v. 1826, niin oisin minä jo Juhannukseksi samana vuonna painuttanut

ensimmäisen Osan tästä minun _Otavastain_; mutta petinpä ihteini sen perustoksen peälle, etten ennättänä soaha peäletarjomus-listoja sisään-lähätetyiksi siihen meärättyyn aikaan. Hyö viipyivät vielä koko vuosikauen, moniat eivät tulleet ennen kuin vasta syksyllä v. 1827, ja moni on vielä tulematak. Tämä hitaisuus heijän toimittamisessa ja takaisin-lähättämisessä, oli ensimmäinen syy tämän kirjan myöhistymiseksi. Kuitenkin tulin minä jo syksyllä v. 1826 Tukhulmiin sitä painuttamaan, ehk'en vielä tuntena puoliaankaan Peälen-tarjojoista.

Mutta monet esteet ja vastukset ovat siittenkin tätä viivyttäneet,[50] ja olen itekkin joksi osaksi ollut siihen syypeänä. Sillä jos oisin ainoastaan painuttanut 8 tahi 9 Arkkia kuhunkin Osaan, eikä tavoittanut heihin niin monta kuvoo, ja niin paljon soittamusta, niin oisin jo aikoa tainut tätä toimittoo. Mutta minä luulen, että sekä ostajat että Peällen-tarjojat soisivat mielellään soahaksensa jota-kuta toimellisempata ja täyellisempätä heijän rahoistaan, jos kohta vähän outtaisivatkin, ennen kuin heistä rupeaisivat hätäillemään. Sanotaan: "_välleen koira pennut teki, sokeetpa hyö syntyi_," ja sanotaan toas: "_joka hiljemmin hiiltyy, se paremmin palaa_," kumpainen on oikeen sanottu, sillä työtä toimella tehään, ei väin paljouella. Vielä siittenkin niin ovat nämät aineet aina kasvaneet ja paisuneet, sitä myöten kuin minä heitä liikuttelin, niin että ovat tulleet monta loajemmaksi kuin ensin oattelin; sillä "_tehten työt leviävät, tekemätä soukistuuvat_." Minä tahtoisin että tämä kirja, eli se ensimmäinen astuminen tällä Suomalaisella tiellä, ei mahtais olla heikko ja kykenemätöin, mutta jalo ja urhoollinen, sillä sen peälle perustaiksen ehkä ne toiset.[51] Ja koska meillä ei ouk yhtään Suomalaista kirjoo oppimuksissa ja runomuksia (i Litteratur och Witterhet) jota taitaisimme vieraillen näyttää,[52] tahi ottoo ite käteemme lukeaksemme, niin tahtoisin minä että tämä oisi sekä näöltään että teoltaan, niin kunnollinen kuin on mulle mahollinen, ei ainoastaan minun kunniaksein, mutta meijän kielen ja koko kansakunnan.

Voan se on kirjoin kanssa, niin kuin muihen kaluin kanssa, "_ettei kaunista kannetak, jos ei kallista annetak_." Sillä se on asian luonto, että kuta enempi työtä, sitä enemmin palkoo. Se on moni joka ehkä kahtoo näitä kirjoja kovin kalliiksi, jos tähän hintaan vertoovat heijän vanhoja henkellisiä tahi kouluttavaisia kirjoja; mutta erittäin on mitä Hallitus ja koko valtakunta kustentaa, ja mitä luetaan ja ostetaan ikeän kuin väki-pakolla kussakin koulussa ja yksinäisessä talossa -- erittäin on mitä yksi yksinäinen kustentaa, ja mitä ostetaan niiltä varakkaammilta ja oppineisimmilta[53] ikeän kuin mielen-ratoksi ja valistukseksi. Jos tahotten tarkempi tutkia tätä asiata, niin löytäisitten, että minä olen ei ainoastaan halvempi kuin muut, mutta että tämä kirja tuloo Peälentarjojoillen kolmasti, ja Ostajoillen kolmanneksi, huokiammaksi, kuin mitä se maksaisi tavallisessa kirjakaupassa.[54] Tämän uhramisen kaikesta omasta hyötymisestä, olkoon teillen yksi varma toistus ett'en ouk tarkoittanut omoo voittoa, voan yhteistä hyvyyttä.

Se rakkaus, jolla moni moa-ystävä on koettelut etes-auttoo tämän kirjan peälletarjomista, ja se suostumus, jonka minä tapaisin yhteisessä Suomen kansassa, on ei ainoastaan ilahuttanut minua ja lohtuttanut, mutta myös sytyttänyt minussa sitä luuloa, että aika on lähestymässä, jollon Suomalaiset ovat havaihtevia, ettei ouk mikään niin kallis ja tarpeellinen heillen, kuin oma-kielen harjoittaminen. Minä soan sen eistä tässä julkisesti kostella ensin kaikkia niitä, jotka ovat olleet hyvätahtoisat ja nöyrät toimittamaan minun anomomukseini, Peälletarjojoihen hankkimisella, ja kirjoin ja rahoin laittamisella; ja siitten soan minä myös kiitoksella mainita kaikki Peällen-tarjojoita, yhteisesti, siitä heijän luottauksesta jota ovat osottaneet minullen, vasten kaikkia kateita jotka ovat jo eiltäpäin soimaneet ja alentaneet minun aivotukseini. Näihen nimiä tahon heittää uneukseen, mutta heijän, jotka ovat eteen-auttaneet näitä aikomuksia, tahon minä tässä jo kirjan alussa liittää, heijän iso joukko olkoon yksi selvä-toistus jälkeentulevillen, näilläkin ajoilla löytynneen Suomessa miehiä, jotka ovat ollet heijän kielelleen rakkahaita.[55]

Näillä puheilla olen nimä tahtonut selittää mitenkä minä olen ensin tullut juohutetuksi tälle Suomalaiselle tielle, ja mitkä ovat olleet minun ensimmäiset aljet hänessä. Siitten olen minä myös suuremmassa lyhykäisyyessä ilmoittanut, mitenkä mulla tuli tekemistä niiten Ruotissa ja Norissa asuvien Suomalaisten kanssa; ja mitenkä minun matkustamiset heissä tarkoitti Suomenkielen ja kansan tarkempata tuntemista; mutta minun kirjuttamiset heijän eistä, ainoasti tarkoitti hakeaksein heillen yhtä parempata ja onnellisempata elämätä. Ja nyt viimeiksi olen myös julistanut tämän kirjan ensimmäistä alkua, hänen tarkoitusta, hänen moninnaista vaikeutta ja myöhään-joutumista. Nyt minun tulee vähä laveammalta puhua jota-kuta esipuheeksi tämän meijän _Otavan_.

* * * * *

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on ollut monellainen, niin kuin on jo ennen sanottu. Nimittäin ensinnik, että _sytyttää meissä rakkautta_ tätä meijän omoo _puhettamme vastaan_, ja että tällä meijän omalla kielen-harjoittamisella, _koroittoo häntä muihen kieliin rinnallen Tietomuksiin tiellä_, jotta taitaisimmo aikoa myöten asettaa sitä yheksi _yhteiseksi kansalliseksi kirjoituskieleksi_. Tämä on ollut meijän peä-tarkoittamus. Ja että näyttää, jotta se ei ouk ainoastaan mahollinen mutta myös keviä tehäksemme niin olemme koetellut tässä osottoo hänen merkillista rikkauttansa ja äväriäisyyttänsä, niin taivotuksissaan kuin merkityksissään[56] hänen kauneuttansa ja somauttansa sekä sanoissaan että tavoissaan, josta löyetään että se on niin hyvin sopiva kuin muutkin kielet, käsittämään kaikellaisia opillisia aineita, ja vielä paljon soveliampi toimittamaan ne tarkemmatkin asiat, yksinkin varsin puhtaat ymmärtämykset (abstrakta begrepp) ilman että heijän tavalla lainata merkitys-sanojansa muista vieraista kielistä.[57] Mutta ei siinä kyllä, että se on hyvä nouattamaan heijän _Tietomusta_ ja ajattelevaista mieli-henkellisyyttä; se on myös toisellen puolellen hyvä käsittämään heijän _Runomusta_, tahi heijän henkellistä mielen-juohutosta ja kielen-suloisuutta. Toistukseksi olemme uskaltanneet suomentoo niitä kauniimpia Runon-kappaleita muista kielistä, e.m. Greekan-kielestä,[58] joka, niistä vanhoista, luetaan kaikkiin suloisin. Ja luulemme tätä tehneen melkeen mieleksenne, _uskollisesti_ ehkei _orjallisesti_. Uskomme muka meijän nouattanneen hänen henkellisyyttä ja suloisuutta, ilman että kavottoo oman kielen kauneutta ja somaisuutta.

Asian puolesta, olemme toas tarkoittaneet sellaisia aineita, jotka jolla-kulla tavalla valaisoo meitä meijän esi-vanhemmistamme, heijän mielestä ja luonnosta, heijän töistä ja tavoista, heijän kielestä ja runomuksesta, heijän juohtumuksesta ja soittamuksesta, heijän viisautesta ja opin-laitoksesta, heijän yksinnäisestä että kansallisesta elämän-käytöksestä, heijän jättöksistä ja vanhoin-jeännöksistä, m.m. eli myö olemme tavoittaneet sellaisia aineita, jotka valaisoo meijän tarinamuksemme, ja meitä ihtemme. Meijän aivotus on ollut kahellainen, että _harjoittoo meijän kielemme_, ja että _valaista meijän mielemme_; tahi, että yhellä puolella _huvittaa_; toisella, _hyövyttää_. Myö olemme tahtonut huvittoo teitä -- ei toisten irvistelemisellä eikä pilkkoamisella, ei sillä että tässä ketään soimataan, häväistään ja alas-nauretaan[59] (vähin meitä ihtiämme); mutta sillä, että käytetään teijän kielenne kunniaksenne ja mieleeksenne. Puhuissamme meijän asioistamme, olemme toisellakin puolella välttäneet joutavata kehuimista ja pöyhistelemistä, turhoa ylistystä, tyhmiä kiitos-virsiä. Tarinamus voatii totuutta, ja sitä olemme harjoittanneet. Jos olemme missään erehtynneet, niin se on tapahtunut tapaturmaisuutessa ja tietämättömyytessä -- antanettahan työ meille anteeksi!

Koska meijän aivotuksemme on ollut, huvittamaan kaikkia meijän Moamiehiämme, joilla löytyy miel' oppia ja lukea, eikä ainoastaan vissiä siätyjä tahi mieli-noutajoita (liebhabrar), niin meijän tarkoituksemme on myös ollut, että mahollisuuemme myöten kokoella ja toimittoo sellaisia yhteisiä (allmänna) aineita, jotka oisi soveltuvaiset niin yhöllen kuin toisellenkin; mutta jotka yhtä hyvin oisi eriluontoisia ja moni-tapaisia, että mielyttelisivät moni-mukaisuutellansa, yksi yhtä, toinen toista. Sillä tavalla luulisimme että myö parhaittain meijän vallasväessä tahi siinä valaistetussa kansan-seävyssä, sytyttäisimme rakkautta tähän heijän kieleensä, ja sillä lailla vähittäin pois-tunketa sitä Ruohtalaista puhetta, joka meijän kielemme vahinkoksi on soastuttanut ja ryvettänyt meijän suutamme. Mitä on sanottu Ruotin kielestä, niin on myös sanottava mistä vieraasta kielestä tahaan, jota meillen tunkettaisiin omamme siaan. Sillä kuka on kuullut kummempata kuin, että koko moan täytyy opettoo yhtä äkkinäistä muukalaista kieltä, käsittämiseksi niitä opinaineita, jotka ovat kussakin kansakunnassa ne tarpeellisimmat? Että koko Suomenkansan täytyy kumartaman ihtesek Ruohtalaisessa puheessa, vaikka häillä on itellä yksi kieli, joka on suloisempi ja monta parempi? Kukapa uskoisi -- ettei koko Suomen moassa löyvyk yhtään ainuata Koulua, Lukistoa, tahi Opistoa, kussa opetetaan (eli kussa ies harjoitetaan) Suomen-kieltä? Että kaikki meijän lailliset ja moalliset kirjat ja asiat toimitetaan Ruotiksi -- se on niin outo, että Ruohtalaisten ite täytyy sanoa sitä kummaksi, eivätkä tahok sitä uskoa, mutta nauraavat kuin kuuloovat tätä [60]. Myö ouoistumme, että meijän muinoisat esivanhemmat piti Jumalanpalveluksensa ja kirkko-menonsa Latinaksi, jota eivät ymmärtänneet,[61] ja meijän jälkeen-tulevaisemme ovat ihmettelevinnä, että myö vielä 19:nellä sa'an luvulla, tästä ihmisen mielen-valaistamisesta, noutamme vieraita kieliä meijän omissa moan-asioissamme. Myö oumme vakuutetut siitä, että jos Hallitus oikeen tuntisi ne monet esteet ja puutokset siinä kansallisessa ylöskasvattamisessa, ne monet vastukset ja rasitukset sekä yksinäisessä että yhteisessä elämässä, jotka vajuuvat tästä meijän kielen moahan talloamisesta, -- jos se kuulisi kaikkein rehellisten Moamiesten hartaimpia toivotuksia, niin se ei malttais kauan täyttämästä yhtä asiata, joka on se ensimmäinen kussakin hyvin harjoitetussa kansakunnassa.

Minä tunnen myös, toisella puolella, niitä puheita, jotka aina nostetaan tätä asiata vastaan, tiiän itekkin että tässä, niin kuin monissa muissa asioissa, on monta estettä ja vastusta voitettavinna; ja että kuta jalompi yksi asia on, sitä jalommat ovat myös olleet ne esteet, jotka makoovat rikki-murrettunna ja voitettunna hänen ympärillänsä. Se on aina heikkoin ja pelkur-mielisten tapa että pauhata näistä esteistä, jotka nousoovat heijän silmissä kahta suuremmaksi, kuin ovat, ja sillä heitä juuri hirvittää ja peloittaa. Hyö seisahtuuvat usseemmittain heihin, ja painatteleksen hiljan takaisin vanhoillen poluillensa. Sitä-vastoin niin jalot miehet voittaavat näitä esteitä, tahi astuuvat heitä ylitten; sillä hyö näyttäiksen heijän silmissä aivan vähäisiksi, sitä yhteistä hyvyyttä vastaan, jota heijän voittamisella tarkoitetaan. Sillä kussa yhteistä parasta haetaan, siinä täytyy meijän uhrata yksinäisiä etuja ja hyötymisiä.

Niistä monesta esteistä, joita kannetaan sitä asiata vastaan että koroittoo meijän Suomenkielemme peä-kieleksemme, luetaan:

1:siksi. "_Että uuella kielen-noutamisella moahan revittäisimme ja hävittäisimme meijän vanhat Ruohtalaiset kielen-tavat ja kirjan-laitokset._" -- Aivan niin! Sen-eistä meillä on mieli ja ymmärrys, käyttää sitä hyväksemme. Kuka hullu lainaa kylästä vanhoja huonoja housuja, kuin hänellä on itellä uusia parempia. Kaikki moailmassa muuttuu, uusi tuloo vanhaksi, ja vanha tuloo huonoksi; mitäsme siitten muutosta pelkeämme, jotka ite oumme muutoksen alaiset. Muutoksia tapahtuu joka päivä meijän ympärillä, juuri meijän silmiin etessämme[62] -- mikä hulluus se oisi siitten, tavoittamaan moailmassa mitä muuttumatointa. Kukin asia on ainoastaan aikaasek pitävä, että piteä sitä yli aikansa, on luonnotoin; sillä muutosta soahaan viivytellä, voan ei estellä; kuin se tapahtuu ajallansa, niin se on otollinen; mutta kuin se tapahtuu ennen aikaasek, tahi jälkeen, niin se on voaran-alainen. Minkä tautta myö tässä asiassa oisimme niin tarkat noutamaan vanhuuttamme, kuin olemme muissa asioissa jo aikoa siitten heittänyt meijän vanhojamme uneukseen? Johan se Ruomin kieli, joka ajallansa kukisti ja moahan-tallais kaikkia muita, nyt lakastuu itestään, mitäs siitten luuletten, että tämä Ruotin kieli oisi hyvä iäksi sotkia meijän Suomalaista puhettamme?[63]

2:seksi sanotaan, että "_Suomen rantamaissa puhutaan monessa kohin Ruottia, ja että se oisi näillen yksi iso hämmennös ja vastuus, jos heijän nyt täytyis oppia Suomea_." Sekin on yksi turha puhe! Pitäiskö koko kylä opeitteleman Ruohtia, jos sitä puhutaan yhessä talossa? Eiköhään osa pitäis sovitettaman kokonaisuutensa mukaan, voan ei kokonaisuus osansa mukaan. Minun oatos oisi, että Ruohtalaisissa pitäjissä saisi harjoittoo Ruohtia, ja Suomalaisissa, Suomea; siitten ei oisi kumpaisellakaan syytä valittoo. Se on yksi vanha, mutta yksi tyhmä luulo, että "kaikki on suletettavana yhteen malliin"; mutta se on yksi uusi ja viisas sana, että "pitäköön kukiin omat muotonsa". Ennen uskottiin ettei yksi valtakunta oisi mahollinen, ellei hänessä ollut _yksi uskomus_ (Religion) ja vielä uskotaan ettei se ouk pysyvä, ellei hänessä ou yksi puhe.[64] Pohjos-Amerika ja Venäjän moa, jotka ovat ne voimakkaammat hallitukset moailmassa, osottaavat ettei voaitak kummaistakaan; ja että ne valtakunnat ovat kaikkiin vahvimmat, kussa ne erinnäiset osat soavat kukiin piteä omat _luontonsa_, ja kussa heitä _nioitaan_ yhteen, vaan ei _sevoitetak_ tahi _sulatak_.[65]

3:neksi, syytetään "_meijän kielen olevan niin köyhän ja oppineihen töihin taipumattoman, että se oisi muka mahotoin hänestä harjoittoo jotakuta hyveä_".[66] Mutta mistä se tulee, ellei meijän omasta huolimattomuutesta? Kaikki valittaavat meijän kielen puutoksista, mutta harvat ovat hoastaneet hänen suloisuutesta, hänen sisällisestä rikkautesta ja kauneutesta, ei ainoastaan ymmärtämysten tarkoittamisessa ja sanoin taivuttamisessa, mutta myös hänen ylös-harjoittamisessa ja ulos-venymisessä. Meijän kielemme on ikeän kuin yksi lihava peltomoa, jota pietään kesantonna, ja kussa kasvaa vahvast heiniä ja ruohoja, mutt' ei ruista eikä vehnee. Onko se siitten pellon syy, vai viljellys-miehiin? Minä olen nyt ruvennut kyntämään, viskatkoon muut siemenet, niin soahaanpas kahtoa ellei meijän Suomalainen pelto rupeisi hetelmöittämään, ja ellei ajan takoo kiitettäisik meitä, jotka ensin tähän työhön repeisimme.[67] Mutta niin kuin on kieliin kanssa, niin on myös Oppimuksiin ja Tietomuksiin kanssa, jotka kielissä toimitetaan; nekin ovat verrattavat yhteen vainioon, kussa kynnetään ja kylvetään, ja josta siitten viljellään ja eletään -- ei moallisesti, voan henkellisesti. Tietomukset on yksi henkellinen vilja; kuta enempi sitä käytetään (hyväksemme) ja korjataan, sitä enempi se meitä hyövyttää ja huvittaa.[68] Mutta niin kuin se moallinen vilja ymmärtämättömällä käytöksellä tahi nauttimisella, ussein keäntyy vahinkoksemme, niin saattaa myös tämä Tietomuksen elo keäntyä turmioksemme, jos myö sitä veärin käytämme. Voan onkos se siitten viljan vika -- vai eikös lie vika meissä? Moni Hallitus on koettanut, että viinan-kielolla varoittoo ja esteä juopumista ja viljan tuhlamista -- sanokoot hyö, jos heijän alimmaiset ovat muita onnellisempia, rikkaampia tahi muuten siistimpiä? Moni on myös (e.m. Poavilaiset) koettellut että kirjoin- ja painon-kielolla vastuuttoo Tietomuksiin liian levittämistä -- sanokoot hyö, jos ovat sillä onnistanneet omiansa, tahi varjelleet heijän mieltänsä ymmärtämästä?[69] Ei ikeän! Ainoastaan ymmärryksen valaistamisessa, ja syvämmen hyvistymisessä, löytyy se ainua ja paras välikappale ihmiskunnan onnistumiseksi; silloin ei ou pelättäveä, että juomme ihtemme juovuksiin, tahi hulluttelemme mielemme joutavilla ja turhilla ajatuksilla. Ja jos se joskus tapahtuis, että myö tuttavien joukossa oisimme leikkipuheliaiset, tahi ajatus-juohtumuksissamme vapaalliset ja vallolliset, eihän meitä tuosta sakoitettanek, tahi kuritukseen kuletettanek, kuin emme tappelek välilämme, eikä toistamme häväise. Ainoastaan lasten ja sen roa'an kansan täytyy olla holhotuksen alla, mutta ymmärtäväiset ja täysi-mieliset holhoovat parhaitten ihtesek. Yksi kansa, joka osottaa lain-kuuliaisuutta, ja kuuliaisuutta laillisen esivallansa vastaan, joka uskollisesti täyttää kaikkia yhen alimmaisen velvollisuusia, on jo niin paljon mielistynnyt, ettei sitä eneä tarvitak hoitella mielen- eikä kielen-kahleilla.

4:neksi, olen minä myös kuullut sanottavan, "_Suomenmoan olevan niin pienen, ja Suomalaisen kansan niin vähäisen, ettei se ouk hyvä yksinään kustentamaan ja voimassaan piteä yhtä omaa Oppimusta_" (en egen Litteratur). Niin kuin se oisi meille muka huokiampi, kustentoo yhtä vierasta, äkkinäistä.[70] Tämä puhe on minusta niin tyhmä, kuin että sanoa, ettei pieni mies ole hyvä oppimaan niin paljon, kuin suuri mies. Tätä vastoin neämmö, että ne pienet ja voimattomat miehet usseemmittain ovat monta viisaammat ja oppisemmat kuin toiset, jotka ovat isommat ruumiiltaan. Mistä se tulee, ellei siitä, että kuin nämät harjoittaavat _ruumillisyyttänsä ja voimoansa_, niin toiset harjoittaavat _järjellisyyttänsä_ ja ymmärrystänsä. Samaten on myös valtakuntien ja kansoin välissä! Eikös ne isommat heistä aina tarkoitak _ulkonnaisuutta_, ja ne heikommat _sisällisyyttä_. Niin on Luoja antanut luovuillensa kullenkin omat osansa: Härälle suuret sarvet, Ketulle hyvä ymmärrys. Koska Suomalaisille on luotu, ettei rehvastoo joukkoon muihen kansoin kapinoissa; mutta koska soamme olla rauhassa ja tyyvennössä kotonamme, yhen viisaan ja jalon Hallituksen suojassa, niin tarkoittakaamme että käyttää tätä onneamme hyväksemme, ja harjoittakaamme niitä viisauen hetelmiä, jotka rauhan alla kypsyisivät meijän moassamme! Siivistäkämme meijän tapojamme (siinä on meillä kyllä!) ja valaistakaamme meijän mielemme -- ei muihen ansiolla, voan omalla -- omalla kielen ja mielen harjoittamisella! Se oisi yksi voitto ihmisyyellen, ja meillen Suomalaisillen yksi kunnia, monta suurempi kuin että (niin kuin nyt tehään) matkittaa muihen puheita, tahi kehua ja pöyhistellä muihen opinpauloissa. -- Sillä eihään myö ollak mitkään Jätkyttäjöitä (Papegojor) joihen suuhuun sovitetaan mitä vajuu muihen suusta, ja jotka Harakoina kertoavat ja märehtiivät muihen purtuja ja syljyksiä.

Seneistä kuin sanoovat meijän kansan vielä olevan vähäisen harjoittamaan omoo Oppimusta, niin eivät ymmärräk mitä Oppimukseen voaitaan: "ruumiillista heikkoutta, ja henkellistä mieli-vakautta." Se on koko kansan kanssa, niin kuin yksinäisen ihmisen kanssa; että pienuutessamme ja nuoruutessamme oomme sopivaiset mieltämme taivuttamaan, ja oppimaan mutta vanhuutessamme ja voimuutessamme tahomme jo muita opettoo, ja taivuttoo mieltämme myöten; ja kahomme monestin halpoiksi vanhoja opettajoitamme ja opetuksiamme. Mutta se on viisas, joka oppii vielä vanhanakin; sillä vanhuus huonistuu ja nuoruus vahvistuu, mutta viisaus on aina vihertävä ja viheriäinen. Mitä on sanottu ihmisistä yksinäisesti, on sanottavaksi heitä yhteisesti. Ne pienet kansat ovat soveliat oppimaan, ja harjoittamaan Tietomuksia; ne suuret tahtoovat jo opettoo muita. Ja eikös se lie niin luotu luomisessa, suurien olevan niiten pienein Herroja.

Sen-eistä kuin luetten mitenkä ne pienet Greekkalaiset hallitukset oli hyvät muinon harjoittamaan kukiin omoo puhettansa ja oppimustansa, kussa olivat monta kuuluisemmat, kuin isommat valtakunnat; ja kuin kuuletten mitenkä pohjoisessakin-päin yksi pieni kansatus (befolkning) yhöllä soarella, kaukana Rutjan-meressä, oli hyvä yksinään harjoittoo ja voimassaan piteä yhtä omoo Oppimusta, yhellä ajalla, jollon Tietomukset olivat jo ikeän kuin pois-sammuneet koko tästä moailmasta -- mitäs siitten sanotten tämän Suomen moan olevan köyhän ja kykenemättömän harjoittoo omoo puhettansa ja oppimustansa, kussa jo 200 vuotta on löytynyt 1 oma Opisto, 2 Lukistoa, toista satoo koulua; kussa löytyy 30 kaupuntia, kolmatta satoo pitäjätä, ja toista miljuonia ihmisiä; ja kussa jo tavataan 8 kirjan-pajoa.

Mikäs siitten meissä puuttuu, ellei toimi ja työ? Syy on siinä, ei että meitä on vähä työmiehiä, ei että kajoomme työtä; mutta että tiemmö turhaan työtämme, että kylväämme tätä vierasta viljoo, joka ei ikeän loista meijän moassamme; ja että meijän omat pellot seisoovat autionna ja kesantonna. Mikä kaunis keto eikös avauntuis meillen ja meijän työ-taitavaisuuellemme (wår arbetsförmåga) jos ruettaisiin viljelemään omia ruoka-maita -- ei vieraalla viljalla, voan omalla. Siitä viruisi meillen yksi riista, joka täyttäis meijän hinkaloitamme, ja turvaisi meitä tästä henkellisestä ruuan-puutoksesta, jonka nälkästymisessä myö neännymme ja lauhtumme, ikeän kuin siitä moallisesta ruuan-puutoksesta.

5:neksi, olen minä kuullut monen sanovan: "_Meijän nykyinen Hallitus ehkä ei suvaihtek, että ruettaisiin harjoittoo kielemme, tahi valaistoo mielemme, koska valaistuksen sanotaan olevan kansa-kunnassa vahinkollinen_." Missä sitä luetaan, että valaistus on voarallinen, tahi että ymmärrys on luotu meillen vahinkoksemme? Eikös se ouk _ymmärryksen_ luonto, että harjoittoo _tietoa_? Eikös se ouk peä-tarkoittamus meijän Ristillisessä Uskomuksessa (Religion) että levittää ihmisissä _henkellistä mielen-valaistusta_? Se ei olluna ihmisen käsky, mutta se oli käsky Jumalalta; "_Mänkee ulos moailmaan, ja opettakaa kaikkia kansoja_!" Mitäs siitten pelkeämme tätä henkellistä viisautta? Ei ouk vielä valaistus ketään häväisynyt, eikä ymmärrys kennen mieltä pilanut; sill'ei "raha ratki kukkarota, mieli säre miehen peätä" tiesivät jo esivanhemmamme. Se on hulluus että luettaa sitä valaistuksen syyksi, mikä seuraa tämän ymmärryksen veärästä käyttämisestä, tahi veärästä valaistamisesta. Yksi veärä ja ymmärtämätöin käytös, yksi tyhmä mielen-harjoittamus, jos kohta ymmärrykselläkin tarkoitettu, on kuitenkin ymmärtämättömyys, eikä kuhuttava puol'-valaistukseksi; sillä yhtä semmoista ei löyvyk. Sillä valaistus saattaa olla vähäinen, ja soattaa olla isompi, mutta valaistus se on kuitenkin. Yksi puol'valaistamus on jo valaistamattomuus, voan ei valaistus, sillä hyö erkanoovat tästä, kuin yö erkanee päivästä, veärä-tie oikeasta. Niin kuin rahat ovat ilman arvotak, elleimme ymmärräk heitä oikeen käyttää, niin ompi myös _oppimus ja viisaus_ (itekseen) ilman ansiotak, ellemme heitä oikeen ymmärräk keänyttää hyväksemme ja sivistymiseksemme. Yksi rikas saattaa olle _kelvotoin_, ja yksi oppinut, _kunnotoin_; taitaa olla _mielettömät_ kumpainenkin; voan ei se ouk _rahan_ syy enemmän kuin _oppimuksen_; syy on heijän veärässä käyttämisessä, s.o. ymmärtämättömyytessä, joka syntyy valaistumattomuutesta. Valaistus kuhutaan _mielen-valaistukseksi_, sillä se harjoittaa ei ainoasti ymmärryksen viisautta, mutta myös mielen _hyvyyttä_; se tarkoittaa hyvyyttä yhellä puolella, ja _viisautta_, toisella; nimittäin _viisautta hyvyyteen_ -- ei pahuuteen. Viisaus pahuuteen, on peä-pahuus. Ei löyvyk vielä sitä miestä, joka katoo eli paheksii tietoansa, vaikka kuinka vähäinen; mutta monella on ollut syytä ehkä valittoo hänen _veärästä käyttämisestä_[71] eikä löyvyk sitä valtakuntoo, kussa tietomukset ja valaistus ovat tehneet hämmennöstä ja villitöstä; mutta monta, kussa tyhmyys ja mielettömyys ovat kumouttaneet toisiaan, ja heittäneet härän-pyllyä. Että seneistä sanoa, jotta valaistus on kansassa voarallinen, on mielettömästi puhuttu; eikä sitä muut sanokkaan, kuin tyhmät ja tylsäyntyneet miehet. Ja että uskoa, jotta meijän Esivalta tahtoisi vastuuttoo tätä totuullista mielen-valaistusta, tahi poistaivuttoo meistä tätä omoo kielen-harjoittamista,[72] oisi että tahalla ja pahuuella häntä soimata ja alentoo, tahi panetella häntä ymmärtämättömyytestä. Yksi semmoinen oatos oisi luonnotoin ja mahotoin, eikä pie löytyä yhölläkään Suomalaisella. Sillä oottenkos millonkaan kuullut yhtä isää, joka tahallaan kasvattaa lapsissansa _tuhmuutta ja mielen-tyhmyyttä_? Nopeemmin hään heissä harjoittaa viisautta ja ymmärrystä. Niin tarkoittaa myös Esivalta, että levittää valaistusta ja _tietomusta_ alimmaisissansa; että hakea heijän parasta ei ainoasti _moallisissa_, mutta myös henkellisissä. Eikös meijän muinonenkin Keisarimme osottan't tätä mieltä Suomalaisiakin vastaan, sekä hyvyyvellänsä Turun muinosta Opistoa kohtaan, kuin hänen moneilla muillakin armollisilla toimistuksilla, harjoittaksensa meijän mielen-valaistamista? -- Mitäs siitten epäiletten että tämä nykyinenkin Keisarimme harjoittaisi tätä meissä? Joka on jo monesti ottanut turvataksensa näitä meijän henkellisiä tarpeitamme.

Moni on myös sanona: "_Hallitus tahtoo ehkä että ruettaisiin Venäjän kieltä harjoittamaan_!" Aivan niin, "ei työ miestä häväise, taito tapoja pahennak!" Voan erittäin on yhtä, erittäin on toas toista. Sillä eihään Suomenkielen-harjoittaminen kieläk meitä Venäjänkieltä oppimasta; eikä toas Venäjänkielen-oppiminen kiellek meitä Suomenkielen-harjoittamisesta. Meijän pitää rakastoo omoa kieltä, ja kunnioittoo muihenkin kieltä: vasta silloin kuin rupeavat meijän puhettamme polkeamaan, silloin vasta kuuntelemme heitä vihalla. Se oisi luonnotoin voatia meitä rakastamaan sitä, joka meitä alentaa ja polkee, ja se oisi mahotoin sytyttää meissä rakkautta Venäjän kieleen, Suomen kielen polkemisella. Se on tarpeellinen ehkä meille että, yhistettyä Venäjän kanssa, oppia Venäjätä, mutta se on tarpeellisempi meille, osata Suomea. Se on mahotoin että Hallitus vieraan kielen opettamisella tarkoittais alas-tallata omamme. Eihään Virolaisetkaan, eikä vanhat Suomalaiset, eikä monet muut kansat Venäjässä ouk tulleet pakoitetuiksi ottoo Venäjätä kirjakieleksensä! Ja sanotaan että se avullinen Keisari _Aleksanderi_ vainaa oli Porvon Herroin-päivissä kahtonut kummaksi, että harjoitimmo Ruottia kirjakieleksemme, ja tarjonut meille Suomeammo, mutta että silloin olevaiset kunnioitettavat Herroinpäivämiehet piti tätä vierasta parempana. Minä luulisin, että jos nyt oisi semmoiset asiat meillen tarjoilla, niin oatokset oisivat ehkä toiseppäin.

Koska nyt olemme toistanneet, että _oma-kielen harjoitus_ ei ouk ainoastaan _otollinen ja tarpeellinen_, mutta myöskin _mahollinen ja luonnollinen_, niin kysytään sitten: "_minkälainen se Suomenkieli pitäis olla, jota harjoittettaisiin kirjakieleksi_?" Että sen pitäis olla se _parraaimman ja suloisemman_ peättelöö jokainen. Mutta _mikä puhe on heistä paras ja suloisin_? Siinä on kysymys! Tämän sanan peälle -- kuuleppas mitenkä huutaavat, yksi yhtä, toinen toista; Hämäläiset, Pohjalaiset, Turkulaiset ja Karjalaiset -- kaikki nyt avaavat suutansa tästä juttelemaan, ja milt' eivät tappele välillänsä, siitä, kennen muka puhe oisi heistä paras. Minä annan heijän pauhata ja riehua, ja kuin kerran väsyyvät sohisemasta, niin silloin minäkin tahon puhua. Mutta ensin tahon minä kuulla mitä ne viisaammat heistä sanoovat, jotka lausuuvat: "_meillä on jo kerran yksi kirja-kieli, joka on ylösharjoitettu ja hyväksi kahottu, ja jota kaikki ymmärtää -- mitäs siitten ruvemme nyt joutavia juonittelemaan, ja ottoo yhtä uutta puhetta kirjan-puheeksemme, jot' eivät moni meistä ymmärräk_?"

Mutta minä puhuisin teillen ensin yhen tarinan yhöstä talosta, kussa oli monta miestä. Suurin osa heistä oli laiskat työllen, voan oli niitä moni nöyräkin. Heillä oli yksi vanha pelto-moa, kuiva-luontoinen ja hiekka-pohjainen; sitä ne joka vuosi pieksivät kuokillansa, ja repivät oatroillansa, soahaksensa yhtä vaivallista laihoa, joka usseemmittain paleltui kevät-pakkaisilla, ja kussa mato söi orasta. Yksi näistä nuoremmista miehistä, joka oli kiivas työllen, mäni korpeen toisella puolella kylee, ja löysi siinä hyviä synnemmaita; kussa oli muta-pohja, ja kussa ei halla pannut halmetta. Siihen hään teki ruis-sänkynsä, ja rupeisi sitä pyytämään viljavainioksi. Toiset miehet nauroivat hänellen ensin ja häväisivät häntä, ja sanoivat: "sinä koira et tie työtä meijän pellolla, voan omallais!" ja kuin näkivät mitenkä hään siellä poltti ja raivais moata, tahi kaivo valta-ojia, ja rovioitti suota, niin sanoivat välillänsä: "hullu semmoiseen työhön menköön! kynnetään myö tätä valmista moata, jota meijän vanhemmat ovat meillen raivanneet, kyllä se meitä elättää, niinkuin heijätkin. Tässä osaapi jokainen jo asettaa vakojansa -- mitäs siitten lähemme uuella työllä katkaistamaan ihtiämme." Niin puhuivat ne suurimmat laiskurit ja velto-turpaiset. Toiset ymmärtäväisemmät miehet eivät virkkaneet mitään, voan kynsivät tavallansa sitä vanhoa peltoansa, kunnekka näkivät sen hyvän vuos-tulon siinä uuessa -- silloin hyökin muuttivat sinne oatrojansa. Mutta ne laiskat miehet eivät tulleet sinne ennen kuin vasta leikkuun-aikana, koska siinä ukon-maljoa juotiin. Silloin hyökin tunkeksivat sinnek, ja kiittivät muka niin, pulloa pullistaissa, tätä hyveä uutista. Niinpä se on veikkoiset niiten kanssa, jotka nyt veäristelöövät suutansa näillen minun aikeillen; ne jotka enin moittiivat ja reäväävät minua -- kysytkeepäs heiltä, mitä ovat ite tehneet meijän kielen kunniaksi? Ne ovat ne samat miehet jotka ovat paisuneet laiskuutessaan;[73] sillä jotka kerran ovat työskelleet ja tuskauntunneet kielessämme, eivät eneän kiivastu eikä kiroile, jos toinenkin hänessä ropottaa -- toisella kohalla.

Monen olen minä myös kuullut sanovan, joka piteä sitä Suomea, jolla Roamattu on suomennettu, juuri kulta-jyvänänsä -- "_että siinä löytyy sitä parasta ja selvintä Suomea, meijän puheessamme, ja että meijän pitää sitä nouattoo_."

Emminä usko siihenkään! Sillä ehkä kyllä löytyy _kehnompata_ Suomea kuin Roamatussa (e.m. Virsi-kirjassamme) niin löytyy myöskin _parempatakin_ Suomea (e.m. vanhoissa Runoissamme). Mutta koska ihmiset aina riippuuvat niihin vanhoin luuloin, eivätkä usseen eroitak sitä sisällistä siitä ulkonnaisesta, eikä sitä henkellistä hänen ruummiillisesta piiroksestaan, niin antaavat näillen puheenpiiroksillen yhtä henkellistä arvoa, joka ei heissä itekseen löyvyk, voan jota hyö ainoasti oisi tomittavana. Tästä tulee ett'eimme (e.m. rukouksissamme) tahok luopua _vanhoista sanantavoista_, jotka soattaa ehkä monin kerroin olla tyhmät ja sopimattomat (keskustele p. 148, 150, m.m.) Heijän hyväksi, jotka juuri _henkelisinnä_ käsittäävät näitä _ulkonnaisia puheen-piiroksia_, ja jotka luuloovat että Jumalallisuus katoisi, jos kielemme parantaisimme, (ja heitä on suurin osa) niin pitäköön Roamattu sitä Suomea, jolla se on kerran toimitettu, ja johon se on ikeän kuin koventunut! Eihään se kielläk meitä muissa kirjoissa kirjuttamasta toista Suomea!

"_Noh, pitäiskös meillä siitten olla kahta kieltä kirjoissamme_?" kuulen minä kohta jonkun kysyvän.

Ei kahta kieltä, voan kielen-piiroksia soattaa olla vaikka miten monta! "_Eihään Ruohtalaisillakaan ouk kirjoissansa muuta kuin yksi kielen-piiros_!" Vai ei! Eikös heijänki Roamattu ou kirjutettu yhellä _eri- ja vanhalla kielenpiiroksella_, jota ei käytetäk eneän missään; ja eikös heijän Laissakin nouatetak yhtä vielä _vanhempata ja erinomaista puheen-piirosta_, joka perustaiksen sillä kirjoitustavalla, jota tavataan heijän vanhoissa moakunnan-Lakiloissa (Prowince-Lagar). Jos tarkasti tutkistelemme, niin kullakin kirja-toimittajalla, eli kullakin ihmisellä, ikeän kuin kullakin ajalla, löytyy aina yksi vissi oma puheen-piiros, joka _eroittaa_ heitä muista, ehkä tämä eroitus usseemmittain on niin vähäinen, ettei sitä jokainen selitäk. Mutta yksi eri piiros puheessamme, on ainakin yksi eri piiros _ajatuksillemme_, koska ajatukset piirutetaan puheella. Niin erinnäiset kuin _ajatukset_ ovat, niin erinnäiset saattaa myös olla _puheen-piirokset_; mutta ajatukset ovat monellaiset, seneistä täytyy myös puheen-piiroksien olla monellaisia. Tästä seuraa, kuta _enemp'_ meillä löytyy näitä puheen-piiroksia, sitä _keviämpi ja huokiampi_ meillä on myöskin toimittoo ajatuksiamme. Meijän ei seneistä pie kaisea, mutta nopeemmin tavoittoo monta puheen-piirosta meijän kielessämme, sillä hyö teköövät sitä _viljakkaammaksi ja rikkahammaksi_ toimittamaan ajatuksiamme. Nyt on kukin _puhe-murrekkiin_ ainoasti yksi iso erinnäinen piiros meiän Suomalaisesta puheesta, kussa löytyy kussakin monta erinnäistä pienempätä piirosta. Mitäs siitten vihoitatten ja pois-eroitatten näitä erinnäisiä peä-piiroksia, jotka löytyy meijän kielessämme, ja jotka teköövät sitä _suloisemmaksi ja hetelmällisemmäksi_?

Minun oatos on sen-eistä, että meillä Suomalaisilla on _yksi kieli_ (sillä myö ymmärrämme hyvin kyllä toisiamme, ehkä meitä eroitetaan puheessamme) joka osoittaiksen, ja jota jaetaan, vissiin puheen-piiroksiin, ikeän kuin meillä on _yksi moa_ jota jaetaan vissiin moa-kuntiin ja hippa-kuntiin. Koska nyt _Turunmoa_ on niin hyvin Suomenmoata kuin _Pohjanmoa_, ja _Savolainen_ niin selvä Suomalainen kuin _Hämäläinen_, niin on myös heijän puheen-murretkin selvee Suomen puhetta, ehkä heitä eroitetaan toisistaan, monessa paikoin. Mikä oikeus meillä on että _koroittoo_ yhtä puheen-murretta kirja-kieleksemme ja _alentoo_ kaikkia muita? Onhaan kaikilla Suomalaisilla yhtälaiset oikeuet ja vapauet _kansallisessa_ elämässä, minkätähen siis heillä ei oisik sitä _opillisessakin_? Eli minkä perustuksella ei oisi oikeutta jokaisella toimittoo puhettansa sekä _suullisesti että kirjallisesti_?

Ne jotka aina hokkii sitä, että _ainoastaan yksi puheen-murreh pitää kohoittoo kirjan-kieleksi_, ovat semmoiset, jotka kansallisessakin elämässä tahtoovat koroittoo yhtä kansan-seätyä vallan peälle, ja tehä ne _toiset_ hänen alimmaisiksi; eli jotka soisivat ite kapua ylimmäiseen nokkaan, että sieltä moahan-sysäisivät muita, alimmaiseen.

_Turun_ ja _Hämeen_ puheet ovat jo niin kauan pöyhistelleet meijän kirjoissamme, että oisi aikoa jos toisetkin heissä näkyisi.[74] Minä olen nyt ottanut Savon puhetta koetteeksi -- ottakoon toiset toisia. Ei myö siitä piek riitauntuman eli vihoittoo toisiamme, jos myö kukiin harjoittamme omoo puhettamme. -- Suomeahan se on kaikki! Minä luulen että se puheen-murre on paras, kussa Suomen Kielitär (Språkgudinnan) löytyy omassa _peri-puhtauvessaan_ ja täyellisemmässä äväriäisyyessään; ja uskon että tämä murrek viimen _voittaa_ kaikkia muita omalla _viljallisuuellaan_; voan ei sillä, että se _polkee ja painaa_ toisia alasek, mutta että se on _ensimmäinen_ heijän joukossa _kauneuestaan ja voimallisuuestaan_ -- ei millään muulla. Eli yksi puheen-murre soattaan piteä _paremmassa_ arvossa kuin toinen, ikään kuin yksi ihminen kahotaan _paremmaksi_ kuin toinen -- ei hänen _nimestään_, eikä hänen _ijästään_, mutta hänen _kunnollisuuestaan_. Sillä _kunnnollisuus tuottaa kunniallisuutta, voan ei aina kunniallisuus, kunnollisuutta_.

Nyt minä uskon että _Savon puhe_, eli se puhe kuin hoastetaan _Savossa_ (liioitenkin pohjoisemmassa peässä) yhessä osassa _Pohjanmoalla_, ja paikka-paikoin _Karjalassakin_, on se selvin ja somin Suomen puhe. Mutta niinkuin jokainen kielen-murre sisällänsä suljee monta erinnäisiä ja pienämpiä puheen-murteita ja puheen-piiroksia; niin löytyy myös tässä Savolaisessa kielessä monta _erinnäistä_ puhetta. Sama oikeus kuin niillä _isoimmilla_ puheen-murteilla on, sama oikeus on myös niillä _pienemmillä_. Kukiin piiros on _otollinen ja sopiva_ kirjaamme, joka on _luonnollinen_ puheessamme. Minä omistan sen eistä heitä _kaikki_ kirjankieleksemme. Nyt vastataan mulle toas: "_kirjankieli pitäis olla yksi_!" (Aivan niin, yksi kieli mutta monta mutkoo!) -- "_ja hänessä ei pie olla sanan-paulat erilläiset; vaan yhtäläiset_." Yhtäläiset ne ovat kielemme muka, vaikka ovat erilläiset keskenänsä. Se ei ouk seneistä mikään sopimattomuus (inkonsequens) kielessämme, jos _yhtä asiata_ toimitetaan _kahella sanalla_, tahi _yksi sana_ kirjutetaan _kahella tavalla_. Mutta se sotii kielemme vastaan, että kirjuttaa _toisella tavalla_ kuin puhutaan, tahi puhua _toisella tavalla kuin hoastetaan_.

Se on moni joka tahtoo _sulkea kielemme vissiin piiroksiin_, ja kiinittää häntä, ikeän kuin vankia, vissiin kahleisiin, eli niin kuin sanoovat "_käsittee häntä vissiin lakiin_" (reglor) mutta se on yhtä tihuvata työtä, kuin että kiinittää meijän ajatuksiamme vissiin piiroksiin.[75] Niin kauan kuin kumpainenkin heistä on _elävänä_, niin niillä on myös _elävän luonto_, nimittäin että _kasvaa ja katoa_ (muuttua) ehkä se tapahtuu varsin verkaisillaan. Se on aivon tästä paisumisesta (jolla se muuttaa ja levittää vanhoja piiroksiaan) ja _katoamisesta_ (jolla se toas heitteä heitä hävitökseen) josta häntä tunnetaan eläväksi ja henkelliseksi, ja josta se tuloo soveliaksi toimittamaan yhtä _elävätä ajatusta_, ja yhtä _henkellistä ymmärrystä_. Minäkin olen tässä _Otavassain_ muuttanut monta voajoo, meijän Suomalaisessa puheessamme, yli heijän vanhoja rajojaan ja teroittanut ehkä monen uuen seipään. -- Eihään se lie luettu mullen _kielen-murhamiseksi tahi sortamiseksi_, mikä on tehty hänen _lisännökseksi ja enentämiseksi_? Kahtokaamme heitä, jotka paljon ovat vaivaanneet aivoansa, _asettamaan vissiä piiroksia_ heijän kielellensä, joihenka ylitten hyö eivät häntä laskisi: ja jotka poiskitkeävät hänestä _yhen_ sanan, ja kasteloovat _toista_ hyvin; ja jotka panoovat ikeän kuin aitoa joka puheensa ympärille, jota kieli kasvattaa heijän koali-moassansa! Eikös heijän täyvyk vuosittain korjata aitoansa, ja kitkee kieltänsä, ja vuosittain kuitenkin valittoo, ettei se tule heiltä kyllä _kitketyksi eikä korjatuksi_? Se joka tahtoo poispoimita ne huonommat ja pienemmät jyvät aitastansa, niin kyllä sillä on poimimista! Ja sitä myöten kuin hään _poimii_, niin viljat _vähennöö_ hinkalosta. Ja se joka toas tahtoo panna aitoa kullenkin orraalle, laiho-halmeessansa, niin kyllä sillä on panemista, ellei hään yhellä aijalla turvoo koko halmettansa. Jos tahomme kieltämme kitkee, niin kitkekkämme pois hänestä tätä _vierasta poroa_, ja puhistakaamme sitä -- ei sillä, että seuloamme pois jyviä, mutta ruumenia ja akanoita, jotka ovat heihin tarttuneet. Ja jos toas tahomme piiroksella suljeta meijän kielemme, niin olkoon se semmoinen, että se sisällänsä suljee _kaikki_ meijän puheen-murteet ja mutkat.

Toiset toas, jotka sanoovat: "_meijän pitä harjoittoo yhtä puheen-murretta kirjan-kieleksi_;[76] _voan mitkä sanat hänessä puuttuu, pitäis meijän lainata niistä toisista kielen-murteista_!" Siinä syntyis toas riita -- ensin, mikä murre _harjoittoo_ pitäis, ja siitten, mitkä sanat _lainata_ pitäis. Syntyisi siinä toas _lainamista ja poimemista_. Sillä jos verroitaan siihen entiseen vertaukseen, jyvän hinkalosta, niin yksi poimisi yhtä, toinen toista, ehtiissään kukiin niitä _suurempia ja parraaimpia_ jyviä; eivätkä saisi sitä siittenkään kyllä poimetuksi. Siitä tulisi sama tarina kuin äsken; mutta kun toanon poimittiin jyviä pois aitastamme, niin nyt poimittaisiin heitä yhestä hinkalosta toiseen. Ei semmoiset neuot maksak mitään! Ei ouk vielä yhtään kieltä tehty konstin jälkeen, ellei se ouk tehty ilman konstitak. Minun meininki on, että kieli on yksi ja yhteinen, mutta puheet ovat monellaiset ja erinnäiset.[77]

Tämä olkoon sanottu kielestämme ja puheen-murteistamme; nyt tuloo myös jotaik sanottavaksi _kielen-kirjuttamisestamme_.

Niin kuin olen uskaltanut ottoo yhtä _toista_ Suomea kirjuttaaksein, kuin on ennen kirjutetu, niin olen myös uskaltannut kirjuttoo sitä _toisella tavalla_, kuin on muulloin kirjutettuna. Sillä jos ensin tutkimme mitenkä meijän vanhat ovat muinoin sitä kirjuttaneet, niin jokainen jo löytää heijän kirjoituksissaan suuria puutteita ja virheitä; ja jos siitten tutkimme mitenkä tätä kirjutetaan meijän ajalla niin löyämme vielä meissäkin paljon viheliäisyyttä. Mutta se on harva ehkä, joka havaihtee omia puutoksiamme; siihen voaitaan, että osaisimmo ikeän kuin _käyä eiten_ meijän aikojamme, selittääksemme näihen aikoin vikoja. Ne jotka _kaikissa_ seuraavat aikaansa, hyö seuraavat häntä myös _puutoksissaan_. Minun oatos on, että kirjutoksen pitäis olla kielemme mukaan, voan ei kielemme kirjutoksen mukaan; tahi että meijän pitä kirjoissamme nouattoo meijän kielen puhemista (uttal) niin paljon kuin suinnik on mahollinen. Jos _puhuminen_ on monellainen, niin olkoon myös _kirjuttaminen_ monellainen: sillä ei meijän puheemme siitä sorruk jos _yksi_ sana kirjutetaan _kahella_ tavalla, ikeän kuin ei kielemme menety siitä, jos yksi asia kahella tavalla puhutaan. Eikä se ouk _sopimattomuuteksi_ (inkonsequens) eikä _hämmennökseksi_ (förwirring) jos meillä oisi monellaiset kirjoitus-tavat; _kielen-rikkauteksi_ myö sitä mainittaisimme. Sillä hämmennös (ajatuksissamme ja sanoissamme, s.o. kielessämme) ei synnyk millonkaan _monesta ja erinnäisistä_ kielen-mutkista, mutta harvoista ja yhtäläisistä. Sen eistä kuin muut kielentoimittajat (Grammatici, Linguister) kirjuttaavat monta lakia (Reglor, Lagar) mitenkä Suomenkieli pitäis _oikeen_ kirjutettaman, ja siitten mitenkä häntä pitäis oikeen puhuman, ja kunkin Lain nojan asettaavat monta _ojennusta ja erkausta_ (undantag) eikä siittenkään soa kaikkia oikeen sopimaan ja luonistumaan, voan juuttuuvat vihtoin omiin kieli-pauloin -- niin minä ainoastaan asetan yhen lain: "_kirjuta niin kuin puhutaan_! ja _puhu niin kuin hoastetaan_!" Tätä lakia minä tahon myös seurata, enkä minä siitä vajenek, ennen kuin näytetään minullen yhtä toista parempata. Että seneistä enemmin hoastoo tästä asiasta on sopimatoin, ennen kuin ensin tarkemmin tutkistelemme meijän puhettamme. Mutta tämä olkoon ainoasti sanottu Suomalaisista sanoista! Pahemp on sovittamaan vieraita sanoja meijän kieleemme. Minä olen kyllä koettellut että vältteä heitä, niin paljon kuin on ollut mahollinen, ja olen poisheittänyt monta näitä juoksu-sanoja, mutta niitä on monta siitennik joihen ei käy heittäminen, niin kun e.m. kaikki nimet ja _nimi-sanat_. Minä tunnustan etten minä ole ollut missään niin pahassa pulassa, kuin näihen vierain nimien kanssa (joihen joukossa omainkin on luettava) mitenkä heijät pitännöön Suomeksi kirjuttoo. Sillä kirjutanko minä heitä, niin kuin heitä kirjutetaan muissa kielissä, niin eivät Suomalaiset soatak heitä lukea, eivätkä taivuk kielemme mukana, voan seisoovat siinä kuin muut kapeet; ja kirjutanko minä heitä toas meijän puheemme myöten, niin muuttuuvat niin tunnettomiksi, ettei ykskään vieralainen (fremling) heitä selitäk, tuskin myö ite, liioitten vississä sanan-taivutoksissa. Muissa kielissä niin nimet jeävät melkeen muuttumatak, koska asian laita toimitetaan apu-sanoilla, niin kuin _lisätys-sanoilla_ (adverbia) _yhistys-sanoilla_ (konjunktioner) _esi-sanoilla_ (prepositioner) m.m. Mutta koska meijän kielessämme kaikkia toimitetaan _sanantaivutoksilla_ (genom deklinations-former) tahi _sanan-loukkailla_ (genom kasus), niin täytyy meijän näitäkin sanoja taivutella, jos mielimme heitä ymmärteä. Mutta siitä muuttuuvat jo sanatkin. Että toas kirjuttaa nämät Suomalaiset taivutokset tahi _liitto-sanat_ (partik. enklitika, suffixer) erillä kirjoitus-nenillä (med serskild stil), että sillä heitä eroittoo, oisi ehkä selvin; mutta sillä syntyy niin suurta vastusta kirjuttamisessa ja painamisessa, ettei siitäkään ouk mitään apua, ja näyttää varsin ouvollen, kuin yhessä sanassa tavataan e.m. toinen puoli Ruohtia, toinen puoli Suomea. Minä olen aatellut asian näin, että näitä vieraita sanoja jaetaan kahteen loatuun: _yhteen loatuun_ luetaan kaikki ne sanat, jotka ovat jo ikään kuin suomennoitetut (fenniciserade) tahi jotka ovat jo mukaistunneet (lämpat sig) meijän kieleemme; siihen luetaan e.m. suurin osa ristimä-nimiä, m.m. (e.m. _Poavo, Pentti_, m.m.) joita käytetään varsin niin kuin peri-suomalaisia sanoja. _Toiseen loatuun_ kuuluu kaikki äkkinäiset tieto-nimet, suku-nimet ja moa-nimet, m.m. (e.m. _magnét, Copernicus, Frankriiki_) heitä kirjutamme varsin muuttumattomasti, heijän omalla vieraalla tavallaan, ainoasti sen lopulla liitetyn Suomalaisen taivutoksen on muutoksen alainen; ja se on sillä, kuin myö sovitamme heitä Suomalaiseenkin puheeseen. Että jotenkin toimittoo moamiehillemme mitenkä hyö ovat luettavat, oummo jollon-kullon into- ja paino-merkkilöillä (accent-tecken) tätä osottaneet; mutta tässäkin olemme kohtanneet vastuksia, sillä löytyy moni kirjotus-nenä kussa ei löyvyk tällaista merkkiä kiini-juotettunna e.m. _y, ä, ö_. Yksi toinen vastuus on myös kohtanut meitä siinä, että on varsin mahotoin asettaa yhtä _vissiä väli-rajoa_ näihen molemmien sanoin-loatuin välillen, sillä moniat sanat taijetaan luettoo niin hyvin yhteen kuin toiseenkin loatuun, ja taijetaan kirjuttoo sekä yhellä että toisella tavalla, sitä myöten kuin tahomme enemmin tahi vähemmin tehä heitä Suomalaisiksi. Tästä syntyy kahtalaisuus (dubbelhet) meijän kirjuttamisessamme; voan ei _sopimattomuus_. Mutta koska emme ouk välttäneet sitä omassa kielessämme, niin mitäs siitten kajoomme tätä näissä vieraissa sanoisamme, kirjutetaanhan heitä molemmis muissakin kielissä.[78]

Tämmoiset ovat minun oatokset meijän kielestämme ja hänen kirjuttamisestaan.[79] Nyt minä tahon myös puhua jota-kuta omasta puheestain ja kirjutoksistain. Minä tunnustin jo heti alussa, etten minäkään ole varsin selvä Suomalainen, sillä ei yksikään taijak tehä ihtesäk paremmaksi kuin hään on. Minä olen syntynyt ja ylöskasvatettu Ruohtalaisessa kielessä,[80] niin kuin on jo mainittu; ja olen vasta siitten harjoittanut oppiaksein tätä Suomalaista puhetta. Minä en taija seneistä, enkä tahokkaan asettaa minun puheini _esimerkiksi_ muillen -- ainoastaan _koetteeksi_. Halu mulla aina on ollut hyvä, mutta voimain on tähän asti ollut minussa varsin puuttuva;[81] senpä tautta on minun paljon täyttynyt työskennellä ja tuskantua tämän huonon voiman kanssa, joka nyt ehkä jo antaapi mullen puohtinsa. Minä olen tarkoittanut oppia tätä Suomenkieltä ei kirjoistamme,[82] eikä joka miehen suusta, (sillä moni ryvettelöö sitä myös suussaankin) mutta vanhoista Runoistamme, sekä painetuista että painamattomista, voan erinomattain vanhoin ijällisten puheesta, kussa olen tavannut toista henkitärtä, kuin tässä kansan nykyisessä, joka-päivällisessä lausunnoksessa. Niinkuin on jo ennen sanottu, niin olemma erinomattain tarkoittanut Savon Suomea, jota puhutaan muutenkin monella tavalla. On myös mahollinen, että jollon kullon joku sana muistakin puheen-murteista on tullut näihen sekkaan; _sillä siinä pieni pisteleiksen, kussa suuri keänteleiksen_. Ja koska minä ei ainoasti suullisesti, mutta myös kirjallisesti, olen näinnä viimäisinnä vuosinna paljon tottunut kuulla näihen Norin rajoilla asuvien Suomalaisten puhein (joka on selvää Savon Suomea, ehkä hänessä tavataan muutamia erinomasuita, egenheter) niin saattaa olla mahollinen että minun Suomalainen puheini maistaa vähä heijänkin kielestä, liioiten koska minä kolmatta vuotta pitelin kaks heijän poikoa luonnain heitä kouluttaaksein. Tästä seuraa jott'en varsin taija sanoa, kirjuttanein juuri paksua Savon Suomea; kuitenkin en luule sitä varsin _veteläks'kään_. Minä olen jo ennen nimittänyt syyn minkätehän minä nouan tätä Savolaisten puhetta, nimittäin hänen _puhtautensa_, hänen _kauneutensa_,[83] ja hänen _rikkautensa_ suhten; sillä se on mesimarja meijän kielessämme, joka sitä kypsyttää ja hetelmoittaa, ja jonka kukissa Suomen Runojat ovat säilyttänneet meillen mieli-juohtumisiansa. Moni on luullut, että minä olen tehnyt tätä ainoasti oma- tahi koti-rakkauesta; mutta minä olen jo ilmoittanut, että olen Uuellamoalla syntynyt, ja ylöskasvanut Ruohtalaisessa kielessä; ja että se on ainoasti sillä mieli-tunnolla, että tämä puhe on muita puhtahampi, kuin minä olen siihen mieltynyt. Sillä kuin Turun ja Pohjanmoan puheenmurret, Suomenniemen etelässä ja lue peässä, ovat heijän Ruohtalaisesta noapuruksesta tulleet tärviöllen[84] -- ei sillä ainoastaan että ovat ottaneet hyväksi monta näitä yksinäisiä vieraita sanoja, mutta noutaavat kokonaisia outoja sanantapoja (konstruktioner) -- niin on Karjalan ja Aunuksen kielet, Suomen itäpohjoisessa peässä, joutuneet pilallen Venäjänkielen soapuvilla. Ainoasti Savon ja Hämeen puheet ovat pysyneet peripuhtautessaan. Mutta jos kahotaan mikä on heistä kauniin ja rikkahin luonnostaan, miten heikoksi eikös Hämäleisten puhe keännyy? Ei siinä kyllä, että heillä puuttuu koko tämä runomuksen sulollisuus, joka teköö kielet henkellisiksi (sillä heijän kieli ei taivuk Runoihin, ikeän kuin heijän mieli ei ouk ollut karaistettu tällaisiin mieli-tarkoituksiin); mutta heillä puuttuu myös monta-monuista sanantaivutosta ja taipumista (deklin. och konjung. former) jotka nyt ainoasti tavataan Savon puheessa, ja jotka toistaavat meijän kielen vanhoa äväriäisyyttä. Jos siihen vielä pannaan se iso joukko omia sanoja, jotka löytyy Savon kielessä, ja jotka teköö sitä muita viljakkaammaksi, niin tämä paisuu, toiset painuu; vielä liioiten jos muistuttelemme, ettei mikään Suomalaisista puheen-murteista ouk niin paljon ympärin levitetty kuin tämä Savon puhe. Sillä sitä puhutaan ei ainoasti Savossa ja pohjois'peässä Hämeessä, mutta suurimmassa osassa Pohjanmoata ja Karjalassa (pikkuisella ehkä eroituksella); sitä puhutaan Dálan, Helsingin, Gestríkin, Ångermannin, Vermlannin ja Norin Suomalais-mehissä, niin myös Norin ja Ruohtin lapissa, aina Rutjanmeren rannoillen, niin sielä asuvilta Suomalaisilta ja Lappalaisilta. Niin ikeän puhutaan tätä Savon Suomea aina Pietarin takoo, tuolla puolla Gatshinan, koko Inkerinmoassa, niin myös niiltä Tvérin, Smolenskin, Gorodnon ja Pleskovin moakunnissa asuvilta Suomalaisilta, eli Karjalaisilta (kuin heitä sielä kuhutaan). Niin että taijammo sanoa jotta kolm' neljettä osoo Suomalaisista kansoista nouattaa Savon puheen murretta.

Että paremmin selittee missä ja mitenkä Savon suome erotaksen muista puheista, niin oisi ollut ehkä tarpeellinen, kirjuttoo teillen yhen johtauksen tahi selityksen, hänen olosta ja luonnostaan; mutta kosk'ei tilaisuus annak sitä myöten tällä kertoo, niin olen minä jo eiltäpäin lähättänyt teillen _Väinämöiset_, että sillä totuuttoo teitä tähän puheesen, johon jo ennen oletten monesti tullut johtatetuiksi, näissä vanhoissa Runoissamme; niinikkään oisi ollut tarpeellinen, että jo tässä ensimmäisessä Osassa, selittee niitä kuvia, jotka tässä annetaan teillen, ja joilla tarkoitetaan tarkempata tiiustusta meijän voatteen-parista, koti-tavoista, m.m. mutta koska tämä kirja on jo muutennik liian paisunut, niin täytyy minun ylös-lykätä tätä toiseksi kerraksi.

Että selvällä toistuksella johtattaa kaikkia meijän puheitamme, (erinomattain tarinallisissa, i historiska, ja vanhanaikuisissa asioissa) olemme löytäneet tarpeelliseksi, että tarkasti ja vilpittömästi nimittää ja ilmoittoo niitä kirjoja, ja niitä paikkoja, kusta olemme heitä käsittäneet, että sillä antaisimmo lukijalle tilaisuutta tarkemmin tutkistella meijän sanojamme, ja oikoja heitä, jos oisimmo jossa-kussa erehtynnä.

Tässä lopetan minä tätä pitkeä esipuhettaini, ja tahon vielä teitä vakuuttoo: elkätä kerskata ja kitistä tästä kirjastaini! Elkeäte moittia ja soimata, ennen kuin oletten kaikkia lävitten lukenneet! Elkeätte olke luulon-alaisia ja epä-uskoisia! Elkeeten jo eiltäpäin ruveta mullen eripuraisiksi ja salavihaisiksi! Minä minä tarvisin tästä teitä varoittoo, ellei pahennusta moailmassa ussein viritettäisik vastukseksi hyvillen aikomuksillen. Minun ainua aikomus, ja minun peätarkottamus on ollut meijän kielen-harjoittaminen ja mielen-valaistaminen. Jos luetaan rikoksi tämä rakkaus äitinkieleemme, niin olen juuri rikoksen alainen; jos tahotaan keäntää pahaksi, niin ne kaikkiin tyynimmätkin sanat ja viattomat puheet saattaan tehä luulon ja kanteen alaksi. Sillä -- kyllä _Susi syytä soapi, Lammas-lauman roatellessa_.

Se on jo tapahtunut tällen kirjallen, jota en tiiä ennen millonkaan tapahtunneen, nimittäin että se jo ennen syntyänsä on tullut luulon ja kanteen alaksi, mitenkähän siitten käynöön synnyttyänsä.[85]

Suomenmiehet, jos teissä löytyy jokuu, joka tuntoo syvämmässänne yhen liikutoksen, yhen lämpeyen tahi rakkauen kielenne ja moatanne kohta (ja heitä löytyy ehkä monta) niin kohtakaatte hyvyyvällänne näitä ensimmäisiä kokeita, joilla tarkoitetaan meijän kielen ja kansan kunniata, ja elkee siitä närkästyä jos alussa ovat puutteen ja virhen alaisia. Se on mahotoin yhellä eli kahella aikoin soaha jota-kuta varsinaista; mutta toisten avulla, muihen auttamisella, se keäntyisi keviäksi. Minä olen tässä näyttänyt teillen, ettei ouk kielessämme puutosta, eikä myös mielessämme. Mutta jos mitä puuttuu, niin se on teijän suosio ja hyvätahtonne joka toistais, ettei ouk vielä lähestynyt aika, meijän kielen ylös-koroittamiseksi. Seneistä, jos kahotte tätä kirjoa soveliaksi, jos soisitten ettei kaikki seisauttuis tähän ensimmäiseen koitteesehen, niin ois teillä tilaisuutta osottoo tätä suosiotanne -- ehk'ei tätä aina teillen tarjoitak. Sentähen jos löytyisi yksi Suomalainen, tällä tahi toisella puolla meren, jolla oisi vara ja halu, raha-neuoillansa, auttamaan näitä kokeita, niin tahon minä omasta puolestain tarjoa sitä vähee mitä mulla on taitoa ja tietoa, työskentellemisessä Suomalaisia huvituksia. Hukutammehan myö usseen rahammo, ja mänetämme aikamme muihin jouttaviin huvituksiin; eiköshään oisik teillä jotaik jälellä oman kunnianne vraksi, kielenne hyväksi? Minä olen jo uskaltanut vähät voimani ja varani, eikös tok toinenkin jotaik uskaltaisi? Ilman sitä, niin ei ouk toivomistakaan hakeaksemme tätä yhteistä parasta, tätä henkellistä viisautta, tätä mielen-valaistusta ja tapoin-parannusta, joka meitä onnistais ja omistais jumalallisuuellen, ja joka koroittais meitä ihmisyytessä ylitten niitä kansoja, joita ei paljon eroitetak luontokappaleista.

Tässä tarkoituksessa olen minä tämän kirjan aloittanut, tällä tarkoituksella tahon minä häntä myös lopettoo. _Moamiesten paras, kansan ja kielen kunnia, yhteinen mielenvalaistus_ on ollut minun aikomukseni! Mutta jos ei päivä ole vielä lähästynyt tähän meijän mielen ja kielen koroittamiseen, jos Suomalaisten ikäpäivin täytyy olla Ruohtalaisten eli muihen muukalaisten puheen-orjuutessa -- niin olkoon se Jumalan tahto, voan ei ihmisten! Mutta ketä tuuloo sitä syytetteväksi -- ellei ihtennä? Suomalaiset, teijän haltuhun on kielemme annettu, ylösharjotettu teijän mielen valaistukseltanne -- voaitaan tätä teiltä takaisin; olemmeko käyttäneet sitä niin kuin meijän pitäis, niin kuin yks lahja anettu meillen Jumalalta? Muut kansat harjoittaavat, korjoavat ja kunnioittaavat puhettansa; mutta myö poljemme ja alenamme -- ja vielä valitamme, että asian laita on semmoinen. Kukapa huoli meijän valituksistamme -- eiköhään meijän ite pie korjata kielemme, tahi auttaa heitä, jotka tätä toimittaa; eli outatteko että Ruohtalaiset pitää sen meillen tekämän -- kyllähän siitten syntyy outtamista! Minä olen jo peän aloittanut -- tarttukee miehet köyteen!

Eli jos vielä tahotten ylpeillä näillä vierailla ryysyillä, jos nämät muukalaiset puheet aina juoksutteloo teitä ja hulluutteloo, niin aikomukseini on yksi tyhjä yritys, joka toas vaikenee, kuitenkin en oisik tehnyt työtäini varsin hukkaan, jos oisin ainoasti muutaman ies poveen sytyttänyt tätä rakkautta omaan puheesen, jos oisin säilyttänyt tämän tulen sammuamasta jokaisen syämmestä, ja kätkenyt yhen kipunan valaistukseksi ja mänestymiseksi tuleviin aikoin. Olkoon hyö onnellisemmat ja Suomalaisillen lykyllisemmät, ja muistakoot silloin, niinnä kulunneina vuosinna monen olleen, joka oatoksissaan on maistanut tätä suloisuutta, koska ei ollut suotu tuntea sitä totuuessaan.

Annettu Tukhulmissa Joulukuun 30:nä päivänä vuonna 1828.

_Carl Ax. Gottlund_.

TOIVOTUS

Oli muinon Suomenmuakin Maita muita muhkiampi, Koska Vanha Väinämöinen Jännitteli jouhiansa, Sormet soitollen sovitti, Hyppisensä hypytteli.

Moni miesikin mokoma Otti soiton sormillensa, Kanteletta kahmaloonsa; Oisi soittanut somasti, Kaunihisti kaikuttannut; Mutt' ej käynyt, eikä kyennyt, Kourat kovat ja kompelot, Ei tainnut tuohon taipua, Tähän työhön työnätellä.

Moni nuori Neitonenkin, Moni kaunis kasvoistansa, Pyysi kalun kahtellakseen, Pyysi koneet koitellakseen; Oisi suonet suostutellut, Kultakielet kuiskutellut; Mutt' oil hoikat ja hoperot, Sormet niinkuin soittajatkin.

Ukkopa suuttua suhahti: "Mänkee poisi piika-lapset, Vaimontaimet taaksemmaksi! ltemä rupian Runoillen, Omin sormin soittamahan; Laskenmahan omat Laulut."

Ite Vanha Väinämöinen Otti käyrän kätehensä, Kopaat omahan kopraan; Kahteloovi, kiäntelöövi, Sanoipa: "mokoma konna! Eikös sinuun kynnet käynek, Pystyne nämät näpit? Mielisin minä sinua Soitella sormin nenillä, Hyrryyttää juuri hyvästi."

Siitten Ukko Väinämöinen Istuiksen niemen nenään, Soitti ruojuista rojua, Kalan-luista kanteletta. Siihen soivat Siian suonet, Varsan jouhet vastatuksin; Jotta raikui rahka-soilla, Kajahti kovaan kallioon.

Kuin hään soitti, honkat huojui; Honkat huojui, järvet järskyi, Väinämöisen laulellessa, Yritessä yhen miehen. Kuin hän lauloi, vuarat vaipui; Vuarat vaipui, vuoret voihkui, Väinämöisen laulellessa, Soitosta sokian Uron.

Ukko Vanha Väinämöinen Kuhtui kaikki kuulemaani, Pojat pohjosta kotoisin, Lapset loajasta Lapista, Sankarit Savon salosta, Hyökin juosten jouvuttiivat; Kuulemaani, kahtomaani, Mikä soitti niin somasti, Kanteletta kapsutteli.

Siipinensä, sulkinensa, Linnut läksivät lehosta, Kalat suurilta seliltä Tulivatkin kuhtumata, Kuulemaani, kahtomaani, Mikä soitti niin soreesti, Kanteletta kalkutteli.

Metän viljat villaisemmat, Metän karvaiset kapehet Tulivat tuulen tavalla, Lemmon lailla lentelivät Kuulemaani, kahtomaani, Väinämöisen laulellessa, Soittoa sokian Pojan.

Kukin kuunteil kurkistellen, Ällisteliin tähän iloon. Jänis korvansa kohotti, Porot kohoitt' sarviansa Kuuntella tätä suloista, Huilun piästä huikutosta.

Hirvet hirnui ja hikoili, Seikehteliin, seisoitteliin! Karhu kahto kauhiasti Aholta, aijan raosta: "Onko tämä Lemmon lyömä, Lapsen pahan paukotosta? Tämä on Uron uhomman, Lumousta Lujan Miehen!"

Tuokin vanha Vein-Emäntä Ej hän tietän't, eikä tunten't Vaikk' ois ollut kuormillissa, Kuin hään ruohoillen rojahti, Viskaisiin vesikivelle. Ensin häänkin heinikossa, Lumpeen ala luikisteliin, Hiljan hiiskutti vetessä; Oisi piänsä peittännynnä, Piiloittannut pitkät hiukset, Mutt' ej ruasin't, eikä ruven't [t. ruahtin't; (Juvan puheenmurre)] Kuulessaan tätä kumua Veti hään vatsankin vetestä, Nännet kaikkein nähtäviksi. Niinpä mahalla makaisi Veten Eukko, Vein-Emäntä Oli varsin suovallansa. Jos hään soitosta sokehtui, Niin hään mieheen mielusteliin, Mieleen Vanhan Väinämöisen.

Mitäs lauloi Väinämöinen, Mitäs soitollans sopotti, Koska mieltyi Miehein mielet, Sytytti Piikoin syvämmet? Sitä lauloi Väinämöinen, Sitä soitollans selitti, Johon Luonot luonistuupi, Sekä Luonot että Luojan; Luovut että luonottomat.

Ensin rupeisi runomaan Luomisesta kaiken Luojan, Kaikkein taivaisten tavoista, Ilmoitellen ihmisillen Kuka taivahan takoili, Ilman kannet kalkutteli. Sep' oil Seppä Ilmarinen, Joka tiesi teräksen synnyn, Jokapa rauvankin rakensi. Hään toi tulen tullessansa, Tullessansa muan majoillen. Johon ahjonsa asetti, Siihen kiisti kipunansa; Johonpa paiskaisi pajansa, Siihen heitti helleynsä; Taivaast' valkian valotti Pimiähän Pohjolahan, Jolla pilvet piiritättiin, Hämäräitä hätyytättiin Syömästä Lapin maita, Suomenmaita suljemasta.

Siitten Ukko Väinämöinen Lausutteli, lasketteli, Mikä on Luojassa lujihin, Kaikkiin vahvin taivahassa: Se on Rauha ja Rakkaus, Hyvä Sopu ja Sovinto. Selitteli, selvitteli, Sanoi sanoilla sulilla, Laveasti lausutteli, Kuka Rakkauen rakensi, Sovitti hyvän Suosion.

Se oil Luoja luomisessa, Ite Ilmoinen Jumala; Joka pani Pojan poveen Rauhaisuutta, Rakkauutta; Joka pisti Piian syvämmeen Helleyttä, Lempeyttä. Sillä luonot liikutteli, Sillä mielet mielytteli, Tyytymääni, taipumaani, Mikä oil osaksi pantu, Luottu kuhunkin hyväksi. Silläpä siitävät sikiät, Sukukunnat suurennoovat.

Kuulessa tämän sanoman, Lehmät ammuvat aholla; Karhut karju kankahaalla, Soilla Suvetkin uluisi. Sorsat rupeis soitimellen, Luuvoilla kalat kutoivat; Tetri kukers kaiken päivän, Kuusen latvassa kuhisi. Kaikki heittiin helleyteen, Rakkauteen raukeisivat; Ite ihmiset ihastui. Naineet niinkuin naimattomat Saivat tämän nyt samaten, Tähän tuskaan tuimentuivat; Nuoret, että varsin vanhat Tunsivat tätä tulista.

Sepä muutti Miehen mielet, Teki pojasta urohon; Urot jälleen lapsellisiks. Kuin se tyrmäis Tyttölöihin, Kiini Piioissa piteli, Ei se kahton't kaunoisia, Eikä kaihten't kainuisia, Kuiskutti vähä kutain. Ensin heittiin helmuksihin, Helmuksista helmihihin, Siitä syyhytti syvämmet, Näpisteli Neitoisia.

Näitä kaikkia nähtähessä Ite Ukkokin ihastui! Silmät vettä vuotelivat, Kyyneleitä kyllä paljon Tippuivat silmät-terestä Pitkin hänen partojansa, Kahenpuolen kasvojansa, Valuivat vesi pisarat. Kumpaisesta kulmahasta Putoisivat piällen toisen, Niinkuin räyskyt räystäheltä, Kalkareet tuvan katolta.

Viimein Vanha Väinämöinen Pitkästä iloin piosta, Kauvan panneen kantelesta, Oli uneen uupununna. Mäni muata manalaan, Tuonelahan torkkumahan; Heitti meillen miekkahansa, [Väinämöisen miekka eli viitakke, kuhutaan taivaalla yksi tähtisikeri, _constellationen Orion_.] Muistohoksi muinoisia, Ennen entuiset asiat.

* * *

Niinpä laulo Väinämöinen, Soitti soittojen tekiä; Suloisessa Suomenmuassa Virret viisahat viritti.

Mutta nyt ej ykskään laula, Eikä laula, eikä lausu; Pilvet paksut ja pimiät Päivän meiltä peittänöövät. Nyt on runot ruostettunna, Nyt on Laulut lakastunna; Kieli kehnoksi kahottu. Voi meitä poloiset pojat, Voi meitä huonot heittiöt, Kuin ei kunniass' pitämme Oman kielen käyttämistä, Puhtautta oman puheen. Se ois arvon ansaitsevan, Kunniaksi kuhuttavan, Harjoittaa Suomen sanoja, Omoo kieltä käsitellä. (Mutta tuost' ej vielä tiiä, Ehkä vastapäin parempi).

Moni mies on moitittava, Kuhnukseksi kuhuttava; Tok' on moni moittimaton. Moni halulla hyvällä Tätä kieltä käsittääpi, Sanat saumoillen sovittaa, Viskoo virret jo vireillen.

Niin myö toivotamme totella, Halajaamme hartahasti, Että kohta Koikin koittais, Päivän valo valkeneisi, Tästä pitkästä pimeestä, Tästä yöstä ikuisesta.

Otavainen Neito nuori, Kaikkin pienin Tyttäristä, Pilkisteliin pilven taakse, Paistoi päivän portahalla; Nousi kohta korkeimmaksi, Aina ylöspäin ylensi. Kuu kannoilla takana Kuumotteli, kuuloisteli; Paisto valkeella valolla, Kuulakalla kuutamalla. Tuostapa muutkin jo rupeisit Kuumoittamaan kuuvalolla, Väillymään näihin välillä.

Siitten selvi Seulajaiset, Siitten Rysmytkin rupeisi, Siitten kaikki Kolmuisetkin Saivat paisteensa parraimman. Mill' oil muoto muuttununna, Mill oil' kasvot kaunistunna, Mill' oil purstot, mill' oil pyrstöt, Mill' oil tutkamet tuhannet, Kaiken karvan karvalliset.

Niinpä tuli taivaan tulet Meillen jälleen nähtyviksi; Meijän silmillen sätehet, Joita kauvan kaivattihin, Viikon piettiin vihoissa. Totta nyt on uamupuoli, Päivän salo suapuvilla; Koska hälviää hämärät, Pimeet pilvet pienenöövät.

Toivokaamme siit' totella, Että päivät kohta koittais; Uamurusko ruskoltaisi, Että viimein Aurikonkin Suomenniemessä nähtäisiin.

Olkoon sitten Otavainen Onnellinen, otollinen! Suattavan hyvän sanoman -- -- Terve tultua tuvissamm'!

ACROSTICHON

(Puheen-alkajaiset _börje-läsning_).

Oli yksi nuori Nainen Taivaassa tyttö hutikka; Aina sen siniset silmät Vietteli meijän mielet, Ajatuksemme ajeli.

G--nd.

VANHOIN SUOMALAISTEN VIISAUS JA OPIN-KEINOT.

Koottu heijän vanhoista Sananlaskuista ja Vertaus-puheista. (Yksinkertainen Yritys, että sitä lyhykäisesti selittää).

Cumque locum, moresque hominum, cultusque sonumque Cernimus, et, quid sim, quid fuerimque subit.

_Ovidius_.

Kussakin kansassa löytyy aina yksi vissi _Luulo, tahi Usko, tahi Oppi_, henkellisistä asioista, jos kohta vaikka kuinka vähäinen ja muallisella tavalla sovaistu. Sillä ihmisen ymmärrys on siitä luonosta, että se ikään kuin kohottaa ja vuatii hänen ajatuksiansa taivaasen päin. Sillä hään tahtoo mielessänsä selittää, ja ymmärryksellänsä käsittää _luonnollisia_ asioita, jonkan perustusta hään ei tiiä, ja _henkellisiä_, joihen luontoa hään ei tunne. Tämä hänen _Usko_ henkellisistä, ja _Tieto_ luonnollisista, yhteen veitty ja tarkoitettu, toimittaa kunkin kansan _Viisaus-Oppia_.

Kuta ruajempi ja vähempi valaistu yksi rahvas on, sitä ouvommalla ja harjoittamattomalla tavalla osoittaiksen tämä heijän oppimus, useemmittain ilmoittaiksen epäluulossa ja moninaisissa epätiioissa. _Totuutta ja Tietoa_ ne kyllä kaikki tarkoittavat, vuan eksyyvät turhiin ja joutaviin uskoin. Sen eistä, kuin tarkemmin tutkistellaan näitä kansankuntien _vanhoja Opinkeinoja_, niin löyvämme myö, että ehkä suurin osa heistä on paljasta tyhjyyttä ja mielen sokeutta, niin on kuitenkin ikään kuin pohjassa jota kuta perustusta ja totuutta; joka totistaa yhtä _Viisautta_, sevoittu ja sotkettu turhiin ja tyhjiin menoin kanssa, usein niin peitetty ja salaistu, että sitä tuskin käsitetään.

Semmoinen kansan Oppi ei maha milloinkaan olla varsin paljasta jonnin joutavoa; sillä jos ej hänessä olisi muuta kuin turhuutta ja hulluutta, niin se itestänsä raukeisi ja muahan vaipuisi, (sillä se on tapa kaiken turhuuven), eikä kuunna pänä pysyisi kansan suussa ja mielessä, vuosikausia monen sa'an. Sillä ne valaistamattomatkin kansat eivät ouk niin perätin ilman luonollista ymmärrystä, etteivät eroittaisi, mikä on valetta ja hulluutta, erinomattain, koska ne viisaammat heistä aina harjoittavat näitä heijän opinkeinoja. Sen eistä myö taijamme toiksi sanoa, että _kunkin kansan opissa, aina löytyy jota kuta totuutta ja tietoa perustettunna, ehkä tämä täytyy, toisella puolella kahottu, olla ouvolla ja ruakalla tavalla kuvailtu_, heijän mielen mukaan, jotka ovat tätä toimittaneet, ja sen kansan mukaan, jollen se on soveltuva.

Koska nyt ihmisen mieli käsittää muallisia ja silmillisiä asioita paremmin kuin henkellisiä ja näkömättömiä, niin ovat myöskin aina ne taivaalliset että henkelliset opit, osotettu luonnolisten ja muallisten kuvausten kautta.[86]

Greekkalaisten, Ruomalaisten, Egyptiläisten ja Indialaisten kansat, ehkä monissa asioissa aivan valaistut, toimittivat heijän Jumalan palvelusta ja henkellistä tietoa, _kuvilla ja luonnollisella osottamisella. Kuvauksien_ kautta Vapahtajankin täytyi omia Opetuslapsiansa opettoo niitä taivahan toteita, joita eivät muuten oisik käsittänneet. Kuvia luetaan vielä tarpeellisiksi Puavillaisten ja Greekkalaisten uskonnouvattamisessa,[87] _kuvien_ kautta myökin opetamme lapsiamme ne ensimäiset aljet Jumalaa tuntemisessa; ja kuin ihtiämme oikeen ehkä koittelemme -- eiköhään suurin osa meistäkin nouvata niitä ulkonaisia tapoja meijän Jumalanpalveluksessamme, jotka ainoastansa _kuvaellevat_ sitä; ja harvaat ehkä käsittää sitä _sisällistä henkellistä_. Rahvas ja se isoin joukko turvaiksen siihen ulkonaiseen menoon ja siihen _sisälliseen tarkoitukseen_, ainoastaan _sokialla uskollansa_ ilman mitään ymmärrystä käsittämätäk;[88] -- niin ovat muulloinkin meijän pakanalliset esivanhemmat tehneet, heijän opin keinoissa. Ne yksinkertaiset ovat muka _uskonneet ja siihen luottaneet_; ne viisaammat, ovat _asian ajatelleet ja aprikoineet_. Sen eistä kuta enemmin yks kansa on valaistu ja valaistettu, sitä enemmin ouk nämät hänen henkelliset tietot ja uatokset selkiät ja julkiset; hyö ei ovat peitetyt ja puetut luonnollisissa aineissa, vaan heitä toimitetaan ymmärryksellä ainoastansa ajatuksen avulla, puhuttelemisella, opettelemisella ja neuvottelemisella. Mutta kuta roajempi ja mielessänsä sovaistu yksi kansa on, sitä ruajeemilla ja usein luonottomilla kuvilla toimitetaan heillen taivaan tapoja, heijän Viisaimmilta. Sen eistä, _kuin kerran tunnemme yhen kansan Viisaus-oppia, niin siitä suamme jo selvän tiion, senaikuisen kansan valistuksesta_. Se ruaka rahvas on usein, niin kuin jo sanottiin, niin valaisematoin ja typerä, ettei ollenkaan käsitä sitä vähee _henkellisyyttä_ jota nämät kuvat toimittaavat, vaan turvaiksevat heihin, ja pitäävät _paljaat kuvat_ henkellisessä arvossa. Sillä tavalla ovat usein ihmiskunnat luonnollisesta Jumalan tuntemisesta vaipuna luonnottomiksi Jumalan palvelioiksi.[89]

Sen eistä se on yhtä tarpeellinen, että telläinen kansan oppi on osottelemuksessansa tahi ulkopuolellansa aivan _roaka_ ja ehkä _turhallinen_; kuin että se toimittuksessansa, tahi sisällensä, salaja jota kuta _Viisautta ja henkellistä Oppia_. Se ulkopuolimainen osa hänessä, on syntynyt ihmisten turhuutesta ja tyhmyytestä; se sisäpuolimainen on lähtenyt siitä valosta ja ymmärryksestä jota Jumala pani ihmisen poveen, ja joka teki häntä hänen henkensä kaltaiseksi.

Että ilman koittelemata, ikään kuin pimeen piässä riehua vasten näitä kansojen _Vanhoja opetuksia_, näitä hävittääksensä ja poiskajottaaksensa, on varsin tyhmästi meiltä tehty: Se on että kansan mielestä poisryöstämään sen vähän henken valistamusta, kuin Jumala heillen antoi. Sillä yksi Jumala joka anto meillen ymmärryksen valoa, hän antoi myös sen pakanoillen, ehkä se heissä (niin kuin meissäkin) toisinansa ilmoittaiksen peitetty mielen pimeyvellä ja syvämmen sokeuvella. Että hävittää kaikkia näitä ilman tutkimista, oisi että meiltä poiskavottaa ne ainuat ja parraimmat tietonjohtatukset, joilla oppisimme tuntemaan ihmiskunnan entisiä aikoja, meijän maanvanhimmia, heijän aatoksia ja ajatuksia, sekä henkellisissä ett muallisissa asioissa -- sanottu, kaiken heijän mielenvalaistuksen. "_Valaise kansoo (niin kuuluu Laki) niin pimäys katoa ihestään; ja tutki hänen oppimusta, niin käsität hänen Viisautta_."

Tästä nähään julkisesti heijän huolimattomuutta, jotk' eivät o' kehtaneet kokoonhakea ja säilyttää näitä vanhoja puheita ja opinaineita, jotka vielä ovat vanhoista jälellä, ehkä hyö oisivat sitä hyvin tainneet. Eikä heijän typäryys ouk monta vähempi, jotk' eivät uskoa taija, että näissä vanhoissa kansan Tarinoissa ja Runoloissa (jotka toimittaavat näitä heijän opetuksia) suljetaan jota kuta _sisällistä viisautta_; joita kuita _ylhäisempiä aatoksia_, kuin ainoastaan ne roa'at kuvaukset jotka vanhat muinon ovat käsittäneet näitä kuvaellessa, ja joilla ne ovat rahvahallensa niitä toimittaneet. Kuinka tyhmät eikös siitt' ne ouk jotka suutansa viäristälöövät niillen, jotka tahtoisivat nouvattoo näitä heijän sisellisiä ehkä salaistuja merkityksiä? Mutta se on ihmisten tapa että nauraa toisillen, ja pilkata sitä jot' eivät ymmärä.

Koska Jumala loi ihmiset hyviksi ja ei pahoiksi, niin on arvattava että _Hyvyys ja Viisaus_ aina ovat vanhemmat muailmassa, kuin _pahuus ja mielenpimeys_; sillä hyö ovat luontonsa puolesta lähteneet Jumalasta, vaan nämät siirtyneet ihmisten omista muallisista himoista. Tahi, kansat eli koko ihmisen sukukunta, ovat ensin olleet luotut ja valaistut hyvyyvessä ja viisauvessa, mutta siitten oman turmelluksen ja vapatahtoisen mieli-käyttelemisen kautta joutuneet turhuuteen ja hulluuteen,[90] josta sokeuvesta heijän nyt tuloo mielen valistuksen ja syvän henkellisyyven kautta, ikään kuin omin voimin, jälleen omistaa tätä heijän entistä luonnon onnellisuutta ja henken pyhyyttä.[91] Tähän tarkoittaavat kaiket viisauen-opit, kaiket Jumalan-palvelemiset, ja kaiket tapoin ja elämisen sivistymiset. Tästä meijän entisestä ja luonnollisesta täyvällisyytestä, on ehkä se puhe lähtenyt, jota kussakin kansassa löytyy ikään kuin perustettu, että hyö ennen aikana ovat olleet paljon paremmat, onnellisemmat, jaloimmat ja voimallisemmat; tästä se luonto, joka kussakin yksinäisessä ihmisessä on juurtunut, nimittäin: että hänen nuoruuven ikä on ollut nykyjään monta lykyllisempi. Eikä se ouk mikään hairaus eli tyhjä luulo, mutta yksi arvattava totuus, sillä hään eli pienuuvessa luonollista luontonsa myöten, tyytyväisyyvessä ja täyvellisessä suosiossa muihen luotuihen ja oman olenonsa kanssa; vuan vanhempana eroittivat häntä tästä, muailman mielikoitsemiset ja hänen omat lihalliset himot. Niin kuin on käynyt yksinäisen ihmisen kanssa, niin se myös käypi koko kansakunnan keralla. Hyö ovat syntymisessänsä ja alussansa, luontonsa ja luojansa uskollisia, vaan siitten viettelevät heitä halut ja mielet turmellukseen; kuinekka hyö havahtuaan oman onnettomuutensa, jälleen palajavat valistuksen tielle; ja sillä tavalla synnyttävät uuven kansan, tahi uuvistavat ja oikaisoovat tätä vanhoa. Se ei oukkaan sen eistä yksi tyhjä puhe, että myö oommo ennen olleet täyvellisemmät ja onnellisemmat; se on selittävä luojan luomisesta, ja nähty meijän omasta olennosta, ja se on jo totistettu tarinamuksessamme,[92] että monet kansat jotka nyt ovat aivan roakat, ovat ennen olleet varsin valaistut ja viisaat. Eikä myö muuta tarvitak, jos ainoastansa silmittää niitä jäänöksiä[93] jotka vielä ovat jälellä näistä vanhoista ajoista, ja jotka yksinänsä ovat hyvät suattamaan meitä kunnioittamaan ja ihmittelemään sitä voimoa, jaloutta ja viisautta joka heissä osoittaiksen. Mutta ajan kulut ovat jo hajottannut ja musertannut ne isoimmatkin näistä vehkeistä, ja meijän tarinamus ej ollenkaan käsitä kaikkia kansoja; sillä sekä se on varsin puuttuvainen vanhoissa asioissa, että myös paljon nuorempi, kuin kansat ja heijän valistus.

Jos myö sen eistä ottaisimmo koittellaaksemme että toteksi näyttää, Suomalaisia ennen olleen viisaampia ja enempi valaistuneita kuin nykyisin (myö puhumme ainoastansa moa-rahvahasta) niin tämä ei millä tavalla vastaan soti Luojan laitoksia, ihmiskunnan vajenemisia ja vajeltamisia valistuksen tiellä, ja meijän omat jo suatut kokemukset.[94]

Sillä jos kohta Tarinamus ei ouk ollut hyvä tätä meillen toimittamaan, niin eihään tuo mahtane olla toistus Suomalaisten ikäpäivinään olleen roakoja ja ilman mitään valistusta. Kuinka monta kokonaisia kansoja eivät ouk tykkänään meijän tarinamuksessamme uneutetut, eikä ies nimitetyt, ja jotka myö vasta myöhäisimpinä aikoina oommo tullut tuntemaan; ja täytymme väkisekkin totistaa että hyö monessa paikassa ovat meitä monta viisaammat.[95] Se on uskottava että niillä ajoilla kuin viisaus loisti Greekan ja Europan eteläisimmissä maissa, ihmiset pohjoissimissa eivät varsin vaeltannut pimäyvessä.[96] Erinomattain koska tämä viisauen valo oli jo loistanut siinä monta satoo aastaikoa. Mistä tämä viisaus tuli Greekan muahan? Sanotaan vähästä Aasiasta. Mutta mistä se siinä ilmauntui, -- sitä ei tiiä ykskään. Iästä on kaikki tullut yksin ihmisetkin, "iästä talvi, iästä kesä, iästä ikuiset tuulet" sanotaan vanhassa sananlaskussa; joka osottaa että Suomalaiset, vielä nytkin, pyrkivät ajattuksillansa ja mielen-juohtumisellansa itäiseenpäin, -- sieltä mistä ovat tulleet, päivän-nousun rannoilta. Oisiha tämä koitto sieltä tainnut levittää valonsa niin hyvin pohjoisen päin, kuin luoteeseen, se on valkeuven että valistuksen luonto, että valaista ympärillensä ja joka puollellansa, ei ainoastansa yheppäin. Ilman sitä jos Suomalaiset niinnä aikoina asuskelivat iässä niin kuin on uskottava, niin olivat silloin vielä likemmin tätä taivaan ruskoa. Että luulla tämän kansan aina olleen yhtä roaka kuin silloin koska se 1150 vuosien luvulla voitettiin Ruohtalaisilta, oisi yhtä kuin että piättää muitakin kansoja aina olleen yhtä sovaistut, kuin heitä tavattiin Poavin aikana, koska tämän ajan mieli-sokeus heitä pimitti. Eikä Suomalaisia silloin _ruakoiksi_ mainittu ainoastansa _pakanoiksi_; -- moni pakana on ollut ristittyä viisahampi. Sotivathaan hyö kauan näitä vallattomia vieraita vasten, ehkä täytyivät viimein vaipua voimastansa. Olihaan niillä aluksia ja merimiehiä, koska hyö v. 1187 tulivat yhessä Estiläisten kanssa, yliten meren ja tunkeiksivat Melari järveen, tappoivat Piä-Piispan Juhanan omassa kartanossansa ja tulella polttivat ja hävittivät Ruohtalaisten vanhoa piäkaupunkia, Sigtuna mainittavata. Totistaahan ne vanhat soat jotka muinon piettiin Biarmalaisten muassa, että siinä käsitettiin einettä, kultoa ja rikkautta. Jos tämä ois tosi, niin eihään nämät kansat silloinkaan lie olleet köyhät, armottomat ja valaistamattomat, koska heijän rikkaus yllytti muita vieraita ja kaukaisia kansoja heitä ylösehtimään ja köyhyttämään. -- Mitä toas Tacitus puhui meistä, niin ei sekään ole tietoon verrattava, koska hään kirjutti sitämyöten mitenkä juoksu-puheet tulivat hänen korviinsa. Jokainen tuntoo kuinka valheet ja joutavat puheet juoksoovat likeimmistäkin nuapurista, satikka semmoisen matkan takaisista. Lukekaamme ainoastansa heijän monet joutavat tarinat _Hippopodiloista, Hellusiloista, Oxioniloista, Arimaspiloista_, ja muista pohjoisessa asuvista kansoista kuka mielellinen rupia heihin uskomaan? Myö ei taho sen eistä lykätä Tacituksen puheita Suomalaisisista aivon valheiksi, sillä hyö taitavat olla sopivaisia yhellen osallen meistä, vuan että uskoa, että koko Suomalainen kansa on niiltä tullut selitetyksi ja tietyksi tehty, oisi minusta melkeen yhölläistä, kuin että sanoa Suomalaisten ei ennen olleen tilassakaan, ennen kuin heijän nimet tarinamuksessa mainittiin. Se on kyllä tosi, että Tacitus piti meitä aivan ruakana ja köyhänä, vaan millä hään on tätä totistanut,[97] sillä hänen suusanansa ei toimita mitään? Myö tunnemme jo hyvin, mitenkä kansat toisiansa soimaavat, mitenkä äkkinäisiä, erinomattain pohjoisessa asuvia kansoja, alenetaan ja raukkoinna pietään. Moni luuloo vielä nytkin meijän asuvan karhuin ja suttein luolissa, ja elävän melkeen kuin mehän pevot. Nämät oatokset olivat vielä viimeisellä vuos-sa'alla omassa nuapurissa, Ruotin muassa, tavalliset että varsin julkiset; ja ovat vielä nytkin mielessä monen miehen. Myö olemme näihin tyytynyt, ja ite heihin uskoinnut; että kuin huastamaan ruvemme meijän muanvanhimmista, niin alotamme myö heijän puheilla kuhtua heitä ruakoiksi ja varsin valaistamattomiksi. Se ei oisi aikaisin minun mielestäini, jos ruveisimme kerran tutkimaan meijän omat vanhuukset,[98] ja kansan omista käytöksistä ja opin laitoksista, tiiustella meijän esivanhempien olentoa ja elämätä.

Kuin ruvetaan tutkistelemaan Suomalaisia kansoja, niin löyvämme myö, että hyö monessa tarkoituksessa, ovat aivan merkilliset. Hyö ovat ensinnik siitä mainittavat, ettei mikä kansa muailmassa, ouk tullut niin ympärinkuultuiksi heijän _Taikauksista ja Noitumisistaan_, kuin tämä Suomalainen kansa.[99] Nämät keinot ovat heissä kohottanneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli Tietomukseksi[100] joka kyllä ulkopuolellansa osoittaiksen, osittain ruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla, _joit' ei ykskään ole vielä tutkinut._ Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä turhuutta, monta myöskin isoa tietoa ja viisautta, joka selittää, että ehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli heillä kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainen _Viisaus_, joka oli aivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla tavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö muita kansoja, ja piettiin voimaallisimpina ja tietävämpinä muista ihmisistä[101]. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa, ja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla ovat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia; ja jos taikausten harjoittaminen osottaisi Suomalaisissa mielen valistamattomuutta, niin eivät hyökään ollut heitä viisaammat, jotka taisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat. Tämä Suomalaisten taikaus-oppi ei mitenkään toimita heijän olleen muita ruajempia ja tuhmempia, mutta nopeemmin muka viisaampia, sillä ne jotka pettäävät toisia, ovat aina heitä kavalammat joita petetään.[102] Sillä nimelle, niin kuin _suuria velholoita ja Noitia_, Suomalaisia ensin mainitaan Ruohtalaisten ja muihen kansoihen vanhimmassa tarinamuksessa. Sillä tälläinen luonnon-tapainen oli meijän esivanhemmien _viimeinen oppi_, ja jota vielä nytkin salassa Suomessa harjoitetaan.[103] Tämä heijän Oppinsa jaettaisiin kolmeen erinäisiseen toimitukseen, nimittäin 1) _Luvut_ tahi _loihtimiset_, 2) _Luonnolliset avunaineet_, 3) _Puoskaroimiset_ tahi _taikaukset_, eli ne joutavat ja luonnottomat käytökset, joilla luonnollisia asioita salaistaan ja peitetään. Nyt ovat kaikki nämät Luvut ja loihtimiset runoinna luettavia, tahi Runon tavalla laitettunna; eli hyö ovat ikään kuin valettu Runon piiroksessa,[104] josta seuraa että _runot ovat vanhemmat kuin nämät luvut ja loithtimiset_ tahi, että _runomisen aika oli Suomessa paljon vanhempi kuin loihtimisen_.[105]

Kuin tarkemmin tutkistellaan heijän loihtimisia ja lumouksia, niin löyvämme heissä monta sipaletta vanhoista Runoista, jotka tykkänänsä puhuuvat muista asioista, niin kuin e.m. _Muailman luomisesta, Luonnon moninaisista vaikutuksista, Ihmiskunnan onnellisuuven katoamisesta, valistuksen maailmaan tulemisesta, Laulamisen luonnon laupeutesta_ ja muita simmoisia jalompia aineita, jotk' ei ollenkaan juohtuisi mieleen roa'an ihmisen; ja jotka ei millään tavalla ole taikauksihin ja loihtimisihin puuttuvia. Se _Viisaus ja Oppi_ joka heissä suljetaan, on luontonsa puolesta, kokonaan _erilläinen_, kuin se joka osoittaiksen taikauksissamme. Myö täytymme sen eistä pitää tätä heijän Oppiansa, _vanhempana ja tuonempana_, ja _toiseks tykkänään_, kuin tätä viimen mainittua taikaus-oppia. Näitä vanhoja Runoja, joissa kansan Vanhimmat ja Viisahimmat säilyttivät ja salaisivat niitä tietoja kuin heillen muka oli, henkellisistä että muallisista asioista, ovat jo suurin osa kavonneet ja hävinneet. Eikä se oukkaan ihmeteltävä, sillä se totistaa, että ne mahtaa olla vanhempia kuin ne toiset, jotka vähä kussakin kylässä vielä tavataan. Mutta tästä myös seuraa, että meijän tieto tästä heijän opista on aivan vähäinen ja puuttuvainen. Niistä repaleista jotka vielä ovat jälellä, nähään että hyö ovat tehty varsin luonnollisilla, leikkilliisillä ja valaistuilla kuvauksilla. Hyö osottaavat sillä että mielenjuohtumus oli silloin kirkkaampi ja puhtaampi kuin Loihtimisissä; ja ettei kansan mieli ja ajatukset ollut vielä vaipuneet siihen ruakauteen, kuin hyö taikauksissa ilmoittaiksen. Myö taijamme sen eistä piättää, että niinnä aikoina kuin nämät _valistus ja viisaus-Runot_ loistivat, ja harjoitettiin Suomessa, niin mahtoivat Suomalaisetkin olla monta viisaampia, kuin olivat koska rupeisivat harjoittamaan noitumisia ja taikauksia. Mutta muistettava on myös, että koska heijän tievot ei ollut varsin selkiät, eikä ainoastaan ymmärryksessä perustetut, mutta kuvailtu kuvauksilla, niin heijän opetukset ei myöskään tainnut varsin selkiästi ilmistyä näissä heijän Runoloissa. Heitä tavataan siinäkin salattu ja suljettu _muallisissa kuvauksissa_. Se ensimäinen joka otti koitellaakseen että näistä ulosvenyttää sen heissä olevan sisällisen Viisauven, oli Otavan toimittaja, koska hään otti oijastaakseen Rühsin "_Finland och dess Inwånare_".[106]. Siitten on myös opettaja F.I. Mone, Heidelbergissa, kirjassansa _Symbolik und Mythologie der Alten Völker_, painettu Leipzigissa 1825, 8:o koetellut käsittää tätä heijän sisällistä.[107] Mutta näitä selityksiä ei ouk muuten arvattavia, kuin ainoastansa ensimäiset kokeet, näitä käsittellä. Koska nyt kansasta katoisi tämä vanha _luonnollinen Viisaus_, ja kansan vanhimmat rupeisivat puuttumaan taikauksiin ja mualliseen turhuuteen, niin sovittivat mitkä taisivat näistä vanhoista viisaus-runoista näihin loihteihin, syntyihin ja sanoihin; ja sillä tavalla on selitettävä mitenkä hyö löytyy heissä siseentunkeitut ja sovitetut toiseen tarkoitukseen. -- Tämä oli se toinen _Suomalaisten Viisaus-oppi_.

Se _kolmas_, joka jo on tykkänänsä katonut, on mahtana ehkä olla kaikista vanhin ja enin valaistu.[108] Minkälaiset ne viisahimmain opetukset lie olleet, emmöö eneä tunne; ainoastansa niitä pieniä sipaleita, jotka suljettu _vanhoissa sananlaskuissa ja vertaus-puheissa_, oli hajotetut ja levitetyt ympäri koko muan, oommo myö harjoittanneet kokoonhakea, että heistä suaha jota kuta tietoa näistä Vanhoin Suomalaisten _ajatuksista ja Opinkeinoista_. Näistäkin ovat jo suurin osa hävinneet, ja häviävät vielä päivä päivältä. Kuinka harvoin eikös heitä nyt eneä puheissa mainitak? Ainoastansa vanhoin suussa heitä ehkä vielä tavataan. Viisaat ja Tietäjät ovat myöskin puolestansa kokenut heitä mielessänsä pitää, että niillä tietojansa lisätä. Että hyö ovat kaikista Suomalaisten opinkeinoista ne _vanhimmat_ ei maha ykskään epäillä. Sillä ilman sitä että Sananlaskun _ymmärtämyksessä_[109] osotetaan että hyö ovat perin vanhat, niin tätä nähään jo kielestäkin, jossa tavataan sanantapoja,[110] jotka nykyisestä Suomenkielestä ovat pois heitetyt. Toiseksi siitäkin että hyö ovat levitetyt ei ainoastansa ympäri koko Suomenmuan, mutta myöskin, Aunuksessa, Ingerissä, Eestissä ja Virossa, ja missä vuan Suomalaisia kansoja löytyy; kolmanneksi heijän _rikotusta ja murretusta luonosta_, josta nähhään että ne ovat katkaistut ja otetut vanhoista kavonneista Runoista; neljänneksi siitä _viisauesta ja mielen valaistuksesta_ joka heissä ilmoittaiksen, ja joka näyttää, että se kansa jossa heitä harjoitettiin ja arvossa piettiin, mahtoi olla yks toinen kansa, kuin se taikauksihin joutuneen. Myö taijamme vakavasti piättää, että ne ovat hyvinkiin niin somaat ja soreet, kuin ne kauniit Opetukset, jotka Greekalaisten ja Ruomalaisten Oppineet toimittivat heijän kirjoissansa, ja joista hyö ovat tulleet muailmassa mainituksi. Meijän Suomalaiset vertaukset, ei ainoastansa ole rinnallen veittäviä, vaan monesti myös jalompia näitä heijän ajatus-juohtumuksia ja puhenparsia.[111]

Myö ja'amme sen eistä _Vanhoin Suomalaisten Viisauen ja Opinkeinon_ kolmeen erinäiseen ja erilaiseen luatuun; ja pitämme uskottavaksi että kukin opetusluatu on vuorollansa loistanut meijän muassa. Nimittäin ensin se _Viisaus_, kuin _vanhoissa sananlaskuissa_ on suljettu; toiseksi se _Viisaus_ kuin toimitetaan _vanhoissa luonnollisissa Viisaus-runoissa_, ja tarinoissa; ja kolmanneksi se _Viisaus_ kuin heijän _taikauksissa ja loihtimisissa_ on salaistu. Ne jotka eivät suostu tähään jakamiseen, niin tehköön toisen paremman! Ne jotka tuas luuloovat että kaikki nämät opetuskeinot ovat yhellä ajalla suattaneet sopia Suomalaisten suuhun, niin pitäköön luulonsa. Piäasiassa se on yhtä, jos olivat yhellä tahi eri ajalla, ainoastansa ne ovat siinä olleet. Mutta tällä tavoin minä luulisin parraittain taitavan näitä selittää; ja pi'än mahotoinna että kaksi eli kolmet erinäistä uskomusta ja oppimusta yhellä ajalla oisi yhessa kansassa yhtä toimittavaiset; sillä yksi heistä oisi aina painava niitä toisia alaasak, niin kuin sanalaskussa sanotaan: "_ei kahta kuninkasta yhteen linnaan sovi_."

Sillä se näyttäisi minusta ikään kuin mahotoin, että sama kansa joka seuraisi sen Viisauven kuin säilytettiin vertauksissa, taisi nouattaa joutavia ja turhia Poppamiehiä ja taikaus-tekiöitä, tämä ei ouk suinkaan mahollista muuten, kuin että nämät tietämykset harjoitettiin eri ajoilla.[112] Tämä ilmoittaaksen vielä selvemmin, kuin molemmat nämät opit veitään rinnallen, selitetään, selvitetään, ja välillänsä verroitetaan.

Myö aivomme jo v. 1818 tarkemmin selittää tätä Suomalaisten vanhoa viisautta yhessä Juttelemuksessa, nimitty: _Dissertatio de Proverbiis Fennicis_, josta ensimäinen Osa mainittunna vuonna painettiin Upsalassa. Tämä _Yritys_, jota tässä olemme uskaltannut, on arvattava niin kuin yks jatkamus tästä meijän juttelemuksestamme, kuitenkin sillä tavalla otettavaksi, että se itekseen on arvolta kokonaiseksi luettava. Ne jotka tahtonoon näistä meijän Sananlaskuista selvämmin tietoa, niin osotamme myö siihen.

Viimeiksi tahomme muistutella ettei näistä ouk aivan kaikki luettava peri vanhoiksi; sillä muutamat ovat ehkä syntyneet myöhäisempinnä aikoinna.

Sitä myöten kuin uuet elämänkeinot, laitokset ja asetukset, muuttaavat kansan vanhoa elämän-kertoa, sitä myöten ehkä myös syntyy joita kuita uusia sananparsia ja mielen tarkoittamuksia. Mutta kansan mieli ej hopussa luovu, eikä erkane vanhoista tavoistansa, sen eistä ovat myös hänen vanhat aatokset ja sananlaskut hänessä pysyväiset ja juurtuvaiset. Jos muutamat ovat muka muuttuneetkin, niin se on ainoastansa ulkonaisessa puvussa ja piiroksessa, vuan sisellensä toimittaavat hyö kuitenkin kansan vanhoja aatoksia. Sillä jos myö tarkemmin tutkistelemme ihmiskunnan nykyisiä että entisiä aikoja, niin löyvämme myö, että hyö jo niissä kaikkin vanhimmissakin, osottaavat samat mielet, samat halut ja himot, samat avut ja hyvyyvet, samat tunnot ja taijot, samat teot ja työt, kuin nytkin. Sanalla sanottu, myö havaimme että ihmisen luonto on aina ollut yhellainen, ilman muuttumata, että hyö ovat olleet hyvät ja pahat, pahat ja hyvät, kummaistakin, molemmiss' ja vuorotellen. Mikä on siitten muuttuna -- ellei luonto? Se on ne erinäiset tavat ja käytökset, joilla tämä luonto on ihmisissä ilmoittainnaan ja vaikuttainnaan; ne erilaiset tarkoittamukset (åsigter) ja mielen hoivauttamiset, jotka koroittaavat tahi alentaavat meitä meijän mielessämme, meijän luontoamme ja olentoamme, Jumalallisiksi tahi luontokappaleiksi, henkellisiksi tahi pahapäiväisiksi mua-eläiviksi. Meijän luonto on aina vihelliäinen ja puuttuvainen, vaan se on viisaus ja mielen valaistus joka on häntä hoivauttava, ja jotka ovat meillen oikian arvon ja kunnian antavat. Sillä viisaus ja Opinkeinot ovat aina muailmassa ihmisiä hallinneet ja onnistanneet; jotka ovat olevoinaan heijän piämiehiä ja suattajoita, ovat ainoastansa tämän toimittajat ja palveliat, uskolliset -- jos ovat oikeen tätä käsittänneet ja harjoittanneet, uskottomat -- jos ovat käyttäneet sitä viärin. Hyö homehtuuvat ja katoovat toinen toisesa perästä; ainoastansa viisaus ja Totuus elää iankaikkisesti, ja ovat ikuiset niin kuin Luoja, josta ne ovat lähteneet. Käykämme sen eistä muailman opinlaitoksia tutkistellen, työ jotka harjoittate viisautta, ja levitätte ihmisillen mielenvalaisemusta! Myö Suomenpojat, meijän tuloo meijän piävanhimpia tiiustella! Se on kauniin luettavaksi meijän töistämme, oppia tuntemaan meitä ihtiämme ja meijän vanhempiamme. Sillä kuin tiiustamme heitä, heijän tapoja, heijän käytöksiä, heijän toimituksia ja opetuksia, ja piemme nämät heijän vanhat muistot arvossa ja kunniassa, niin myö meijän Vanhoissamme kunnioitamme meitä ihtiämme, ja suamme muiltakin sen arvon, kuin on niillen tuleva, jotka pitäävät kunniastansa vaarin; mutta jos myö halpaaksi kahomme ja ouoistamme tätä meijän omoo sukua, näitä meijän omia vanhempiamme, niin myö sillä häpäisemme meitä ihtiemme, ja tulemme muiltakin ansion perästä pietyksi pilkan ja nauron alaissa. Senpä tautta jokainen kansa tahtoo mieleen johtattaa heijän esivanhempien elämätä, että sillä kohottaisivat keskenänsä innon ja luonnon, nouvattamaan vanhoin jaloutta ja hylkemään heijän turhuutta. Ainoastansa myö Suomalaiset, myö vieraistumme ja kajoomme omoa kieltämme ja omoa sukuamme, tahi toisinpäin sanottu, meitä ihtiämme. Ehkä jos oikeen tuntisimme meijän perujamme ja meijän omia vanhuksiamme, jos oikeen käsittäisimme meijän vanhoin viisautta, rehellisyyttä ja urhollisuutta, jos oikeen ymmärtäisimme, meijän omoa hartautta ja vakautta, niin meillä oisi ehkä syytä kyllä kiittää ja ylistää meijän isiämme, ja koroittaa meitä ihtiämme rinnallen muihen kansoihen. Kuin nyt kuulemme tässä heijän aatoksia ja opetuksia, heijän tapojansa ja neuojansa ikään kuin heijän omasta suusta, niin tarkoittakaamme näitä heijän sanoja meijän mieleemme, ja muistakaamme heitä meijän syvämessämme, että ne mahtaisi sytyttää meissä innon heitä nouvattamaan, että ne mahtaisi kasvattaa meissä rakkautta hyvyyteen ja visauteen, ja suattaisivat meistä miehiä heijän mokomia.

Mutta kiänäitkämme takaisin keskustelemaan heijän vertauksia. Että näihen joukossa löytyyvät niin varsin harvat jotka toimittaavat heijän opettuksia _henkellisissä asioissa_, on siitä selittävä, että ensin Puavilaisen, ja siitten Lutheruksen Oppi, on heitä ulostunkena. Muissa elämän käytyksissä ovat muka viljaisemmat. Nämät jotka nyt tässä julistetaan, olen minä ulos valinnut niistä moneista kootuksista, jotka minä jo nuorra kokoisin korvessamme, ja joihen kanssa minä olen verranut muihenkin kootuksia.[113] Uskottava on, että vielä löytyy meijän muassamme moni kaunis vertaus, joka oisi tähän soveltua, sen tautta muamiehet! kehoittakaamme toinen toisiamme, näitä vastapäin muistihimme kirjutella, että jos minä eli kuka toinen meistä ottaisimmo näitä vasta selvittääksemme, että mahtaisimmo tehä sitä yhteiseksi hyväksi, ja kansan kaiken kunniaksi.

Viho viimeiseksi, suan minä vielä mainita, etten ole tainnut asettaa näitä Opinkeinoja niin lomattain kuin oisin tahtoina; se ei ouk tilkuista tehä jota kuta ehyttä ja kokonaista. Käypi se muutenkin vasten karvoja sovitella eriluatuisia ja vastenluontoisia aineita, yhteen paikkaan tahi poukamaan. Mulla on ollut työtä kyllä tasoitella heitä niin kuin nyt ovat vississä joukoissa ja lohkareissa; erinomattain kosk' en ole tahtona omilla sanoillain heitä niotella ja käsitellä. Että suaha heitä toinen toisesek tointumaan, olen minä jollon kullon kahesti maininnut yhtä sanoa.[114]

Että muutoinkin tämä koittelemus on viheliäinen ja puutoksen alainen, havaihtoo jokainen; mutta muistakaatte myös että se on ihan ensimäinen,[115] ja minun alottamain!

VANHOIN SUOMALAISTEN VIISAUS,

SISÄLLENPITO.

Ensimäinen Lohko.

a) Jumalasta.

I. Luojasta, 1. Hänen luomisen töistä, 2. H. luovuista, 3. H. Kaikkitietävyyestä, 4. H. Armollisuuesta, 5. H. Avullisuuesta, H. Hoivauttamisesta.

II. Rukouksia Hänellen. Hyvästä vuos-tulosta, Hyvästä Ajan-kulusta, Mielen-valaisemisesta, Ruumillisesta nautinnoksesta, Muusta moallisesta lahjoittamisesta.

III. Jumalan-palveluksesta. Ulkonaisesta Jumalan-palveluksesta, Jumalan siunauksesta, Peätös Jumalaan luottamisesta.

b) Ihmisestä.

IV. Inhimisestä. Hänen olennosta, H. luomisesta, H. luonnosta, H. tavoista, H. mielestä, H. i'ästä, H. henkellisestä luonnosta, H. eteensä aattelemisesta, H. elämän kerrasta, (H. elämisestä), Peätös ihmisen sukukunnasta.

c) Iankaikkisuuesta.

V. Iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta. Yhestä toisesta tulevasta elämästä. Yhestä tiilin teosta tahi tutkimuksesta, meijän töistämme, meijän kuoleman perästä. (Hyvyyven vihtoinkin kostamisesta, ja pahuuven palkkaamisesta).

d) Hyvyyestä ja Pahuuesta.

VI. Hyvyyestä. Siveyestä, Rakkauesta, (Vaimon rakkauesta miestänsä kohtaan, Hänen rakkauesta lapsiansa kohtaan, Miehen rakkauesta vaimonsa kohtaan, Hänen rakkauesta lapsiansa kohtaan, Lasten rakkauesta, Luonto-kappalein rakkauesta M,[116]. Totuuesta, Hyvistä tavoista: Avullisuuesta, Antamisuuesta, Alentelemisuuesta, Sovittamisuuesta, Anteeksi-antamisuuesta, (Armollisuuesta). Suosioisuuesta, Ystäväisyyestä, Kohtulisuuesta, Kunniallisuuesta, (Kunniasta), Hyvyyen harjoittamisesta, Hyvyyen arvosta, Hyvyyen ansiosta, Hyvistä, Peätös hyvästä elämästä.

VII. Pahuuesta. Pahoista, Pahan teoista, P. luonnosta, P. tuntemisesta, P. menestymisestä, P. iloitsemisesta, P. ilosta, P. mieli-suosiosta, P. mielen-nouvattamisesta, (Pahoista sanomista), Pahoista tavoista: Viisastelemisesta, Vilpistelemisestä, Puheen-pettämisestä, Valehtelemisesta, Kielen-kantamisesta, Soimauksista, Panettelemisesta, Reävämisestä, Haukkumisesta, Puheen-juoksuttamisesta, Puheen nostamisesta, Pilkkoomisesta, Kiittelemättömyyestä, Turha-kiittämisestä, Moailman-kunnioittamisesta, Kevyt-mielisyyestä, Huikentelevaisuuesta, Sanan-syömisestä, Huoruuesta, Varastamisesta, (Varkahasta). Luulemisesta, Katehtimisesta, Vihasta ja Vainosta, Syvämmen-kovuuesta, Armahtamattomuuesta, Ylönmielisuuesta, Ylpeyestä, Tuhlaamisesta, Pelistä, Veärin-hyötymisestä, Itaraisuuesta, Saitaisuuesta, Ahneuesta, Kylän-juoksemisesta, Pahan liikkumisesta, P. Ilmistymisestä, P. parantamattomuuesta, P. syyttämättömyyestä, P. katomuksesta, P. surkuttelemisesta, P. palajamisesta, P. puhistelemisesta, (P. pelvosta, P. palkasta), Peätös pahasta elämästä.

e) Muutamia opin Peä-toteita.

VIII. Ajasta ja Avaruuesta. Tyhjyyestä, Olemisesta, Sikiemisestä, Ymmärtäväisyyestä, Tähtien tietämyksestä.

Toinen Lohko.

Seästä ja Vuoen-ajoista.

IX. Vuosista ja Vuuven ajoista. Keväästä, (Keväin niska, Keväiset tuulet), Suvesta, Kesästä, (Kesä-teitä), Syksystä, (Syksyn niska, Syksyiset yöt, Syksyiset tuulet), Talvesta, Talven jatko, Taka-talvi, Talvi-teitä, Vuuven varasta, Vuosi-veroista.

X. Ilmasta. Pouvasta, Ruskosta, (Syksy R., Kevät R., Ilta R., Oamu R.), Pilvisestä ja usma-ilmasta, (Pimiä Pilvi, Savinen P.), Sateista, Kasteesta, Pakkaisesta, Vilusta, Kylmästä, Hallasta, Kovasta ilmasta, Tuiskusta ja pyry-ilmasta, Lumesta, Suvesta, Lämmästä, Päivän sapesta, Sään S., Kuusta, Pysty-K., Lauku K., Kuun kehästä, Otavasta, Tähistä.

XI. Tuulesta. (Vasta T. Myötä T.). Syksyisistä T. Keväisistä T. Pohjos T. Itä T. (Iän ilmat, Iän pakkaiset), Länne T. Erinäisistä T. Pahasta seästä.

Kolmas Lohko.

Ihmisten erinäisistä elämän kerroista.

a) Hallituksesta ja kansan Säävyistä.

XII. Hallituksesta. Kuninkaasta, (Hänen Puvusta, H. matkoista), H. palvelemisesta, H. käskyn käyttelemisestä, Alamaisten käyttämisestä.

XIII. Moan-oikeuesta ja Laista. Lain laittajoilta oivaltettavaksi, Riitoin karttamisesta, (R. Kasvamisesta), Riioista ja riitamiehistä, Heijän asioista, Asian ajamisesta, A. ajajasta, A. tutkimisesta, Luultuista, Voitettuista, Syyllisistä, (Pahan-tekiöistä), Rauvotetuista, (Vierasmiehistä), Sovittamisesta, Joutavista juttuloista, Lahjoista, Lain keäntelemisestä, Juttuin julkeuesta, Rikkain ja köyhäin riioista, Tuomarista, Rankaisemisesta, (Kurittamisesta l. Lapsista), Rankaistuksesta, Rankaistuksen vaikuttamisesta, Rankaisioista, Rankaistuista.

XIV. Papista ja Papin seätystä (Hänen näöstä). H. kylään tulemisesta, H. ravinnoksesta, H. puheista, H. soarnasta, H. otoista, H. talouesta, H. viran arvosta, (H. lapsista), Lukkarista.

XV. Ruununmiehistä ja muista Herroista. Ruununmiehistä, Muista virkamiehistä, Herroista, Heijän matkoista, H. kohtaamisesta, H. käskyläisistä, H. veijoamisesta, Hoviloista tahi moisioista, H. noapuristansa.

b) Ihmisen yksinäisestä elämästä.

XVI. Miehistä. Heijän näöstä, (H. nimestä). H. luonnosta, (H. mielestä), H. toimesta, H. ymmärryksestä, H. järjellisyyestä, H. Hartauesta, H. tavoista, H. Sanasta, H. Puheesta, H. Lupauksista, H. mielivakaisuuesta, H. urhollisuuesta, H. jalouesta, Huonoista mies-retkaleista, (Pelkurista, l. Torasta ja tappeluksista, Varkaista,