Heitä ylöskasvatettiin kurituksessa (436-444), ja kuuliaisuutessa (445). Heijän vanhemmat kokivat kaikella tavalla soaha heitä miehiksi (460, 462); eikä laimin lyöneet että oijaista heitä opetuksillansa ja neuomisellansa (473, 453, 449). Tästä tapahtui myöskin, että ehkä isän tavat ussein nähtiin pojissa, ja äijin eljet tyttärissä (455, 456), niin taisi kuitenkin (kunnollisen kasvattamisen kautta) huonommistakin vanhemmista selvitä hyviä lapsia (409, 457); ja hyvistä vanhemmista (kehnon kasvattamisen tautta) virua kelvottomia lapsia (285); joita ei eneä opetuksillakaan saatu oijaistuksi (463, 465).

* * * * *

Tässä lopetamme myö meijän tiiustelemisia meijän esivanhemmistamme. Myö olemme ehkä tehnyt heitä kovin lyhykäisesti ja viheliäisesti, mutta että toas enemmin johtata näitä vanhoin elämän-laitoksia, oisi ehkä että liian pitkäksi venyttää tätä meijän koittelemustamme, joka jo ehkä monen silmissä mahtaa tuntua pitkäksi. Myö heitämmö tätä sen eistä toisillen, ja tyytymme siihen, että myö olemme kerran jo alun tehneet -- tehköön muut lopun.[232] Myö olemme jo ilmin saattanut, että oisi muka mahollista, näistä meijän omista vanhoistamme tutkistella vanhoja aikojamme, ja tarkoittaa tietoja meijän Suomalaiseen tarinamukseen kuuluvia. Myö olemme jo näyttänyt että näissä meijän vanhoissa sanan laskuissamme[233] löytyy yksi iso viisaus suljettunna,[234] ja että myö näihen tarkoittamisella taijamme joksikuksi vielä käsittää ja selittää meijän esivanhemmien tapoja ja opin-keinoja. --

G--nd.

PUHEEN-PULMA.[235]

Ite olenma _Kala_, Vaan peätönnä _Lakka_; Ilman niskata, _Akka_, Ja ilman ruumiita, _Sika_.

G--nd.

MUUTAMA SANA USKOMUKSESTA JA VALISTUKSESTA

(ynnä heijän vaikuttamista kansakunnissamme).[236]

Myö olemme jo ennen kertoineet, ettei yhtään kansaa maha löytyä, jok ei usko yhtä Jumalata, ehkä hyö nimittäävät ja kunnioittaavat Häntä kukiin eri-tavallansa.

Usseemmat kansat luottaavat yhteen Jumalaan, ja selittäävät hänen olemisellansa (tillwarelse) kaikki ne monet tapaukset, kussa luonnossa yksi luonnotoin voima osottaiksen.[237] Toiset taas jotka kyllä selittäävät että luovuissa monestin löytyy yksi heissä vaikuttavainen käsittämätöin henki tahi voima (joka erinnäisissä olennoissa osottaiksen eritavalla) vaan eivät kuitenkaan havaihte että se on tuleva yhestä yhteisestä ikuisesta alku-voimallisuuvesta (en gemensam ursprungelig Urkraft) -- hyö ovat pitänneet näitä luonnossa löytyviä voimia, tykkenään erinnäisinä ja itekseen olevina voimallisina ja henkellisinä olentoina, ilman että heijän olemisella tarkoittoo yhtä yhteistä ja yksinäistä alku-voimallisuutta, joka heissä vaikuttaa ja osottaa voimansa. Hyö ovat sen eistä soaneet monta tällaista henkellistä olentoa, tahi monta Jumalata; eli oikeemmittain, Jumalatansa säveiltyksi moneen olentoon. Tällä tavalla on Päivä, Kuu, Ukkoinen, Tuli, m.m. soaneet kukiin palvelioitansa, ja tullut Jumaloinna pietyiksi. Tahi oikeemmittain ehkä sanoa, niin hyö ovat rukoilleet Jumalatansa näihen kuviin alla. Sillä ne ymmärtäväiset oivaltaavat kyllä, ettei aurinko ouk Jumala, vaan että Jumala aurinkossa osottaa voimansa; ainoastaan ne ymmärtämättömät, jotk eivät ouk hyvät ajatuksiansa niin paljon karkaisemaan tahi tarkoittamaan, että älyväisivät kullakin asialla olevan perustuksen -- hyö ehkä seisahtaavat ajattuksillansa tähän, ja pitäävät päiväsäk Jumalana.

Koska ihmiset ovat luonnollisia, tahi koska heillä on vähemp ymmärrystä ja henkellisyyttä kuin luonnollista älyä, (sillä heijän aistimet ovat aina olleet tarkemmat kuin heijän mielensä), niin ovat myöskin aina tahtoneet mielusasti käsittää Jumalatansa muulla kuin ymmärryksellänsä; tahi hyö ovat tällen hänen henkellensä myöskin tahtoneet yhtä ruumista, jotta ne sillä saisivat häntä jollakulla luonnollisella tavalla nähtäväksi. Ja kuin eivät löytänneet sitä missään, niin ovat hyö ite tehneet hänellen ihmisen muotoisen kuvan.[238] Näitä kuvia ovat hyö kussakin uskomuksessa löytänneet tarpeellisiksi, että niillä ikään kuin johtattaa kansan luonnollista ymmärrystä henkellisyyteen, ja että niillä muka muistuttoo ja vakuuttoo yksintoikoisia, kunnioittamaan ja kumartamaan heijän Jumalatansa. Näissä hänen kuvissa kunnioittaavat häntä nyt ne yksinkertaiset, niin kuin ne viisaat ja valaistut ylistäävät häntä luomisessa ja luonnon erinnäisissä luotuissa.[239]

Meijänkin uskomuksessamme kunnioitamme Jumalatamme kolmella nimellä, ja sanomme, että se kolmella tavalla meillen ilmoittaa ihtiänsä; nimittäin, 1) kuin Luoja ja kaiken luonnon holhooja (Jumala Isä), 2) niin kuin ihmiskunnan onnistaja ja lunastaja (Jumala Poika), ja 3) niin kuin meijän mielen-valaisia, ja uskonvahvistaja ja henken-herättäjä (Jumala Pyhä-Henki), kuitenkin ei ouk kolmee Jumalata, vaan kolmet henkee yhessä Jumaluutessa; tahi hyö toimittaavat meillen yhtä olentoa, joka osoittaiksen meillen, kuin ikuinen Viisaus, ikuinen Rakkaus, ja ikuinen Pyhyys.[240]

Myö eime ouk suinkaan piirittänyt Jumalatamme luonnollisissa kuvissa, tahi moallisella tavalla tehnyt häntä meijän silmillemme nähtäväksi;[241] mutta myö oommo kuitenkin antana Jumalalle luonnollisia nimiä,[242] että sillä muka selittäisimme häntä yksinkertaisillen; ehkä myö näillä nimillä oommo tehnyt häntä kovin luonnolliseksi (sinlig) ja käsittämättömäksi ymmärryksellemme (obegriplig för förnuftet -- det mensliga).[243] Sillä näillen nimillen Jumaluutessamme ej saata antaa samoja merkityksiä, ymmärtämyksiä, ja torkoittamuksia, kuin heillen annetaan, koska puhe on moallisista.

Ne monet errinnäiset Uskomukset moailmassa, ovat ainoastaan erilläisiä piiroksia, joilla ihmiset tapaileevat Jumalatansa, ja osottaa hännellen heijän uskonsa ja palveluksensa. Näistä piiroksista saattaa toiset olla paremmat, toiset pahemmat. Monet heistä ovat ehkä ouvot ja turhat, monet myöskin viisaat ja avulliset.[244] Sitä myöten kuin kukiin kansa on vaeltanut valistuksen tiellä, sitä myöten ovat hyö myöskin vuoroltansa heittäneet ja poishyljänneet ne entiset eksyttäväiset uskot ja opit, ja ottaneet toisia heillen soveliampia ja kunnollisempia, tahi tarpeensa myöten puhistanneet, oijasseet ja tarkoittaneet tätä vanhoo entistä.[245]

Ne erinnäiset ymmärtämykset meijän Jumalan uskomuksessa, joita moni pitää heijän juurin kallihinna ja sisällisinnä osana -- nekin ovat ussein ulkonaisia piiroksia, joilla myö ymmärtämyksessämme koemme tarkoittoo ja käsittää tätä Jumalista olentoa, ja jotka ei kiellä toisia, toisilla ymmärtämyksillä, häntä käsittämästä.

Mikä on siitten se sisimäinen henkellinen ja eläväinen osa meijän uskomuksestamme -- ellei se ouk nämät peä-ymmärtämykset meijän uskomuksessamme? Se on jokaisen ihmisen oma sisimäinen usko, hänen henkellinen mielenvalaistus, hänen Jumalallisuus, pyhyys ja vaanhurskaus, joka osoittaiksen ei sanoissa eikä puheissa, mutta hänen käytöksissänsä ja tavoissansa, hänen teoissa ja töissä, eli koko hänen täänaikuisessa (timmeliga) elämässä. Uskomus on ulkopuoleltansa ainoastaan se piiros kussa tämä meijän syvämmellinen usko toimittaaksen. Mutta koska se ulkonainen uskomus ei ainoastans ensin sytytä ja herätä tätä meijän sisällistä henkellisyyttä, vaan yksin-kertaisissa syvämmissä ottaapi kokonaan hänen siansa, ja sillä tavalla on myöskin sisälliseksi luettava -- niin se ei eneä ouk ainoastansa yksi tyhjä piiros meijän henkellisyyelle, mutta yhtaikoo myöskin tämä meissä virvottavainen sisällinen, henkellinen ja eläväinen usko.

Että toivoo, että kaikki ihmiset moailmassa seuraisi yhtä uskoa, tahi nouattaisi yhtä ulkonaista Jumalan-palvelusta, oisi yksi lakia (from) mutta yksi lapsellinen toivo, ikään kuin se että ne puhuisivat yhtä kieltä, tahi pukeisi ihtiänsä yksiin voattein pariin. Sillä jos kohta se olisi mahollinen ja saattaisi tapahtua että kaikki ihmiset tulisivat e.m. ristityiksi, niin ne kyllä ehkä tavottaisi kaikki yhtä yhtäläistä ulkonaista Jumalan-palvelusta, tahi uskomuksen piirosta, mutta heissä löytyisi ehkä vielä siittenkin moni pakana, ei nimelliseksi -- vaan syvämmelliseksi. Mutta että toivoa, jotta kaikki ihmiset tulisi mielessänsä valaistunneeksi, syvämmissänsä henkellisiksi, ja elämissänsä onnellisiksi, se on yksi Jumalallinen toivo, jota ei ainoastaan ne monet hallitokset ja Valtiat, ne monet uskomukset ja viisauen opit ovat tavoittavoinaan, mutta jota myöskin joka ihmisen pitäis puolestansa harjoittoo ja kaikesta voimasta ahkeroittaa.[246]

Kuin toas tarkoittamme näitä erinnäisiä Uskomuksia, niin löyvämme myö, että ne, jotka eivät kovin harjoita näitä ulkonaisia piiroksia, vaan antaavat sillen luonnollisellen ymmärryksellen myöskin vallan, että ynnä sen henkellisen uskon kanssa, ja ikään kuin hänen rinnalla, tiiustella ja vaikuttoo, ovat aina olleet ihmisillen onnellisemmat. Näistä on erinomattain se Lutherin-Evangeliumillinen, se vastaanpeätätty ja se uuistettu,[247] ne enin taipuvaiset.

Sillä hyö salliivat kunkin pitämään oman uskonsa henkellisissä asioissa, ainoastaan hyö eivät levitä tätä muillen, tahi julkisesti rupia soarnaamaan, vasten sitä laillista esivallalta jo hyväksi kahottua Jumalanpalvelusta. Hyö eivät polje eikä soimaa muita uskovaisia, vaan saarnaavat rakkautta ja hyvyyttä kaikkia vastaan, ja kärsivällisyyttä myöskin vihamiehiämme kohtaan. Sillä näihen uskomuksien luonto on, että harjoittoo rakkautta ja hyvyyttä moailmassa, ynnä henkellistä yhtäläisyyttä;[248] josta siitten myös seuraa yksi laillinen yhtäläisyys. Tästä tuloo että asujammet niissä valtakunnissa kussa näitä uskomuksia harjoitetaan, ovat ne onnellisemmat ja enin valaistut, niin kuin e.m. Englannissa, pohjos Frankriikissa, Saksan maalla, Schveitsissä, Ruotissa, Norissa, Danmarkissa ja Suomessa.

Sitä vastoin ne uskomukset jotka ainoastansa harjoittaavat ulkonaisia tapoja, ja jotka usseemittain heittäävät ne sisälliset sillään, niin kuin e.m. Poavin uskomus,[249] jossa luetaan rikokseksi kuunnella muita Jumalanpalveluksia, auttaa muita uskovaisia, tutkistella ja perustella näitä heijän uskomuksen toteita; jossa luonnollinen ymmärrys suljetaan näihin ulkonaisiin menoin, jossa mielen valaisemus luetaan ihmisillen vaaralliseksi ja vahinkolliseksi, (sillä se kajottaa pimeyttä ja mielen sokeutta) ja sen eistä alas-poljetaan ja moahan sotketaan;[250] jossa ruokitaan ja syötetään yksi iso joukko, pappia laiskuutessa ja mielen-valaistamattomuutessa, jotka juonillansa enemmin harjoittaavat maallisia asioita, kuin henkellisiä, niin kuin nyt liioitenkin nähään Spaniassa ja Frankriikissa -- siinä ompi myös, kansa aina varsin valaistamatoin, roaka ja onnetoin.

Missä taas hallitus ja uskomus on niin yhteen-juurtunneet ettei kummaistakaan heistä eroitetak ilman toiseta, tahi missä niillen moallisillen toimitoksillen aina annetaan henkellistäkin tarkoittamusta, niin kuin e.m. Muhametin tahi Islamin opissa, kussa muita uskovaisia tuskin luetaan ihmisiksi, vaan maallisissakin asioissa alenetaan koiriksi; kussa luetaan rikoksi muuta oppia, kuin mitä heillen heijän uskomus opettaa, ja joka on sen tapainen, että hään miekalla vaan ei mielenvalaistuksella vahvistaa valtaansa, niin kuin e.m. Turkin ja Villiturkin[251] maissa -- siinä ovat ihmiset ja heijän mielet, yhtaikoo sekä henkellisessä että moallisessa orjuutessa.

Sentähen nähään, että ne viisahimmat hallitukset eivät ouk milloinkaan sevoittaneet henkellisiä toimituksia moallisihin, eli moallisia henkellisihin, vaan tykkenään heijän moallisista asioista pois-eroittaneet ne henkelliset toimitokset, ja sallineet kansan henkellisyyttä, yhellen erinnäisellen holhotuksellen, asetettu pappiloista ja Jumalisen sanan toimittajoista, joihen asia on että valvoa kansan henkellisyyttä ja pitää tuosta huolta; kuitenkin niin että hyö kaikissa ovat hallituksen lain-alaiset ja hänen käskyn-kuuliaat.[252]

Ne monet erinäiset vapavaltaiset hallitukset[253] pohjospeässä Amerikkaa,[254] joista nyt ympärin moailmata mainitaan, ja joihen äkkinäisessä loistamisessa ja vointumisessa ei yksikään kansa taija vertaita, osottaa meillen kyllä mitä yks laillinen vapaus (en lagbunden frihet) aikaan soattaa; kussa ei eroitus kielissä ja uskomuksissa vaikuta mitään moallisissa asioissa,[255] ja kussa alamaisten parasta ja valtakunnan vakausta perustetaan keskinäisen velvollisuuen ja vapauen peälle -- ei ulkonaisella uskomuksella,[256] eikä (välillensä) miekkoin terillä; kussa tarkoitetaan yhteistä hyvyyttä ja yhteistä henkellisyyttä, ei ainoastaan yhtäläistä Jumalan-palvelusta ja puheen-lausumista.[257]

Ei ouk mikään moa moailmassa, niin lyhyvellä ajalla koroittannut ihtiänsä rinnallen muihen kansoihen, niin kuin nämät yhteenliitetyt vapavaltaiset hallitokset pohjospeässä Amerikkaa.[258] Sillä siinä missä 60 vuotta siitten ei ollut muuta kuin paljasta syvämmaata, jossa Karhut ja mehän pevot ronkuisivat toisiaan ruuaksensa, ja jonka korvissa tuskin nähtiin jälkiä meijän sukullisten, siinä on nyt ilmistynyt kolmatta kymmentä hallitusta ja valtakuntoo, ja monta satoo kaupunkia ja kylee.[259] Ne suuret salot ovat jo aikojaan muuttainnaan pelto- ja puisto-maiksi,[260] ne suuret selät ja veet kantaavat nyt kaupan- kaluja ja aluksia joka moailman kolkasta.[261] Tähän on jo viisaus vajonut muista maista, kussa häntä tyhmästi käytettiin,[262] tässä on taijot ja tievot toisiansa tavaineet, ja tässä on jo moni uusi ja iso ilmoitus [263] tehty voitoksi ihmisillen.

Kuin itäänpäin kahomme niin neämmö siinäkin yhen aivan ison ja jalon hallituksen, joka vähemmällä ajalla kuin 120 aastaikoa, kohotti ihtiänsä yhestä vallattomasta (ostadgadt, oregleradt) valtakunnasta, kaikkein muiten yliten, ja joka nyt jo syläillöö pohjan ja etelän moakaaret.[264] Kuin Zaari Pietari perusti Venäjän valtakunnan, niin hään arvaisi saman asian, ettei yhtäläinen uskomus ja lausuminen, mutta yhteinen paras (yhteinen laki, velvollisuus ja oikeus) perusti valtakunnan vakautta. Hään kuhtui luoksensa kaikkia kielellisiä ja kaikellaisia uskovaisia, ja antoi heillen samat oikeuvet ja vapauvet, kuin oli jo vanhuuesta annettu omilleen.[265] Taituria ja tieturia,[266] oppineita ja viisaita haki hään juuri halun-mielin, ja antoi heillen suuret-summatot rahat, ja lahjoitti heitä hyvyyvellänsä, ainoastaan heitä soahaksensa.

Piammin kusta maan-loukkaasta kiiruhti miehiä sinne yläsauttamaan ja vahvistamaan tätä vielä aivan roakoa kansakuntoa, eririomattain Saksan ja Frankriikin maista. Se on heijän kautta kuin valistus on tähän valtakuntaan sisään-tuotettu ja levitetty, ja joihen kautta se on tiioissa ja taijoissa koroittanut ihtiänsä muihen kansoin tasallen. Se oli hyö jotka kuletti ja opetti heijän sotajoukkoja asettaita tappeluhun, ja sotakeinoja käyskentällä. Jos hään oisi kaikissa ainoastansa nouvattanut Greekkaan-uskoisia jä Venäjätä puhuvaisia, niin minnek hään oisi joutunut aivotuksillansa? Venäläiset oisivat silloin ehkä vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa kuin olivat 100 vuotta siitten, tahi ennen häntä; eli hyö olisivat varsin roa'at ja valaistamattomat. Se oli tämä heijän roakaus, joka pakotti häntä käyttämään roakoja keinoja heitä kesyyttellä, ja kohtata kovuutta kovalla. Mutta ajat ja kansat ovat siitten jo paljon muuttuneet, ja sitä myöten myöskin tämä kovuus muuttainnaan helleyteen. Hänen perilliset ovat nouvattaneet samat viisaat hallitus-menot[267] ja seuraneet hänen askelia. Eikös tässä valtakunnassa löyvyk toista satoo erinnäistä kieltä ja kansoo? pian kaikellaisia uskoisia -- yksinkin pakanoita. Eikös tässä Mahometilaisia ja Poavilaisia pietäk samassa arvossa kuin Greekkalaisia ja Lutherilaisia? Kullenkin heistä uskalletaan isoimmia virkoja ja toimituksia, sekä henkellisissä että moallisissa, ainoastaan hyö ovat lain alaisia ja kuuliaisia. Kaikki ne monet kansat, niin pienoiset kuin suuremmatkin, ovat soanneet pitää omat kielensä ja uskonsa, omat vanhat tavansa ja käytöksensä, ja monet heistä myöskin oman hallituksensa ja lainsa. Hyö ovat toinen toisesek kanssa yhistetyt ja välillänsä vahvistetut yhteisellä velvollisuutella ja liitoksella, ja yhteisellä valtialla.

Tästä tulee että tämä iso valtakunta ei ouk ainoastaan seisonut jo kauvan, ja näillä viimeisilläkin ajoilla jäänyt seisalleen kuin kaikki muut olivat kumoon koatumassa, vaan lisäyy vielä päivä päivältä, ja ouvoksi monen silmässä ei painu sillä isoutellansa. Tästä heijän uskomus-rauhallisuuesta[268] tulee, että tässä laveassa valtakunnassa, kussa löytyy niin monta eri-uskoista, ei kuitenkaan ouk kuultu sellaisia henkellisiä mainittavia riitauksia, kuin muualla on kuultu e.m. Irlannissa ja Englannissa; tästä tulee, ettei tähän asti ouk tässä moassa löytynyt niin monta metelin ja kapinan nostajaa, niin monta moan-petturia ja uskottomaa kuin muualla, ja kuin oisi ehkä ollut, jos kaikkia tunkettaisiin yhteen piirokseen.

Vaan onkohan nämät kansat siksi niin onnelliset ja niin valaistut kuin muutkin kansat Europassa? -- Niillä on kyllä ollut tätä henkellistä vapautta, vaan ei tätä laillista. Meijän viimen vainaja Keisarimme keksi kyllä tätä heijän puutosta, ja aivotti tätä auttoaksensa. Hään piti mielessänsä teheksensä alamaisiansa ei ainoastaan voimallisiksi mutta myöskin onnellisiksi (olkoon tämä hänen suurin kunniansa). Hään hävitti jo paljon pimeyttä valaistuksen levittämisellä, ja helpotti maan-orjuutta vapauvellansa ja helleyvellänsä; ja myö oommo toivossamme että tämä meijän nykyinen Keisarimme pitäis täyttämän ja lopettaman hänen Veli vainajan aivotuksia. Hään on jo meillen osottanut, ettei tämäkään ouk mikää turha toivo; hään on jo antanut käskyn, että yksi yhteinen Lakikirja pitäis toimitettaman koko Venäjän moalle, että sillä vakuuttoo alamaisiansa laillisella oikeuvella ja vahvistuksella, ja hään on jo ite ottanut tämän asian armollisimpaan huolehensa. Hään on jo peästänyt Virolaiset vapauteen, ja toimittanut Suomalaisillen tilaisuutta harjoittamaan valaistuksensa ja onneansa.

G--nd.

RUNON-RUIKUTOS

Koska tuli sana että meijän Armollisin Keisari oli kuolut Tarankossa[269] s. 1:senä päivänä Joulukuussa vuonna 1825.

Ipse Pater patriae, quid enim civilius illo, Sustinet in nostro carmine saepe legi.

_Ovidius_.

Jäseneini jäykistyyvät, Suonet kuivistuu kokohon, Ajatukset, aivotukset Juoksoavat hujan hajan, Seisoavat jo sekaisin; Sill en taija taivoltani, Enkä kynällä kykene Panna näitä paperillen, Murhet muistoksi monellen. Pankoon siitten muut paremmat, Tehköön virret viisahimmat, Surusta, suru-runoja, Joita laulais lapsillemme, Jälkeisillemme jätettäis Muistutuksi, tämän murhen. Merkiksi mieli-pahamme!

Tokk' ma Runon ruikuttelen, Suomen kielellä selitän Miten Tarankos' tapahtui, Meren mustan mutkahassa, Aivan Assovin lahella. Siin oil kaupunk' kaunis kyllä, Talot rannalle raketut, Johon valtias vaelsi. Meijän kelpo Keisarimme Tullessansa tuon kujillen, Kylän päähän päästyänsä Heiti meillen jää-hyväiset: "Hyvästi nyt hyvät lapset Minun veljetkin veikkaiset! Lähtöpä mullen nyt tuloopi, Maita muita matkustella; Kylläpä myö toisiamme Vielä taivaassa tavataan." Sanoittu näitä sanoja Muutti Hään murheesta majansa Tuonek taivaiseen talohon, Tuonne ikuiseen ilohon.

Saatuva tämän sanoman Kansat kaikki kauhistuivat, Seisattuvat säikähtynneet. Koska kuulit kuolehenna Venäjän valtian valitun, _Aleksander_ armollisen Ei enee olevan elossa.

Voi meijän Kuninkas kulta, Meijän kelpo Keisarimme, Miksi nukuit niin nuorra, Läksit niin nopeen lepohon! Oisi sullen vielä ollut Aikaa elätä enemmin; (Ihmisiltä jo iäksi Siunataan Sinun nimeis). Honkaat kaikki huolistuuvat, Vuoret kaikki voihkuavat, Kuin et tule tuonelasta, Palaja manalan maasta, Tuosta kylmästä kylästä, Kuollon kurjan kartanosta.

Niinpä kansasta katoisi, Väsyi meijän välillemme, Joka varjeli Venäjät, Suojenteli Suomalaiset, Viron raukankin rahvaat Vapautti ja varoitti. Joka oli onnellisest, Laupiasti lahjoitettu Nillä mieli-merkkilöillä, Joita harvoin kyll' tavataan, Valtioissa varsin harva. Olit aina armollinen, Armollinen, avullinen, Alammaisillen avara, Nöyrä köyhäinkin kotassa; Varjeluksi vaivaisillen, Onneheksi orpoisillen Turvaksi monen tuhannen.

Vaikka Sinun hallitessa Soat isot ilmistyivät, Jotta valta jo vapisi, Peläistyvät Pietarissa; Viimen kuitenk voiton kanssa Etsä tahtona tapela, Surmata omoo sukua. Sill ej Sua suostutellut Sota-juonet juoksutellut, Miellytellyt tätä miestä.

Vaikka kohta valtakunnan Loajemmaksi sa levitit, Ja pian joka puolelta Kyllä liioiten lisäisit, Niin sa kuitenk kuuluisasti, Mieluisasti niin kuin miesi Rauhan moailmaan rakensit, Valtakuntihin välillä Sovitit hyvän suosion.

Kukapa kummaksi panisi, Ottais sitä ouvoksensa, Ett on murheet muistossamme, Mielikarvat mielessämme, Suussamme suru-sanoja; Että hänen katehessa Kyyneleitä kylvättihin, Itku-silmin istuttihin, Hänen hauvan ympärillä.

Savossa nämät sanomat Teki miehet mielettömiks, Lesket kaikki levottomiks, Uuvenmaankin majoissa Itkusilmällä Isänät Toinen toisell toimittaapi Mitä kuulivat kylässä, Kirkko-tietä käyvässänsä. Karjalaiset kammoistuvat, Hämäläiset hämmäistyvät, Pohjolaisetkin poloiset Paniin päivillen pahoillen, Koska hauvassa havaisit Heijän rakkaan Ruhtinansa, _Aleksander_ armollisen Ei eneä olevan elossa.

Häntä kaikki kaipoavat, Suru-suullansa suruuvat Suloisessa Suomenmoassa, Poloisessa Puolanmoassa; Koko Venäjän väestö Itkeepi tätä Iseensä. Kolmet kuuetta kymmentä Miljuonia ihmisiä Ovat orvot jo osastaan, Tulleet varsin turvattomiks, Kuin on kuollut ja kotonut Heijän kuuluissa Kuninkas, Heijän Herra herttainensa, _Aleksander_ armollinen.

Vanhat Aasian asukkaat, Lapset ikuiset iässä, Jotka käyvät käiväröivät Aurinkon raja-maisilla, Päivän-nouson mantereilla, Hyökin mahtaavat maukkua, Kujerella huikiasti, Parta-suutansa sukia, Kuulehessa ett on kuollut Heijän kuuluisa Kuninkas, Heijän Herra hertainensa, _Aleksander_ armollinen.

Mutta mitäs ma mainihten, Mitäs tyhjään yrittelen Nimittää niitä nimiä Jotka häntä murhehtiivat Ensinnik koko Europa, Kaikki vanhat Valtakunnat, Maan-piireihen pitäjät Paheksii tämän asian, Että joutui joukostamme Tämä miesi merkillinen, Tämä uljainen uroista Jätti heitä jälellensä.

Mutta kuitenk' kaikki näistä Ej ouk ykskään joukoss' joka Suru niin kuin Suomalaiset, Niill' on syytäkin surua, Huomennakin huolistua, Koska heiltäkin katoisi, Toivo ainua aleni. Oltiin äsken äijittommät, Varsin vanhintoo vajoo, Nyt myö jäimmekin jätetyt Itekseni ilman isätä. Meitä teköö huolet huonoks, Murheet muita mustemmaksi; Ohho, onnetoin osamme! Varsin vaikia elämä, Koska myö poloiset pojat Olemme taas orvon-lapset, Kovalt' onnelta koetut. Kuka meill' nyt turvan tuopi, Kuka rauhalla ravihtoo? Kuka uutta uskallusta Panoopi meijän povehen? Sytämessä sytyttääpi Tyytyväistä tyyventöä? Onnen oikian osottaa?

Olkoon se meijän omainen, Veli vainajan valittu, _Nikolausi_ niminen, Joka suopi meillen suovan, Ennen entisen elämän! Siitt ois meillä vielä mieli, Toivo vielä toisen kerran Peästää onneiseen olentoon, Ennen entiseen elämään.

G--nd.

SANAUKSIA.[270]

AGNES LOUISE GODENHJELM.[271]

Sanaus.

Nuori kuin heinä, kaunis kuin keväinen kukka, Kasvoit Sie koria korvessa; Suomessa suloinen juur. Ihana Tyttö! taivaat ei tainna olla Sinua ilman; Sen eestä ottivat hyö moastakin omansa pois.

G--nd.

ULRIK WILHELM HASSELBLATT.[272]

Sanaus.

Ystävä! vieraissa maissa myö tutuksi tultiin, ja kohta Rakkaus ratkeis ja ystävyys yksinään jäi. Kuolema rikkoi Sun rintais, mutt' henkeisi heiti; Tuonelan turviin yhtyyvät ystävät taas!

G--nd.

PETTER REINHOLD von TÖRNE.[273]

Sanaus.

Surutkee Suomessa kaikki! yks meijän ystävä vaina Törne on manalaan männyt, viisas ja vilpitöin mies; Nuoruus ja Viisaus moassa -- ei tavatak yhessä aina, Hänessä löytyivät kaikk', Totuus ja Rakkaus myös.

G--nd.

TÄMÄN MOAILMAN KATOVAISUUTESTA.

Vuuet vuosista kuluuvat, Päivät päivistä katoovat, Eikä jätäk jälelleensä Josta tunnit tunnettaisiin, Ajan luvut luettaisiin, Märkittäisiin ajan meärät. Joka nyt ajat jakoopi, Kohta jaetaan ajassa; Joka nyt iät lukoopi, Kohta luetaan iässä. Sill' ei löyvyk mitään moassa, Eikä taivaalla tavatak, Jok ei ouk iältä syöty, Ajan muutokselt' murettu. Ihmisetkin, eläimetkin, Suurimmatkin, pienoisetkin, Kaikk' ne raukat raukenoovat, Kukistuuvat kukiin kohta. Urot uupuuvat uroilla, Väsyyvät kyliin välillä, Miehet keskellä keolla Niin kuin kukkaiset kukistuu, Neijot neäntyy, pojat poahtuu, Lapset lahonna lakastuu. Ei seäli tuonelan toukka, Armahta manalan mato! Kansat koatuuvut kumohon, Suvut suppuhun supistuu, Katoovat kaikki tomuksi, Kaikki tuhkaksi tuloovat.

Niinpä kulkeevat Kuninkaat, Maihen vanhimmat vaeltaa, Tuohon tuonelan talohon Miehet parahat palaavat. Sinne tunkiiksen tuhannet, Sa'an-satoja samoovat; Iälliset, harmoopäiset, Nuorukaiset, naurosuiset, Kaikk' ne hauvassa homehtuu, Muuttuu mullassa muvaksi. Niin kuin turpeessa turilas, Toukka tammehen tomussa, Mikä missä, kuka kussa, Nukkuupi nurmen ala. Niin on, niin on ihmis rukka, Kapeen-karvan kannattama! Et sinä itekkään tiiäk Mihin luitaisi luvetaan, Mihin kalsot kannettaneen, Mihin viskataan vitakset.

Mitäs siitten pöyhisteleit, Olet niin ylen ylpiä? Silläköön sinun nimelläis, Vainko raukka rahallaisi Luulet sie muita paremmaks, Onnen lapsia olevais. Vähästäpä sinä veikkonen Kovin runsaaksi rupeisit. Kuinhaan peäsät päivän peähän Jollon kaikki katoapi, Mitäs jääpi siitt' jälellen? Yksi roato raateltava, Yksi hauska hauvattava, Annettu maan mavoillen, Syölähillen syötäväksi; Jotka lihat liikuttaavat, Jotka suolet suorittaavat, Kalhot kaikki kaluvaavat, Syövät syvämmen suuhunsa.

Tok on yksi puuttumatak, Toukan hampaan hakkoomatak, Ajan luvussa lujanen: "Tehty työ ei täkämätöin." Mitäs olet aivottanut Valmistannut, vaikuttanut, Hyväksi tahi pahaksi, Sukukunnan kunniaksi, Onneksi oman olentois, Sit' ei saatetak salata, Peitoksilla peitätellä.

Ootkos elenyt ehoksi, Muillen muka turvahaksi, Muihen ihmisten iloksi? Ootkos tehnyt jotakuta Kelvollista, kunnollista, Joka muita muistuttaisi, Jäisi merkiksi jälestäis, Sinun olleen otollisen, Avullisen, aimollisen, Aikaan soattaneen jotaik; Niin et katoo kuolemassa, Etkä torku tuonelassa, Malta manalan majassa. Silloin siunataan sinua, Moassa vielä mainitellaan, Taivaassa sinun tapojais.

G--nd.

SANAN-VAIHETUS.[274]

Viänämö nein Vempelettä, Kanteletta käsin käytämme, Kuin muinon yks uljas Ukko, Ikuinen ilon-Isäntä.

G--nd.

KEÄNNÖKSIÄ HOMERUKSESTA.

Tiiustuksia Homeruksesta ja hänen kirjoista.

Non ut voluimus, Sed ut valuimus.

Jo on kolmatta tuhatta aastaikoa siitten kuin Homerus moailmassa eli, vaan ei ouk ykskään vielä ollut hyvä, että runoillansa tulla luetuksi hänen vertaiseksi. Myö taijamme ilman epäilemätä sanoa, että juuri harva kirja on omalla kielellänsä tullut niin paljon luetuksi kuin hänen, ja että suurin osa Oppineista ovat harjoittaneet tätä Greekkaan kieltä ainoastansa häntä lukeeksensa. Europassa ei sunkaan mahak löytyä yhtään kansoo, jok ei ou koetellut kielellänsä käsittää tämän vanhan Runojan lausumisia; Ainoastaan Suomalaiset ja Lappalaiset, hyö ovat tässä niin kuin monessa muussakin asiassa, olleet muita jälempänä. Minkätähen siitten Homerus on kaikilta näin luettava? mahtaa joku ehkä meistä kysyä, eihään se opeta meitä Jumalata tuntemaan, eikä viritä muutakaan viisautta. Ei vaan! mutta se opettaa meitä tuntemaan ihmisiä, ei sellaisia kuin hyö useemmittain ovat, kelvottomia ja kunnottomia; mutta niin kuin heijän olla pitäis, täynnä hyviä tapoja; tahi jaloja ja voimakkaisia, sekä töissänsä että käytöksissänsä. Ja vielä siittenkin niin hään kuvailee heitä niin luonnollisella tavalla, niin totuuella ja elävällä valolla, ettei myö hänessä missäkään löyväk virheitä tahi puutoksia. Kolmet tuhatta aastaikoa ei ouk olleet hyvät aikaan soaha jotakuta häntä parempata; ja se on ihmiteltävä, että ihmiset jo niillä ajoilla olivat niin valaistunneet ja oppiansa harjoittaneet, että heijän kirjutokset vielä nytkin on meillen esimerkkinä.

_Homerus_ eli nuon 900 aastaikoa ennen Kristuksen syntymistä. Missä paikassa hään oli syntynyt on tietämätöin, sillä seihtemät kuuluisat kaupunkit kiskoittelivat keskenänsä soahaksensa tätä kunniata.[275] Myö tunnemme hänestä ainoastaan, että hään oli yksi Greekkalainen Runo-niekka, joka sokeana kulki ympärin laulellen laulujansa kansan ja kuninkaihen kuulla. Hänen isänsä sanotaan olleen Mäon, ja hänen äitinsä Kritheis, joka oisi pitänä synnyttää häntä Melen virran rannalla, Smyrnan kaupunkin tienoilla. Kuitenkin on puheet hänestä niin monellaiset, ettei heihin oo peällenluotettavoo. Moni on näillä ajoilla myös epäillyt semmoisen miehen ollenkaan löytyneen, ehkä laulut hänen nimellä ovat tulleet kuultuiksi ja koottuiksi. Suurin osa näistä hänen runomuksista ovat jo kavonneet ja joutuneet hukkaan; ainoastansa Iliadi, Odyssea ja hänen Hymnit ovat vielä jälellä. Nykyisemmät tiiustajat ovat luulleet löytäneese ettei nämätkään kaikki ouk yhen miehen tekemiä, eikä myös yhenkään ajan; jota hyö sekä kielästä että muista asioista ovat arvaneet. Hyö ovat sen eistä aprikoineet, että Homerus ainoastaan on koonnut ja yheksi voitto-runoksi[276] sovittanut muita entuisia ja vanhan-aikuisia Runoja.

Koska myö olemme koitellaksemme ottanut että suomentaa yhtä sipaletta Iliadin kuuenesta _Rapsodiasta_, niin tahomme myöskin selittää mitä Homerus tässä hänen kirjassansa lausuu. Hään laulaapi yhestä pitkällisestä ja aivan kuuluisasta soasta, joka aloitettiin yhen akan tautta, ja lopetettiin kuolemalla monen miehen, ja monen kaupunkin ja hallituksen hävittämisellä. Tämä Troijan sota on siitä merkillinen, että se saattaapi tietyn ajanluvun tarinamuksessa. Se teki senaikuisten kansoin joukossa suuren muutoksen, sillä muutaman heistä se hävitti, muutaman kohotti; siitäpähän sai moni uus hallitus alkunsa. Tämä asia joka on vanhoin salausten ja satuin kanssa sevoitettu, on lyhykkäisesti tämmoinen.

_Peleys_ (joka oli Achileyn isä) oli kuninkaan Aeakon poika Aeginasta, ja _Thetis_ (hänen vaimonsa) oli Nereon tytär, ja _Phtian ja Scyron_ hallihtia. Kuin heijän häitä juotiin, niin tapahtui yks asia, joka on tullut moneltakin lauletuksi, ja mainitaan moailmassa matkaan soattaneen suurimmia tapauksia. Näillä ajoilla Jumalat ei ottaneet pahaksi tulla ihmisten pitopaikkoihin. Hyö olivat myöskin näissä häissä soapuvilla, heijän muka antimillansa. Vaan koska _Eris_ joka oli riitoin suojatar,[277] ei ollut sinne kuhuttu, niin pistipä se hänen vihaksensa, ja vainoataksensa tätä, riitautti hään ne korkein-sukuiset vieraat keskenänsä, niin ettei heillä sunkaan ollut näistä häistä pitkiä pitoja. Tätä teki hään sillä tavalla, että hään viskaisi heijän joukkoon omenan jonka peälle oli kirjotettu: "sillen kauniimmallen Emoisellen".[278] Tuostapa vasta nousi tora kilvoitellessansa keskenänsä kuka heistä oli muka kauniin, ja kellen omena oli annettava; _Junolle, Minervalle, vain Venukselle_. Kuin eivät muuten tainneet tätä sopia, niin ottivat _Parin_ (kuninkaan _Priamon_ poika) riitan ratkasiaksi, koska hään oli kuuluisa kaikista, hänen vakaisuutensa suhteen. Hään peätti että omena piti annettaman Venuksellen koska hään piti häntä ihanaisinna. Kostoaksensa tätä, lupaisi _Venus_ hänellen sen kaikkiin soreimman neijon _Achaijoisten_ tyttärilöistä. Voan Paris ej mieltynytkään piikoihiin! Hään sai nähäksensä sen kauneutensa suhteen kuuluisan _Helenan_, Menelauksen puolison, ja ihastui siihen. Silloin kuin hänen mies oli männyt Kretaan ukko vainajansa perimään, niin Paris sillä välillä lennätti _Sparthaan_, ja siinä Venuksen avulla keänytti hään Helenan mielen, niin että hään miehensä hyljättyä seuraisi Parin kanssa Troijaan, ottain ainoastaan myötensä muutamia piika-orjia, ja omia hetuleitansa ja pähkineitänsä (nipper och juveler).

Vaan _Tyndarus_, Helenan isintimä ja Sparthan muinonen kuninkas, oli jo sitä ennen vannottanut kaikki Greekan Ruhtinaiset, kuin muka kävivät hänen tyttärensä kosiomassa, että heijän piti kaikki yksinmielisesti suojelman ja varjeleman sitä heijän joukostansa, jollen hään oli antava tämän hänen piikansa. Kuin kaikki olivat männeet siihen lupaukseen, niin hään otti _Menelauksen_ vävyksensä, ja antoi hänellen sekä tytön että hallituksen. Kiinitetyt tästä lupauksesta, ja muutonkin ystävyytestä Menelausta kohtaan, valmisteleitivat nyt kaikki Greekan sankarit rankaisemaan tällaista koiruutta.

Se on tästä heijän soan-piosta, kuin Homerus lausuupi _Iliadissansa_;[279] tässäkin _Rapsodiassa_.[280] Yhestä soasta, joka oli julma käytöksestään, vaan merkkillinen niihen monen Uroisten ja Sankareiten suhteen, jotka molemmin puolin tässä toisiansa kohtaisivat, ja joihen vehkeistä Homerus aivan suloisella ja mielen-huvittavalla tavalla runoilee. Vaikka hään itekkin oli Greekkalainen, niin hään kuitenkin kertoopi nämät asiat niin totuullisesti ja vilpittömästi, ettei hään missäkään paikassa ylistä omiansa kiitoksellansa, eikä taas alenna vihollisiansa moittimisellaan. Hään antaapi lauluissansa heijän sotia ja tapella keskenänsä, ikään kuin meijän silminnähen, ja sallii kullenkiin lukiallensa ite mieltänsä myöten heitä kunnioittoo ja ylisteä.

Se _episodi_,[281] jota myö tässä olemme koitellaksemme ottanut että suomentoo, on hyvä kyllä totistamaan, mitä hänestä olemme sanoneet. Myö olemme variten vasten valinneet tätä paikkoa joka on yksi niistä soreimmista, että sillä moa-miehillemme näyttäisimme _luontoa_ kunnon miehen, ja hellän vaimon _syväntä_.

_Hektor_, soassa yksi jalo ja uljas sankari, vaan kotonansa hellä-syvämminen isä ja rakas puoliso, kiiruhti ennen tappelua kotiinsa jää-hyväisiä heittämään vaimollensa ja pojallensa. Mutta vaimo -- joka sillä ajalla pienen lapsensa kanssa oli nousnut korkeisen torniin, että sieltä kurkistellen miekkoin ja miesten keskelle käsittää oman Uronsa -- ei ollutkaan kotona. Kuultua tätä, kiiätteli Hektor tappeluhun. Mutta vaimo, koska hään ei ollut tavanut miestänsä muihen joukkossa, laskiin tornista moahaan; ja tultua kaupunnin porttiin tapaisi hään siinä miehensä, jouvuttaissaan sotaan. Itkein likisteli, syläili ja rukoili hään häntä olemaan pois tappelemasta, osottain hänelle oman lapsensa ja vaimonsa onnettomuutta, jos häntä tapettaisiin. Liikutellaksensa hänen syväntä, muistutteli hään häntä mitenkä hänen appensa ja lankot olivat jo tulleet vihamiehiltänsä surmatuiksi, niin että hään (joka oli yksinään jälellä) nyt oli hänen ainua toivo ja turva. Kuultua näitä, Hektori ei tainnut lykätä hänen puheita tyhjiksi; mutta muistutti häntä, että oli hänellä muutakin suurempata velvollisuutta valvoaksensa; että kalpa oli hänellen muka kallis, ja hänen virkansa, joka vaati häntä uhramaan ihtiänsä isämmaan suojellokseksi. Sillä, vaikka hään kyllä arvaisi että isä ja äiti ynnä kaikki hänen veljeikset piti tulla surmatuiksi, ja koko hallitus hävitetyksi, niin ei tämä kaikki tehnyt häntä niin levottomaksi ja murheen-alaiseksi, kuin koska hään mielehensä juohutti vaimonsa ja lapsensa tulevaista onnettomuutta. Puhuttaissa tästä, antaapi Homerus isän-rakkauen poisvaikentua hänen syvämmestä velvollisuuteen suojelemaan omiansa. Pantua lakkinsa pois peästänsä otti Hektor pojan syliinsä, antoi hänellen suuta ja siunauksensa, rukoillen Jumalata hänen eistänsä, niin kuin yhen sankarin tulee rukoilla. Kuullessa hänen toivotuksensa, soahaksensa muka pojastansa Uron, joka oisi iseensä uhkiampi, ei äitikään muuta tainnut kuin itkee ja nauraa. Tehtyä tätä, pani Hektor poikansa jälleen äitinsä syliin, hyväili käillään vaimoansa, ja lohtutti häntä sillä sanalla, ettei yksikään ouk hyvä vasten Jumalan tahtoa soaha häntä vahinkoittaneeksi. Hään käski häntä seneistä keäntäimään kotiinsa, ja rauhassa omia töitänsä toimittamaan, ja heittee muka miehillen pitämään soasta murheen. Puhuttua näin, pani Hektor jälleen rauta-lakin peähänsä, ja äiti riepu kulki murheissansa kotiin, kahellessaan taaksensa yhtenään, niin kuin hään oisi muka arvanut, tämän olevan viimeisen kerran kuin hään puhutteli miestänsä. Tällainen on se tapaus jota Homerus runoopi näissä hänen 133:nissä värsyssä, ja joista nähään että ihmisillä jo niillä ajoilla oli samat luonnot ja mielet kuin meijän ajoilla.

* * * * *

Mitä toas näihin keännöksiin tuloo, niin on mainittava, että myö olemme niin paljon kuin suinkin on mahollinen tavoittaneet perustus-kielen henkellistä luontoa; mutta myö olemme vielä siittenkin enemmin pitänneet huolta tästä meijän omasta kielestämme, ettei tuo tulisi murretuksi eikä sorratuksi. Sillä kosk emmö ole tehnyt tätä keännöstä Greekkalaisillen luettavaksi, vaan Suomalaisillen, niin olemme myös, enemmin harjoittaneet mitä voaitaan meijän kieleen, kuin mitä heihin kuuluu. Jospa sen tautta jossa kussa löytyisi yhtä sanoa, joka ei oisi toimitettu varsin kannallensa (efter ordet), niin se on kuitenkin toisella sopivalla sanalla Suomeksi tarkoitettu. Jos muutenkin meijän keännöksessä oisi paljon vikoja ja virheitä, niin muistakaatte veikkoset, että se on ensimmäinen koetus aivan äkkinäisellä ja vaikealla tiellä, kussa ei löyvyk yhtä polkuakaan astuaksein. Mitä värsyin mittaamiseen[282] tuloo, niin on ollut meillen suureksi vastukseksi, että Greekkalaiset ja Ruomalaiset enemitten tarkoittivat kielessänsä mittausta, mutta myö karaistusta.[283] Sillä ilman mittaamatak heijän värsyt eivät maksa mitään, eikä meijän toas sanat, ilman karkaisematak.[284] Se on sen eistä mahotoin, että Suomen kielellä sovitella saman-luontoisia versyjä kuin Latinan ja Greekan kielellä; tahi jos kohta sitä saatettaisiin, niin eivät kuitenkaan kuuluk millenkään. Meijän on täytynnä seneistä sovittoo _innot_[285] (meijän sanoissa), siinä kussa Greekkalaiset panivat _painot_,[286] (heijän puheessa). Tällä tavoin olemme harjoittaneet että näihen versyin meärättelemisessä aina tarkoittoo intoa enemmin kuin painoa; ja koska painot kuus-nivelisissä värsyissä,[287] on alussa kuhunkin nivelen, vaan into (meijän kielessä) alussa kuhunkin sanan, niin olemme löytänyt sopimattomaksi, että Greekkalaisten ja Ruomalaisten tavalla asettaa leikkaukset[288] sanoin keskellen, vaan olemme heitä sovittanut heijän välillen, niin paljon kuin suinkin on ollut mahollinen.[289] Ainoastaan vieraat nimet (semmoisia löyvät v. 371, 379, 397, 415, 436, 457), äkkinäiset sanat, ja omat yhteenliitetyt puheet (semmoisia tavataan v. 369, 398, 420, 424, 434, 442, 454, 455, 461, 498), ovat liitoksessansa suvainneet tämmöisen kahteenpanemisen. Viispolviset sanat (femstafwiga ord) ovat ehkä ne ainuat jotka Suomenkielessä ovat paraittain kahteen-leikattavia, nimittäin sillä tavalla, että ne kolmet ensimmäiset polvet teköövät ensimmäisessä nivelessä yhen dactyluksen,[290] ja ne toiset molemmat yhen spondeuksen,[291] tämä on liioitenkin soveltuva jos näissä polvissa on pituutta jo entuuesta, niin kuin e.m. urholli-suuteis (v. 443). Vastapäin kuin tämä tuloo paremmin harjoitetuksi, ja meijän kielemme enemmin ehkä taivutetuksi, niin kuuluisi meijänkin ehkä korvissa otolliseksi että lovistoo[292] kuus-nivelisiä värsyjä sanoin-leikkuuttamisella. Mutta koska se nyt kuuluu meistä ouvollen, niin olemme sitä tahallamme välttäneet. Mitä muuta tulisi ehkä sanottavaksi, niin koska dactyliset värsyt ovat ne kauniimmat ja täyvällisimmät, niin olemme harjoittaneet heitä soahaksemme; ja ainoastaan jollon kullon niin kuin sanan vaihokseksi ottanut spondeiloita.[293] Mutta varsin vieraita nimiä, olemme löytänyt tarpeelliseksi että lovistaa viivyttämisellä, tahi tehä heistä spondeiloita, jotta Suomalaiset heitä paremmin käsittäisivät. Kahet värsyt ovat liian-täyteläiset (hypercatalecticus redundans) (v. 386, 476); ja kaks alkaa anapaestolla (v. 413, 442).[294] Muutoin olemme välttänneet että Ruohtalaisten tavalla sepittää äkkinäisiä, monin-liitetyitä pitkiä sanoja, ja toisin puolin olemme myös kavahtanut ettei liiaksi katkaista ja lyhentee puhettamme.[295]

HEKTORIN JA ANDROMACHIN JÄÄ-HYVÄISET.

Yks episodi Homeruksen Iliadin VI:sta Rapsodiasta, Värsystä 369-502.

Puhuttu: kiiruhti pois se raut'lakin-loistava Hektor. -- Kohtapa siitten hän tulikin kultaisen kotinsa luokse, 370. Vaan hän ej kotona löynyt Andrómache, valitun vaimon; Sillä hän lapsensa kans, kans kauniisti hametun orjan, Tornin nastalla seisoi, ja haikiast itki ja huokais. Hektor, kuin hän ej huoneessa löynyt tuot' vilpitöint' vaimoo, Kävi hän kynnykseen ast, siin seisoi, ja piijoilta kysyi: 375. "Kuulkopas, Tyttäret hoi! puhukaa totuutta mullen: Mihin on talosta tullut, Andrómache valittu vaimo? Liekköhän kälysten luonn', tahik kauniisti hametuin natoin, Vaan lie hän männyt Atheneijaan, kussa ne muutkin Troijan ihanat Tyttäret lepyttää suuttuneen Luojan"? 380. Vastaisi hänelle silloin, se nöyrä ja joutuva neitsy: "Hektor, koskassa kiivaasti käsket mun puhumaan totta, Ei hään ouk kälysten luonna, eik' kauniisti hametuin natoin, Eik hään o Atheneijaan männyt, kussa ne muutkin Troijan ihanat Tyttäret, mielyttää suuttuneen Luojan; 385. Mutta hän Ilion torniin on nousut, koska hän kuuli, ett Troijaiset hätässä oli, ja Danait voittonsa puolla. Sillä hän muuriinpäin juokseva, juosten jo jouvuttiin sinne, Ikään kuin hurja; ja myötensä piijalla kannatti lasta". Neitopa niin: ja Hektor hän pian pois huoneesta läksi, 390. Samoa tultua tietä, kauniita katuja myöten. Skaijan porttiin piästyä kaupunkin kauhihan kautta (Tästäpä kulki se tie, joka ketoillen käyttävä oli) Juosten sen vastahan tuli, se rikkaasti naitettu vaimo, Andrómache, joka oli sen ylpiän Eetion tytär. 395. Eetios, hään joka asui Plákoisten jynkällä mäillä, Hypoplakoisten Thébesse, Kilikeisten piämies; Tyttären tämän oil nainut, se kuparilt-suljettu Hektor. Sepä sen vastaan nyt tuli, ja myötens oil piikansa myöskin, Kantain sylissäns pojan, viel' aivan nuoren ja pienen, 400. Ainua Hektorin poika, kaunis kuin taivaan tähti; Jonkapa Hektor Skamandrioks nimitt', vaan muut Astyanaks; Silläpä Hektori hään -- hään suojeli Ilion yksin. Eänetä, kahtoi hän poikansa peälle, ja hiljasti nauroi; Mutta Andrómache ite, hän vieressä seisoi ja itki, 405. Tarttui sen käteen kiin, ja hänelle puhui ja sanoi: "Mokoma mies, sun urhollisuuteis sun hautahan viepi -- Lausuvoo lastais ett siäli, eik' minua vaivaista vaimoo, Jokapa kohta on leskekseis jääpä, sill' Daneit sun tappaa; Kaikki ne käyp sinun peälleis. -- Ehk' olisi mullenkin paremp, 410. Että sinulta hyljätty, vaipua muahan; sill muuta Turvoa mulla ei ouk, kuin sinä oot Manalaan männyt, Kuin murheet mustat; sill' ei o mull iseä eik' äitikään kultaa. Sillä se tuima Achilleys hän minunkin isäini tappoi, Koska hän hävitti Kilikeisten kultaista kotoo, 415. Thében, portiltans korkein, ja Eetion hakkaisi moahan, Kuitenk' hän häntä ei roatellut, (sillä hän kunnioit' häntä); Vaan hän poltti sen ruumiin, ja somasti laitetut aseet. Hauvall' hän mukkulan teki, jonk ympärin istuttvat puita, Vuoressa asuvat neijot, Aegidinkantajan piijat. 420. Seihtemät veljeini myös, jotka olivat kotona silloin, Kaikki ne yhtenä päivänä muuttivat Manalan moahan; Kaikki hän tappoi, se jaloistaan ketterä julma Achilleys, Roavain kouk-sorkkaisten keskell', ja valkia-villaisten lampain. Mutta mun äitin, kuin hallihti Plákoisten synkiä maita, 425. Koska hän häntä ja kaluja muita oil sualiksi suanut, Hään häntä vapaaksi antoi, vaan ottipa mainion maksun; Kuitenkin nuolet Dianan myös häntäkin kotona tappoi. Hektor, sie yksinäns olet mun isäin, ja ainua äiti, Olet mun veljeini myös, ja olet mun toveri kultain. 430. Ole nyt armahtavainen, ja jääpäs nyt tornihin tänne! Älä sun poikoisi orvoksi tie, eik leskeksi vaimois. Silläpä joukkoisi kokoo fiikunanmäille, sill' siinä Kaupunkin salpaus on, ja yliten piästävät muurit. Kolmast' jo koitteliit tässä, ne kohta tänn tulevat Urot, 435. Molemmat Ajacet, ja se kuuluisa Idominéus, Ja ne molemmat Atreidit, ja Týdeon uhkia poika; Lienekkö heitä siitt' neuvoinut yksi tietävä Noita, Vaan lie heit' kehoittaneet ja yllyttäneet omaat mielet". Hänelle vastais ja sanoi, se rautlakinloistava Hektor: 440. "Tämäkin kaikki huolen mull tekööpi, vaimo; mutt enemp' Ma pelkään Troijan miehii, ja hamehenkantavii vaimoi, Josma kuin pelkuri painuisin poisi tappelluksesta: Luontoinkaan tätä ei suvaihte, sillämä Uroksi aina Opin, ja Troijan ensimmäisissä miehissä käymään; 445. Suahaksein kuultuksi isäini kuuluisan nimen ja omain. Mutta hyvinma tuotakin tiijän ja mielessäin arvaan, Että lähestyy päivä, kuin pyhäkin Ilios vaipuu, Priamos ite, ja Priamon keihiin käytetty kansa; Kuitenk en sure niin koivin tuot' Troijaisten tulevaa surmaa, 450. Ei Hekaben, eikä myöskään Kuninkaan Priamon omoo, Eikä myös minun veljeisten, jotka kyll' moneet ja uhkeet, Muahan vaipuvat ovat, vihamiestensä alla, Niinkuinma sinua suren, kosk' joku vask-vyötetty Dane Viep' sinun itkevän pois, ja lopettaa vapaus-päiväis; 455. Ja kuinsa Argossa asuva, kankaista toisellen kuvot, Ja kuinsa vettäkin kannat Hyperejast tahi Messejast, Tahtoais vasten; tok pakko kova sun tuohoonkin käskee. Sanova kerran on joku, kuin hän sinun itkevän näkee: Tämä on Hektorin vaimo, jok' soass' oil kaikista julmin 460. Troijaisten hevoisväist, jotk' tappeli Ilion ympäir. Näin, joku lausuupi kerran: ja murheisi muuttuupi uuveks, Kaivaten tällaista miestä, ett orjeutestais piästä. Peittäköön minua kuoltuain peälleini viskattu multa, Ennen kuin kuulen sun huutois, kosk' sinua vankina viijään"! 465. Puhuttu näin, niin pojan ois ottanut, paistava Hektor. Mutta lapsipa sylihin soreast vyötetyn orjan Kiänsiin parkuin, peljäten kasvoja rakkaimman isän, Peljäten paistavaa vaskee, ja jouhista hirmuista huiskuu, Jonka hän rautlakin harjasta kauheesti riippuvan näki: 470. -- Nytpä tuo nauroi isäkin rakas, ja äitikin rukka. Sievest nyt lakkinsa piästänsä puotti, se paistava Hektor, Pantua muahan sen kirkkaasti kiiltävän vasken; ja siitten Antoi hän lapsellen suuta, ja hiljasti sylissään souvatt', Rukoillen Zeustä, ja Jumaloit muitkin, hän rupeis ja puhui: 475. "Jupiter ja työ muutkin Jumalat, suvaitkoo sitä! ett Poikaini kuuluisaks tulis kuin itekkin Troijaisten joukoss'; Väkeväks voipaaksi myös, ja Ilion voimakkaaks Uroks! Että sanottais kerran, uhkiamp' on hän kuin isäns; Tultua tappeluksesta, tuokoon hän verisen eineen 480. Viha-miestänsä voitettuu; iloitkoon mielestään äiti!" Niin hään puhui; ja poikansa pani taas sylihin äiti- Rukan: joka sen otti, ja painoi poveensa vasten Itkein naurava. Mies tuon näki, ja siälitti häntä, Hyväili käillänsä häntä, ja hänellen puhui ja lausui: 485. "Kultaini, elä sie sure mun eistäin niin varsin ja paljon, Luojan tahtoa vasten, ei minua liikutak ykskään. Eihään löyvy sit' miest', joka omansa onnensa välttää, Lie hän pelkur' vai tuima, kuin kerran on moailmaan tullut. Kiännä siitt' kultainen kotiis, ja omat askareis laitak, 490. Kaiteis kuin värttänäis myöskin, ja sinun piikojais käske Toimittaa totella työnsä; sill soast' on miehillen murhe; Kaikista, liioitenk' mull', jotk' Ilioss' syntyneet ovat." Puhuttu: Hektor, moasta, rautalakkinsa otti Jouhilla pujotun: kotiinsa kulki nyt vaimokin rukka, 495. Katteli monaisten taakseen, ja vuotatti kyyneleit' kyllä. Kohta hän siittenkin tuli myös kohten kultaista kotoo Miesi-murhajan Hektorin; löysipä sisässä monta Piikoa, jotkapa kaikki hän surullisiksi myös soatti. Elävän vielä, omassa kotossa, itkivät häntä; 500. Sillä hyö piättivät kaikki, ettei hän soasta eneä Palaisi takaisin, piästyä käsist' ja kynsist' Achaijoin.

MUISTUTUKSIA JA SELITYKSIÄ.

v. 369. _Puhuttu_; Niissä eillimäisissä versyissä (joista tässä on kysymys) kerroitaan, että Héktor veljensä Párin luonna, kiiruhtamassa häntä sotaan. Sillä ajalla kuin hään tähään valmisteliin, sanoi Héktor pikimältäns juoksevansa kotiinsa, taloansa kahtomaan, ja jäähyväisiä ottamaan vaimoltansa ja pojaltansa, sillä se oli hänellen aivan tietämötöin, jos hään tästä tappeluksesta eneä palautuis jälleen. -- _Raut'lakin-loistava_ (hjelmblänkande); _Rautalakki e. Rautakypärä_ (hjelm). Tällaisia pitivät ne vanhanaikaiset, heijän peänsä peittona tahi varjona. Meijän esivanhemmat tiettivät niitä rauvasta, josta hyö myös meijän kielellä ovat _Rautalakkiloiksi_ tullut kuhutuksi; vaan Greekkalaiset valmistivat heitä vaskesta eli kuparista. -- _Héktor_ oli Kuninkaan Priámon poika, yks kauhia sota-sankari: ja kaikista Troijan sota-uroista se uljin ja tuimin, joista Homerus lauleloopi. Hään kuhtuu häntä aina _koksythaiolos_ (Rautalakilla loistava) jolla sanalla hään ymmärtää _yksi löyhkyvillä höyhenillä loistava rautalakilla varuistettu sotia_; yks Greekkalainen sananparsi, joka ej merkihte mitään muuta, kuin että hään oli _uljas ja jalo_, tahi _jalosti sotiva_.[296]

v. 371. _Andrómache_ oli Kuninkaan Eetíon tytär, ja Héktorin vaimo, kaikista Homeruksen naisista, parraain ja sivein. Homeros antaapi hänellen sen liikanimen (_epithét_) _Leukoleios_ (_kyynäspiästänsä valkoinen_), joka puhe meijän kielellämme parhaittain tulkitaan sillä sanalla: _valittu_.

v. 372. _Kans kauniisti hametun orjan_, tahi _kans pulskisti puetun piijan_; sillä tässä on puhe semmoisesta piika-orjasta, joka oli lapsen-kahtoja, t. korjaja, -- _hamettu_ t. pitkällä hameella vaatettu; sillä Greekkalaisten vaimoväki piti yhtä aivan pitkee hameen-laijaa, jota ne kuhtuivat _péplos_, ja jolla hyö kokonansa peittivät ihtensä.

v. 373. _Nasta_ (altan, balkon, öfwersta tornkransen); sillä Andrómache nousi ylimmäiseen tornin nokkaan, että hään sieltä sotaväin joukossa oisi miehensä nähnyt. Sillä hään tahtoi kuolemankin hetkellä ej olla kaukana hänestä, ja jos ej muuten, niin ies silmillänsä seurata häntä, josko hään koatui tahi voitti?

v. 374. _Kotona_ e. "huoneessa".

v. 375. _Seisoi_ e. "seisahti"; -- _Piijoilta_ merk. palvellus-piijoiltansa.

v. 376. _Hoi!_ Tässä kolmanessa nivelässä ei piek olla muuta, kuin tämä yksi sana, jonka perästä yksi _Pyrrhikon_[297] pituinen huokaus (_paus_) on piettävä, koska tällä sanalla matkitetaan yhtä huutamista tahi hojottamista.

v. 377. _Mihin on talosta tullut_, merk. "mihinkäs täst' on männyt".

v. 378. _Liekköhään_ t. "lienekköhään". -- _Luonn'_, (katkaistu -- _per apocopen_) t. "luonna". -- _Käly_ plural. _Kälyt_, dimin. _kälyiset_ ja _kälykset_, kuhutaan veljeisten vaimot keskenänsä (_Swägerskor, derigenom att deras männer äro bröder_) -- _Nato_ plur. _Natot_, ovat sisar ja hänen veljensä vaimo (_Swägerskor, derigenom att endera af dem är gift med den andras broder_).

v. 379. _Athenéija_, oli Athénen tahi Minervan temppeli; eli yks hänellen pyhitetty tylväkkö (puistikko paikka) jossa hänellen uhrattiin ja lahjoitettiin. Nuoria soreita neitoja, jotka olivat miehistä vapaat toimittivat tässä hänen palveluksensa; yks näihen joukossa oli se kaunis ja hyvänäköinen _Kassándra_, josta meijän vastapäin tuloo puhua.

v. 380. _Ihanat tyttäret_, Homerus kuhtuu heitä _éuplókamoi_, joka merkihtee _hiuks-ihanat t. ihana-hiuksiset_, skönlockiga, joill oli koreet kähärät. Vaan koska ei meijän maassa pietäk hiuksistä niin suurta lukua, kuin eteläisemmissä maissa, tyttölöihen kaunistukseksi; niin luulemme myö, ettei hyö meihin suutuk, jos heitämme heijän karvat kauniit kahtomatak, kuin myö vaan muuten kiitämme heijän kauneuttansa. -- _Suuttuneen Luojan_: Tässä ymmärretään ite Pallasta Athéne eli Minervaa, joka oli viisauen, ja myöskin soan Suojatar, ja jonka nyt luultiin olevan suutuksissa Troijaisten piälle, koska hään salli että heitä näin ahistettiin.

v. 381. _Neitsy_ (hus-jungfru) oli Greekkalaisissa yks aivan kunniassa pietty palkollinen, joka oli talon kahtoja, ja piikoisten emäntä.

v. 382. _koskassa_ t. "koskas sie"; _kiivasti_ t. "kovasti."

v. 385. _Mielyttää_ t. "lepyttää", nimittäin uhramisella ja rukouksilla.

v. 386. _Ilion t. Troija_, oli yksi aivan suuri, voimakas ja ihtensä-hallihteva kaupunki vähässä Aasiassa, joka oli soanut nimensä _Tróesta_, hänen ensimmäisestä kuninkaastansa. Hänen poikansa ja jälkeen hallihteva oli _Ilos_, jonka muistoksi, tämä kaupunki on myöskin _Ilioksi_ tullut kuhuttu. -- Tämä värsy on _liian-täyteläinen_ (hypercatalecticus), ja yhteen-lovistettava (concatenatus) seuravaisen kanssa, sillä tavalla, että se viimeinen sana _ett_, jatketaan yhteen alimmaisen versyn kanssa.

v. 387. _Danáit_, m. Greekkalaiset; Hyö ovat näin tulleet nimitetyiksi _Danaon_, Argoisten muinon entisen peä-ruhtinan jälestä.

v. 389. _Hurja_, ursinnig, utom sig.

v. 391. _Katuja_ m. kaupunkin raiteita.

v. 392. _Skaija_ kuhuttiin yksi kaupunkin porttiloista eli tulliloista, jonka tienoilla Kuninkas Laomédon oli hauvattu, joka oli ollut Héktorin Ukko vainoo. -- Kaupunkin kauhian kautta: Troija kuhutaan näin, koska se oli kauhian suuri. Muutoin oisi ehkä soveliampi sanoa "kaupunkin kauniimman kautta".

v. 394. _Andrómache_, oli itestänsä aivan varakas, sillä se oli sen rikkaan Eetion tytär, josta myös kohtakin puhutaan. Muutoin ovat sanat tässä, _jälkeen-eilimmäiset_ (hysteron proteron), sillä se oisi pitänä olla, että sen rikkaasti naitettu vaimo Andrómache tuli juosten sen vastaan.[298]

v. 395. _Eetíos_, Kilikéisten kuninkas, oli Héktorin appi -- hänen istumensa oli Thébessä, niin kuin kohta suahaan kuulla.

v. 396. _Plákoisten jynkällä mäillä. Plákos eli Plákios_ oli yksi suuri vaara-moa tahi vuoreinen maa-kappale Kilikían maassa, Lykian moa-rajoilla Aasiassa, jonka alammaisempia maita kuhuttiin _Hypoplákos tahi Ala-plákos_. Nämät loitto-moat olivat aivan viljakkaisia ja hyviä syönnemaita. _Eetíos_ joka oli kaikkein näihen valtias, piti istumensa Thében kaupunnissa, joka oil pyvätty _Hypoplákoisten_ vainiolla. -- _Jynkä_ e. jylhäkkö, puistikko, mehtänen, (skogrik)

v. 397. Tämä _Thében_ kaupunki Aasiassa, kuhuttiin jo Pliniuksen ja Aristotileksen aikana _Andromytteon_, ja sanottiin hänen ensimmäisen perustajan olleen Herkules. -- _Kilikéisten_ e. niin kuin Ruomalaiset kirjuttivat heitä _Ciliceisten_. Niin kuhuttiin ne asukkaat, jotka asuivat Kilikian maan iärellä vähässä Aasiassa, ja joista myös yks osa kuului Eetion ala. Heijän suurin piäkaupunki oli _Tarsos_ (Apostoli Paavalin syntymä-paikka). Hyökin olivat silloin niin kuin nämät muutkin vähä-Aasialaisten kansat, pienissä valtakunnissa ihtensä-hallihtevia; vaan joutuivat viimeisellä kaikki Persan vallan ala, josta hyö siitten ovat vuorotellen tulleet -- ensin Greekkalaisten, siitten taas Ruomalaisten, ja nyt viimein Turkkilaisten alamaisiksi. Heijän moakunta kuhutaan nykyisin _Karamania_, siitä Turkin sankarista _Karamanista_, joka ensin kukisti ja taivutti heitä Turkkilaisten ala.

v. 398. _Kuparilt'-suljettu_ e. "vaskelta varjeltu", varuistettu. Héktoria kuhutaan niin, koska ej ainoastaan hänen rautalakkinsa mutta myös hänen rautapaitansa (pantzar) oli kuparista tietetyt. Niin myös oli hänen kilvensä ja keihäänsä, kuin että myös kaikki hänen sotakalunsa, sekä miehen että hevoisen, vaskella vaihettu; josta hään muihen joukossa loisti ja hohtaisi kuin aurinko. Muutoin ovat sanat, tässä, niin kuin monessa muussakin paikassa, pantu (Greekkalaisten tavalla) jäikeeneilimmäisiks, johon värsyn mittaus on meitäkin vuatinut.

v. 402. Héktor kuhtui ite poikoansa _Skamándrioksi_. Muutamat ovat luulleet, että hään otti hänelle nimen, _Skámandron_ virrasta, joka Idan vuoresta, Troijan kautta laskeiksen mereen. Muutoin löytyi myöskin Troijan suapuvilla, yksi pieni kaupunki, kuhuttu _Skamandria_. Vaan Troijalaiset taas puolestansa nimittivät tätä hänen poikoansa _Astyánaksi_, joka sana heijän kielellä merkihti: _heijän Herransa ja Varjeliansa_; osottain sillä sen rakkauven, toivon ja mielisuosion, kuin Héktor ja Andrómache oli heijän syvämmiin saattanut.

v. 403. Tässäpä nyt Homerus selittää minkän eistä panivat pojan _Astyánaksi_. Sillä ehkä kyllä Héktor ei ollut heijän kuninkaansa, niin se oli kuitenkin hään joka heitä yksin oli hyvä suojelemaan.

v. 407. _Mokoma mies_ e. "kumma mies". Andrómache kuhtui miestänsä näin, koska hänen ihtesäkkiin täytyi kunnioittoo ja ylistää hänen Urhollisuuttansa isämmuatansa varjellessa; joka yhellä puolella oli vaimonkin mielestä kiitettävä; vaan toisin puolin, oli toas hänen huolimattomuutensa ihtiänsä ja omaisiansa vasten, hänen muka mielestä moitittava. -- _Sun hautaan viepi_ e. "surman sull tuottaa". Sillä vaimo näki jo eiltäpäin, että Héktorin urhollisuus piti viimeinkin suattaman häntä kuoleman pauloin.

v. 408. _Lausuva_, jollrande. -- _Siäliä_ (hafva medlidande öfer någon, warkunna sig). Tällä sanalla on tässä paikassa kahellainen merkitys, nimittäin ensin, että olla raukkailleva ja surkutteleva; ja sitten, että olla armahteleva ja lohtuttava. -- _Vaivainen_ t. "onnetoin".

v. 410. _Kaikki ne käyp sinun piälleis_. Greekkalaiset kyllä tiesivät, että jos hyö kerran saisivat Héktorin henkettömäksi, niin heillä ei eneä oisi vaikia Troijaan peästäksensä, silläpä hyö häntä aina keihäillänsä tavoittelivat.

v. 411. _Vaipua muahan_ (sjunka i stoftet) eli "kuolla".

v. 413. Tällä värsyllä on jo ensimmäisessä nivelässä yks _Anapaestos_, jonka myös sillä tavalla saisi muuttaneeksi, että kuin, joka on hänessä ensimmäinen polvi, pantaisiin loppuun eillimäisen värsyn, josta se toas tulisi liian-täyteläiseksi. -- _Äiti kulta_; Homeruksella on _potnia maeter_, joka oisi "kunnioitettava äiti", joka puheenparsi on meijän sanoin kanssa yhtä muka pitävä.

v. 414. _Achilleys_, Myrmidóneisten Kuninkaan _Peléon_ poika, oli kaikista Achaíjoisten sota-uroista, se suurin ja jaloin. Homerus kehuupi häntä erinomattain väkeväksi, urholliseksi ja jaloiltaan ketteräksi. Koska hään on Homeruksen _peä-sankari_, niin tahoimme myö tässä lyhykäisesti kerroita hänen elämäkertansa. _Thétis_ hänen äitinsä, joka ei oisi suvainut että tämä hänen poikansa, piti niin kuin ne muut suurimmat soturit sota-tiellä katoamaan, pisti häntä nuorena Stygin virtaan, tahi kasteli häntä Tuonelan kovassa koskessa, että sillä lumoja hänen ruumiista kuolemata vasten, ja vasten vihollisten nuolia ja keihäitä. Häntä koulutettiin ensin Chíron luonna, ja siitten Phoeniksen luonna; mutta sillä välillä ilmistyi Troijan sota, joka soatto häntä pois opin tieltä. Sillä koska yksi ennustaja nimellä _Proteys_ oli äitille ilmoittanut, että ehkä hänen poikansa piti tässä soassa tuleman muita kuuluisammaksi, urhollisuutensa suhteen; niin piti hään kuitenkin tässä tulla tapetuksi. Äiti joka oisi mielestänsä suvainnut pojallensa yhen pitkän, jos kohta kuulumattomankin iän, kuin suuren kunnian ja lyhyven iän, vei häntä salaissa Kuninkaan _Lykomédin_ luokse Skyron suarella, jossa häntä vaimoväin voatteissa piilotettiin Kuninkaan tyttärien ja vaimoväin seassa. Tässä annettiin hänelle toinen nimi, ja kuhuttiin muka _Pyrrhaksi_, että sillä tehäkseen häntä vielä siittenkin tuntemattomaksi. Vaan Achilleys oli yksi ihanainen ja hilpiä nuorukainen, jos häntä sen eistä tyttölöihen joukossa piettiin tyttönä, niin tulivat hyö sillä välillä kuitenkin tuntemaan hänen miehen luontoa. Sillä _Deidamia_ joka oli vanhin Kuninkaan tyttäristä -- tuli äkkiä kuormilliseksi. Greekkalaiset, jotka tietäjän _Kálchan_ puheen kautta olivat kuulleet Jumaloiltansa, ettei heijän ilman Achilleysta ollut Troijaan pyrkimistä, ehtivät häntä joka paikasta. _Odysseys_ joka vihtoin sai tästä hänen piilopaikastansa tietäkseen, kiiruhti kohta sinne häntä hakemaan. Tämä oli hänelle aivan vaikia, siitä, ettei hään tietänä mitenkä hään muista vaimoväistä piti osata eroittoo tämän tytöksi peitetyn pojan. Vaan sanotaan "ettei se eksy joka kysyy, eikä katu joka katsoo." Hään läksi sinne niin kuin kauppias, ja otti kansansa monellaisia kauppa-kaluja, jotka hään levitti sekä Kuninkaalle että hänen tyttärille ja naisväille, ja käski heijän kunkiin mieltänsä myöten ottamaan mitä hyö kahtoivat paraaksi. Näihin kaluin joukossa, oli hään myös viekastelleksensa pannut yhen miekan, yhen kilven ja yhen rautalakin. Achilleys kuin hään sai näitä nähäksensä, niin hään samassa heihin mieltyi, ja tällä tavalla ilmoitti luontoansa aivan tietämättömästi. Odysseys joka asian arvaisi, rupeis kohta poikoa houkuttelemaan kansansa. Sotaan tultua oli hään kaikista sotioista tuimin ja urhollisin, hään oli jo ilman monta muuta tappanut Héktorin apen ja lankot, ja tehnyt vihollisillensa monta muuta rauhattomuutta. Mutta koska _Agamemnon_ oli ottanut häneltä _Brisein_, yhen Phrygiläisen tytön, jota Achilleys soatuansa hyväili, suutui hään häneen niin, että hään kiänsiin soasta pois, eikä ykskään eneä ollut hyvä soaha häntä tappelukseen. Mutta koska hään sai kuultakseen, että _Patroklos_ hänen paras ystävänsä, oli tappeluksessa tullut Héktorilta murhatuksi, palaisi hään takaisin sotaan, eikä lakkanut teurastamasta, ennen kuin hään sai Héktorinkin henkettömäksi. Vaan koska hään Troíjan hävitessä oli männyt Apollo-Tymbrein temppeliin, toivottain soahaksensa _Polyksénan_, Priámon oman tyttären, avioksensa, tuli häänkin vihtoin vuorostansa surmatuksi _Párikselta_, Héktorin veljeltä, joka keihällänsä osaisi hänen kantapeähän, josta hänelle oli kuolema sallittu; koska Thétis oli pistäissänsä häntä Stygin virtaan, pitänyt häntä kiini kantäpäistä, ja sillä tavalla jättänyt näitä Stygin veillä kastamatak, ja kuolemata vasten lumoamatak.

v. 416. _Thébe, portiltains korkein_; on yks puheenparsi, joka merkihtee, että hään oli "ylpiä ja rikkauttansa pöyhisteleväinen".

v. 417. _Sillä hään kunniotti häntä_. Tätä kunniata hään osotti sillä, ettei hään ryöstänä häneltä hänen aseitansa, vaan poltti heitä hänen ruumiinsa kanssa, niin kuin tapa oli suuriin miesten peijaisissa eli moahan paniaisissa. Sillä näillä ajoilla ihmiset eivät hauanneet heijän kuolleitansa, vaan polttivat heitä, ja panivat heijän palaneet luut hautaan, tahi pitivät heitä tallella, ystäviensä muistoksi.

v. 418. _Somasti laitetut aseet_, t. jotka olivat sekä kauniisti että myös viisaasti tehtyt.

v. 419. _Kukkula_, t. "mukkula" (grafhög) merkihtee yhtä multa-kokoa, jonka ne kuollein muistoksi panettivat hauvallen. -- _Istuttvat_ lyhennetty (_per syncopen_) pitäis olla, _istuittivat_. Ne _puut_, joita hyö kasvattivat hänen hauvalla, oli _jalavia_, (almar) jotka ovat lehmuksen- eli niini-puun suvusta.

v. 420. _Aegídi_, kuhuttiin se kilpi, jonka Vulkanus sepitti Zeukselle eli Jupiterille, ja josta häntä myöskin kuhuttiin _aigiokhos_ tahi aegidinkantajaksi. Hänen _piijoillansa_, joista tässä puhutaan, ymmärretään _Oreadit_, jotka olivat henkenluontoisia neitoja, joihen luultiin asuvan vuorien sisessä, ja jotka seuraisivat Diánaa, mehillen mäntyä.

v. 423. _Jaloistaan ketterä_, t. "jalo juoksulleen, salvakas, jaloillans jättävä", joka muata salvaa. Greekkalaiset pitivät sitä yhtenä suurimmana kunniana, että voittaa toista juoksemassa; ja hyö palkihtivat aivan julkisesti, ja kunnioittivat niitä, jotka Olympin juhlilla, olivat hilpiämmät juoksulleen.

v. 424. _Roavain kouksorkaisten keskellä_ t. "Härkäin viärsiäristen", joilla on _koukuissa potkat_. _Eilipes_ (käyrä-jalka) on myös ehkä merkihtevä, "lupsittava, kavioistava, putkoava"; jostapa Tranér on Ruohtiksi kiäntänyt nämät sanat, meijän mielestämme kyllä rumasti, sanoissaan: "den fotuppswängande fänad".

v. 425. _Synkiä maita_, t. "mehtäsiä maita", e. saloja ja syvämmaita.

v. 426. _Saaliksi soanut_; sanasta sanaan se oisi "tähänkin (vankina) tuonut", nimittäin, Troijan piiritoksellen; joka puhe on piammin yhtä merkihtevä.

v. 428. Ruomalaisten _Diána_, eli Greekkalaisten _Artemis_, oli petonpyytämisen, eli mehtolan ja tapiolan Emäntä. Mutta häntä piettiin myös niin kuin Tuonelan tyttöä, kuoleman neitona, joka toi kuoleman ihmisillen. Ja koska tässä ei nimitetäk mitä erinomaista kuolemaa, niin on uskottava, että Andrómachin äiti kuoli kotonansa, luonnollisella tavalla, kuoleman vuotellansa.

v. 429. _Ainua äiti_: Perustus-kielellä on taas niin kuin 413 värsyssä _pótnia maeter_, joka sanasta sanaan, ei ou tähän niin hyvin vastoava, kuin pitäis. Sillä, koska vaimo sano, että Héktori oli yksinään hänen isänsä, niin sopii myös, että hään sanoo hänen olevan hänen ainuan _emonsa_. Että aina sanoja keäntää, vaan ej aatosta, olisi niin sopimatoin, kuin että suomentaa sen ruohtalaisen puheen _söta mor_, sanalla: _imelä äiti_.

v. 430, _Toveri_ t. "puoliso"; _Oaleksos paksakoites_ olisi Suomeksi, _kukoistava toveri_; vaan tällainen sanan-liitos olisi aivan äkkinäinen; ehkä oisi parempi jos sanottaisiin: "Olet mun veljeini myös, ja puoliso, kukkasein kulta".

v. 431. _Armahtavainen_, nimittäin vaimolleis ja lapselleis.

v. 432. _Orvoksi_ t. isättömäksi.

v. 433. _Joukkoisi_, t. sotajoukkoisi. -- _Fiikunan-mäillä_, merkihtee yhtä mäkee, jossa kasvaa fiikunapuita.

v. 434. _Salpaus_, t. "suljetus, sulku" (stängsel, pallisad, fördämning) kuhutaan semmoista paikkoa, että jos sitä kerran suljetaan, niin siitten on myös koko se paikka, josta on kysymys, suljettu ja ylinympäriltä salvattu.

v. 435. _Kolmasti_ t. kolmet kertoa. -- Ne kohta tänn' tulevat urot, t. ne urot jotkapa kohta tännen joutunnoovat. Tässä ymmärretään Greekkalaisia uroja eli sota-sankaria, joista ne merkillisimmät tässä myöskin mainitaan.

v. 436. _Molemmat Ajaset_; Hyökin olivat molemmat ennen aikana käyneet Helénoa kosioimassa. Yks heistä oli kuninkaan Telamónin poika joka Salamin suarta hallihti, ja joka oli Achilleyn setä. Tämä _Ajas_ oli serkkunsa eli nepansa kuoleman perästä, se urhollisin sota-uro Greekkallaisten sotarahvassa. Hään joutui siitten riitaan Odysseyn kanssa ja vihoissaan pisti miekkansa omaan rintaansa, josta hään kuoli. Se toinen _Ajas_ oli toas Lokreisten kuninkaan Oilein poika, myöskin yksi suuri sotia. Hään otti väkisen yheltä tytöltä, nimeltä Kassándra, Athenéijan temppelissä, Troíjoa hävittäissänsä. Tästä Pallas-Athéne kyllä kovast häntä rankaisi, sillä hään iski tulellansa (blixt), hukutti häntä, ja koko hänen laivansa, kuin se oli kotinpäin purjehtimassa. -- _Idominéus_, oli Deukalion poika, ja Kréteisten kuninkas -- ej häänkä ollut mikään maitosuu. Hään oli ite sotajoukkonsa kanssa Troijan piirittämisessä. Voitettua tätä, sanotaan että hään myrskyn tuulella, suuressa vaarassa merellä, oli tehnyt Jumaloillen lupauksen, että piästyänsä kotiin, uhrata heillen sen ensimmäisen, joka tuli hänen vastaan, kotiin tultua. Niin tapahtuipa että hänen oma poikansa, kiiruhtiin iseensä vastaan ottamaan. Kuin hään nyt tahtoi häntä teuraksensa, niin alimmaiset suuttuivat häneen, ja kajottivat häntä pois istumeltansa. Hään purjehti siitten Salentínumiin, Calábrian niemellä, perusti siihen hallituksensa, ja tuli kuolemansa perästä pyhänä pietyksi.

v. 437. _Molemmat Atreídit_. Atreys oli ollut Mysian kuninkas; hänen molemmat poikansa Agamemnon ja Menelaus ymmärretään tällä yhteisellä nimellä. Se ensimmäinen heistä oli jo silloin perinyt isänsä valtakunnan, ja se toinen oli Spártan kuninkas; hyö olivat molemmatkin Troijan soassa. Agamemnon pantiin ylimmäiseksi soan piämieheksi, koska hään kuletti sinnen isomman sotaväin; sillä hänellä oli yksinään sata alusta. Sinnen lähtiissä, hään rupeisi jo Jumaloillen uhramaan Iphigeniata, omoo tytärtänsä, että suahakseen heitä mieltymään häneen; vaan Diána pelasti lapsen hänen käsistä. Kotiin tultua voiton kanssa, ja sen kauniin suavun Kassándran, joka oil hänen paras soaliinsa, tuli hään tapetuksi Klytemnéstralta, hänen omalta vaimoltansa, joka hänen pois-ollessansa oli pitänä salavuotetta Aegistuksen hänen serkuksensa kanssa. Hyökin tulivat molemmat aikoa myöten murhatuiksi Orésteltä, Agamemnonin omalta pojalta. -- _Menelaus_, joka naimisensa kautta piäsi Spártan eli Lacedáemonin kuninkaaksi, oli se joka yllytti kaikki nämät Greekkalaisten Ruhtinat tähän sotaan, suahaksensa Troijasta pois sen kevytmielisen vaimonsa. Kuin olivat kymmenen aastaikoa sotineet, ja molemmin puolin tappaneet miehiä ja uroja, hävittäissään 24 suurta kaupunkia, niin hään tuon mielihautansa sai, jonka kanssa hään koti-tiellä viipyi vuosikausia, vieraita vesiä matkustaissa; ja kotiin tultua, kuoli viimein, akkansa viereen. -- _Tydeys_ oli Aetolian ruhtinas, häänki laitto poikaansa, nimellä _Diomédes_, Troijan sotaan. Tämäpä oli vasta yksi rohkia ja ylenannettu veitikka. Hään tappeli jo Jumaloihenkin kanssa. Sillä kuin Aenéas Vénuksen avulla piäsi hätä-käsin Troijasta pakoon, niin hään keihällänsä pisti Emoisen rintaan. Saman kokkaisen teki hän kerran Marsillenkin, jota hän mahoa vasten tyrkkäisi, että hään kyllä pani pahoja päiviä. -- Odysseyn kanssa hänen sanotaan yhessä ryöstäneen _Palládiumin_, tahi Jumalan oman kuvan Troíjasta, Athenéijan temppelistä, ja tehneen monta muuta sellaista koiruutta. Muutoin lausutaan hänestä, että hään kotiin tultuansa, ikeän kuin Agamemnon -- ja ehkä moni muu, tämän soan käyttäjöitä -- löysi vaimonsa Aegialian aivan vihelliäiseksi; sillä häänkin miehensä pois olessa, ei malttanut olla 10 vuotta ilman ukota.

v. 442. _Ma pelkeen_, on toas yks _anapaestos_, josta on muistettava mitä jo mainittiin 413:sä värsyssä. -- _Miehii ja hameen kantavii vaimoi_ (Karjalaisten puhe) t. "miehiä ja hameen kantavia vaimoja", joista on niinikkään jo puhuttu 372:sä värsyssä.

v. 444. _Uroksi t. urholliseksi_; sanan-vaihtolla (_per enallagen_).

v. 445. _Troijan ensimmäisissä miehissä käymään_, nimittäin, "tappelussa".

v. 446. _Soahaksein kuultuksi_, nimittäin, "urrhollisuutellaini".

v. 448. _Vaipuu_ t. katoa, hukkuu.

v. 449. _Priámos_ oli _Laomédon_ poika, Héktorin isä, ja Troijan kuuluisa kuninkas. Hään oli tämän kaupunnin ja valtakunnan kuuens ja myös viimeinen valtias. Poikansa tautta, joka ei hyvällä tahtonut luopua siitä häneltä poisvietetyltä _Helénasta_, joutui ukko-rukka tällaiseen pahaan katrakkaan, ja tuli itekkin viimein pois päiviltänsä, ja koko hänen valtakuntansa hävitetyksi. Sillä kuin kaikki hänen pojat jo olivat moahan vaipuneet, otti hään vihtoin pakonsa temppelin altarille, jossa häntä viholliset murhaisivat. Cíceron totistuksen jälkeen oisi hänellä ollut 50 poikoa, joista ainoastans 17 oli synnytetyt _Hekábelta_, hänen lailiselta vaimoltansa. Näistä ovat seuravaiset, erinomattain mainittavat; _Páris eli Aléxandros; Héktor, Helénos, Pollydoros, ja Deiphóibos_, joka Párin kuoltua omisti hänen vaimonsa, vaan täytyi kohta antoa häntä jälleen _Menelauksellen_, hänen vanhalle alottajallensa. -- Keihiin käytetty kansa, Ett folk kunnigt wid att föra lansen.

v. 450. _Niin kovin_, t. niin paljon.

v. 451. _Ei Hekáben_, nimittäin, "surmaa". _Hekábe_ oli _Dymantin_ -- tahi niin kuin toiset totistaavat -- Thrákian kuninkaan _Lisseon_ tytär, _Priámon_ vaimo, ja _Héktorin_ äiti. Hänestäkin oisi paljon puhuttavoo; ilman hänen jo ennen mainituita poikia, nimitetään vielä _Pammon, Polítes, Antíphos, Hippónos ja Troílos_. Tytteristä olivat _Kréusa, Laodíce, Polykséna ja Kassándra_ ne merkillisimmät.

Hään oli soan alussa lähettänyt nuorimman poikansa _Polydoroksen_ hänen lankomiehensä _Polymnestorin_ luokse, Thrákiaan. Vaan koska tämä hyvä kyty sai kuulla Troijan surullisesta hävitöksestä, murhaisi hään sekä Polydoron että myös oman vaimonsa, ja viskautti heijän ruumiinsa mereen, että hään sillä oisi olevoinaan Greekkalaisia mielittävöinään. Piästyänsä Troijaan otti _Odysseys_ Hekáben myötensä niin kuin muka vankina, ja vei häntä aluksellansa Thrákian maan rannoillen, jossa sen kuolen Achilleyn huamu pakotti häntä, että hänelle uhrata hänen oman rakkaan tyttärensä, sen rikoisan _Polyksénan_. Niin tapahtui että kuin hään rannalla pesuutti tämän Neijon ruumiin, niin tuulen-henki kuletti siihen hänen poikansakkin _Polydoron_ roaon. Nähtyä näiten molemmien lapsien onnettomuutta, tahtoi äiti-rukka peretin tainua; kuitenkin mielytti häntä vainoamisen halu. Hään houkutteli lankomiehensä yksinäisyyteen, luvaten näyttääksensä hänelle miesvainajansa salattuita aarteita. Tultua sinnen, otti hään ja muijen akkoijen avulla repäisi häneltä silmät pois piästänsä.

v. 456. _Argos_, oli yksi suuri ja kuuluisa kaupunki Achaíjassa, Greekan muassa, josta Greekkalaiset välisten ovat myöskin Argeíjiloiksi tulleet mainituiksi.

v. 457. _Messeíja_ oli yks lähe Thessáliassa, Greekkan maassa, lähes Pharsalon kaupunkia. Samaten myöskin _Hypereíja_. Héktor mieti mitenkä hänen toveri täytyi vankeuessansa käyvä muihin orjin joukossa vettä kantamaan, ja olla Greekkalaisten käskyn-alaissa, ja se oli tämä joka kävi hänellen niin haikiasti mielestään.

v. 461. _Hevois-väist_ t. ratastajoista. -- _Ympäir t. ympäri_, merk. "ympärillä." --

v. 463, _Orjeus_ (per diaerecis) t. "orjuus."

v. 465. _Viijään_ t. vietään. Näin herkeis Héktor puhumasta siitä murheellisesta ja haikiasta ajatoksesta, joka pimitti hänen mielensä, koska hään aatteli hänen puolison tulevaista onnettomuutta. Vaan koska tässä ej selitetäk mihinkä _Andrómache_ Troijan hävitessä joutui, niin tahoimme myö hänestäkin jotaik puhua. Kuin Greekkalaiset väkirynnäkkeellä tunkeksivat Troijaan, niin Héktorinkin vaimo kiäntyi heijän orjaksi. _Pyrrhos_, Achilleyn poika, jonka _Deidamia_ oli hänelle synnyttänyt sai tämänkin vaimon osaksensa. Rakastaissaan hänen mainihtevata käytöstä -- ehkä myös että lepyttää sen murhan kuin hänen isä oli Héktorin peälle tehnyt -- otti hään hänen vaimonsa avioksensa. Hään siiti hänen kanssa kolmet poikoa, _Molóssos, Píeros ja Pérgamos_, ja antoi viimeisellä sekä vaimonsa että valtakuntansa _Helénoksellen_, hänen lankomiehellensä, joka niin-ikkeen oli tullut hänen vankiksi, vaan joka nyt piäsi Epiruksen kuninkaaksi. -- Ehkä myös jokuu soisi tietäksensä miksi mieheksi Héktorin poika tuli? Kuin viholliset hävittivät Troijan, niin Andrómache oli kätkenyt poikansa, että säilyttää hänen henkensä. Vaan Odysseys löysi hänet kuitenkin piilostansa, ja viskaisi tämän lapsukkaisen tornista tantereesen, ettei tästä sikiästä pitänyt tulla Troijalaisillen turva.

v. 468. _Kiänsiin_ t. kiänsi ihtiänsä.

v. 469. _Jouhista hirmuista huiskuu_, t. "huiskua, lertua", den rysliga tagelståndaren eller tagelplymen.

v. 470. _Rautlakin harjasta_, t. "harjusta" från öfversta kammen af hjelmen.

v. 471. _Rukka_, on yks Savolainen puheenparsi jota usein sanotaan, kuin toista rukoillaan eli siälitään, ja on merkihtevä niin paljon kuin "hyvä, kultainen, veikoinen", niin myös: "poloinen, katala, rauka, kurja", j.n.e.

v. 474. _Souvatti_, e. "tuuvitti, hyssytti," wyssja.

v. 475. _Zeys_ t. _Jupiter_ oli Greekkalaisten ja Ruomalaisten suurin Jumala, se on usseen ollut meillen vastukseksi, että koska heijän Jumaloilla on monet nimet, sekä Greekkalaisia että Ruomalaisia, ottoo mikä heistä ois paras, ja jos kirjutettaisiin heitä Latinalaisten tahi Greekkalaisten tavalla.

v. 476 on liian täyteläinen.

v. 477. Tämä Héktorin toivotus, on aivan samallainen kuin vanhoin Suomalaisten, ja heijän Sankareiten (lue 461:näs sanalask.).

v. 478. _Voipa_, kämpe, starkotter. Uro merkihtee tässä paikassa, "piämies t. valtias."

v. 479. _Isä_, t. isänsä.

v. 480. _Eine_ t. saalis, byte.

v. 483. Oisi sanasta sanaan: "_Jokapa painoi sen hajuvan poveensa vasten_." Suomalaiset jotka eivät vielä ouk tottuneet että hajulla huvittaa mieltänsä, eivät taija muuta kuin olla tietämättömyyessä, haisiko hänen poveensa hyvälle vaan pahalle. Tapa oil muka eteläisissä kansoissa, hyvillä ja hajuivilla öljillä ja voiteilla voijella sekä heijän hiuksiansa kuin ruumiinsakin.

v. 485. _Hyväili käillänsä_, t. "likisteli", smekte henne med handen, nemligen om kinden.

v. 486. _Eistäin_ t. etestäin.

v. 487. _Ei liikutak minua ykskään_, t. "ei manatak manalaan ketään"; Homerus osottaa tässä että häänkin luottiin yhteen välttämättömään Luojan käytökseen.

v. 489. _Moailmaan tullut_, t. "tullut synnytetyksi." Tämä Héktorin ajatus tavataan pian samoilla sanoilla toimitettuna meijän vanhoissa sananlaskuissa.

v. 490. _Askareitais_, t. töitäis.

v. 49l. _Kaiteis kuin värttänäis_, merkihtee sekä "kankas-tuolis että vokkis"; osainen kokonaiseksi (_pars pro toto_).

v. 495. _Pujottu_, t. laitettu, smyckad, utsirad, prydd.

v. 496. _Kyyneleitä kyllä_, t. paljon kyyneleitä.

v. 498. _Miesimurhaja_, kuhutaan tässä Hektoria, koska hään tappeluksessa hakkaisi miehiä muahan martahasti.

v. 507. _Achaíjit_, merkihtee yhtä kuin Greekkalaiset. Hyö olivat soaneet tämän nimen _Achaíjan_ maasta; kahoppas v. 456.

G--nd.

TYTTÖÄ KAUNISTA KAHELLESSAIN

Sanaus.

Taivaan tyttö! huuleis on hunaja, kieleis on mettä, Suloinen suusi -- tulinen silmäisi on; Josma sun nännäiskin näkisin! ne ovat kauniimmat kaikist'; Poveini polttaavat hyö, mielyttää mieleini juur' --

G--nd.

MUISTUTUKSIA MEIJÄN VANHOISTA KANSALLISISTA SOITOISTAMME.

Koska myö kerran olemme ruvenneet perkamaan meijän omiamme vanhuksiamme, ja tarkoittanneet parempoo tietoa ei ainoastaan meijän Runomuksestamme,[299] mutta myöskin meijän vanhoin viisauesta, ja heijän muusta elämästä, että sillä saisimme vähittäin valaistuneeksi meijän omoo tarinamustamme, niin luulemme me etttä meijän _vanhat kansalliset laulamukset_[300] ovat soitostaankin aivan merkilliset, ettei siitäkin jotaik puhua; tahi myö uskotaan että se oisi ansioksi arvattava, harjoittaa ja ilmoittaa _meijän omoa vanhoa soittamustamme_,[301] sellainen kuin se vielä osottaiksen meijän vanhoissa lauluissa ja soitoissa. Sillä kansan mieli ja ajatus pitäis siinäkin ilmistyä; ikään kuin muissa hänen toimituksissansa. Tahi kansan _soittamuksen_ täytyy aina olla yksi puhkaus hänen _tunnosta_, (ett uttryck af dess känsla) ikään kuin hänen _Runomuksessansa_ puhkistuuvat hänen juohtumukset (liksom dess fantasi röjer sig i poesin).

Meijän tietäksemme ei ouk vielä ykskään ottanut hakeaksensa, sitä vähemmin harjoittaaksensa meijän Suomalaista soittamustamme; se on niin kuin meijän muutkin omat laitokset heitetty uneukseen ja pilkaukseen. Se oisi ollut meillen hauskaksemme, jos joku jo e.m. 500 vuotta siitten oisi kirjaan pistänyt meijän silloin olevaiset Suomalaiset soitot; ja se olkoon tulevillen huvitukseksi, että myö nyt tätä tehään. Mitä näihen iästä tuloo, niin on arvattava, että ne ovat vanhemmat kuin sanottiin, mutta mitenkä sitä soattaneen toistoo? --

Jos Runon _soittamus eli laulamus_ on niin vanha kuin ite _runot_, niin siinä oisi toistusta kyllä, että hyö ei ouk toisen päivän synyttämiä. Se on uskottava että _laulamus_ ei ainoastaan ouk yhtä vanhaa kuin laulun-_sanat_, mutta monta vanhempi, sillä laulamus on se piiros johon sanat suljetaan ja sovitetaan, ja koska piiros on aina vanhempi kuin mitä hänessä suljetaan, niin on myöskin runon-soitto paljoa vanhempi kuin ykskään meijän runoista. Meijän runoin ikee ei myö tiijetäk, mutta sitä myö tiijätään että Suomalaiset jo vanhoinna aikoina[302] olivat kuuluisat heijän runon laulamisesta, joihen piiroksiin heijän taikaukset ja loihtumiset siitten sovitettiin; ja että se sana _Runo_ -- joka Ruotinkin vanhassa kielessä merkihti sekä laulua, että ite viisautta, että myös näitä neniä (_de bokstäfwer_) joilla sitä toimitettiin -- on peri vanha, nehään siitä, että Odin jo sanotaan heitä harjoittanneen. Tacituksen aikana heitä jo nimitettiin Ruomissa, joka näyttää että hyö mahtaavat olla lähes 2000 aastaikoa vanhat, tahi ennen meijän vuos-lukua.

Jos sen eistä Runot on niin vanhat kuin heijän nimet; kuinka vanhat eikös siitten Runon soitot liene, jotka ovat heitä vanhemmat? Mutta siiten on toinen kysymys, jos heitä vanhuutessa laulettiin varsin sillä tavalla kuin nyt, tahi jos eivät hyö ouk ajan kululla jossakussa muuttuneet. Tämä on tietämätöin, vaan uskottava, että jos hyö oisivat muuttuneetkin, niin se mahtaa olla niin varsin vähä, ettei se meitä eksytä heijän luontoansa tuntemasta; josta myö kohta tulemme enemmin puhumaan.

Se on oppineilta jo havaittu että kielet olivat vanhuutessa enemmin runolliset (_poetiska_) ja soitollen tointuvaiset (_musikaliska, stämda för assonans, harmoni, melodi_) kuin nykyisin; että sitä myöten kuin kansa valistuu, niin sitä myöten hään kavottaa myös kielestänsä tätä vanhoo runollista luontoa, joka syntyy puhtaaksi puheeksi;[303] tahi se vaipuu olemasta yksi puhkaus[304] ainoastaan heijän tunnollensa, ja tuloo soveliammaksi toimittamaan heijän ajatuksia ja ymmärtämyksiä. Moni on sen eistä luullut, että kielet vanhuutessa hoastettiin enemmin laulamalla kuin puhumalla, tahi että ihmiset tarkoittivat kielessänsä enemmin eäntää ja sointua,[305] kuin sanoja ja puheita; ja se näyttä kyllä, kuin tämä luulo ei oisi ilman perustuksetak. Jos ei tunnetak muuta, niin tunnetaan että kaikissa kansoissa tavataan lauluja ja soitto-neuvoja (olkoon ne hyvät tahi huonot) jo kaikkiin vanhimmillakin ajoilla. Nähty on myös, ettei muut soitot mielytä sitä roakoo rahvasta, kuin ne jotka hyvin tärisee ja kiljuu heijän korvissaan, sillä heijän kuulo-aistimet ovat aivan karkeet, ja tarvihtoovat kovoa paukuttamista, ennen kuin heltyyvät. Tästä tuloo että sen valaistamattoman kansan soitto-neuvot ovat kimakkaat ja kiljuvaiset eänestään, niin kuin Ruohtalaisten _Nykkel-harppu_, Skottilaisten _Säkkipilli_, ja Lappalaisten _Rumpu_ j.n.e.; tästäpä tuloo myöskin että Suomalaiset ovat nykyisin pois-heittäneet kantelettansa, ja remputtaavat nyt pahapäiväisillä vinkuvilla viuluilla.[306] Mutta ettei vanhoina aikoina ouk ollut varsin niin, tavataan vielä heijän vanhasta kauniista soitikasta,[307] heijän vanhoista kauniista laulamuksista, ja heijän suloisesta runomuksesta.

Se on ensinnik mainittava, että Suomalaisilla on oma vanha soittelo kuhuttu _kantele_, joka jo teoltaan osottaa vanhuutta,[308] ja yksinkertaisuutta,[309] ja jota ei tavatak muualla missään. Ettei se ouk vierailta haettu, toista hänen Suomalainen nimensä, ellei sitä selitettäsik Ruomalaisten sanasta _cantare_.[310] Vielä merkillisempi on, että se on luonnostaan niin hilja- ja hellä-eäninen, että se näyttää ainoastaan olleen tehty suosioitellakseen suru-mielisiä ja ala-uloisia,[311] vaan ei iloksi roa'an talon-pojallisen rahvan, joka toistaa että kansan mieli ja luonto ei ouk ollut varsin semmoinen kuin nykyisin. Kuin nyt tutkistelemme niitä soittoja joita sillä soitettiin, niin löyvämme heitäkin ilman mitään pauhamista varsin tyynestä luonnosta, usseemmittain lauhkia-eänisiä,[312] niin kuin muka muihenkin kansoin vanhimmat laulut.

Kuin nyt tarkemmin tiijustelemme meijän vanhoa Suomalaista soittamustamme, niin havaimme että se on kahellainen; nimittäin ensinnik se joka osoittaiksen meijän vanhoissa kansallisissa lauluissa, eli se joka on soatettu sanoilla, ja joka on jo enemmin antainnaan meärättyihin eäniin (_som redan öfwergått till mera artikulierade ljud_). Nämät laulamukset, joissa sanat on jo sovitetut soittoon, tahi jossa soitto on jo ikään kuin taivuttanut ihtiänsä sanoin, luetaan muissa kansoissa kaikkiin vanhimmiksi soittamukseksi, johon hyö tutkimisellaan taitaavat tulla tietäviksi. Näihin on meijän Suomalaiset Runon-soitot luettavia. Mutta meillä on vielä yksi toinen soitto-loatu, joka on meijän mielestämme vielä vanhempi, ja jota myö sen eistä eroitamme näistä -- se on muka meijän _paimenen-soitot_. Hyö ovat niin vanhat ettei heillä eneä löyvyk sanojakaan, ja tietämätöin on, jos sellaisia on milloinkaan löytynyt.[313] Sillä hyö ovat ikään kuin syntyneet meärämättömiltä eäniltä,[314] koska eivät ouk soanneet sanojakaan heihin sopimaan. Hyö ovat nopeemmin loilotuksinna laulettavia, tahi kuin hujauttelemuksia mehässä, annettu sarvella karjallen, Karhuja kajottaakseen, ja korpiin kaikuttaakseen; vaan ei että niillä muka mielyttää miehen mieltä. Kuitenkin ovat hyö meistä varsin suloiset ja rakkaat, sillä hyö muistuttaavat meitä meijän nuoruuen iästämme, ja meijän koti-majoistamme, hyö juohuttaavat meijän mieleemme niitä aikoja jollon meluisimme kotimehissämme, ja jollon heissä kuulimme maan-kylän tyttölöihen soittavan sarvillansa, karjan kellon kaikattavan, ja korvissa koiran haukkuavan. Nämät paimenen-soitot ovat muista soitoista luettavia ikään kuin lapsillisia lausumuksia, jotka eivät ouk vielä koventuneet miehen täyvelliseen puheesen. Että paimenen-soitot ovat kaikkiin vanhimmat, ja ovat ikään kuin syntyneet ihmiskunnan lapsillisessa iässä, nähään siitä, että heitä soitetaan sarviloilla, jotka ovat ne kaikkiin vanhimmat soitikat sukukunnassamme.[315] Myö tunnemmo että ne muinoiset kansat ensin vanhuutessa olivat karjan kaitsiat.[316] Sitä luetaan jo vanhassakin testamentissa, Abelista alkain.

Myö uskomme, että jos muillakin kansoilla oisi muka tallella heijän vanhimmat paimenen-soitot, niin ne oisivat ehkä kaikki melkeen yhtäluontoisia,[317] sillä hyö ovat kaikki ikään kuin sarvessa syntyneet, ja kasvaneet näinnä yksisinnä vanhoinna aikoinna. Se on paha kyllä ettei muut kansat ouk ottaneet näistä paremmin voaria, tahi julistanneet heitä muillen, ja se olkoon luettu meillä ansiokseksemme, jos oisimme muka ne ensimmäiset jotka ottaapi heitä toimittaaksemme.

Nämät _paimenen-soitot_, jotka tässä nyt annetaan teillen, ovat Savosta kotoisin; mutta uskottava on että niitä soitetaan muissakin Suomalaisissa maakunnissa. Sitäk ensimmäisetäk[318] niin ovat toiset kaikki ylöskirjutetut Juvan pappilassa, kirkko-kylän paimenilta.[319] Se oisi toivottava, että meijän moamiehet, muissakin moan-paikoisamme, ottaisivat sen vaivan ja ylös-kirjuttaisivat niitä laulamuksia, jotka heissä ehkä vielä löytynöön. Koska minä yhestä kylästä olen yksinäini soanut näin monta soittoa, miten iso joukko eikös siitten heitä mahtaisi soaha, jos heitä keräileisimme koko Suomenniemestä. Tosi on kyllä, että iso joukko heistä on lähtenyt toinen toisestaan, ja että ne juuri vanhat ovat ehkä varsin harvat. Mutta hyö ovat kuitenkin kaikki yhteen kuuluvia ja kirjaan pantavia, koska heitä näin vanhuesta lauletaan; myö oumme heitä myöskin sen eistä tässä kirjaan pistäneet.

Koskei näillä paimen-soitoilla löyvyk sanoja, niin olen minä kuitenkin uskaltannut että joten kuten sovittaa sanoja heihin, jotta sillä paremmin heitä muisteleisimme, ja taitaisi mielessämme pi'ellä, liioitenkin koska niin harvat meijän omista soitoistamme ovat lauluiksi harjoitetut. Minä olisin kernaasti sanoissakin tahtonut tavoittaa samalaista yhtäläisyyttä ja yksin-kertaisuutta, kuin soitossakin, mutta se on ollut mullen työläs, nouattaakseni.[320] Tästä minä tahon muistuttoo, että soitossa on arvo, vaan ei sanoissa. Hyö ovat perin vanhat, vaan nämät nyt vasta tehtyt. Soitto on tässä peätarkoittamus, sanat ovat ainoastaan yksi sivu-aine (biomständighet).

Mitä toas tuloo sanottavaksi siitä toisesta soiton-loavusta, nimittäin meijän _lauluista_, eli siitä soittamuksesta, kussa jo sanat ovat soittoon sovietetut, niin sekkiin on kahellainen; nimittäin 1) _Runon soitto_,[321] ja 2) _muut (vanhat kansalliset) laulamukset_; johon nykyisempiäkin lauluja on luettavia.

Mitä _Runoihin_ tuloo, niin on jo mainittu heijän vanhuuesta, myö tahommo sen eistä ainoastaan nimittää, että ne ovat siitäkin merkilliset, että heitä lauletaan viis-neljännessä nivelessä[322] jota muuten harvoin tavataan. Heitä lauletaan nyt kahella vaihoksella,[323] vaan koska se toinen vaihos ainoastaan on yks lähtämä tahi vaihtaus[324] siitä ensimmäisestä, ikään kuin toinen sana[325] useemmittain on yksi kertaus tahi selitys siitä ensimmäisestä, niin on uskottava että heitä vanhuutessa ainoastaan laulettiin yhellä vaihoksella. Tätä teköö moni vielä nytkin, ja näin heitä tänäkin päivänä vielä lauletaan Viron-moassa, ehkä heijän soitto siellä on vähä toisellainen. Kussakin vaihoksessa (eli koko vanhassa Runon-laulussa) ei löyvyk muuta kuin kaks niveltä,[326] joista se toinen näyttää niin kuin sekin muka ois ainoastaan yksi vaihtaus siitä ensimmäisestä. Että asia mahtaa olla tällainen, tuloo meillen ikään kuin selvemmäksi jos tarkemmin tutkistellaan mitenkä heitä laulettiin. Myö havaamme silloin, että ne vanhat laulelivat nämät runot _säistämisellä_, tahi vuorotellen, sillä tavalla että kuin laulaja oli ensimmäisen sanan laulanut (joka oli soitossa, ensimmäinen niveli), niin silloin puoltaja jo kerroitti samoo sanoa, vähällä eänen viskottamisella, ja siitä syntyi nyt toinen niveli, joka lopettaa ensimmäisen vaihoksen. Kuin laulaja siitten toas alkoi laulella toista sanoo, niin se (meijän nykyisessä Runon-soitossa) alensi eäntänsä ikään kuin vastatakseen muka puoltajan puhetta, jota toas puoltaja vuorostaan kerroitteli; sillä tavalla on uskottava että toinen vaihos on ilmauntunna. Tällä tavalla nähään että tämä Runon-laulu on varsin yksinkertainen, ja että hänessä juurin-jahkain ei löyvyk muuta kuin yks ainua niveli, jota neljästi kerroitaan eli vaihetaan. Kuin nyt taas tutkistellaan tätä yhteistä niveltä, niin havaimme että hänessä juuri löytyy ne samat viijet eänet, jotka soahaan taipumaan heijän sarvellansa ja kantelellansa. Myö havaimme sen eistä, että koko meijän Runo-soitto ei ouk muuta kuin ainoastaan yks sointu näillä viijellä kielellä.[327] Olkoon tämä yksi varma toistus hänen vanhuuestansa. Ettei se ouk ajan-kululla tullut paljon muutetuksi, on siitä arvattava, että näillä viiellä eänellä ei synny monta vaihtausta, ja että se on mahotoin tehä sitä yksinkertaisemmaksi, jos tahtoisimmekin. Koska pitkät Runot ja laulut ovat monessa vuossaassa pysyneet kansan mielessä ja muistossa, kuinka kauvan eikös siitten tämä viis-eäninen sarven-soitto ouk tainut hänessä pysyä.

Nämät Runon-soitot lauletaan Suomessa monen-vaihtauksilla,[328] vaan hyö ovat kuitenkin kaikki niin yksin-luontoiset, että heissä jokaisessa hyvin tunnetaan sitä vanhoa peä-nivältä. Virossakin jossa hyö ovat nimensäkkin jo kavottaneet, ja jossa heitä nyt lauletaan muuinna lauluinna toisella nimellä, siinäkin heissä vielä tunnetan sitä heissä olevaa vanhaa niveltä.

Se _toinen loatu_ näistä meijän _vanhoista lauluistamme_, on toas luonnostaan kahellainen, nimittäin _vanhempia ja uuvempia_. Ne vanhemmat ovat usein Runoin ja paimen-soittoin tapaisia, ikään kuin oisivat ainoastaan sävältynneet heistä. Heijän vanhuutta selitetään siitäkin, että moni heistä ei ouk sen pitempi kuin kaksi niveltä kaikkiaan, ikään semmoiset pian kuin Hottentottilaisten laulut Afrikan eteläisemmässä peässä.[329] Mutta heijän nykyiset sanat ovat myöhäisempinnä aikoinna heihin sovitettunna; ussein varsin näinnä viimäisinnä vuosinna, josta hyö myöskin useemmittain ovat varsin tyhmät ja ilman arvotak. Ne toiset _nykyisemmät laulut_, jotka ovat luonnostaan toisia tykkänään kuin ne vanhat, ovat monesti aivan kauniit ja soreet eänestään, ehkä ei heissä löyvyk sitä vanhoa yksinkertaisuutta, jota tavataan toisissa, ja joka on heillen ansioksi luettava. Heissä tavataan jo yksi toinen soitto-johtaus,[330] kuin niissä vanhoissa lauluissa; heissäkin jo löytyy sekä usseemmat eänet että puol-eäniä. Meillä oisi mielessämme että aikoa myöten, maamiehillemme toimittoo nämät meijän nykyisemmätkin laulamukset, joista olemme jo koonnut hyvän joukon. Kuitenkin tahomme myö ensin harjoittoo ne vanhat; tämä oisi siitäkin tarpeellinen; että ne rupeavat jo päivä päivältä katoamaan ja hälviämään, niin että jos ei heitä nyt pysytettäis mieleemme, niin häviäisivät kuin monet muut, jotka ovat jo joutuneet hukkaan.

Moni ehkä luuloo että nämät ovat huonoja remputoksia, jotka ainoastaan huvittaa talonpojallista kansoo, ja jotka on heillen vaan ei muillen sopivaisia, ja irvistelekset ehkä näillen meijän loilotuksillen, niin kuin ovat jo ennen muka pilkaneet meijän runojamme ja meijän puhettamme. Kussakin kansassa löytyy aina tyhmiä miehiä, jotka eivät ymmärräk, että kansoin tarkempi tiiusteleminen on meijän isoin viisaus. Heijän, jotka eivät ouk tahtoneet ryvetellä suutansa Suomalaisilla sanoilla, antakaamme klaverilöillänsä koputtoo Saksalaisia ja Franskalaisia soittoja, tahi miäkitköön mieltänsä myöten muita muukalaisia veisuja. Ja kuin hyö Harakkoinna ovat sikärtävöinnään pieniin Sirkuisten tavalla, niin tahomme myö ikään kuin peipuiset meijän puistikossa lauleskella omalla kielellämme. Ne jotka paremmin arvaavat asian, ymmärtäävät kyllä, että jos ei meijän soitossa ouk niin monet ja kauniit visärrökset,[331] niin konstilliset ja komeet heläjämiset[332] kuin eteläisemmissä kansoissa, niin se on kuitenkin soma yksinkertaisuuestaan, ja synkiä sanoistaan. Ja paiti sitä, jos sillä ei oisi muuta arvoa, kuin ainoastaan että on omat, niin siinä oisi syytä kyllä häntä harjoittellaksemme: _paremp oma olkinen, kuin vieras villainen_.

(Vastapäin enempi.)

PAIMEN-LAULUJA.

I.

PÄIVÄN NOUSTESSA.

Päivä nousoo, päivä nousoo, Nouske nauat vuotehelta, Tasa-turvat turpehelta! Makoomasta, torkumasta, Parkumasta, porkumasta.

Nouske, nouske, nouske, nouske! Havujaini hautomasta, Tunkiolta tunkemasta, Etkös nousek karhun-pala, Etkös kuulek korvettava!

Jouvu, jouvu, jouvu, jouvu! Jouvuk Juovik joutuisasti, Nouse Neitur' nopiasti! Kylän-karjat jo mänöövät, Muut hyö einensä jo syövät.

Juotan teitä, uotan teitä, Hautehilla haljaisilla, Kaljoihilla kauraisilla, Joita annan sormellaini, Joita kannan korvollaini.

Ulos tuosta, -- etkös mänek Poisi! paha potkimasta, Soahviaini sotkemasta; Kolautan korennalla, Paukautan patukalla.

Puskeppas Punikki lehmäin! Taukoa härkä härnymästä, Karva-silmä karjumasta! Mitäs viivytteleit vielä, Etkös pyrik kumma, tielle!

II.

LEHMIÄNSÄ LUVETELLESSAAN.

Tulkaa, tulkaa Lehmäini tänne! :,: Petäkköhön, lepikkohon, lehtohon jo männään. :,:

Jok' on kaikki Lehmäini tiellä, :,: Vaanko liene vasikoita navetassa vielä? :,:

Kuinma huuan sarvet ja sorkat, :,: Patukat ja putikat, ja pukihit ja porsaat. :,:

Tiistik', Torstik', Perjaka, Lauker'! :,: Ilturi ja Neituri ja Sunteri ja Anter'! :,:

Peästik', Petrik', Kukkainen kulta! :,: Heluna ja Haluna ja Juhlikki, jo tulkaa! :,:

Vallik', Vyötik', Lastik' ja Karjo! :,: Tähikki ja Tuomikki ja Ristikki ja Kirjo! :,:

Moatik', Mansik', Mustik' ja muita! :,: Punikki ja Pulmikki, ja päiviä ja kuita! :,:[333]

Juolik', Juovik', suuret ja pienet! :,: Verkunat ja Omenat, ja kutka kaikki lieneet. :,:

III.

MEHTÄÄN MÄNTYVÄ.

Lehmät, lähtekee näillen maillen! :,: Teäl' on ruoka kaikellainen. :,:

Neituri, Naituri, Lehik' lehmäin, :,: Tule tänne Punik' lehmäin! :,:

Teäl' on heinät hienoisemmat, :,: Teäl' on mehät mieluisemmat. :,:

"Kortteet on korkeet korvessamme," :,: (Niin se soittaa torvessamme). :,:

Sarat ne kasvaa salossamme, :,: Maito-heinät talossamme. :,:

IV.

KEOLLA.

Kosket pauhaavat, Linnut laulaavat Kauniilla eänellä keväillä; Kaikk' on somat, Kaikk' on koriat, Mitäpä keolla käveillä. Lähet leikkyyvät, Lehet leikkiivät, Kukiin on iloinen itestään. Kukat kullassa, Maot mullassa, Tuntoovat tulen jo sisästään. Tulkaa veikoiset! Suomen Neitoiset Kauniiksi peätäns jo kauristaa, Kukkiin sankoilla, Ruusun pannoilla Tahtoovat teijätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet heilyvät Heijän kauniilla kauloillaan, Tyttöin parvessa, Soitan sarvessa, Alotan päiväini lauluilla.

V.

SYVÄN-MOAN NAVOILLA.

Yksin käynmä korvessaini, Soitan suolla sarvellaini. Eik' ou toista toveria, Eik' ou kutaan kumppanina, -- Minun kultain Lehmäin -- hoi!

Vajun näihin jynkiöihin, Syvämmaihin synkiöihin; Jossa hoamut hoamuavat, Mehän-varjot vaeltaavat, -- Ite Hiisi hiiskuttaa.

Metän kultainen kuninkas, Kulta-helma, vaski-renkas, Vaeltaapi varhain näihin Tapiolan suuriin häihin, -- Pitelemään piikojaan.

Mihin jouvun paimen-rukka, Jos mun soapi vuoren-Ukko, Joka sieppaa nuoret neijot, Joka viepi vuoreen heijät, -- Vieressänsä makuuttaa.

Paha tulla paimenillen Halla-parran laitumillen, Metän miniät mänöövät, Kesä-öinä kävelöövät Mieluisahan mehtolaan.

Hiljan Hiijet hiiskuttaavat, Pillillöinsä piiskuttaavat Kuin hyö kupistansa syövät, Tahi kuin hyö leikkii lyövät Tapiolan tarhoissa.

Minä tyttö-riepu juoksen Kotihin, emäntäin luoksen, Joka kehoittaa ja kiittää, Etten pelkeis eneä niitä -- Niitä metän peikkoja.

VI.

NEIJON VALITUS.

Tule tänn' poika-rukka, Tule tänn' luoksein! Kuulet sen ketoin kukka, Jouvu tänn', juokse! Missä sinä viivytteleit, Kuin et ou siellä! Missä sinä viilettelet, Kuin et ouk tiellä! Paha on mulla, Enemmän uottaa; Paha on tulla Emäntäin luota. Empä minä luule Vissiinkään vielä, Ettäpä ne kuulee Missä mä liene; Muttama pelkeän, ett Jos hyö tietäis. Niin saisin Pahat sanat.

Tule pois poika-kulta, Tule pois vuonnain! Minä sois'n sitä sulta, Että ois't luonnain. Kussa sinä kuljeskelet, Kuin et tule tänne? Kussa sinä kuhnustelet, Kuin et tule ennen? Ethään lie männy! (Monipa pettää) Ethään sie henny Minua jättää. Kuitenkinma soisin Sinua tänne, Olisin ja oisin Niini kuin ennen. Kuules mun kultaini, Tule mun tuttuini Tyköini toas.

VII.

POIKA.

Maija parka, Maija parka, Teäll' on paras marja-paikka; Tule heitä Noutamaani, Tule näitä Noukkimaani! Kuin et kuule, En ouk millään; Kuin et tule, Ole sillään. Minäpä sinusta väliä huolin, Kuhunma muitakin muksia[334] tänne.

VIII.

VAROITUS.

Viel' on vanhemmat tässä, Viel' on siskotkin lässä; Elä tule, mun kultain! Elä tule, mun kultain!

Kuin hyö mänöövät mehtään, Kuin hyö lähtöövät lehtoon, Pistäit tyttöisi tyköön, Pistäit tyttöisi tyköön!

Ei ouk emoini tiällä, Eik' ou siskot mun peälläin, Tule pois minun poikain! Tule pois minun poikain!

Jos ois viekurit vielä, Jos ois tieturit tiellä, Pistäit piiloon, ja outa, Pistäit piiloon, ja outa.

Kuinma sarvella soitan, Kuinma torvella koitan, Tule silloin mun luoksein! Tule silloin mun luoksein!

IX.

VASTAUS.

Jopama kuulen, Jopama luulen, Että hyö mäni pois, Mänivät muullen. Neitoisein! Veikkaisein, Kohtama tulen.

X.

KAIPAUS.

Missä liene Neitoiseeni, Tyttö-rukka, kaunoiseeni! Kuin ei kuulu Lehmän luulla Tuolla suolla pullittavan. Eikä tässä Metähässä Pukin sarvella ouk lässä; Jolla soitti, Jolla voitti, Minun syväntäini koitti.

Kuules kultain, Hyvä Tyttö! Tyttö-rukka, kaunis Tyttö! Mielen hauto, Mielen kautto, Mielen vietto, nuori Neito! Etkös ennee Tule tänne, Sinun poikais poveen lennä? Etkös juoksen Tule luoksein, Kuinma huuan nimeis vuoksen?

Muistan muilon Kuin mun huiluin Käissäin soitti: luilun, luilun. Kuin myö äsken Kahenkesken Istuittimme kukkiin keskell'. Neitoiseini Sylissäini Pitelin, ja vieressäini; Kuiskuttelin, Huiskuttelin, Muinoisia muistuttelin.

Pientarilla Pienoisilla, Usein oltiin leikkisillä; Lepikossa, Lehikossa, Usein käytiin karpalossa; Mutta marjat, Että karjat Saivat piteä omat rauhat. Meill' oil muuta Suloisuutta, Annoim' toisillemme suuta.

Talvisella Tanterella Lennättimmö hevoisella, Mäkilöillä, Rekilöillä, Päivihillä että öillä. Syksy-seällä, Luikuin peällä Kirjuttelin nimeis jälle. Kuin ma luistin, Kättäis puistin, Kaikki vielä juohuu muistiin.

Niinpä vielä Juohuu mielein, Kuin ma mänin munnain[335] kieiltäin Sinun luokseis, Sinun vuokseis Viivyn monta kertaa tiellä. Kovan toran, Pahan loran, Viimein vihan sain, ja porun; Toisin' itkin Päivän pitkän Kyyneleitä kyllä kitkin.

Vaan kuin ilmiin Sain sun silmät, Niin ne pyyhkäis murheen pilvet; Huolet heitin, Murheet päitin, Juoksin luokseis, nuori neitin! Vaan ei ennee Sinne männä, Kaikki uneuhtuu jo häneen! Ajat muuttuu, Päivät puuttuu, Miehen mieli yksin juuttuu.

Nyt ma tuolla Karjan suolla Hiihän Hirviä, mun luolain; Nytmä tässä Metähässä Koatan Karhuja pesässä; Jossa muilon Minun huiluin Soitti somast luilun, luilun. Jossa ennen Ilman kennen Tietämätäk, tulin tänne.

Nyt ma laitan Laivat, taitan Roso-honkia salossa; Nytmä kaivan Suot, ja raivaan Ruma-murtoja palossa. Pellot, huuhat, Niityt, luhat, Mielein turmeloo jo tuhat'; Yöt ja päivät, Ruuat, leivät, Kaikk' ne rakkautein veivät. (yks eäni, kaukana) "Kahet kuitenk' rakkaat jäivät."

Mitäs kuulen? (eäni, matkan peästä) "Tulen, tulen!" (Poika, toas) Täss on taikaus ma luulen. -- Kuka siellä? (eäni, lähempänä) "Vielä! vielä! Yksi ystävä on tiellä." Poika: Korvat että Silmät pettää, Peloittaapi koko mettä! Tyttö: "Tuo on multa" Poika: Tuo on sulta! Tyttö: Poika: "Poika-rukka"! -- Tyttö kulta!

XI.

TOIVOTUS.

Kuules mun kultaini, Ainua armaini, Nyt on Maikki marjassa, Lehmäin on karjassa, Yksin nyt uotan, Ja toivon ja luotan, Ettei mun sormeini soittaisi suotta. Voi minun kultain Kuin katoisit kauvaks, Viivyt niin viikon, kuin oisit hauvass'; Keännä siitt' jälleen, Ja jouvuppas välleen, Tule mun tuttuini tyköini jälleen!

Halata soisin, ja Antava oisin Suloista suuta, niin Paljon kuin voisin. Antaisin suuta, Ja antaisin muuta, Kuin sa tulet tänne kuin huiluini huutaa; Mansikat marjain, Ja koirain ja karjain Kaikki ma annan, ja sinullen tarjoon. Juustot ma annan, Ja kannulla kannan Makiamman maijon, kuin pöyvälle pannaan.

XII.

LAMPAAN PAIMENET

Laulan minä Lammastaini, Huikkaan vähän verran; Vuonistakin vuohistakin luilottelen. Lausun minä laumastaini, Pukistakin kerran; Kauristakin kaunihisti pulloittelen. Vuonnaat on villaiset, moatiaiset, Pukit ei milloinkaan! Vaan kaikki karvahaiset.

XIII.

Minä laulan laumastaini, Minä lausun lammastaini: Niit' on monta karjassaini, Niit' on monta parvessaini

Valkoiset on Vuohet meijän, Valkoiset on vuonnat heijän; Mutta muihen halpaisemmat, Mustat, muihen valkoisemmat,

Meijän ovat villaisemmat, Meijän ovat viljaisemmat, Kuin on muihen tarhoissansa, Kuin on kuihen karjoissansa.

Vielä muistan, muikiasti, Hukka huusi huikiasti: "Suolla käyvät paistit meijän Tuolla käyvät kaitset heijän.

"Peästa paimen lampaan-vuonna Kävelemään korven luonna, Anna käyvä vuohet tuolla Mieltens' myöten rahka-suolla.

"Kyllä myö heit' suojelemme, Huoleheisi huojelemme: Ettei sull' ouk huolta heistä, Muillen muka murhe näistä."

Paimen lausui: "Roito-rukka, Elä tuosta huoli Hukka! Sull' on suru suuhustaisi, Murhe muusta ruuastaisi.

"Etkös lähek poisi, ennen Kuin ma käsken Koirain tänne, Kyllä Musti opettaapi, Lausujaisi lopettaapi."

Susi juosta kiiätteli, Viitoi myöten viiletteli, Tuonek toisten karjan-maillen, Kuin ei käynyt tässä laillen.

XIV.

ILTA-LAULU.

Soittelen suolla, Tojotan tuolla; Lehmät ne lepäävät lehossa, Viikonpa viipyyvät mehässä. -- Maillen päiväni mänööpi, Ilta ilmankin tuloopi; Missä lempo, lie nyt lehmät! Kussa käynöön kulta-kynnet, Kuin ei kuuluk karjaini. --

Kellot jo kuuluu, Lehmäini tulee! Tulkaa tunne roavas-raiskat, Lehmäini lähtekee kotiini! Kylpy jättääpi kotona, -- Jos etten jo jouvuk junnoon Niinmä heitän teijät tänne, Enkä huoli teistä ennee, -- Mänkee siitten, mihin määt'n! --

Torstik jo tulee -- Kukkainen, kuule! Mutta Mustik -- kurko tiennöön! Entäs Lehik -- missä liennöön! Kirjo kiiruhteles tänne! Tiistikki jo tuli ennen. -- Neiturii ei nävyk vielä -- Jop' on karjain kaikki tiellä! -- Härkä mullika on pois.

XV.

PÄIVÄN-LASKUSSA.

Päivä mänöö maillen, Päivä mänöö maillen, Keäntäkete kotiin jo! Keäntäkete kotiin jo!

Käki lensi kuuseen, Käki lensi kuuseen, Minä lähen kylään jo! Minä lähen kylään jo!

Kalat uivat rantaan, Kalat uivat rantaan, Minä lähen kotiin jo! Minä lähen kotiin jo!

XVI.

LEHMIÄNSÄ HUUTAISSA.

Se Kirjo! se Karjo! Se Kirjo! se Karjo! Se viisas Viikunaani! Se harmoo Halunaani! Tulkoo vasat varvikosta, Haja-sarvet hoavikosta, Metästä metiset kynnet, Jotk' on joukost' erehtynneet!

Se Mansik! se Mustik! Se Mansik! se Mustik! Se oma Omenaani! Se vieras Verkunaani! Paimenet jo koitteloovat, Sarviansa soitteloovat, Soahakseen karjan kotiini Kulta-kahleisihin kiini.

XVII.

KOTIIN TULLESSA.

Jo tuleni kotiini, Jo tuleni kotiini, Onko mutti[336] keitettynnä? Onko huttu heitettynnä?

Jo tuleni kotiini :,: Onko kyrsät kypsettynnä? Voita silmään pistettynnä?

Jo tuleni kotiini :,: Onko leivät laitettunna? Lampaan lihat paistettunna?

Jo tuleni kotiini :,: Onko sauna joutumassa? Onko vastat hautumassa?

Jo tuleni kotiini :,: Onko mulle vuue tehty? Makuu-paikka valmistettu?

-- -- --

Tupahani tultuani, Emäntäini kultahani Paipattaapi paimenillen: "Viikon viivyit laitumillen!

"Jop' on huttu suuhun syöty, Voit ja maijot yhteen-lyöty: Lapset soaneet kakkaroita, Tuos on sullen kannikoita!" --

Lampaastaan on lihan vieneet, Ite paistihinsa syneet; Mullen tuotiin -- ilman muita Kalan muruja ja luita.

Niinpä kävi paimen rukka, Tulin kotiin varsin hukkaan, Nälässä ja uuvuksissa Nukuin viimen uunihissa.

XVIII.

KOTIIN TULTUA.

Avoappas oveaisi muorini kulta, :,: Nyt on karjain kaikki tässä, emäini kulta.

Missä liene piijat? kuin ej lypsetäk karjoin. :,: Missä lienöön lapset? joillen antaisin marjain.

Minä olen kaiken päivän mehässä moanut, :,: Leheksiä leikellut, ja sarojakin soanut.

Vastoja on viisi kuusi, jotk' olen tehnyt, :,: Tuonek panin pankon peälle, jokos olet nähnyt?

Viis' oil mulla virsua, ja tuoht' ois'n tuonnut :,: Mutta kaikki katoisi, ja konttikin on puonnut.

XIX.

LOPPU-SANAT.

Kiitos olkoon, kiitos olkoon! Jumalallen kiitos olkoon! Ett' on karjain kaikki tässä, Eikä ykskään metehässä. (Paimenetpa niin.)

G--nd.

TAPPELUS-LAULU.[337]

Sota on syttynynnä, Linnat on piirittynnä; Rauhat on purettunna, Rajat on murettunna; Miehet mänkee sinn', johon teitä tarvitaan!

Joutuke pojat välleen, Noutake maitanne jälleen; Miesten miekoja myöten, Viha-miestänne lyöten, Miehet, mänkee sinn'! -- jopa teitä tarvitaan.

Pyssyt jo laukiavat, Tykit jo paukahtaavat, Kassarat heiluu käissä, Rauvatut lakit päissä; Miehet tehkee työ, mitä teiltä voaitaan!

Viholliset tuolla, Rypäilöövät suolla; Pelkeävät meitä, Mutta emme heitä. Miehet, malttakaa -- vielä heitä tavataan!

Hakkaa hyväst' heitä! Nakkaa poikki päitä! Jotta suonet rippuu, Jotta suolet tippuu, Miehet muistakee mitä teiltä voaitaan!

Lyö! niin kaulat katkii, Lyö! niin kalvat ratkii, Lyö, ett' luut ne luskaa! Lyö, ett' rustot ruskaa! Miehet, seälii heit' jotk' on teijän armossa!

Jopa ne karkoavat, Huutaa ja parkuavat, Juoksoovat kaikki korpeen, Saroihin ja kortteih'n; Miehet, tulkaa tänn', että teitä kostellaan!

Urot ootten uljaat, Suomen parhat sulhat! Autuas ja ankar', Suomen suurin sankar' Tule sinä tänn', että sua siunataan!

Tulkee meijän syliin! Tulkee meijän kyliin! Tulke vaimoin kuohmiin! Tulke lasten suojiin! Suomalaiset kaikk', työpä meijän kunnia!

G--nd.

JUOMA-LAULUJA.

Yöllä, päivät jatketaan; Virsillä, vähät oluet.

(Suom. sanal.)

Se on merkillinen, että ehkei mikään moailmassa ouk tullut niin paljon lauletuksi, kuin _viina ja rakkaus_, niin häistä ei mainitak niin mitään meijän vanhoissa Suomalaisissa Runoissamme. Niistä monesta, jotka olen jo käsittänyt, en ole löytänyt yhtään, joka puhuisi varsin rakkautesta tahi viinasta.[338] Mika lie syy siihen? Totta hyö eivät tunteneet sitä korkeampata henkellistä rakkautta,[339] ainoastaan sitä luonnollista; (heijän käytös vaimojansa kohti, on tätä toistava). Ainoastansa henkellinen rakkaus sytyttää juohtumuksemme ja ajatuksemme; se luonnollinen nosteloo vaan luontoamme ja himojamme. Samaten rakastivat hyö viinoa hänen luonnollisen mavunsa tähen (niin kuin on roa'an kansan tapa), vaan ei että sen lepyttämisellä soveltua ystävälliseen joukkoon. Hyö halaisivat sitä juuaksensa, vaan ei nautitaksensa. Tästä tuloo, että Suomalaiset vielä nytkin heijän juominkiloissa nouvattaavat sen tavan, että innolla ja kiivauksella juua, ikään kuin joisivat uhalla. Heijän mieli ja luonto eroittaa heitä tässäkin monesta muusta. Hyö ovat pikaisia ja ruttoluontoisia, Ruohtalaiset taas tyyni-tapaisia ja vähään tyytyväisiä. Ne taitaavat puolen tunnin istua ja iloitella yhtä lasia lipittäissään, kastellessaan noukkansa usein, vaan vähäisen kerrallaan; sillä välillä toas pakinoivat ja lauleloovat. Suomalaiset juovat harvoin, vaan silloinkin -- täysiä lasia. Ruohtalaisissa kuullan rauhallista puhetta ja lausuamista; Suomalaisissa ussein reuhoamista ja telmämistä, milt' ei riitoja ja tappeluksia. Ei että harjoittaa juomista (sitä harjotetaan jo liiaksikin) mutta että tarkoittoo yhtä hiljaisempata ja rauhallisempata huvitusta meijän juominkiloissamme, olen minä viinan varaksi kirjuttanut näitä juoma-lauluja, toivoissain tehnein sitä hyväksemme, vaan ei pahaksemme.

I.

VIINA-VIRSI.[340]

(Isäntä.)

Pieppäs pikar' pivossais, Puhuk pullois luokse! Viina kiehuu kiassais, Vuahi muahan juoksee; Kaho, kuin tuo juoma-härkä Viteloopi viinan märkeä; Juokam', Juokam', Minun veljet -- juokam'!

(Vieras.)

Nyt on pulloin tyhjä toas, Ei ou mitä juuaan; Nyt on kulkkuin kuiva toas, Kunnek' toista tuuaan. Paha olla tässä hiässä! Ei ouk suussain, eik' ou piässä -- Juokam', juokam', Minun veljet juokam'!

(Isäntä toas, toisellen.)

Ota kuppi kätteheis, Elä häntä heitä; Olet seuran-pettäjä, Jos et seuraa meitä. Juoppas, juoppas juoma-ratti, Huuhteleppas huuleis, matti! Juokam', juokam', Minun veljet, juokam'!

(Toinen.)

Sep' on mulle vaikia, (Elä eneä anna)! Kuka jaksaa kaikkia Pulloi suuhun panna.

Kaikki yhteisesti:

Et ouk poika, jos et koita Että pulloaisi voittaa! Juokam', juokam', Minun veljet juokam!

(Vieraat, yhessä.)

Ite ompi isäntä Hunaja ja mettä, Joka lyö ja lisentää Viinoa kuin vettä. Kiitos olkoon monin kerran. Tuhatta tuhannen verran!

(Isäntä.)

Eip' ouk vieraassakaan syytä Joka juop', ja toista pyytää.

(yhteisesti.)

Juokam', juokam', Hyvät veljet -- juokam!

II.

JUOMA-LAULU.

(Lauletaan kuin: _Kära Doctor kom, mamseln har ondt i magen_.)

No sinä uljas miesi -- joka istut siinä, Mikä sinun nimeis? sano mullen sen! -- Tuos on sinun lasis -- tartuk siihen kiini! Pane sitä pohjaan, hyvä kultainen. Elä seästäk sit', vaan tyhjennäppäs pois! Kyll' toista välleen Saisit jälleen, Jos tuon jois't. kertaus: Elä seästäk sit', vaan tyhjennäppäs pois! Kyll' toista välleen Saisit jälleen, Jos tuon jois't.

No puhuk pullois luokse, laula lasin eäreen! Juo sun tyttöis muistiin! -- hyväillä sit' soat, Jos sa panet pohjaan, jos sa täytät meärän; Jos sa tuota hyljäät -- hyljää hään sun toas, Sillä tiijät sen, ett pettur' petetään -- Ja jok' ei ryyppää, Se on syy-pää; -- Se on hään! kertaus: Sillä tiijät sen, ett pettur' petetään -- Ja jok' ei ryyppää, Se on syy-pää; -- Se on hään! juo! juo! juo! juo! juo! (toinen) auks'! auks'! auks'!

No nyt on viina suussais, nyt on mieli peässäis, Nyt oot sinä soanut viisautta kyll'! Muista sinä vaan, ett toisill' annetaan; Ja jok' ei sitä Puolta pitä, Hään ei soa. -- kertaus: Muista sinä vaan, ett toisill' annetaan; Ja jok' ei sitä Puolta pitä, Hään ei soa. --

III.

JUOMARIN LAULU.[341]

(Tapaillemus[342] Frédmannin 58:sta kirjuttamuksesta.)

Musta on mielein, Kylmä on kielein, Surussa ompi suu, -- pling, plang! Tuskain on tuima, Kulkuin on kuiva, Murhe on vielä muu, -- pling, plang! Joka tahtoo kunniansa näyttää, Niin hään hyvin ihtiänsä käyttää, Jos hään minun pulloin pienen täyttää, -- plingeli, plingeli, plingeli, plang!

Viritän virttäin, Ihtiäin hirtän, Itkus' on ilo suur', -- pl. pl. Vaikia vaiva Kalloini kaivaa, Peätäin se serköö juur', -- pl. pl. Voi, mun veljet, veikkaiset ja veikot, Huonot ollettekin työ, ja heikot, Kuin ei löyvyk soitot eikä seikot, -- pl. pl. pl. pl.

Povessain polttaa Viina, ja oltta Halajaa minun pään, -- pl. pl. Keijuiset riehuu, Lentää ja liehuu, Minnekkäs minä mään? -- pl. pl. Voi mun sytäin, voi mun sieluin rukka! Olit muinon niin kuin Vuohenkukka; Nyt on viina saattanut sun hukkaan, -- pl. pl. pl. pl.

Mitäs ma laulan! Kuiva on kaulain, Tuokepas tänne, tuo! -- pl. pl. Jolla ma huuhtan, Suurustan suutain, Josta ma kerran juon, -- pl. pl. Hyvä lanko laita laskut täynä, Tuoppas tänne voita, leipä, säyne! Eikös siitten laulut laillen käyne, -- pl. pl. pl. pl.

Nyt mull' on mielein, Kevyt on kielein, Viina mun virkuks' tei, -- pl. pl. Jos ma nyt saisin Naisen, niin naisin, Ottaisin vaimon -- hei! -- pl. pl. Huolet huonommat ma hänell' heittäis'n, Ite viljasta ma viinan keittäis'n, Jolla murheet kaikki muka peittäis'n, -- pl. pl. pl. pl.

Pullos' on puutos, Mieles' on muutos, Isäntä kulta hoi! -- pl. pl. Missäs on maljais? Kallis on kaljais, Jota ma tuanon join! -- pl. pl. Virvoita minut viinallais vielä, Elässä tuota kultaisein kiellä, Elkätte Veikot seis'koo mun tiellä! -- pl. pl. pl. pl.

Tuhlajat tunkii, Juomarit suinkin Viereeni veteiksen; -- pl. pl. Varkaat ja vorot, Riijat ja torat Välillen veljeisten, -- pl. pl. Onnetoin ma olen tähän tullut, Viinallen ma olen tullut hullu; Hyväst' mun veljet, hyvästi mun pulloin! -- pl. pl. pl. pl.

IV.

JUOPUMUKSET ja JUONITTELEMUKSET.[343]

(Vallollinen tapaellemus Frédmannin 18:stä kirjuttamuksesta.)

Miehet ne huutaa ja huiskaa, Kukin hyö kannunsa puistaa; Juostenpa juoksoopi suista Paljasta puhasta Ruista. Tommi pa tuo oli kelpo mies, Tuopa tuopin yksin koitti; Joi niin hilpeest' ett hiukset oil hies', Ja kaikki hään juomassa voitti. --

Ryypättiin yhtä ja toista, Puhuttiin näistä ja noista, Huasteltiin maista ja soista, Juteltiinpa joista. -- Lassipa lausuupi sanoilla näin: "Täss' on kaikki _paara kara_" -- Pyöritti silmänsä pöytähän päin, Ja sanoi: _Lät laasena vara!_

Nousipa riita ja huuto, Leikistä veljekset suuttuu, Ilo se itkuksi muuttuu, Viina se kulkussa juuttuu. Yks' sitä toista nyt korvallen löi. Tuostapa kapinat kauhiat karttui; Ne jotka joivat, ja ne jotka söi, Kaikki sen tukkahan tarttui.

Ukot ne painia heittää, Puisteloo nyrkkii ja päitä; Jutteloo niitä ja näitä, Kukin puoltans väittää. Sipinpä sierammet juoksemaan jäi, Pekalta piä oli puhki ja rikki, Lassipa lausuupi sanoilla näin: Kossar vi ska tricka!

Viina se rikoillen vuotaa, Kukin hyö kannunsa tuottaa; Jotk' olit suuttuneet suotta, Toisiansa juottaa. Vuahi se valuupi parrasta pois, Viina se veljeisten viiksistä tippuu; Ne jotk' ei käyvä nyt eneä vois, Toisisak kaulasta riippuu.

Ilossaan istuivat räivät, Syötihin lihat ja leivät; Juomaan veikkoiset jäivät Kaiket pitkät päivät. Viimeinpä viinasta puutoksen sait, Ukot oil surussa, suut oli vaiti, Olvet ne loppui, ja kaljat oil kaik', Ja kukin oil rahansa paitti.

V.

TUONEN TURVA.

(Tavoittelemus Frédmannin 21:stä Kirjuttamuksesta).[344]

Niin hiihtäkämme hiljalleen, Ja jouvum' juominkista pois! Kyll' viinoa ois viljalt' viel', Niin paljon kuin myö jois. -- Vaan heitä veikko jäähyväis, Ja kiiruhta nyt kesken pois! Sill' kuolo kuontois kuoppaan veis; Niin pian kuin se sois. Jo Tuoni sinun tolhois tuo, Niin puista pulloisi, ja juo! Ja juo, ja juo, ja juo, ja juo, Niin kauan kuin hään suo.

Ja sinä nuori nauro-suu, Ja punaposki Sulhais-mies, Ja sinä vanha vaivaisuus, Joll' hauta jo on ies; -- Ja sinä, joll' on viekas kiel', Ja sinä, joll' on viisas piä, Ja sinä, joll' on vehä miel', -- Ei yks'kään tähän jiä. Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Jos tulit Luojalt' luovuiksi, Viinasta viisauttais tuot; Ja jouvut muka juovuksiin Niin usein kuinsa juot. Ja sinä Runoniekka -- hoi! Joka niin viisan virren teit; Jo kuolo kantelettais toi, Ja virttäis hautaan vei. Jo Tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Ja sinä joka suarnassais, Et oikeen opi toimella; Vaan joka soarnaat soalistais Kaikella voimalla.[345] Ja sinä, jok' et kuulla voi, Vaan viinoo liiaks' liikuttaa; Jo kuollo sullen sanan toi, Ja kirstuis kiiruttaa. Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Ja sinä meijän Tuomari, Kuin sait mun viinan sakoillen; Vaik' olet ite juomari, Ja armas akoillen. Ja sinä ruma Ruunu-mies, Sie varkaat kaikki varoitat; Vaikka sa ite kuka ties Ruunua varastat. Jo tuoni sinun tolhois tuo &c.

Ja sinä Soan-sulhainen, Joka pavossa moata sois: Kuulespa hyvä kultainen, Karaise luontohois. Ja sie kuin Tyttölöitä hait, Ja juoksit jouten kaiket yöt; Ja josta naiset nauron sait, Kuin tunnettiin sun työt. Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Ja sinä kaunis Kauppias, Jonk' suu on suloinen ja suur; Ja joka out niin laupias, Vaik' olet viekas juur. Sie olet monta pettänyt, Ja veijanut kuin kelpo-mies; Ja kunniaisi jättänyt, Kussa sa voiton ties't. Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Ja sinä jok' ett puolta piek, Kuin toista pahoin suatetaan; Ja vaikka ite syypiä liet, Jos oikeen aatellaan. Ja sie kuin oot niin kuuluisa, Ja pität kunniaisi suurr'; Ja kuitenk' kaikkein luulessa, Oot kelvotoinen juur. Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Ja sinä joka verassa, Oot ylpiä ja pöyhkiä; Ja sinä joka velassa, Oot köyhin köyhiä. Ja sinä saita, joka ois't Niin ahnas aina rahan piäll'; Tyhjennäppäs nyt kukkarois, Jo tarvitaan sa tiäll'. Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Ja sie kuin muita moittelet, Ja joka panettelet muit'; Kas nyt sun kuolo koittelee, Ja tukkee kiin sun suit'. Ja sinä joka luulla voit, Ja toisell' pahan sanan sait; Ja sinä joka kontin toit, Kas nyt sie olet vait. Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.

Ja kaikki kateet tulkaat tänn', Ja kastakaatte kulkunne; Jos teill' on vihat välillänn', Niin tuohoon[346] sulkoo ne! Vaan kunniata näytäkee, Nyt tällen talonmiehelle; Ja teijän velka täytäkee, Hyvällä mielellä! Jo tuoni teijän tolhot tuo, &c.

Myö kostelem' ja kiitämme Isäntee ja Emäntee myös, Ja vielä kerran siittenkin Myö ylistäm' sun työs; Nyt pois myö hiljain hiihtämme, Niin heitetään näin kelpo kest'; Ja viimen juom' ja kiitämme, Hyvästi nyt! -- suas täst'!... Jo tuoni meijän tolhot tuo, Sill' puistam' pulloimme ja juom'! Ja juom'! ja juom'! ja juom'! ja juom'! Niin usein kuin myö suom'!

SANAUKSIA NOSSILTA.[347]

I.

RAKKAUS.

Ei makeempoo ouk kuin Rakkaus; se tuottaapi meillen Taivaan ja moan; ja simo on sappena sill'. -- -- Niin uskoopi Nossis: se jok' ei suant Kyprilta suuta, Häntä ei tunnek: sen kukka on kavonut pois.

II.

THYMARETA.

Voi pahuus, kuin soreeks' oil tehty Thymaretan kuva! Silmästä paistaapi hyvyys ja hiljaisuus myös; Piskakin heilutti häntäns, ja katteli kuvaan, Luullen ett' häänkiin nyt entisen emänteens' näi.

MUUTAMIIN MEIJÄN MOAMIEHIIN ELÄMYKSIÄ.[348]

Kuitenk itse kuolemassa, Säilyyvät siviät miehet Eläävät erons' perästä.

_Paul Remes_.

Jokainen kunniallinen mies kunnioittaa _rehellisyyttä, kunniallisuutta, urhollisuutta, totuutta, hyvyyttä, viisautta_, tahi kaikkia niitä avuja, jotka koroittaa meitä yliten muita luotuja, yliten meijän oman tavattomaks joutuneen suvun; ja jotka kohoittaa meitä likemmäksi sitä taivaallista ymmärrystä, sitä Jumalista viisautta ja hyvyyttä, joihen osallisiksi myö olemme luovut.

Mutta koska näitä tapoja ei löyvyk itekseen, vaan ikään kuin henkemme suljettunna luonnollisissa piiroksissa, niin täytyy meijän kunnioittoo niitä miehiä, kussa tällaiset hyvät tavat osoittaiksen; ja jotka harjoittaavat heitä ei omaksi voitoksensa, vaan yhteiseksi hyvyyveksi. Sillä kuin kunnioitamme näitä ihmisiä, niin osotamme myö kunniamme niillen hyvillen tavoillen kuin ilmoittaiksen heissä, ja julistamme sillä, että myö heitä arvossa pitämme, ja itekkin tahtoisimme heitä nouattoo.

Samalla tavalla kokee joka kunniallinen kansa, että tarinamuksessansa tarkoittoo niitä miehiä jotka ovat rajuuttanneet ihtiänsä muista, hyvillä tavoilla ja käytöiksillä, ja jotka usein ilmauntuuvat ikään kuin valaistut henket sen roakan kansan seassa. Heijän elämäkerta osotetaan sen eistä muillen esimerkiksi, että sillä vaikuttaa kansan sivistymistä ja hyvistymistä.[349]

Myö olemme jo lapsuuesta alkaan, tullut tuntemaan jaloja miehiä muissa maissa, myö olemme kuulleet mainittavan mainioista ja kuuluisista Greekkalaisista ja Ruomalaisista uroista, jotka heijän ruummillisessa luonnossa piirittivät yhtä taivallista henkee; ja jotka ehkä ihmisinnä, olivat henkensä puolesta, aivan Jumalantapaisia. Myö olemme siitten vähittään tavanut semmoisia muissakin kansoissa, joihen tarinamus on tehty meillen tietyksi, mutta ei ykskään ole vielä puhunut mitään meijän omistamme; niin kuin muka ei meissä löytyisi semmoisia miehiä, joita saatettaisiin osottoo muillen esimerkiksi _hyvyytessä, rehellisyytessä, hurskautessa, urhollisuutessa_, ja muissa hyvissä tavoissa. Tästä tuloopi että myö rakastamme näitä vieraita kansoja, kussa sellaisia miehiä on löytynyt; mutta ouvoistamme ja halvenamme[350] meitä ihtiämme, koska ei semmoisia tavatak meissä. Yksi kansa joka pitää ihtensä halpana, se alentaa ihtensä päivä-päivältä vielä halvemmaksi, ja vajuu viimeisellä muihenkin pilkan ala. Että kehua ihtiänsä, on kyllä yksi kunnoton tapa; mutta että pilkata tahi polkea ihtiänsä, on vielä ouvompi. Myö tahomme seneistä nouvattaa kohtullisuutta, ja kiittää mitä meissä on kiitettävätä, ja moittia mikä on moitittava. Meijän tarkoittamus oisi, että puhuttaissa hyvistä tahi urhollisista miehistä, ottoa esimerkkimme omistamme, eikä aina turvaita muihiin vierahihin.

Paitti sitä, niin se ompi meijän suurin velvollisuus, että kiitoksella mainita ja muistossamme johtata niitä miehiä, jotka ovat vaikuttanneet hyvyyttä ja kärsinneet meijän etessämme. Se on se ainua ja vähin palkinto, jota taijamme heillen antoa; se on se ainoa kostaminen, jota hyö meiltä voativat. Sillä mitenkä myö taitaisimme ies toivoa, että meijän omat työt ja vaivat pitäis muilta tulla luetuiksi meillen ansioksemme, ellei myö ite kunnioitak ja arvele niitä miehiä, jotka ennenkin ovat hyvyyttä meillen toimittaneet. Ja koska iankaikkinen kokemus toistaa, että ne jotka ovat olleet avulliset ja auttaneet toisia, ovat harvoin tulleet toisilta autetuiksi;[351] niin myös, että ne jotka juuri enin ovat rakastaneet omiansa ja isämoatansa, ovat tulleet vähin omiltansa rakaistetuiksi, niin tahomme eroittoo meitä heijän joukosta, jotka kosk' eivät taija itek vaikuttoo jotaik hyvyyttä, niin katehtiivat ja paheksiivat muihen ansioita, ja viskoavat vettä heijän korvilleen, jotka ovat auttaneet heitä avannoista, ja nostaneet heitä kuin konnia mättähälle.

Eikös kaiken moailman tarinamus opeta meitä, että ne viisahimmat, parraaimmat ja jaloimmat miehet ovat usein tulleet eleäissänsä vihoitetuiksi, vainotetuiksi ja vahinkoitetuiksi; usein myöskin surmatuiksi. Eikös ihmiset jo niinnä vanhempina aikoina kivittäneet ennustajoitansa,[352] ristin-naulittivat Vapahtajansa, ja murhaisivat opettajoitansa, ja -- eikös vielä meijänkin ajoilla ou nähty heijän paikka paikoin ahistelevan ja hätyyttelevän oppineita ja kansan-valaistajoita?? Vasta myöhempänä, kuin ovat löytäneet näijen viattomuutta ja omoo tyhmyyttä, -- silloin vasta katuuvat käytöiksensä, ja seisoovat itkusilmin heijän hauvalla, joita ennen olivat pilkanneet ja irvistelleet. Sellainen on ihmisten luonto, ja sellainen meijän tapamme! Myö emmö tunnek hyvän-tekiäitämmö ennen kuin myö heitä kaipoamme, ja vasta heijän kuoltua kunnioittamme myö heijän nimensä, ja pystyyttelemme muka muisto-pylväitä heillen kunniaksi, että sillä ikään kuin lepyyttäisimme ja suostuttelisimme heijän varjoa.[353] Senpä tautta on moni uljas mies tullut kotonansa pilkatuksi ja isämoaltansa pois-kajotetuksi, kosk' eivät hyö siinä ymmärtänneet häntä arvossansa pitää; ja tultua muihen maihin, tavanut siinä sitä hyvyyttä ja suosiota, kuin olisivat kotona ansaineet. Mutta viisaus, hyvyys ja siveys eivät ehikkään palkoa ja palkintoa, (sen eistäpä heitä myöskin harvoin palkitaan);[354] hyö ehtiivät ainoastaan siaa, moailmassa, kussa saisivat hiljaisuuessansa ja rauhassa harjoittoo ihtiänsä, omaksi suosioksi ja ihmiskunnan hyvyyveksi.

Myö tahomme seneistä tapaella niitä miehiä, jotka ovat ennen vaikuttaneet hyvyyttä meijän moassamme, tahi jotka ovat eläissänsä muita onnistanneet ja hyvyyvellänsä tarkoittaneet hyötyttä sitä yhteistä kokonaista kansoo. Jos eivät aina ouk voittaneet tätä heijän aivotusta, vaan usseen, ehkä tyhjään yrittäneet; niin elkäämme syytäkä heitä tästä heijän tarkoittamuksen nouvattamattomuutesta, sillä heijän aivotukset ovat ainian meijän silmissämme yhtä ylistettäväiset ja kiitettäväiset; mutta suruilkamme ainoastaan, että heissä ou puuttuna sitä jaloutta ja voimallisuutta, kuin oisi tähän ehkä vaaittu, ja jota ei löyvyk meissä luonnottomasti (ylinluonnollista), ja päivittäkämme ainoastaan niitä ulkonaisia tapauksia, jotka ovat näitä heijän hyviä aivotuksia kumottaneet, ja joihen välttäminen ei käy ihmisten käsiin.[355]

Mutta ne ovat ehkä varsin harvat, jotka ovat tulleet siihen tilaisuuteen, että ovat tainneet vaikuttoo jotaik varsinaista koko kansakunnan hyväksi; meijän täytyy myös seneistä kunnioittoo heitä, jotka hiljaisuutessa ja yksinäisyytessänsä harjoittaavat näitä avuja, ja ainoastaan paheksia etteivät hyö ouk tulleet pantuiksi semmoisihin paikoin kansakunnassamme, kussa heillen oisi käynyt enemmin aikoin soaha, tällä heijän hyvällä hartauvellansa.[356]

Tästä myös tuloopi, että voaitaan _enemmin_ niiltä, jotka istuissaan ylhäisillä paikkeillansa, käyttäävät koko kansan onnea käsihinsä; ja jotka ussein taitaavat _hyvällä sanallansa_ vaikuttoo enemmin hyvyyttä, kuin kaikki muut, mahtinensa;[357] ja sitä vastoin heiltä toas _vähemmin_, jotka ovat alhaisimpana, ja josta suurin osa mateloo niin kuin maot mullassa, huoleissansa mitä hyö huomena suuhunsa pistäisivät.

Mutta niin kuin moni saattaa löytyä, joka ylhämmäisellä paikalla ei ouk vaikuttana mitään hyväksemme, niin saattaa myöskin löytyä moni, joka alaisemmalla paikalla on vaikuttanut varsin paljon kansakunnan hyväksi,[358] ja heistä luemme erinomattain Paltamon muinoista Rovastia _Joh. Cajanusta_.

JOHANNES ANDREAE CAJANUS.

Paltamon Muinonen Rovasti. Syntynyt v. 1626; kuollut v. 1703.

Pohjanmaa on aina ollut kuuluisa muista Suomen maista hänen oppineista ja ankareista Pappeista, jotka ovat siitäkin mainittavat että hyö ovat harjoittaneet omoo kieltänsä, ja tarkoittanneet tietoa omaan tarimamukseen.[359] Hyö ovat etesmänneennä aikoinna olleet ehkä ne ainuat koko Suomessa, jotka eivät ouk istuineet varsin tuppi-suunna kahellen mitenkä ajat ja ihmiset toinen toisesek perästä poisvaipuuvat. Kuin toiset torkkumalla viettel' pois päivänsä, tahi hukuttivat ikeänsä yhtätyytyväisyytessä muusta kuin omasta elämästänsä, niin hyö ottivat ajastaan tarkan vaarin ja kirjuttivat muillen muistiksi niitä merkillisempiä tapauksia niinnä päivinnä.[360] Se on heitä kuin meijän vielä nytkin tuloo kiittää, siitä vähästä tiiosta, joka on meillä meijän tarinamuksestamme, ja meijän täytyy ainoastaan surkutella, että suurin osa heijän kirjutoksista ovat jo kavonneet ja joutuneet hukkaan, tahi salataan vielä painamatak vanhoin paperien pankoissa.

Niistä jotka enin ovat näin ikuistanneet ihtiänsä, ja ansaineet että tulla meiltä kunnioitettavaksi, on epäilemätäk Paltamon muinonen Rovasti Juho Antinpoika _Cajanus_.[361]

Tämä merkillinen mies, joka oli 9:sääs Rovasti tässä pitäjässä, oli Greve Bráhin muinoisen Vouin Antti Cajanuksen poika, joka oli vapaallisesta sukuperästä, koska häntä ennen kuhuttiin _Gyllenhjerta_,[362] ja sanottiin olleen syntynyt Uuella-moalla Kyrkslön pitäjässä.

Tämä hänen Juho niminen poikansa oli syntynyt v. 1626. Hänen yksinäisestä elämästä ei tunnetak muuta, kuin että hän v. 1642, eli 16 v. vanhana, erkani Oulun koulusta ja läksi Upsalan Opistoon, kussa hään oli 6 aastaikoa. Vuonna 1648 tehtiin häntä Turussa papiksi, ja pantiin kappalaiseksi Paltamohon. V. 1659 tehtiin häntä Kirkkoherraksi ja Rovastiksi Kajanan läänissä, Salossa, Siikajoilla, Pieliksessä, Kuopiossa ja Iisalmessa. V. 1672 istui hään Herroinpäivilla _Tukhulmissa_, ja v. 1702 oli hään papin-kokouksessa Oulussa. V. 1703 kuoli hään, 76 aastaikoa ja 4 kuuta vanhana,[363] Nuoruuessansa oli hään paljon matkustannut vieraita maita. Vaimoksensa oli hään ottanut Kirkkoherran tyttären Pyhäjoelta _Anna Juhon-tyttären Mathesiuksen_, joka synnytti hänellen kaks poikoa, _Eerikki ja Juho_. Hään käytti heitä kumpaisiakiin Upsalan Opistossa. Juho tehtiin 21 v. vanhana Opettajaksi (till Professor) Turun Opistossa, ja kuoli aivan nuorra. Hänen sanotaan tehneen meijän virsi-kirjassa virren, joka alkaa: _Etkös ole ihmis parka_. Eerikki tehtiin papiksi Paltamoon. Ja hään sai kokeaksensa sitä kovaa onnea, joka ei vielä ennättänyt periä isän hyvyyttä. "Hyvyys tekiin ihmisillen uhriksi", isä pelaistiin, vaan poika tavattiin. Häntä raateltiin aivan pahasti vihollisilta sota-aikoina v. 1716-20. (lue Mnemosyne, v. 1821, Januarii månad).

Olkoon tämä sanottu _Cajanuksen_ yksinäisestä elämästä, hänen kansallisesta on enemmin puhumista. Myö taijamme kiittää häntä ei ainoastaan mainioksi papiksi, mutta myöskin verrattomaksi kansallaiseksi.

Myö neämme hänestä esimerkin, että se joka on virassansa nöyrä, se on myöskin muussa työssä tarkka ja toimellinen. Hään osottaa meillen, että se joka tahtoo vaikuuttaa hyvyyttä maailmassa, hään on mies soamaan sitä aikaan, ilman toisetakkin; tahi hään totistaa, että yksi yksinäinenkin kunnollinen mies kansakunnassamme, tekööpi toisinaan paljoa enemmin hyvyyttä ihmisissä, kuin monet autuammat ja ylhäisemmät. Sillä hään teköö ei ainoastaan mitä häneltä voaitaan (mitä hänen virkansa voatii), mutta hään teköö vielä paljon voatimatakkin, (semmoista kuin ei tule hänen virkase tehä).

Meijän täytyy seneistä ensin puhua hänen papillisista töistä, ja siitten toimittoo hänen kansallista ansiota, tahi mitä hään teki paihti viransa.

Hänen virantöistänsä emmö tunnek muuta, kuin mitä hään ite mainihtee yhessä kirjassansa annettu Turun Papin-neuoittelemuksellen siitä 9:stä päivästä Huhtikuussa v. 1698. Josta nähään että hään mainittuna vuonna oli jo 50 vuotta ollut tässä pitäjässä pappina, ja kärsinyt monta vaivoo ja vastusta, sekä vihollisilta, suurinna sota-aikoinna; kuin rauhavuosinna, omilta jumalattomilta sanan-kuulioilta. Ilman tätä oli hään 33 vuotta toimittanut Rovastin ammattia Kajanassa, Salossa, Siikajoella ja Saloisten kaupunnissa; että myös Kuopiossa ja Iisalmessa (joita silloin luettiin Viipuriin hippakuntaan). Hänen kuuluistamus-toimeuksista[364] vuonna 1696, selitämme hänen erinomattain harjoittaneen näistä paikoista pois-hävittääksensä sitä vanhoo taikausta, ja muuta turhuutta, joka vielä löytyi pakanallisuuesta. Muuta ei myö tunnetak hänen virkansa puolesta. Mutta hänen toiset kansalliset ansiot ovat monta isommat, ja ne on ne jotka ovat erinomattain ikuistaneet hänen nimensä, ja tehnyt häntä ylistettäväksi vielä tulevinnakin aikoina.

Niinnä päivinnä poiskirjuteltiin[365] sotamiehiä Kajanasta, niin kuin muistakin Suomen moakunnista; ei ainoastaan sota-aikoina, mutta myöskin rauhavuosinna, joita kuletettiin kauvaks pois vieraisiin maihin, suureksi vahinkoksi ja rasitukseksi tällen laveallen, synkälle, ja vähä-kansattullen moallen. Sillä kuin ainuat ja parahat kyntö-miehet näin vietiin muuvannek, niin heijän talot ja tilat köyhtyivät, ja joutuivat autioiksi. Esteäksensä tätä, ja auttoaksensa moa-viljelemusta[366] parempaan toimeen, puhutteli hään moa-miehiänsä, että mänivät siihen kauppaan, jotta tarjoivat ruunullen vissiä erinnäistä maksua, peästäksensä siitä pakosta, miehiänsä muka poislaittamasta; sillä muka eholla, että lupaisivat ite pitää huolta, heijän ruoan suojeloksesta. Sillä -- sekä se oli Ruunullen voitoksi, että peästä matkan takoo kulettamasta vierasta väkee tähän äkkinäiseen ja synkiäiseen moahaan, kussa heijän kostaminen oisi tullut sekä vaikeeksi että kalliiksi muonan puutoksesta, että myös varsin ilman mitään toimetak, tämen lumen ja pakkaisen vallassa, -- sekä se oli asujamillenkin evuksi, että varjelessa omia tiettyjä maita, soaha pysyä kotonansa, ja aina sillä välillä taloansa kahtoa.

Tähän lupaukseen antoivat hyö v. 1681, ja tekivät yhen kirjallisen liitoksen, joka v. 1683 ja 1686 tuli Kuninkaalla vahvistetuksi ja peätetyksi. Tämän sisällä-pito oli, että Kainunmoa tästäpäin peästättiin miehiä sotaan laittamisesta, sillä eholla, että hyö täytivät näitä 8 paikkoo;[367] nimittäin:

1:ksi, Että joka talosta tahi sauvusta ilman laillisia ja vara-laillisia[368] veroja, maksoa vuosittain ruunullen 2 talaria hopeassa, ja puoli leiviskää kapa-haukia.

2:ksi, Että aina voimassaan pitää Kajanan linnoo, ja rakentaa mitä hänen varustamiseksi tarvitiin.

3:ksi, Että sota-aikoina pitää 150 miestä linnan varaksi, ja että yhteisesti urhollisesti varjella rajansa.[369]

4:ksi, Jos löytyisi kussa talossa enemmin kuin 3 miestä, niin piti yks heistä uuestaan ottaman autioiksi jäänneitä taloja, tässä moassa, tahi likempi meren rantoo.

5:ksi, Ettei muista maista ottoo mitään karkulaisia moahansa, eikä heitä suojella ja salata.

6:ksi, Että laittoo ja voimassaan pitää valtamoantietä Säresniemen ja Oulun välillä.

7:ksi, Että tehä, ja aina voimassaan pitää, kahta hoahta (lodjor), yhen 100 Tynnörin vetävän, toisen vähä pienemmän; että niillä kulettaa tykkiä ja muonoa Säresniemeltä Kajanaan.

8:ksi, Että vanhan tavan jälkeen, kustaik talosta tuua puolen sylen kuivia puita, linnan tarpeeksi, eli maksoa 16 hopiäyriä kuparissa.

Kuin _Cajanus_ oli soanut tämän asian toimeen, niin hään toimitti toisen vielä kauniimman. Hään ei tyytynyt siihen, että hään sai pitää miehet kotona, hään tahtoi myös että hyö rauhassa piti soaha moatansa viljellä, ja tehä töitänsä rasittamatak.

Koska Kainumoa oli niistä moakunnista Suomessa, kussa ei löytynyt teitä eikä paljon kyliä, sillä talot oli harvaan toisistaan, tehtyt mehän korpeen, mihin peättyi, niin sinnek ei sota-aikoinakaan laitettu kunnolista väkee, kosk' eivät vihollisetkään tainneet isolla sota-rahvalla tässä liikua. Tämä moa heitettiin sen eistä aina itekseen, ilman turvammatak, omin neuvosiek. Tästäpä tapahtui että yksinäisiä vallattomia kokoon-liitettyitä voroja tuli joukottain Venäjän puolelta, murtaisiivat yli rajan, ja murhaisivat, polttivat ja ryöstivät kaikki mitä vaan taisivat, jolla kiiruhtivat pois omaan moahaan ennen kuin toiset ennättivät heitä vastuttoo. Vainoataksensa tätä, Kainulaisetkin liittiivät yhteen, ja palaisivat Venäjän puolelle, kussa hyö toas vuorostansa tekivät tulella ja raualla kaikki puhtaaksi. Nämät murhamiset ja ryöstämiset olivat useen julmemmat kuin oikeet tappelukset, sillä tässä ei ainoastaan tavoitettu miehiä ja miekkoja, vaan vuotatettiin viatointa verta, koska eivät seälineet vaimoja eikä lapsia; sillä joita heistä eivät tappaneet tahi alentaneet, niin veivät myötensä vieraisiin maihin. Tällä tavalla oli Kajanin maa, se jossa tehtiin kauhiimmat julmuuet sota-aikoina. Cajanus piti mielessänsä estääksensä tätä, ja hään oli mies sitäkin tekemään. Hänen ansiolla Kainulaiset näyttäävät yhtä esimerkkiä, joka on Tarinamuksessamme varsin merkillinen.

Tätä käytti hään sillä tavalla, että hään hyvällä puheellansa sai sekä täänpuolimmaiset että tuonpuolimmaiset papit että talonpojat, niin Suomalaisiin kuin Venäläisiin molemmin puolin rajoa, tekemään keskenänsä yhen liitoksen, jossa kumpaisetkin lupaisivat, että aina elee rauhassa ja ystävyyessä välillänsä, eikä sota-aikoinakaan rasittaa ja hävittää toisiaan, vaan elää suosiolla ja sovinolla. "Tapelkoon Kuninkaat jos tahtoovat, ja riitelköon hyö muka jotka ovat riitauntuneet, mutta mitä myö näissä kaukaisemmissa rauhallisissa moan-kylissä, ruvemme heihin asioihin puuttumaan. Kyntäkäämme myö peltoamme, ja viljelkäämme mehtiämme, ja elköömme surmata toisiamme ilman syytä, ja viatointa verta vuotattaa."

Koska olivat näin välillänsä tehneet tämmoisen _raja-rauhan_, niin pyysivät molemmin puolin hallituksen-suostumusta. Sekä Zaar Pietari että Koarle Kuninkas (suuret Sota-sankarit kumpaisetkin) antoi siihen suostumuksensa, ja ilomielellä peättivät yhtä asiata, joka vakuutti heijän alammaisten onnellisuutta, ja oli heillen kumpaisellenkin otollinen.[370]

Tästä seuraisi, että kuin soat hävitti ja turmeli muita Suomen maita, niin oltiin tässä rauhassa ja tyyvennössä; kuin muissa moakunnissa tappoivat toisiansa, niin tekivät tässä kauppoa välillänsä, ja elivät ystävyytessä ja suosiolla, niin kuin eivät oisik muka tienneet mitä muualla tapahtui. Cajanukselle oli se suosio tästä hänen hyvästä työstänsä, että hään näki Kainun moan vuosittain tullevan enemmin viljellyksi ja viljakkaaksi, että hänen moa-miehet siunauksillansa muisteliit hänen hyvät-teonsa, ja ettei hänen syntymä-moatansa koko hänen elinaikanansa rasitettu soan julmuuelta, eikä kostutettu veljeisten eikä vihollisten verellä. Vasta 9 vuotta hänen kuoltua purettiin Kajanin Tullariloihen kelvottomalla käytöksellä tämä rajan rauha. Sillä koska Venäläiset[371] vuonna 1712 (parraana sota-aikana) tulivat vanhan tavan jälkeen Kajanin markkinoillen, pitämään kauppoansa, niin Tullarit ottivat pois heiltä paljon sarkoa ja kankasta, josta ne olivat jo viimeisenä vuonna tulli-rahan maksaneet. Tästä keänsivät hyö takaisin, ja vainoataksensa tätä, tulivat kohta jälleen, suuren joukonsa kanssa, ja ryöstivät ja hävittivät koko kaupunkin, ja ympärin olevaisen moa-kunnan. Jota sotaa seneistä Suomessa kuhuttiin kankas-sota. Olkoon tämä sanottu Kajanista ja Cajanuksesta! Muuta ei ouk tullut meillen tietyksi _Cajanuksen_ töistä; vaan tämäkin on jo kyllä, että ansioittaa[372] hänellen kunnian, tulla luetuksi Suomen parraisten ja kunniallisten kansallaisten joukkoon.

ELIAS BRENNER.

Kuninkaallinen Linnan-Pikkupiiruttaja [373] ja Lain-istuja Kuninkaallisessa Vanhain-Säilyksessä,[374] s. 1647 -- k. 1717.

Iso-Kyrön pappilassa Pohjan-moalla, syntyi tämä mies s. 18 p. Huhti-kuussa v. 1647.[375] Hänen isä _Isak Heikinpoika Brenner_ oli Rovasti tässä Kyrössä, ja naitu _Susanna Werenbergin_ kanssa, joka oli tämän _Eliaksen_ äiti.

Tätä nuorta _Brenneriä_ koulutettiin ensin Joensuun-Kaupunkissa,[376] mutta sillä välillä, niin kuin nuon jouto-aikoina,[377] niin hänen isä opetteli häntä tuntemaan meijän kansan Vanhuksia, jotka hään ite muka oli kuullut siltä noapurissa vankeuvessa istuineelta _Messeniukselta_.[378] Kuin poika oli 15 vuotta vanha, laitettiin häntä Upsalan Opistoon tietojansa enentämään.[379] Ne kauniit aljet,[380] joita hään tässä osotti, sekä kuviin piiruttamisessa (i figur-teckning) että vanhain tiijustelemisessa (i antiquariska forskningar) yllytti sitä nyt äsköttäin asetettua Vanhain-Kootusta[381] että v. 1668 s. 18 p. Kesä-kuussa ottoo _Brenneriä_ joka kuhuttiin "_antiquitatum studiosus_" (Vanhain-oppiva) Piiruttajaksensa[382] _Staphan Bromannin_ perästä, joka nyt viskattiin virattomaksi, koska hänen kanssa ei soatu mitään aikaan. Sitä vastoin toas _Brenneriä_ kiitettiin mainioksi, "koska kaikki mitä hään teki, teki hään hyvästi". Virkoa hänellen kyllä annettiin, vaan ei palkkoa.[383]

Hään aloitteli Viran-toimituksensa sillä, että hään vielä samana vuonna piirutteli kaikki Upsalan kaupunnin vanhat jäännökset ja muisto-merkit, johon erinomattain luettiin ne vanhat hauta-kivet Upsalan Tuomio-kirkossa.[384] V. 1669 s. 24. p. Huhti-kuussa läksi hään yhessä joukossa _Hadorphin_ ja Vallan-Peä-Kirjuttajan (Riks-Kansleren) Gréve _Magn. Gabr. de la Gardien_ kanssa _Vester-Gylliin_, että siinä piiruttelemaan kaikkia vanhan-aikuisia jäännöksiä; Tästä häntä siitten laitettiin yksinään _Öster-Gylliin_, samalla asialla. Tällä tiellä oli hään piiruttanut kaikki hautakivet Linköpingissä, Vrétassa, Skéningissä, Vadstenassa ja Bjelbóssa m.m. samaten myös Skárassa, Gúdhemissa, Várnhemissa ja muissa merkillisemmissä paikoissa; joista _de la Gardie_ kuhtui häntä luoksensa Lecköiin Vester-Gyllissä, että siinä muka piiruttamaan kaikki ne Runa-kivet (run-stenar) jotka löytyi niillä säytyvillä. Jota kaikki _Brenner_ teki hänen mielen-hyväksi; ja josta palkkoa hänelle luattiin, vaan on vielä antamata. Takaisin tultuansa Tukhulmiin näistä hänen matkoistansa, joita hään omalla kustennoksella oli tehnyt, antoi hään Vanhain-Kootuksellen kaksi kirjoa, puolen arkin loajuelta, joissa hään oli kaikki nämät vanhukset piiruttanut; joista yksi sisällensä piti Vest-Göthan jäännökset, toinen Öst-Göthan.[385] -- V. 1670, s. 16 p. Heinä-kuussa sai hään Kootuksen käskyä, että lähteä uuestaan Östgötha-moahan, tiiustelemaan niitä paikkoja, jotka viimein jäivät häneltä käymätäk. Niin tapahtuipa silloin, että koska Kuninkas Koarle XI:nees, joka niinnä aikoinna oleskeliin Vadstenan suljetuksessa,[386] sai kuullaksensa että Brenner oli näillä tienoilla, niin hään lähetti häntä hakemaan. Tämän nuoren Vanhain-Kirjuttajan täytyi nyt Kuninkaansa eissä näyttää kuviansa. Siinä seisoi Suomen-poika selittävä muka suu-sanallansa taulujansa Kuninkaan kuulla, joka kiitti heitä hyviksi, ja kehoitti Brenneriä näissä hänen askareissansa. Tällä tavalla sanoopi _Gezelius_ (joka kaikissa tahtoo ylistää Kuninkastansa ja hänen Vanhain-Kootustansa) tämän nuoren Pohjalaisen ensin tulleen Kuninkaaltansa tunnetuksi. Mutta Kunink. Vallan-Säilyksen käsi-kirjoituksissa[387] ei kuuluk niin. Kuninkaallinen Runomus-, Tarinamus- ja Vanhain-Opiston Kirjuttaja,[388] Herra Opettaja Liljegrén, jonka ansiot ovat niin monet ja suuret, näissä Vanhoin selittämisessä, on enemmin tarkoittanut totuutta asiassa, kuin kunniata. Se on häntä, jota minun tulee kiittää näistä tarkemmista tievoista Brennerin elämästä, joita ei muissa kirjoissa tavatak, ja joita hään isolla huolella ja kiivauella on yhteen hakenut; ja se on hään, joka Vallan-Säilyksen kirjoissa on toimittanut asian näin: "sinä 16 p. Heinä-kuussa v. 1670 laitettiin Brenneriä Vadstenaan, että siinä tehä kuvituksia, joita näytettäisiin Kuninkaallen, kuin hään oli tänne tuleva. Kuvat teki hään siihen myöskin valmiiksi, ja niitä käytettiin Kuninkaan eissä että selittää tämän paikan merkillisyyttä.[389] Ansio luettiin tästä _Hadorphille_ (joka kulki Kuninkaan joukossa), ja Brenneriä heitettiin palkihtemata, ja piettiin arvoamatak."

Syksyllä samana vuonna, s. 15. p. Syys-kuussa laitettiin häntä Vanhain-Kootukselta Suomeen piiruttamaan tämän moan Vanhuksia, kussa ei vielä yksikkään ou heitä tiiustellut; hään läksi Tukhulmista s. 13 p. Loka-kuussa, ja tuli Turkuun s. 3. p. Marras-kuussa. (Näin luetaan Gezeliuksessa). Mutta uskottavampi on, että hään pyysi lupaa peästäksensa kotiin, pahoillaan muka koska häntä heitettiin näin arvoomatak, ja perintöän kuulustellaksensa. Että asia mahtoi olla näin selitetään siitä, että takasin tultuansa ei annettu hänelle, hänen vuosillista palkkoakaan kokonaan, eikä ollenkaan mitään matkan-kustennosta;[390] ja vielä lisäksi, niin otettiin häneltä virka sillä välillä pois, ja annettiin _Jaako Hartlingillen_. Sellainen oli hänen lähetös-palkka![391] Suomessa viipyi hään nyt perätyksin kaksi vuotta. Hään ei malttanut kauan olla kotona, sillä hänen rakkaus Vanhoja tiiustelemaan vietteli häntä ympäri moata, jossa hään ylös-kirjutti ja kokoili kaikkia, mikä oli meijän Tarinamustamme jollakulla tavalla valaiseva. -- Samana vuonna piirutti hään vielä Turun Tuomiokirkossa ne vanhat muistomerkit, jotka siinä löytyi, ja jotka kohta sen perästä Kirkon tuli-palossa mäni turmiollen. -- V. 1671 ja 1672 kävi hään monessa muussa paikassa heitä piiruttamassa.[392] Koska hänen Isä oli näillä ajoilla kuollut, niin hänen täytyi myös seisahtua kotona selvittelemään perillisten asioita. Kuin hään palaisi Ruottiin, vei hään tästä myötensä suuren soalin tiiustuksia, kirjoituksia ja kuvituksia,[393] ja antoi Kuninkaallisellen Vanhain-Kootuksellen ison joukon näistä hänen kuvituksista käsikirjoituksista ja nahka-kirjottamuksista, joita hään oli Suomessa kokoellut.[394] Pois eroitettu virastaan, rupeisi hään nyt pikku-piiruttamisella henkeensä elättämään. Mutta Vanhain-Kootus havaisi kohta itekkin että hyö _Brennerissä_ kavotti parraan Piiruttajansa ja toimellisimman miehensä; ja Hadorphinki täytyi jo ite valittoo, ettei heijän työt joutunut minnekkään laiskuuen tautta.[395] Hyö rupeisivat seneistä kiusoamaan häntä uuestaan rupeamaan Vanhain-Kootuksen palvelukseen; johon se myös suostui Vallan-Peäkirjuttajan Gréve _M. Gabr. de la Gardien_ yllyttämisellä.

Kuin Kuninkas Koarle XI:nees v. 1673 piti Vallan-tietä matkustaman (skulle göra sin Eriks-gata) niin _Brennerillen_ annettiin käskyä, olla hänen joukossansa Vanhoja muka selittämässä ja kuvittamassa. Sillä tavalla sai hään Hänen seurassansa ruuan rahatak, ja matkansa ilman maksutak. Kulkeissaan ympärin Skånen, Hallannin ja Vest-Göthan maita, piirutti hään Kuninkaallensa kaikkia Vanhuksia, joita heissä tavattiin.[396] Sillä ajalla kuin Kuninkas viipyi Malmöin kaupunnissa, laitettiin muutamia nuorukaisia hänen joukostansa Köpenhaminaan, joihen seurassa oli meijän _Brenner_. Sillä tiellä hään piirutti niitä vanhuksia, joita hään löysi tässäkin valtakunnassa. Koti-tiellä hään keäntyi tautiin Kalmarissa. Tukhulmiin tultuansa, otti hään toisen kerran jäähyvästin tästä hänen Vanhain-piiruttajan ammatistaan, ja otti toas oman pyyhikkaansa;[397] ja rupeisi nyt Rahantietomusta[398] varsin lueskelemaan. Hänen kirjoitukset tässä tietomuksessa, ovat vielä nytkin suuresta arvosta, ja osottaa yhtä laveata oppimusta. Tästä päivästä hään ei eneä tehnyt niin mitään tällen Vanhain-Kootuksellen, joka oli jo monestia heittänyt häntä vaivoistaan ja töistään kostamatak,[399] vaan rupeisi nyt ite töitänsä ulos-antamaan. Näinnä aikoina auttoi hään myös Celsiusta Helsingin Runa-nenien piiruttamisella. Kuninkas, joka nyt oli paremmin tullut tuntemaan tätä miestä, rupeisi nytkin arvoomaan hänen ansioita, mutta kuitenkin heitettiin häntä vielä 10 vuotta auttamatak. Vasta v. 1684, niin häntä tehtiin Linnan-Pikkupiiruttajaksi, perästä vanhan Fransmannin _Pierre Tignaque_, ja oli Ruohtalaisista miehistä se iho-ensimmäinen tässä toimituksessa. Hään kuvaili kaikki ne Kuninkaallisten ja muihen Valtamiesten[400] kuvat, joita näinnä aikoina laitettiin muillen vieraisillen maillen, ja joilla lahjoitettiin sekä Kuninkaita että heijän Sanan-Toimittajoitansa.[401] Näitäk toimittamata, niin hään myöskin monta vuotta oli Vapamerkin-Piiruttaja Kuninkaan Kirjutteluksessa.[402] Tässä toimituksessa mietteli hään ja Vapa-Tietomuksen vaatimuksia myöten[403] valmisteli kaikkia niiten vapamerkkiä, jotka näinnä aikoina tehtiin Vapasukullisiksi, ja piirutti heitä heijän Vapa-Kirjoihiin. Joita tehtiin aivan monta. Vielä nytkin löytyy Kuninkaallisessa Vapa-Huoneessa[404] enemmin kuin 500 Vapa-merkkiä, jotka ovat hänen tekemiä.[405] Mutta hään oli nyt jo monta vuotta harjoittanut Raha-tietomustansa, ja piiruttanut sekä puussa että kuparissa kaikki Ruotin vanhan-aikuiset rahat. Hään tahtoi omalla kustennoksellansa painuttoo tätä hänen kirjoansa, vaan sitä lupaa hänelle ei annettu, sillä _Hadorph_ juonitteli kauan tätä vastaan Valta-Kirjuttajan[406] _Lindsköldin_ kautta, joka kaikissa piti hänen puolta. Sillä oikeutta myöten, se oisi ollut Vanhain-Kootuksen asia että toimittoo sellaista kirjoa, ja olletikkin Hadorphin, joka oli heijän Kirjuttaja. Mutta mitäpä hyö taisivat, heissä ei löytynyt sellaista miestä, ja Brenneria olivatten jo suututtanneet, ettei hään eneän lahjoittanut heijän portaita toimellansa. Monta vastusta voitettua, sai hään viimeisellä v. 1686 Kuninkaalta valta-luvan[407] että yksin omalla kustennoksella painuttaa tätä hänen Raha-kirjoansa, joka ulos-annettiin v. 1691 Ruotin kielellä, ja samana vuonna myöskin Latinan kielellä.[408] Näitä näytettiin Kuninkaallen, niin kuin koitteeksi. Kuninkas kahtoi näitä niin hyviksi, että hään anto hänellen 600 taleria hopeassa vuosilliseksi apu-rahaksi,[409] siihen kunnekka avauntuis hänellen joku virka Vanhain-Kootuksessa. V. 1692 sai hään käskyn Kuninkaalta, ettei lopettaa vaan vielä harjoittaa tätä hänen kirjan painuttamista. V. 1693, s. 13 p. Heinä-kuussa tehtiin häntä Lainistujaksi K. Vanhain-Kootuksessa _Peringerin_[410] perästä, joka peäsi _Hadorphin_ jälestä Kirjottajaksi ja Vanhain-Selittäjäksi;[411] ja sai sen Kuninkaallisen armon, että piteä hänen entisen Linnan-Pikkupiiruttajan palkkansa.[412] Kuninkas joka aina enemmin ja enemmin rupeisi häneen mieltymään, makso hänellen nyt ne kustennokset joita hään oli tehnyt niissä vanhoissa kupar-piirutoksissaan, ja että kehoittaa ja keventää tämän kirjan painuttamusta ja seuramusta[413] lupaisi hään maksoaksensa ne kustennokset, jotka tähän vielä tarvittiin. -- V. 1698, s. 18. p. Heinä-kuussa annettiin hänellen myös yhks Kuninkaallinen rahan-auttamus (ett Kongl. Stipendium); ja alussa 1700 vuuen luvulla, niin häntä käskettiin aivostelemaan[414] niitä kunnia- ja muisto-rahoja, jotka lyötettiin Kuninkaan Koarle XI:nen monesta voitosta. Se on sen eistä meijän Brenneriä, jota meijän tulee kiittää niistä monista kauniista kunnia-rahoista, jotka näinnä aikoina lyötettiin, ja jotka löytyy kuvaellut Nordbergin Tarinamuksessa K. Koarle Kakstoistkymmeneesta. Tästä hänen mielen-älystä, ja muutoinkin, kostoaksensa hänen isoja ansioita ja monenvuotista palvelusta, koroitti Koarle häntä Vapasukulliseen seätyyn;[415] jota tehtiin Benderin kaupunnissa Turkin moalla, s. 10. p. Maalis-kuussa v. 1712. Brenner piti vanhan nimensä ilman muuttelematak; (häntä sisäänkirjutettiin v. 1719, niihin vapasukullisiin kirjoin N:o 1464 alle.)

Mutta nyt rupeisi jo hänen ikä loppumaan; hään oli jo 70 vuotta vanha. Hään lopetti päivänsä s. 16. p. Tammi-kuussa v. 1717, ja moahan laskettiin K. Riddarholmin kirkossa. Hänen keralla sammui tästä Kootuksen-Seurasta halu ja taitavaisuus[416] Vanhoja tiiustella, ja siinä siassa syntyi juonittelemuksia, nioittelemuksia, ja virkoin kilvoittelemuksia.[417]

Kahisten oli hään ollut naimisessa; ensimmäisen kerran v. 1676, Neito _Erengerd Stammin_ kanssa, joka kuoli 1679; toisen kerran Neito _Sophia Elisabeth Weberin_[418] kanssa, joka Oppisuutensa suhteen on tullut kuhutuksi: "den lärda Fru Brenner". Sillä hään oli ajallansa kuuluisa ympäri monta maata, sekä hänen monenkielentuntemisestaan että hänen kunnolisesta runomuksestaan. Hään sepitti laulujansa ei ainoastaan Ruohin kielellä, mutta myöskin Saksan, Frankriikin, Spanian, Italian ja Latinan kielillä, sillä taijolla, että häntä niinnä aikoina piettiin parasna Runottarena.[419] Ei ainoastaan Europassa, mutta yksinkin Amerikassa, tehtiin hänellen kiitosvirsiä, hänen nimen kunniaksi ja ylistökseksi. Jos hään oli avara laulun-töissä, niin hään ei ollut saitakaan avion-kokeissaan. Hään synnytti Elisa vainoollen viisitoistakymmentä lasta, perettä kyllä köyhälle miehelle.

Brennerin sekä painetuita että painattamattomia kirjoituksia ja piirutuksia, löytyy osittain nimitetyt kirjassa _Holmia Litterata_ p. 6, ja jälkimmäisissä, ja p. 110; osittain taas mainitut käsikirjoituksissa Kuninkaallisessa Vallan-Säilyksessä, kussa Opettaja Liljegrén on heitä tiiustanut ja ilmoittanut. Hyö ovat seuravaiset:

1) Monumenta Templi Cathedr. Upsal. Näistä ovat ainoastaan ne ennen jo mainitut P. Briitan ja hänen Isänsä hauta-kivet, kupariin piiritetyt.

2) Monumenter afritade i Öster-Göthland. Nämät säilytetään käsikirjoituksinna.

3) Monumenter afritade i Wester-Göthland. Nämätkin löytyy painamatak K. Kirjan-kootuksessa.

4) Gamble Monumenter i Stoor-Furstendömet Finlandh, affriitadhe anno 1671 och 1672 aff Elia Brennero; Ostrobothniensi. Tällä nimellä löytyypi yks osa näistä yhteen-sioittu Franskan kanteen K. Kirja-Kootuksessa; ja nimitös, kirjutettu Brennerin omalla käillä.[420] Näistä hänen piirutuksista löytyy yks toinenkin kappale irtonaisissa lehissä, niinikkään ite Brenneriltä tehty. Se näyttää niin kuin häänellä oisi ollut mielessään antoo heitä muuannek -- ehkä Turun Opiston Kirjan-Kootuksellen.

5) Monumenta Varnhemmensia. Nämät löytyy käsikirjoituksena, muihin paperien joukossa Peä-Peräänkahtojan (Öfwer-Inspektorens) Nescherin Kirjan-kootuksessa[421]

6) Nomenclatura trilinguis, et genuina Specimina colorum simplicium. Holmiae 1680, puol.

7) Thesaurus Nummorum Sveo-Gothorum Vetustus. Studio indefesso Eliae Brenneri L annorum spatio collectus secundum seriem temporum dispositus, et e tenebris in lucem protractus; painettu 1691, ja 1732, nelj.[422]

8) Gamla Danska och Norrska mynt, som utwisa dessa rikens särskildta wapen; painettu 1696, puol.

9) Afritade Gullringar, m.m. funne wid Wäst Skåne, pain. 1696. puol.

10) Comment. de nummis Svio-Goth. tam antiqu. quam modernis, ynnä monta muuta, joka tuottaa meillen valaistusta meijän pohjoisessa Tarinamuksessamme ja rahoissamme.

11) Nummophylacium s. brevis index num. Sveo-Goth. jemte många utländska konungars mynt.

12) Göthiske konungarnes, i Italien och Spanien, mynt.

13) Fordna Swea Riddare-Orden, stuckne i koppar.

14) Berömlige Swenska Mäns och Qwinnors mynt, afritade.

15) Relatio Hist. de valore monet. Vet. Sv. G. Ynnä laskettelemista (jemte uträckning) miten sakot Kunninkaan Christopherin Lain jälkeen piti 17 vuos-sa'an lopulla luettaman. Sisään annettu Lain-Toimituksellen (till Lag-Comission) s. 22 p. Marras-kuussa v. 1698. Painettu Saksan kielellä kirjassa Nettelbl. Schwed. Bibl. IV. B. ja Köhlerin Münzbelustigung 1748, s. 229. ja Ruohin kielellä Loenbomin Sw. Arkif, T. 3. s. 118. tällä nimitöksellä: Betänkande om Böters jemkande i nya Lagen, efter det myntets wärde i skrot och korn, som gängse war, då gamla Balkar gjordes.

16) Om de mynt, som lades under Slottet efter branden 1697.

17) Yksi iso joukko Vapasukullisia Vapa-merkkiä, ynnä Kuninkaallisia ja muita yksiläisiä muotoja (enskildta porträtter) joita pietään osittain alkuperänä painamatak, osittain ovat jo toisilta ulos-annetut ja toimitetut.

Brennerin kuva löytyy monessa kohassa piirutettunna, ensinnik hänen kirjassansa Thesaurus Nummor. Sv. Goth. toisessa painossa; kussa se on karkiasti eikä varsin hyvästi tehty, neljännen osan lehen loajuellen (in 4:to).[423] Tästä hään on siitten myöskin piirutettu paljon pienemmäksi yhellen kuustoistkymmenellen osan lehen loajuellen (in 16:to). Mutta se paras kuva hänestä on totta-kaikki se, joka löytyy kirkossa Mustasaaren kaupunnissa, ja joka on häneltä iheltään tehty, yhessä hänen esivanhemmiensa kanssa, yhessä muka kuvauksessa;[424] ja josta löytyy yks pikkuus[425] kupariin piiritetty. Tämä kuva, joka tässä liitetään, on tehty tästä pikkuisesta, neljästi suuremmaksi, jonka suurentamisesta ja kivellen piiruttamisesta minun tulee kiittää Herraa R. Ekmannia.

Tämä _Brennerin_ suku on kotoisin _Kalahten_ kylästä, _Nerpisten_ pitäjässä Pohjanmoalla, jossa tämän Ukon-ukko nimellä _Mathaeus_, oli Talonpoika, ja eli v. 1480 ja 1516. Lainistujan isä, nimeltä _Isak Brenner_, joka oli Rovasti Isossa-kyrössä, oli syntynyt Mustasaaren kaupunnissa uutena Jouluna v. 1603, ja k. 1670, s. 31. p. Heinä-kuussa. Siinä oli myöskin hänen isänsä että ukkonsa ollut perätyksin Rovastina.

ERIK SLANG.

Peä Majuri.[426] (s. ...; k. 1642.)

Suomessa syntyi tämä urhollinen Sotasankari alussa 1600 vuuen luvulla; mutta missä paikassa, eli minnä vuonna, sitä emme taija varsin sanoa. Hänen Isänsä oli Linnanisäntä[427] Narvassa, ja muinonen kuuluisa Sota-Evesti[428] Suomessa, nimellä _Claes Eerikinpoika Slang_, ja hänen äitinsä nimi oli _Elin Juhontytär Boose_.

Tämä heijän poikansa tuli nuoruuvessansa ylöskasvatetuksi Kuninkaan _Gustaf Adolphin_ hovissa, ja osotti jo lapsuutessansa uron uhkeutta, ja mieltä aika-miehen.

Urhollisuuellansa ja uskollisuuellansa koroitti hään ihtensä niistä alimmaisista viran-toimituksista Peä-Majuriksi, ja oli yksi niistä verrattomista Sota-Uroista, jotka Saksan 30 vuotisessa soassa, teki Gustaf Adolphin nimee niin kuuluisaksi ja ylistettäväksi.

Hään seuraisi häntä vuonna 1630 Saksan moahan, ja silloin oltuvassa soassa käytti ihtensä niin miehullisesti, että häntä ylönnettiin yhestä virasta toiseen, kunnekka hään vuonna 1635 tehtiin Evestiksi Henken-Rykmentissä,[429] joka silloin kuului Kenral Banérin armeaan. Banér rakasti tätä _Slangia_ varsin paljon siitä hänen jaloista sota-käytöiksistään, kuin myös niistä moneista viisaista laitoksista, joita hään aina osotti viran toimituksissaan.

Näinnä ja seuravinna vuosinna, niin hään puolestansa paljon vaikutti sitä, että ne monet linnat ja varuistukset[430] Saksan moassa annettiin Ruohtalaisillen, joissa tappeluksissa hään ussein moahan hakkaisi koko Rykmenttilöitä vihollisia. V. 1636 niin hään oli niinikkeen siinä tuimassa _Vittstockin_ tappeluksessa, tässä jossa Saksilaiset[431] tulivat juuri pahoin käytetyiksi. -- V. 1640 niin hään tuli _Salfeldin_ piiritöksessä niin pahasti vikuutetuksi, että hänen täytyi antoa leikata poikki yhen käsivarrensa. Mutta ei hään siitäkään vielä huolinut, toisella hään teki kuitenkin täyven toimensa, ja peloitti vielä monta poikoa. -- V. 1641 samoisi hään Böhmin moahan, liehuisi ympäri maita, ja kussa hään vihollisiansa yhytti, siinä hään heitä hakkaisi ja lämmitti.

Koska Banér oli lähättänyt isoja sota-joukkoja pois luotaan, sekä vihollisia kaikottamaan, että muonoa hankkimaan, josta hänen oma armeansa tuli sillä välillä varsin vähätetyksi, niin Keisarin väki, joka kuulessaan tätä, oli varoissaan, karkaisi äkkiästi hänen piälle, ja oisivat ilman Slangia tappanut koko hänen sotarahvaansa, joka oli talveksi muka hajotettu varsin laveasti, tässä avonaisessa moassa.

Mutta ikään kuin Slangi sai vähä haisua tästä heijän kokkauksestansa, niin hään läksi 3 hevoisväin Rykmenttilöihen kanssa, jotka oli pantu Pfaltzin viho-viimisillen rajoillen, kiiruhtamaan tähän hätään. Mutta kuin hään tuli _Neuburgiin am Wald_, niin hään tuli siinä vihollisilta piiritetyksi, ja yltä-ympärin suljetuksi. Kuitenkin murtaisiin hään ulos, leviten koko Saksalaisten armean, ehkä hänellä ei ollut jalkaväkee niin rahtua; ja kulki tiehensä Banéria tapoamaan. Kuin hään tuli lähes _Regensburgia_, niin hään aatteli siinä tehäksensä jotakuta varsinaista, ja mieli miekallansa reväistä heiltä tätä heijän linnaansa.

Tässä aivotuksessa jouvutti hään kiiruhusti väkensä Donauin virran yliten; voan hään oli tuskin piäsnyt toiseen rantaan, ennen kuin jää hajoisi, ja virta avauntui. Siihen liittoon kulki myös 15 Keisarillista Rykmenttiä Regensburgin sivuitten, Banéria tavoittelemaan; mutta kuin kuulivat tästä Slangin tulosta, niin seisahtuivat samassa, ja kiänsivät häntä vastaan. Mutta urhollisuus ja mielen-hartaus oli Slangillen suottu, ja ne oli ne avut jotka eivät milloinkaan häväisi häntä -- ei kuolemassakaan. Vaikka hään nyt oli joka puolelta suljettu, ja sekä vesiltä että vihollisilta kullenkin kulmallen salpattu, niin hään tuosta ei hätäyntynyt, vaan piätti tapelakseen niin kuin poika, ja ruveta kalliiksi henken-kaupallen. Siinä tarkoituksessa veti hään ihtensä vanhan muurin taakse, josta hään kyllä teki vihamiehillensä monta vahinkoa. Kuin Saksilaiset olivat jo ampuneet muurin hajallaan, niin manaisivat _Slangia_ hevois-miehinensä antaimaan. Mutta vielä vainen! Hään sanoi, ei antavase niin kauvan kuin hänellä vielä oli tätä toista kättä, jolla hään heitä kuritti. Kuus kertoo niin viholliset koittelivat, että väki-rynnäköllä sisääntunkeita tähän hajalleen ammuttuun rauniohon, mutta kuuesti tulivatten Slangilta takaisin syöstätyiksi, yhellä aivan vilpittömällä ja järjähtämättömällä syvämmen-uskauksella.[432]

Hyö herkeisivät silloin häntä ampuamasta, koska näkivät minkälaisen veitikan kanssa heillen oli tässä tekemistä, ja arvaisivat että nälkä piti häntä kuitenk viimeinkin niännyttämän, sekä hevoisia että miehiä.

Kuin olivat jo 4 vuorokautta nähneet nälkeä, ja syöneet hevoisen-roatoja, ja mitä suuhunsa saivat, niin täytyi _Slangin_ antaman ihtensä armon ja uhkauksen piälle. Häntä vietiin silloin vankina Regensburgiin, niin kuin voiton muka kunniaksi. Tällä tavalla oli hään verrattomalla käyttämisellänsä pelaistanut koko Ruotin armean turmiosta ja kuoleman käsistä;[433] sillä että hään tässä viivytteli 15 vihollisten Rykmenttiä, niin Banérillen annettiin aikoa että koota armeansa heijän kaukaisista talvi-majoistansa, ja asettaa heitä tappelukseen vihollisiansa vastaan.

Koska _Slangi_ piäsi vankeutestaan, niin oli Banér jo sillä välillä kuollut. Hään palveli Ruunua Sota-Asettajan[434] Torstensonin komennon alla, kunnekka häntä viimein ammuttiin _Leipzigin_ tappeluksessa v. 1642; jossa Keisarilliset saivat kovasti kyllä kostata hänen toista kättänsä, ynnä hänen henkensä. Näin kuoli _Erik Slang_ niin kuin sankari kuolla tulee, isänmoan hyväksi, ja Suomalaisten kunniaksi. Vihollistensa voitettua lopetti hään henkensä, vielä aivan nuorena, sota-tiellä. Kaiken elinaikanansa osotti hään uskollisen alamaisen velvollisuutta, ja urhollisen ja valpaan kulettajan[435] tapoja, jotka hänen totisesta Jumalanpelvosta saivat suurimman arvonsa. Suomalaiset, olkoon hänen nimensä meillen muistoksi, että ansio on arvattavana, ehk' ei aina tähiltä tokaistu!

Kuolema valmisti hänen vihkimistä, ja viskaisi valjupäitä lillukkoita hänen Sulhaisvuoteellansa. Hään oli kihlattanut morsiammeksensa neijon Agneta af Waldeck, jota myös tehtiin hänen perilliseksi.

* * * * *

Slangin suku hävisi tämän _Eerikki Slangin_ kanssa, joka oli viimeinen tätä nimellistä. Muutoin on tämä yks vanha Suomen-suku,[436] josta

a) _Håkan Tidemansson_ on se ensimmäinen kuin tunnemmo. Hään oli Eerikin Ukon-Ukko, ja eli vuonna 1505. Häntä kuhuttiin Herra _Wiurulaan ja Balkiseen_.[437] Hään oli kahesti naitu; ensin, neito _Walborg Flemmingin_ kanssa,[438] ja siitten _Lucia Flemmingin_ kanssa.[439] Hänen poikanssa oli

b) _Bertil Håkansson Slang_, Herra Balkiseen ja Liljaan, naitu _Anna Ollintyttären_ kanssa Nääsistä; mistä hään lie Slangin nimen ottanut, on tietämätöin. Hänen poika oli

c) _Eerik Bertilsson Slang_, Herra Balkiseen ja Mälkkilään.[440] Hään kantoi Dálan Rykmentin Lippua Kuninkaan Gustaf I:sen peijaisissa. Hään oli Linnanisäntä Hämeenlinnassa ja Hämeen Läänissä; v. 1583 oli hään Linnanisäntä Käkisalmellen, ja Vara-Merikäyttäjä[441] Narvan ja Suomen vesillä; että myöskin moalla Sota-Evesti. Hään oli naitu _Karin Eerikintyttären_ kanssa Mälkkilään.[442] Hänen poikansa oli

d) _Clas Eriksson Slang_, Herra Laukoon ja Lahti-pujoon.[443] Hään oli vuonna 1604 Piäratustaja[444] yhessä Suomalaisessa Hevoisväissä; v. 1612 tehtiin häntä Linnanisänneksi Pähkinälinnassa;[445] v. 1613 s. 29 p. heinäk. Vara-Isännäksi Narvassa. Yksi varsin urhollinen Sota-Evesti oli hään tämän-aikuisessa Venäjän soassa. V. 1616 pantiin häntä Suomen asioin valvottajaksi ja Selittäjäksi,[446] pitämään maan-tutkimusta[447] Säksmäin kihlakunnassa. -- V. 1618 niin hään oli Piä-Sovittajana[448] rajan panossa Venäjän ja Ruohin välillä. -- Häntä tehtiin siitten Vapasukulliseksi, ja sisäänkirjutettiin v. 1625 vapakirjoihin, N:o 106 alla.[449] Hänellä oli vaimoksensa _Elli Juhon tytär Boose_, Laukohon, joka vielä eli leskenä v. 1647.[450]

* * * * *

Olkoon tämä sanottu _Slangista_ ja hänen miehullisuutestansa; mutta hään ei ollut se ainua meistä, joka näinä aikoina tuli kuuluvillen urhollisuuestaan. Suomalaiset ikustivat nimensä tässä 30:nen vuotisessa soassa heijän kauniista käytöksistään ja kauheesta urhollisuuestaan, josta olivat muita kuuluisammat, ja koko Ruohtalaisesta armeasta mainittavat. Viholliset, jotka hämmästyivät heijän uhkeutesta, eivät alussa tieneet mitä väkiä hyö olivat (se oli ensimmäisen kerran kuin meitä vietiin sotaan Saksan moahan). Etteivät olleet Ruohtalaisia, eroittivat kielestä, mutta mitkä olivat -- sitäpä ne arvelivat. Hyö tuntuivat heitä seneistä _Agmen Horribilis Hakkapaelorum_, (_Hakka-peälelläisten hirmuista joukkoa_), siitä Suomalaisesta sanasta _Hakka-peälle_, jolla hyö kuulivat heitä soan nuhinassa kehuittavan toisiansa. Sillä se oli vissi, että hyö seisoivat kuin muurit, ja kuhunpäin keäntyivät, niin levittivät kuoleman ympärillensä. Tästäpä moni jo luuli heitä varsin luonnottomiksi, kosk ei heillä ollut se luonto kuin muilla, että voaroissa paeta. Sen vahvistamattoman Saksalaisten kansan sanotaan seneistä pitänneen heitä Noitinna ja Velholoinna, koskeivät luo'it heihin pystynyt, tahi velloittanut heijän mieltänsä; ja uskonneen muka heijän taikauksillaan soanneen kaikki tätä aikaan.[451] Sitä vastoin ne ymmärteväisemmät heistä kiitti heijän käytöstään; ja kuin kirjuttivat tästä soasta, tahi puhuivat siitä Jalosta Kuninkaasta, jota tässä ammuttiin, niin missä voan nimittivät Suomalaisia, niin ylistivät heitä aina muita uhkempia. Myö tahomme esimerkiksi ainoastaan kerroittaa mitä yks Hollannilainen oppinut meistä sanoo, puhuttaissa _Gustaf Adolphista_ ja hänen armeasta: "_Stabant Finni tui, ut exili corpore, ita valido, compacto, inconcusso, vi atque animo, qui mille passus supra corpus emineret; reverentia unius ac honesta paupertate invicti. Qui ut mortem metuant aut hostis caussa loco abeant, non magis expectandum, quam ut elementa rerum viribus humanis cedant. Animae ingentes, inconcussae atque immotae, quae, cum libertate vestra ac victoria ex hoste, vitam pariter ac vota terminatis; vos ego, tanquam immortalitatis nostrae formas ac effigies complector; qui, quod scriptor Romanorum severissimus, de vobis ad invidiam prope omnium in terris gentium pronuntiat, adversus homines, adversus Deos securissimi, rem difficilimam jam olim assecuti estis, ut ne voto quidem opus habeatis. Quare aut demens aut ignarus rerum sit, qui contemnendam esse mortem vobis svadeat, quam metuendam esse, nondum didicistis; qui nec morte amittetis, quod non habetis; nec habetis, quod cum morte caeteri amittunt; qui ut domi paupertatem, ita opulentiam in hoste habetis: nec ut caeteri ubique nummo, sed virtute et cetera et hunc paratis_", (lue: _Heinsii Panegyricus Gustavo Magno consecratus_, painettu _Leiden_ kaupunnissa Hollannin moassa v. 1687 p. 22).

Suomeksi niin tämä kuuluisi näin: "Seisoivatpahan sinun Suomalaiseis, niin kehnot kuin olivat ruummiiltansa, niin voimakkaat, lujat ja järähtämättömät olivatten voimastaan ja syvämmestään, joka kohottiin tuhatta askelta heijän ruummiitansa ylemmäksi; voittamattomat kuuliaisuuellansa yhellen, ja kunniallisella köyhyyellänsä. Että nämät pelkäisivät kuolematansa, eli vihollisensa tautta paikaltansa niin liikahtaisi, ei ouk enemp toivomista, kuin että luonto luopuisi liitoksistaan ihmisten vehkeihen kautta. Jalot, järskähtämättömät, ja muuttumattomat urot, jotka vapauellanne ja voitollanne vihamiestänne ylitten, yht aikoo toimitatten elämätänne ja toivotustanne; teitäpä minä sen eistä syläilen meijän kuolemattomuuen kuvinna ja osottojoina. Työ -- niin kuin Ruomalaisten enin uskottava Tarinoittaja teistä lausuupi, kateeksi pian kaikillen ihmiskunnillen moailmassa, -- vakuutetut ihmisiä ja Jumaloita vasten, ootten jo muinonkin nouvattaneet vaikeihimman asian, ettei tarvitakkaan yhtä toivotusta. Sen tähen se on hullu ja mieletöin, joka tahtoisi vakuuttoo teitä kuolemata säikähtämästä, jonka pelkämistä etten ou vielä oppineet. Työ -- jotk' etten kuoleman kautta kavotak sitä, jota teillä ei ouk; ja joilla ei löyvykkään sellaista, jota muut kuolemallansa kavottaavat; -- jotka, niin köyhät kuin oletten kotonanne, niin äveriät outten vihollistenne ylitten; tätä ja muuta käsitätten, ei niin kuin muut rahallansa, kussakin paikassa; mutta urhollisuuellanne." Tällä tavalla ylistivät meitä muut vieraat kansaat! Se on seneistä outo, ettei Ruohtalaiset, heijän Tarinamuksessa, nimitäk meistä niin mitään. Mutta tunsippahan heijän Kuninkas meitä arvata. Hänen sanotaan seneistä rakastanneen meitä enin muista, ja aina luottaneen Suomalaisiin isoimissa henken paikoissa.

DANIEL CAJANUS ELI SE PITKÄ SUOMALAINEN.

s. 1704; k. 1749.

_Daniel Cajanus_ tahi "se pitkä Suomalainen" (Den långa Finnen) kuin häntä myöskin kuhuttiin, on tullut kuuluvillen ympärin moailmata pituuestansa. Hään mahto olla syntynyt Pohjan moalla, Paltamon pitäjässä, kussa hänen isä _Anders Jeremiaksen-poika Cajanus_ oli Kappalainen. Tämä hänen _Daniel_ niminen poika oli 4 kyynäriä ja 4 tuumaa pitkä,[452] ja matkusti ympäri Europoo näyttäitemässä rahan etestä. Tultua Preussin moahan, niin Kuninkas _Fredrik II_ samassa pestuutti häntä sotamieheksensä, ja pani häntä siihen isoon Gardiinsa.[453] Mutta _Cajanus_ oli Saulina muihen joukossa, ehkä nämätkin olivat pisimmät miehet, kootut ympärin Europoa. Kuninkas ei tainut sen eistä häntä pitää, vaan anto piirittää hänen kuvansa, jonka se pani seisomaan yhteen saliin Postdamin kaupunnissa.[454] Kuin Cajanus oli kyllästynnyt, että näin kulkea ympärin maita, näyttelemässään, niin hään koottua paljon rahaa, viimen seisahtui Harlemin kaupunnissa Hollannissä, jossa hään rupeisi elo-leiväksi,[455] kunnialliseen taloon, kussa hään myös kuoli s. 27 p. Helmi-kuussa v. 1749, viisviienelläkymmenellä aastajallansa. Häntä hauvattiin s. 3:tena päivänä Maaliskuussa; ja kuin hänen kirstua mitattiin, niin se oli 4 kyynärtä 2 korttelia ja 1 tuumaa pitkä, tahi 5 tuumaa vajoo 5 kyynäretä; leveyveltään se oli 1 kyynärä ja 9 tuumaa. Hään heiti jälestänsä paljon rahaa. Hään lahjoitti 12,000 _gylleniä_[456] Lutherilaisten lapsi-huoneellen Harlemissa, 6,000 _gylleniä_ niillen Uuistetuillen Franskalaisillen pakolaisillen (till de Reformerta Franska flyktingarne), ja 1,500 gylleniä Mennoniittiläisten seurakunnallen[457] tässä kaupunnissa. Hänen sisari, jonka ei myöskään sanottu olleen niitä pieninpiä, läksi Hollandiin perimään hänen muuta tavaruuttansa. Hänen vanhemmat olivat nuon kohtalaiset, pituueltansa, eikä koko hänen suvussansa löytynyt yhtään erinomattain pitkää miestä; ja mitä hänen ylöskasvattamiseen tuloo, niin ei sekkään ouk millään tavalla ollut erinomainen.[458]

JUOSEP MATINPOIKA NIVALA

yksi 112 vuuen vanha ukko.

s. 1640; k. 1752.

Pi'ä tapais, niin elät kauvan.

Suamal. Sananl.

Vaikka _Cicero_ kyllä sanoopi: _"Nihil turpius est, quam grandis natu senex, qui nullum aliud habet argumentum, quo se probet diu vixisse, praeter aetatem;"_ niin luulemme kuitenkin että se on ansioksi luettava, kunnialla peästä pitkään ikeen. Ne on varsin harvat, jotka nykyisin eläävät ylitten 80 tahi 90 vuotta, ja se oisi nyt ihmeeksi mainittava, peästä 100:aan vuoteen. Moni luuloo, ei ilman perustukseta, että meijän huikentelevaisuus, meijän viina-juominen ja irtonainen elämä, lyhenteepi ennen aikoa meijän ikäämme; ja se on aivan tosi, että kuta enemmin myö erkaneemme siitä yksinkertaisesta luonnollisesta elämisestä, sitä enemmin myö myöskin eroitamme meitä siitä elämästä ja i'ästä, joka oisi meillen luonnollinen. Meijän monet murheet ja huolet, jotka eneneevät sitä myöten kuin vajoamme pois yksinkertaisuutestamme, ynnä ne monet mielen-tarkoittamiset, joilla karaistaan meijän ajatuksemme, kuluttaavat ja menettäävät ja paljon meijän henkellistä voimallisuuttamme;[459] meijän hellä ja arka ylöskasvattaminen, joka ei karaise meitä jo nuoruutessamme, teköo meitä huonoiksi ja heikoiksi ruummiiltamme, että kärsiä niitä vaivoja ja vastuksia jotka ovat meitä kohtavia, ja meijän ylönpalttinen ja tavatoin elämä on jo usseen ennen aikoja lopettanut meijän päiviämme. Sillä ehkä ennen aikana löytyi vähemp ihmisiä kuin nyt, niin tavattiin kuitenkin heissä usseempia i'ällisiä kuin nykyisin. Silloin löytyi niitä, jotka elivät 140:neen ja 150:neen vuoteen, jota pitäisimme mahottomana, ellei meillä vielä löytyisi selviä totistuksia. Tämä Nivalan ukko ei ouk suinkaan heihin luettava, mutta se oli kuitenki i'äkäs kyllä, että tulla mainittavaksi, erinomattain koska se oli meijän moamiehemme.

_Juosep Matinpoika Nivala_ syntyi Kalajoen pitäjässä Pohjan-moalla v. 1640. Häntä tehtiin jo nuorena sotamieheksi, ja oman puheensa perästä oli hään seuranut moamiehiänsä Jemtlanniin, josta hään muutaman vuuen peästä, tuli takaisin Suomeen, ja piti asuntonsa Nivalassa [460], vero-tilallansa, Pitisjärven kylässä, Kalajoen pitäjässä. Kuin hään oli 105 vuuen vanha, niin hään nai yhen 60:nen vuotiaisen vanhan piian,[461] jonka kanssa hään eli muutamia vuosia varsin terveennä ja onnellissa. Hään oli vielä niin virkku ja virin vanhuuellansa, että hään niinnä viimeisinnä aikoinnakin vielä hiiskutti metässä linnun pyyvöllä, ja kulki vesillä kalanpyyvyksillä, joka elämän-laita aina häntä huvitti. Joka suvi hään kävi muihen joukossa heiniä tekemässä, ja sillä välillä niin hään kaiket kesät liehui käsiverkoillansa lammikoissa. Talvella hään kävi mehässä puun-hakkuussa, ajo ite puitansa kotiin, ja pilkoi heitä pihallansa. Tällä tavalla eli hään 109:sen vuuen vanhaksi, varsin terveennä ja ilman mitään vaivatak. Mutta silloin hänen täytyi vanhuuen voimattomuuesta, vaan ei mistään muusta tauvista, maata vuotehella, jossa hään muihen korjulla vielä eli 3 vuotta, kunnekka hään Marras-kuussa v. 1752, täytettyä 112 vuotta, lopetti päivänsä. Hään oli ollut kasvoltaan pieni tansakka ukko. Hään on enin aikanansa ei syönyt muuta kuin paljasta olkista ja petäistä leipeä hapa-maijon kanssa. Se tapahtui hänellen kuin monellen muillenkin i'ällisellen, että hään vanhuuellaan ilmaan mitään kolottamista kavotti hampaitansa, joihen siaan kasvoi toisia uusia, niin että hänellä 109:sen vuuen vanhana oli kaikki hampaat suussa -- siitä päivästä hyö eivät eneä lähteneet.

Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka silloin oli jo 113 vuuen vanha,[462] milloin hään siitten lie kuollut ei myö tiiätäk.

GUSTAF LEVANUS.

Kirkkoherra Suomalaisten ja Ruohtalaisten Seurakunnassa Pietarissa (s. 1696; k. 1749) ja sen Pietarissa olevan Suomalaisen Seurakunnan ensimmäinen alku.

Kirkkoherra _Levanus_ oli syntynyt Suomessa, vuonna 1696; hänen isänsä oli pappi. Häntä koulutettiin ensin Turussa, mutta koska Venäläiset vallottivat koko Suomen muata, niin hään mäni Upsalaan, ja siinä lopetti lukemistansa. Rauhan perästä, joka tehtiin _Nystadissa_ vuonna 1721, läksi hään tästä mänemään Eestin muahan, jossa hänen veljensä oli pappi Liholan[463] pitäjässä. Hään rupeis ensin Wapaherra _Nierothillen_ lapsen-opettajaksi, kunnekka hään vuonna 1725 tuli Wiipuriin, jossa hään oli Tuomio-Rovasti _Melartopaeusta_ auttamassa, saarnamaan sekä Ruohtia että Suomea. Tämä teki häntä jo toissa vuonna papiksi, niin kuin nimitetty Kirkkoherra Toksovassa.[464] Hään oli aivan suurella hartauella ja suosiolla toimittanut tätä virkoa vuotta seihtemettä, kuin häntä jo kuhuttiin Kirkkoherraksi Pietariin, Törnin vainajan perästä. Hään yhisti jälleen ne toisistaan jo erkanevaiset Suomalaiset ja Ruohtalaiset jäsenät, ja vihittiin heijän Kirkkoherraksi sinä 2:ssa pänä Helmi-kuussa vuonna 1733. Hänen mielentaipumisella, ja hyvätahtovaisuutella, voitti hään kumpaistenkin sytämmet, ja saatti toas ystävällisyyttä ja rakkautta heijän välillä. Tämä hänen viisas ja kiitettävä käytös on tuottanut hänen nimensä ikuisuuteen, ja hänen pitäjämiesten povessa perustanut yhtä suloista mielen muistoa.

Että välttää sitä hämmenystä, joka tapahtui siitä että yhellä rupeamalla piettiin sekä Suomalaista että Ruohtalaista Jumalanpalvelusta, niin piti hään vuorottain yhtä ennen puoltapäiveä, toista jälkeen. Hään rupeisi myös ensin oikeita Kirkonkirjoja tässä pitämään, ja haki Kirkkoherralle oikeen vissin määrätyn palkan; Kirkon rahat, jotka ennen ovat olleet papin lukon takana, pani hään kirkon etusmiehen vastauksen peälle, ja teki monta muuta sellaista hyvintarkottavaista asetusta. Kaikista hänen huolenpioista, on hänen murheensa, että saaha Seurakunnallensa uutta kirkkoa, suurin luettava. Sillä Jumalanpalvelus piettiin vielä nytkin Maidelinin huoneissa. Hään sai jo Toukokuussa vuonna 1733 yhtä avonaista paikkoo merijoukon suarella[465] täksi tarpeheksi. Keisaritar Anna antoi myös 500 Ruplaa aluksi tähän rakennukseen, samaten tekivät monet muutkin valloista, jotka avarasti auttoivat tätä asiata lahjoillansa ja antimisellansa. Ilman sitä, niin koottiin myös rahoja Riigasta, Reävelistä ja Narvasta, kollektiin kautta.[466] Sillä tavalla tehtiin nyt puusta yhtä rist-kirkkoa hänen toimituksella, jota vihittiin sinä 19 päiv. Touko-kuussa vuonna 1734.[467] Nyt nautti tämä Seurakunta tyytyväisyyttä ja tyyväntöä, onnellissa oltuvana; mutta tämä ei kestännyt kauvemmin jos 10 vuotta korkeimmiltans; sillä v. 1744 niin nousi taas uutta villitystä ja vihaamista, yhen muakulkian tautta, nimitty _Esaias Aron Nordenberg_, joka sinä vuonna tuli Pietariin. Hään sanoi olevansa Juutilainen, ja olleensa lähetös-pappina[468] Suomalaisissa. Sillä nimellä hään oli kulkenut läviten Saksan, Juutin ja Ruohin maita, ja kussakin paikassa ymmärtännyt hankkia itellensä kauniita totistuksia hänen kunniallisesta ja siivollisesta elämänkäytoksestä. Näitä nähen, Levanus otti häntä huonehensa, niin kuin yksi niäntyvä ja huonoillen jälillen jo joutunut virka-kumppali, salliva häntä myöskin saarnatakensa Suomen kielellä.

Mutta tätä tehässä vietteli hään kaikki Suomalaiset puolehensa, niin että ne yksin mielin pyysivät häntä papiksensa, "Kirkkoherran-Apulaisen" nimellä. Levanus ja se Ruohtalainen seurakunta oli kyllä seisoava tätä vasten, mutta Suomalaiset kävivät tästä lakia, ja riitelivät tuosta asiasta Oikeuspitoksessa Viron ja Eestinmaan asioista (vid Justitie-Kollegium öfwer Lif- och Estländska ärenderna). Siinä käyttivät hyö asiansa niin, että suostuttihin heijän pyytöksiin, ja piätettiin että Suomalaisillenkin Seurakunnan jäsenillen oli lupaa ottoo pappia itekseen, niin hyvin kuin Ruohtalaisillenkin. Tuostapa tuli nyt käskyä Levanuksellen Tammi-kuussa vuonna 1745, että vihkiä häntä Seurakunnan-Apulaiseksi. Tämäpä käsky vasta sytytti sitä vanhaa vihaa ja vainoo jäsenien välillä, sillä Ruohtalaiset eivät ollenkaan suvaineet sitä, että Suomalaisille piti annettaman omaa pappia. Hyö suuttuivat sen eistä aivan suuresti heihiin, ja erkansivat nyt tykkänänsä pois Suomalaisista, jotka myös hylkeisivät heitä puolestansa, ja ottivat Nordenbergia papiksensa.

Mutta Levanus joka surkutti suuresti tätä Seurakunnan hajoamista, koki kaikella tavalla tutkia tätä miestä, ja kuulustella hänen töitä ja tapoja. Tiiustellen tätä, kirjutti hään sekä Ruohtiin että Danmarkkiin, kuulustella hänen kuluja ja käytöksiä. Kuinpa nyt siellä joutuivat kirjat takaisin, niin saatiin ilmin hänen monet juonet ja koiruukset, joilla hään oli juoksut ympärin maata, ja maailmata veijanut[469]. Näitä kaikkia laitettiin lailisesti sisähän mainittuhun Oikeuspitohon, josta kyllä _Nordenberg_ tuli poisheitetty viralta,[470] mutta ne jo toisistaan eroitut seurakunnat eivät eneä tulluna yhteen. Tämä kävi Levanuksellen niin karvaasti mielestään, että hään murehtissa tätä, kiäntyi pitkälliseen tautiin, josta hään kuoli Helmi-kuussa vuonna 1749.

G--nd.

BUCHARIN TARTTARILAISTEN KUNINKAAN CHAN ZIGAN AREPTANIN[471] MERKILLINEN ANOMUS ZAAR PIETARILTA.

(Suomen Tyttärillen omistettavaksi).

Maalis-kuussa vuonna 1718, tuli Pietariin yks lähettämys[472] Astrakanin kaupunnista, lähetetty Bucharin Tarttariloihen Kuninkaalta, rukoillemaan Zaar Pietaria, _soahaksensa häneltä muutamia satoja Suomalaisia tyttölöitä_,[473] _ostamalla tahi muulla kaupalla_; sillä _Chan_, (heijän Kuninkansa) koska hään oli havainna, että tämä kansa oli sanken urhollinen ja uskollinen, halaisi soahaksensa siitä sikiän omaankin moahaansak, että hään aikoa myöten mahtaisi heistä kasvattaa aika Sotamiehiä ja Tappelus-uroja.

Tämä hänen pyytäminen tuli moahan lykättyksi, kuitenkin houkutteli hänen lähettämiä kahta Suomalaista renki-miestä, että täksi tarpeheksi seurata heitä sinnek heijän omahan moahan. -- Lienekö hyö siellä siitten mitään aikaan soaneet?[474]

TIIUSTUKSIA KUUSTON LINNASTA.

(ynnä yks kahtomus hänen jäännöksistä.)

Kuuston[475] linna, josta nyt ainoastaan muutamat rauniot ovat jälellen, oli yksi niistä vanhemmista Suomenniemen linnoista, joita tunnemme; ja on sen eistä meijän vanhassa tarinamuksessamme mainittava. Poavin aikana, jollon Piispoillen ei ollut ainoastaan henkellinen valta, mutta myöskin iso valta maallisissa asioissa, niin nähtiin heijän usein palkihtevan ja pestuuttavan isoa sota-rahvasta, varustavan itelleen vahvoja linnoja, ja toisinaan uskaltavan ihtensä sotaan laillisen hallituksensa vastaan.[476] Kuin Ruohin Piispoillen oli tällaiset isot laitokset, niin ei piek ouoistella, jos heijän vertaiset Suomessa nouvatti samat tavat. Se oli näillenkin monta tarpeellisempi, asettaa itelleen varustettuja linnoja, koska ne Suomalaiset pakanalliset kansat useen hätyyttivät heitä, heijän hoviloissansa, ja tappoivat heitä kotonaan, tahi veivät heijät myötensä surmataksensa.[477]. Vielä siittenkin niin Venäläiset, jotka jo rupeisivat lauttoillansa kuleksimaan pitkin Suomen rantoja pillomuksiaan muka tekemään, peloittivat heitä paljon näinnä aikoina. Sen tähen kuin Ruohtalaiset rakensivat _Turun_ linnoo itellesek varustukseksi, niin Suomen Piispat varustelivat ihtensä _Kuuston_ linnassa. Se ensimmäinen joka oikeen rupeisi pyytämään tätä _linnaksi_, oli Suomen yheksääs Piispa nimeltä _Ragvaldus_ (kotoisin Ahvenen-moasta)[478] joka v. 1317 suuren kustennoksen kanssa anto perustoo tätä paikkoa asunnoksi ja varjelloksi itelleen ja jälkeentulevaisilleen. Mutta, tahi se oli tehty puusta, ja huonosti varustettu, tahi se ei lie ollut vielä oikeen valmis, koska yks joukko Venäläisiä, jotka vuuen peästä (v. 1318) kävivät meijän rantojamme rappoamassa, taisivat tähän tunkeita, ja siinä tulella hävittää kaikki Turun Hippakunnan vanhat kirjutokset ja koreukset (klenodier).[479]

Mutta jos _Ragvald_ oli se ensimmäinen joka asetti tätä linnaksi, niin oli tässä jo kuitenkin ennen häntä asuna Suomen Piispoja, jota nähään yhestä vanhasta kirjasta, kirjutettuna v. 1295, jota Piispa _Magnus Thunsson_,[480] oli tästä paikasta ulos-antanut.[481] Tämän tulipalon perästä ei nimitetäk mitään tästä linnasta, ennen kuin vasta 100 vuuen peästä, jollon Piispa _Magnus Olai Tawast_,[482] anto uuestaan sitä ylösrakentaa ja tehä vahvemmaksi ja sovelliammaksi.[483] Mutta Piispa Conrad Bitzin[484] aikana, niin palo tämä linna toas peri-pohjin tulipalossa, jollon vahinkoksemme, ne tarpeellisemmat ja ainuat kirjat meijän maan asioistamme keäntyivät poroksi. (Messenius luuloo tämän tapahtunneen nuon vuonna 1470).[485] Mutta Piispa anto toas uuestaan sitä ylösrakentoo, ja tietti kahta vahvemmaksi ja suuremmaksi.

Mutta koska _Kuuston_ linna Piispa _Arvid Kurkin_ paettua,[486] (ja ehkä Juuttilaisiltakin jo käsitettyä) tuli v. 1523 ynnä ne toisetkin Suomen linnat ja kaupunnit takaisin otetuksi Kuninkaan Kustav ensimmäisen väeltä, _Flemmingilöihen_ komenon alla, niin näyttää kuin oisi Kuninkas peättänyt, että tämä linna, joka ei ollut Turun-linnasta jos nuon peninkuormoo,[487] oli yksi joutava laitos, ja vastukseksi niillen sen alla kuuluvillen talonpojillen, tätä voimassaan piteä ja korjata, koska se hänen käskyn peällä tuli v. 1528 Turun Linnan-Isännältä _Magnus Svensonilta_, hajotetuksi ja maahan rävitetyksi.[488] Niin nyt maata myöten purettiin tätä muistomerkkiä Suomen Piispoin vanhasta vallasta ja jaloutesta. Nyt kuin tätä paikkoo nähään, niin ei se nävyk muullen kuin yksi kivi-rauniollen, ja uskottaisiin mahottomaksi tässä muinon olleen tällaisia varuistuksia ja vehkeitä.[489]

Kahtomus[490] tästä paikasta, joka on tässä liitetty, on tehty ja minullen ystävällisesti annettu Herra Luettajalta _Grafströmilta_, joka