Part 5

Näin jakaelivat hyö nyt kuukauvensa, ikeän kuin vuorokauvensa ja vuosikauvensa neljään osaan, nimittäin _Ylä-puoleen, täysi-kuuhun, Ala-puoleen ja kuuttomattomaan_, tahi neljään peä aikaan, nimittäin _Ylä-kuun-, täyven-kuun-, Ala-kuun- ja kuuttoiseen-aikaan_. Mutta koska _kuutoin aika_ synnytti uutta kuuta, ja _täyven-kuun aika_ toimitti _vanhoo kuuta_, niin kuhtuivatten kuun ajan-kauvet näin: _uusi-kuu, yläpuol, vanha-kuu, ala-puol_. Mutta koska hyö sillä eivät kuitenkaan osanneet tarkoittoo niitä monta pientä ja erinnäistä ajan-kulua kuukauvessa, niin hyö kokivat eri-nimillä niitäkin tapailla. Kuin hyö tarkemmin tahtoivat toimittoo jonkun vissin ajan kuukauvessa, niin nimittivät sen sitä myöten mitenkä kuu heijän silmissänsä oli vajunut suuremmaksi tahi pienemmäksi. Tästä ovat syntyneet nämät sanat ja puheen parret:

_Kuu syntyy_, sanotaan silloin kuin ikään _uusi kuu_ alkaa. Virk. _ku luakse_ (kuu luoksen).[116] Lapk. _mano vuotja_ (kuu vuotaa); 1:nen päivä kussa.

_Kuu on syntynä_, sanotaan koska jo uutta kuuta rupia tuntumaan. Virk. _ku on lodud_ (kuu on luotu) t. _noar kujw kui_ (nuori kuiva kuu) t. 2:nen ja 3:mas päivä.

_Uusi-kuu_, kuhutaan koko sitä ensimmäistä viikkoo kuussa (ensimmäinen neljännes).[117] Virk. _noor ku_ (nuori kuu), Lapk. _åddå mano_ (uusi kuu) t. siitä 1:stä siihen 7:mään p.

_Kuu kasvaa_, sanotaan kuin se enennöö, ja lisäytyy. Virk. _ku kasvab_; 4:äs ja 5:es p.[118]

_Kuu on kasvanut_, sanotaan kuin se on jo vajonut suuremmaksi; 6:es p.

_Yläpuol, t. ylipuol kuuta_,[119] sanotaan kuin se on ensimmäisen kerran puolillaan jota nähään täyvälllsin s. 8:na p. hänen syntyä. Virk. _ku om tassa_ (kuu on tasainen) ylä-puoleksi kuhutaan koko tätä toista viikkoo, (toinen neljännes); 7:ästä, siihen 14:een p.

_Ylä-kuu_, kuhutaan koko sitä puolta kuuta kuin se on kasvamassa, (hänen ensimmäinen puolisko) jota luetaan 2:ksi viikko-kaueksi, eli 1:sestä p. siihen 14:neen.

_Kuu täytyy_, sanotaan kuin se on puolestansa täyveksi tulemassa. Lapk. _mano tiewa_ (kuu täyvestyy); siitä 9:sesta siihen 12:neen p.

_Kuu on täytynä_, sanotaan kuin se on jo täyveksi tulluna; s. 13:nes p.

_Vanha-kuu_, t. _Täysi-kuu_, sanotaan silloin kuin se on jo varsin täyvellinen, eli kun _ylä-kuu_ loppuu ja _ala-kuu_ alkaa. Virk. _vanna ku_ (vanha kuu) _täis_ t. _täys-ku_. Lapk. _tiewa_ t. _teuwa mano_ (täysi kuu); s. 14:nes päivä. _Täyven-kuun aika_, kuhutaan koko kolmas viikko (kolmas neljännes), t. siitä 14:nestä siihen 21:neen p.

_Kuu keäntyy_, sanotaan kuin kuu keäntyy _ylä-kuusta ala-kuhun_; s. 15:nes p.

_Kuu on keäntynyt_, sanotaan kuin se on jo keäntynyt vähemmäksi; s. 16:nes p.

_Kuu on haavattu_, sanotaan (Torneossa) kuin on kuusta ikään kuin palainen jo pois kulunna. Virk. _ku on lattergunne_ (kuu on syrjäinen, _kantig_, latukkainen); siitä 17:estä siihen 20:neen p.

_Ala-puoli_, t. _ala-puol' kuuta_ sanotaan kuin se on toisen kerran puolillaan, jota nähään täyvellissä s. 21:nä p. hänen syntyä. _Ala-puoleksi_ kuhutaan koko neljäs viikko (neljäs neljännes); t. s. 21:stä siihen 28:neen p.

_Ala-kuu_, kuhutaan koko sitä puolta kuuta, kuin se on katoamassa (hänen toinen puolisko), jota luetaan 2:eksi viikko-kaueksi, eli 15:nestä siihen 28:neen p.

_Kuu katoa_, sanotaan kuin se vähenöö. Virk. _ku kahheneb_. Lapk. _mano qwuosgna_ (kuu sotkeuntuu); s. 22:nestä siihen 25:neen p.

_Kuu on kavona_, sanotaan koska kuu on lakanut kuumottamasta; s. 26:nes p.

_Kuun pohja_, t. _perä_ (t. Torneossa _jama_), sanotaan koska on kuuton aika. Virk. _vanna ku pohhi_ (vanha kuu-pohja); siitä 21:nestä siihen 28:neen p.

_Kuu on kannallansa_, sanotaan kuin on vielä vähä jälellä tätä vanhoo kuuta; s. 27:nes p.

_Kuun vaihet_, t. _vaiheus_, kuhutaan sitä aikoo, kuin on kahen kuun välillä, tahi sitä joka kuluu siitä kuin vanha kuu on loppuna, ja ennen kuin uusi kuu alkaa, eli kuin kuu keäntyy _ala-kuusta ylä-kuuhun_. Lapk. _mano kaska_ (kuu kesken).

Näitäk nimitäk, sanotaan myöskin:

_Kuu on pa'an sankalla_, kuin se on sankan näköinen, niin kuin se monestin näyttääksen nuon ylä-kuun alussa, eli 1:senä ja 2:sena päivänä, siitten kuin se on tullut näkyvillen.

_Kuu on mahallaan_, (Torneossa, Sian mahalla), sanotaan kuin ei hänestä nävyk muuta, kuin se ylimmäinen piiri, eli kuin se on vempelen näkönen. Joka myöskin toisinaan tapahtuu yläkuussa, nuon 3:mantena t. 4:jäntenä p.

_Kuu on selällään_, sanotaan kuin ei hänestä nävyk muuta kuin se alimmainen reuna, ikään kuin alaspäin pantu luokki. Joka välisten tapahtuu nuon 24:nä p. ala-kuussa.

_Kuu on kylellänsä_, sanotaan kuin ei hänestä nävyk muuta, kuin yks hänen sivu-reunoistaan. Joka tapahtuu nuon 5:enä p. ylä-kuussa, ja 24:enä. p. ala-kuussa.

_Kuu riippuu kynsistään_, sanotaan kuin se on alaspäin makoava vaan ei kuitenkin varsin seljällänsä. Joka jollonkullon tapahtuu nuon 6:na p. yläkuussa, ja 25:nä p. ala-kuussa.

_Pystö-kuu_, sanotaan kuin se on ikään kuin korva pystyssä, vaan ei kuitenkin täys puoleltaan.

_Lauku-kuu_ kuin se näyttäiksen alas-päin kallistuvan, ikään kuin se riippuis kynsistänsä, ja jonka sanotaan toimittavan pahoja säitä.

_Kuun kehä_ t. _kuu on kehässä_, sanotaan sitä tummaista piirtä, joka toisinaan levitteleksen kuun ympärillä, ja joka toimittaa tuulisia, tahi rajuja ilmoja.

_Kuu syöpyy_, t. _kuuta syyvään_, t. _kuu pimenee_, sanotaan kuin kuu vaipuu moan pimenökseen. Virk. _ku sywwas, ku syakse_.

_Kuun pimenös_, sanotaan kuin kuu on moan peitossa. Virk. _ku pimedus_, t. _pimmestys, ku warjotaminne_. Lapk. _manon pårrelem_ (kuun pureleminen).[120]

Mutta, se ei ollut ainoastaan _kuuta ja päivää_, joita ne vanhat Suomalaiset tievustelivat,[121] sitä on jo ennen sanottu etteivät olleet _tähtiin_ tuntemisessa varsin typerät [Otava I]. Sillä että heillä oli omat nimet isoimmillen tähti-sikerillen, totistaa jo paljon, ja osoittaa että ne heistä toivottivat soahaksensa jota kuta oppia. Se oli erinomattain merimiehet, jotka kulkiissansa meren aukioilla syksyisiä öitä, taisi heistä hyötyä. Myö tunnemme meijän tarinamuksestamme, että Suomalaiset ja Virolaiset jo vanhoinna aikoinna purjehtivat vieraita vesiä, jollon kompassia ei vielä tunnettu. Päivillä ne taisivat joten kuten maihen tuntemisesta ja päivän kulusta aprikoija kulkuansa ja ajan juoksua; mutta syksyillä, niinnä pitkinnä öinnä, silloin oli _Otava_ ja _Pohjan-tähti_ heijän parraat soattajat. Heistä ne vielä nytkin arvoavat matkojansa, ja tiiustaavat miten paljo on kulunut yötä; ja ovat vanhoissa sananlaskuissa muistoksi jälkimmäisille toimittanut tietojansa. Näistä heijän puheenparsista on e.m. _Otavan häntä on miehen peällä_ joka merkihtee, että yö on jo hyvin puolessa. Sanotaan myös Kekrin aikana hänestä, että on ylösnoustessamme _sarvet peällä_, joka merkihtee että Otavan sarvet ovat miehen peällä nuon ylösnousun aikana, eli kello 4 aamuisella. Puolen yön aikana sanoovat, että ne ovat _miestä vasten pystyssä_.[122] Yks toinen vanha sanallasku on hänestä myöskin: _Kekrinä keskeen, ja Jouluna pois joutuu_, joka tarkoittaa tähtiin kulkemista vuotta myöten [Otava I], ja toimittaa että Otava Keurin aikana nähtiin korkein taivahalla, ikään kuin meijän peämme ylitten, mutta että se jo Joulun aikana oli laskeutunna loitommallen tahi aiemmaksi.

Ne vanhat Suomalaiset tunsivat ja erinimellänsä tarkoittivat 9 erinnäistä tähteä[123] nimittäin seuravaiset:

1) Pohjan-tahti (Norbstjernan) Lapink. _tjuold_ (seiväs, napa).

2) Otava[124] (Karlvagnen, stora björn). Virk. _taewa wanker_ (taivaan vaunut). Lapk. _Sarw_ (Hirvi),

3) _Lapin-Otava_, t. _Väinämöisen otava_, t. _Venäjän Otava_ (lilla björn).

4) _Väinämöisen miekka_, t. _Väinämöisen viitakke_, e. _viikahte_ (Orions bälte) kuhutaan (Savossa) Orionin Vyö ja se juova pienistä tähtiloistä joka vasemmalta puolelta laskeeksen itä-eteleen tahi koakon kohti. Virk. _warda tähhed._

5) _Aaronin sauva_, kuhutaan (Pohjan-maalla) ne kolmet tähet Orionin pusakassa (vyössä).

6) _Orjan-tähti_, kuhtuuvat Suomalaiset yhtä tähteä, joka mahtaa olla tahti-puoli (planeten) _Jupeteria_. Virk. _Orjatäht_.

7) _Ämmän-rukki_ [125], kuhutaan (Turun puolla) yhtä tähti-sikertä, vaan en tunne mitä tähteä hyö sillä tarkottaavat.

8) _Seulajaiset_, t. _seulajainen_, e. _Rian-seula, Venäjän t. Väinämöisen virsu_, e. _rysmäinen t. rysmä tähti_ (sjustjernan). Virk. _sööl, sööla tähhed, taiwa söggel_,(taivaan seula).

9) _Kolmuiset_, t. _kolmoiset_ (Orion?) kuhtuuvat myöskin yhtä tähteä, joka taitaa ehkä merkihtää niitä kolmee kirkkasta tähtee Väinämöisen vyössä.

10) _Koi_, t. _koi-tähti_ (motgonstjernan). Virk. _koido täht, hao täht_ (aamu tähti) _hommogunne hao täht (huomenkunnan aamu tähti). Lapk. _idietes naste (huomen tähti) ja _quokso naste_ (koitto tähti) ja _Abrudijus_[126] (koi).

11) _Ehto-tähti_ (aftonstjernan). Virk. _ehha t. öhha taht_, t. _öddangunne hao taht_ (ehtoinen koitto tähti).

Näitäk nimitä saattaa ehkä vielä löytyä muita joit ei myö tunnetak.

_Pyrstö t. pursto-tähti_ (komet). Virk. _sawwaga t. sapaka täht_ (saparo-tähti) eli _hannaga t. hännaka täht_ (häntä-tähti) eroitettiin muista, samaten myös:

_Linnun-ratas_ (vintergatan). Virk. _linnurata_; ja

_Revon tulet t. pohjonen palaa_ (Savossa). Aina kuin isköö tulta, niin sanotaan että se _vilahti t. välähytti e. löyhähti_. Virk. _virmalissed, wehtleb, wehhib, wirmalisse tappelevad t. wihtlewad_, (vilahtamiset tappeloovat).

* * * * *

Tässä lopetamme myö tätä meijän koittelemustamme, tiiustellaksemme meijän vanhoin ajanlukua. Myö olemme ehkä monin paikoin erehtynneet ja eksyneet, mutta olkoon tuo luettu meillen altiksi (till ursäkt) koska meillä ei ouk ollut ketään johon turvataisimme. Niin kuin ensimmäinen kokee tätä selittääksemme mahtaisi tämä ehkä yllyttää muita, tätä muka oijaistaksensa, tahi uuesta toimittaaksensa, joka oisi varsin minun mielestäin, ja voitoksi meijän Suomalaisellen tarinamuksellen.

G--nd.

HAAGA.[127]

Sinä 18:nä päivänä Kesä-kuussa v. 1823.[128]

Emminä soasta laula, Tappeluksista tiek tarinoo; Mull' on muutakin puhua, Parempoa pannakseini. Runomaan minä rupian Ilosta monen ihmisen, Luonnon loajan laitoksista, Suloisuutta tämän suven.

Kuin sain minäkin kuulla: "Ett' oil Ruotiin jo joutunut Josephina joukkoinensa Tullut tännä muilta mailta, Meijän maihen-mieltymääni, Oskarimmo ottamaani, Vahvistamaan meijän valta." Niin läksin minäkin tuonek, Tuonne Haagahan halaisin, Kahtella tätä kaunoista, Tätä Neitoa nähtäkseini, Tätä suloista suen tuloa.

Päivä paisto palavasti, Kuumotteli Heinä-kuussa, Ett' oil varista vaivaa, Tuska suuri tullessamme. Kuin oil aurinko alenna, Päivän sappi laskeeillunna, Niin tuli ilmakin iloinen, Aivan raitis rakkahillen, Suosioksi juur suloinen.

Haagan portiin piästyämme Heitimmo hevoiset siihen, Vaunut moantien varrelle. Ite työnsimm' tylväkköhön, Tepaistimmo tietä myöten Kohti kuninkaan kotia.

Moni mies, moni hevoinen Tässä toistaan kohtaisivat, Seisotteliin tien sivulla. Väki kulki niinkuin virta, Niin kuin lauma lapsillinen Toinen toista seuraisivat.

Kaunis oii tässä kahelia Miehen monen miekkoisia, Valjupäitä vaimoisia, Tyttölöitä monen tuhannen, Jotk oil tulleet Tukhulmista, Kaupunnista tänn karana. Kultahansa kurkistella, Nuoren nuorikon nähhÄkseen.[129]

Haagan mehet mieluisammat, Hänen lehvakkaat lehot Hajotti hyvän hajunsa Koko korven ympärillä. Koivukkoot (jotk oil koreet, Suloiset tällä suvella) Pitivät tätä pyhännä, Juhlahanna julkisilla, Koska saivat sen kunnian Säilytellä seittyisiä, Suojella tätä suloista, Kahen rakkahan välillen Asettaa tämän avion.

Hiljan kuuset kuiskuttivat, Hiljan piättivät petäjät Tosin käyvä toivoamme, Mielestämme meijän mielet. Lausui Hoavat latvoiltansa Lehet salassa sopotti Onnea näitten molemman, Rakkautta Ruohissamme. Lohet niin kuin lammikotkin Soattoivat samat sanat, Ilon ison ilmoittivat. Salmehen sulassa veissä, Tyvennössä saarein tykönä Jouhtenet veti juovia, Sinisiä siivillänsä, Punaisia purstollansa, Jaloillaan monenjuovikkaat; Jotka kiärmeenä kävivät, Juovissansa juoksi yhteen.

Eistaas Sorsat soutelivat, Siiven kynkät kylvittivät, Pesivät joka kynänsä, Joka purston puhtahaksi, Valkeeksi joka varpaansa. Kunniaksi tämän juhlan, Tähän päivään peästyänsä. Emät heilui heinikossa, Riäkyivätten ruohikossa; Pojat pohjahan pulahti, Pisteliivät vein pintaan.

Kalamies, joka kaloja Oli käynyt ottamassa, Puoti onken onnellisen Kitahan suurimmiin kaloin, Isoimihin vein isänniin. Lauloi saalins saatuansa, Lauloi kotiin tultuansa; "Täma iltapa iloinen! Onnellinen, otollinen, Kosk' on kontti jo kotona Täynnä punapurstoisia, Täynnä kauniita kaloja. (Mutt' mitäs ma kontista puhun, Kaloista kauvan juttelen).

Kuin tultiin Linnoa likelle, Lähes Hovin hoitajoita, Niin oli kansoa kauhiasti, Koottunna koko kummasti, Kahtomaani näitä kahta. Kaupunkin Naisväki TÄSSÄ toistaan tunkeisivat, Survaisi sekä sysäisi. Oli armotoin ahistus Väen suuren tunkehissa.

Vielä akkunoin alaten Merimiehet miehuisivat, Talonpojat tappelivat Piästäksensä piällen toisten Lasia hyvin lähellen. Moni kana Kaupunkista, Moni hattupeä-harakka, Jokapa joutui joukkohon, Näihin velhuriin väliin, Tuli kovin kohtatuksi, Tuli pahoin painetuksi, Kouralla juuri kovalla. Viimein piästy pois käsistä Kiiti kyllä kynsiänsä Kuin oil hatut jo hajallaan, Rinta-rievut reväistynnä, Helmukset varsin helpoilla, (Josta pojat paljon nauroi, Piiat ehkä viel' enemmin).

Hovin passarit parahat, Hovin kävyt käskyläiset Sukissansa supittivat, Kenkissänsä käyskelivät. Körtit köytätyt takana, Jos oil juovat juotettunna, Jos oil viivat viitattunna, Koreistut monet koukerot. Mikä kannun kannatteli, Mikä leivän lennätteli, Hätähesti herrain herkut.

Kuin oil ruuvat ruoskinunna, Sukina kukiin suuhunsa. Mitkä oil jälelle jäänyt, Tähteheksi tämän päiväns Niin tuli sana jo samaten 'Lykätä venet vesillen, Terva lauvat lainehillen'[130] Siitten korkea-sukuiset Astui kauniisT kaukaloihin, Joilla laskiit lahen taakse, Tuonek toiseen valkamahan; Jossa nousi Nuorukaiset Rannallen ite _Rakkaus_. Siinä käv'vät koivukossa, Leikitellen lepikossa, Piiloitellen pihlakossa Vaelsi nämät valitut, Kahet taivaan tapaiset.

Laitettiin laivat takaisin Lainehtimaan lahen peähän, Ite käytiin maata myöten, Rannan teitä tietävästi. Pitkin teitä, poikki potkuin, Myöten uusia uroja.

Kuinpa keäntyi keulat tännä, Kokat kotiinpäin tulivat, Laivat omaan laiturihin, Silloin jouvuttiin jokainen _Oskarinsa_ outtamaani, halittuansa varttumaani, Mutta pettyivät perätin, Jouten tuonnek juoksuttivat. Purjeet tyhjänä tulivat, Haakset ilman haltiansa, Koaret kaunoista vajoolla.

Nämät mokomat molemmat _Josephina Oskarineen_ Maata myöten matkustivat, Käsityksin kävelivät, Ihaillivat tätä iltoo, Tätä ilmoo ihanaksi, Parahaksi tätä paikkoo. Nauroi vielä kuin näkivät, Mitenk väet vehkaisivat Mitenk kansat kahisivat, Kuhisi vähän kukiin, Kuin oil poisi poijistansa, Kahetessa nämät kahet.

Juoni pitkä joukostansa, Kävi jänkytti jalestä. Astuivat niin autuasti Hoikkaisimmat hovin miehet, Lihavimmat linnan miehet Kävi liähätti perästä. Somasti vanhat soturit Kupeillansa kuljettivat Hovin vaimoja valitten Mitk' oil soaneet soalihiksi, Voitoksi monen voitetun. Tytöt nuoret typittivät, Kepein kenkin keikahtivat, Hienot helmukset helisi. Iskiin silmänsä sinisen Nuoillen nuorillen uroillen, Suloisillen sulhaisillen, Jotka nauroi noama-suulla, Parta-viiksillä vihelsi. Vaimot vanhat ne vaelsi Niin kuin ämmät ähkyisillään, Niin kuin vanhat voivuksillaan, Mikä suutansa supisti, Mikä levitt' leukojansa, Irvisti vanhat ikeneet. Höyhenillä häyhettynnä, Heinen-päillä peitettynnä, Pää oil purstoksi pujottu, Heiluvaksi hännähäksi.

Tullessansa linnan luokse Oli keot, kankaat kaikki, Pihat piripintanansa Täynnä väkiä paljon, Kansan kanssa kaikellaisen. Minä mies poloinen poika Seisotteliin matkan peässä Mäin töyrällä kökötin. Tyttäret[131] minun turvissain Kaukoapa kahtelivat Mitenk renkit rehvaisivat, Mitenk herrat hernyisivät Piästä _Oskarin_ ohillen, Tiellen hänen tiettyvillen.

Kuin kulkivat kaikk ohitten, Siirsivät meijän sivuitten, Prinsi pian silmillänsä Tapaisi meijät jo takana Mehän luonna seisomasta. Keänsiin kohta niin kevakast, Poikkeis poisi poluiltansa Kohten meijänkin mäkee.

Kaikki kahtoi karsahasti, Ihmitteli ite kukiin:

'Mihinkä tuo nyt mänööpi, Viepi Neijon vieressänsä? Mehtääkö, vai männykköhön, Vaanko tuonek varvukkohon, Korven koreen korjuhulle, Sisään sinisen lepiston?' Tuopa tuli mun luokseini, Kysytteli, kuulusteli; 'Millon tulimmo Tukhulmiin? Viivytäänkö viikon tässä?' Lausutteli, lasketteli Niitä näitä lausumia.[132] Minä puhuin puolestaini Mitenkä oli asiat, Minun kurja laitoksiain. (Siinä saimmo kaikitekkin Näitä kahta nähtäksemme, Kuuleskella heitä kukiin).

Väki että kansat kaikki Jotka juoksivat jalestä, Perkaisi heijän perästä, Aattelivat kumma tuokin

(Oikein outo mielestämme) Kuin rupeisi tuon puheille Poika-miehen pakinoillen! Mistä se on? -- Mikä se on? Kusta tuokin lie kotoisin? Jok oil kehno meijän kieleen, Sanoissamm' varsin typerä. Murtaisi kuin muukalainen Meijän puhtaimmat puheet Pani tuo pakana pahasti."

G--nd.

HELLAS.

Vuonna 1826.

Paritur pax bello.

Mikä nyt ylhällä jyrisee, Tapahtuneen taivahassa, Koska kuuluu Ukon eäni Paukkuavan niin pahasti, Käyvän kovin korvassaini? Iässä on pilvet pimiät, Paikka paikoin pakahtuneet, Kountuneet yhteen kohtaan; Etelässä vielä enemmin. Tuonek tulet tuiskuavat, Leveykset leimahtavat, Iskekseen itä-etelään. Sinneppä myrskyt nyt mänöovät, Raukenoovat nämät rajut.

Päivä nousi petääköstä, Männykköhön mäni alas; Viel' oli voattehet veressä, Silmät lepässä liehtyneet. Muutoin oli muoto musta, Surullinen hänen syvän.

Koska nyt kuukin katoisi, Taivaan tähet taukoisivat Otavat jo maillen männeet, Sammunet joka säkenä, Niin rupeisi niin rutosti Mustentumaan muualtakin, Tuimentumaan joka tuuli, Joka reuna rietauntumaan. Ukko jyryi jyskytteli, Paukkui kovast pilven peästä, Päiviin räystäitä räjähti, Jotta taivaat rutisivat, Koaret kaikki vaikenivat, Ponnistuivat ilman pohjat.

Suur' oi suru suvussamme, Kansassa iso kauhistus, Luuliit Luojan luopunehen, Kaikkivallan karmistuneen Hyljänneen hyvät ihmiset, Kosk ei auttant armotonta, Onnellinen onnetonta, Pelastant tätä poloista Kynsihistä kirotuihen Kourasta kovan kuoleman.

Miehet miss' on mielehenne, Kussa aatokset asunnoon, Kuin etten tule turvahaksi, Jouvuk jo tähän hätähän? Jo on monta muokattunna, Tuhansittain turmeltunna, Mitk' on rouvat raatellunna, Mitk' on nälät neänyttännä, Mitkä maalla murhattunna, Mitkä menetyt merellä. Jop'on kauvan jo kohottu, Nähty kyllä kyyneleitä; Lasten parkain parkumista, Vaivoja monen vanhemman; Kuinka urot surmataan, Vaimo-rukat vallotaan, Piijat joutuuvat pilailen. Hirvittää minun hiviäin, Syväntäini syytelööpi, Kohtaapi kova luontoini Muistellessa tämän murheen, Meijän aikuiset asiat.

* * *

Mutta kohta kuu kohennoo, Päivän koaret valkenoovat, Hälviää nämät hämärät. Tulipäivä sen perästä, Aamu toinen jo aloitti, Joka oli onnellinen, Lykyllinen yltä-ympärin. Pouta paisto pohjosessa, Hyvä ilmakin iässä, Lännessä että luvessakin Selkeni joka sätehe.

Nytpä ilmistyi iässä Niemen maita, saaren maita Keksittiin meren keskellä. Taipalet näiten takana, Jossa viinat vihoittivat, Onnen puut jo punoittivat, Loistivat hyvät hetelmät. Jossa ihmiset itekkin, Tiijoillansa, taijoillansa, Harjoittivat ja hakivat Soaha kukiin kunniansa, Onnesta oman osansa.

Mikä maa, mikä mantere Nosti noukkansa niin nopeesti, Ylensiin näin omin voimin? Se oil Hellas, hertaiseeni, Moa Achaijoin vanhuuesta, Jokapa viimein nyt viskaisi, Heitti hävyt helmoiltansa; Oli ollut orjuutessa, Palveluksessa pakanan; Aastaikoa monen saan Ollut armon jo alaten. Mutta nyt, aivan nykyisin Katkais kovat köytehensä, Aivan sitkiät sitehet Ratkaisi rauvan nenällä.

G--nd.

SANAN-SALAUS.[133]

Raskaus, aina kevenee; Kankeus, aina usseemmin Sulaapi.

Voima, oisikkin itestään Tullut tyhjäksi, armohois Avutak.

Kauneus, aivan itekseen, Kamala. Karvainen, ihmisen Ajatus.

G--nd.

KEÄNNÖKSIÄ ANAKREONISTA.

_Anakreon, viinan ja rakkauven_ kuuluisa Runoja, eli 500 aastaikoa ennen Kristuksen syntymistä, ja 400 aastaikoo Homeruksen jälestä. _Teos_ kaupunki _Jonian_ moassa, vähässä Aasiassa oli hänen syntymä-paikkansa. Hänen sanotaan olleen korkeasta siävystä, ja samasta suvusta kuin _Solon ja Kodrus. Parthenion_ luetaan olleen hänen isänsä nimi, ja _Aetia_ hänen äitinsä. Persalaiset, jotka hänen nuoruuessansa hävittivät Jonian maata, kajottivat häntä pois hänen koti-kylästänsä. Hään muutti silloin majansa monen muamiehensä kanssa _Abderan_ kaupunkiin Thrakian muahan, että sillä välttää vihollisten vallattomuutta. _Polykrates, Samoisten_ hallihtia, sai häntä tässä tunteaksensa ja otti häntä kanssansa kotiinsa. Hänen hovissansa lauloi nyt Anakreon runojansa, Viinan ja Rakkauen kunniaksi; ja Kuninkaskin piti häntä parraina ystävänään. Mutta luulo heijän välillä tais viimeinkin rikkoa heijän rakkauen; niin että Anakreon läksi tästä mänemään _Athéniin_ jossa _Hipparchos_ silloin oli itevaltias, ehkä muutoin yksi oppinut ja hyvä-tahtoinen mies. Hään otti tämän nuoren Runojan ilolla ja mielisuosiolla vastaan. Anakreon viipyi hänenkin luonna jonkuun ajan. Vaan koska Hipparchos oli pois-heitetty istumeltansa, niin Anakreon läksi takaisin omaan syntymä-moahansa, _Teoon_; jossa hään vietteli aikansa mielen-huvitoksilla, tuttaviensa ja ystäviensä joukossa. Hään kuoli 85 vuuen vanhanna. Puhe kävi että yks tarrin eli viinamarjan siemen (russin-kärna) oli juuttunut hänen kulkuunsa, ja hänen tukeuttana.

_Teos_ pystytti hänelle yhen muisto-pylvään hänen nimen kunniaksensa, ja koko Greekan-moa piti häntä suloisimmana Runolaulajana. Niin häntä ylistettiin jo vanhuutessa, ja nykyisetkin kansat kiittäävät häntä, niin kuin viinan ja rakkauen paras Runoja.