Part 1

OTAVA, II OSA

eli

SUOMALAISIA HUVITUKSIA

C. A. GOTTLUNDILTA Oppiva.

Tukholmassa, Painettu B.M. Bredbergin Kirja-pajassa, 1832.

"Accipies igitur hoc parvum opusculum, lucubratum his jam contractioribus noctibus: quoniam illud majorum vigiliarum munus in tuo nomine apparuit. Non est enim, ut in arce poni possit, quasi illa Minerva Phidiæ; sed tamen ut ex eadem officina exisse appareat."

_Cicero_.

SISÄLMYS:

Alku-Puhe I. Otava. (Runo) Ritvalan Helka: Tiijustuksia tästä Juhlasta Alku-Sanat. (Runo) Matalenan Runo Inkerin Runo Annukkaisen Runo Vanhoin Suomalaisten Ajan-luvusta Haaga. (Runo) Hellas. (Runo) Sanan-salaus Keännöksiä Anakreonista: Tiijustuksia tästä Runojasta ja hänen Lauluista I. Kanteleesta. (1:nen Ode) II. Nais-väestä. (2:nen Ode) III. Rakkaus. (3:maas Ode) IV. Ihestään. (4:jääs Ode) V. Ruusu (5:ees Ode) VI. Rakkaus. (7:määs Ode) VII. Rakkauesta. (14:nees Ode) VIII. Kullallensa. (20:nes Ode -- Perustuskielineen) IX. Omasta Tytöstäin. (28:nees Ode) X. Bathylluksesta. (29:nees Ode) XI. Peäskyisestä. (33:nees Ode) XII. Omista Nimikoistaan (32:nees Ode) Sanaus. (Nossilta) Keännöksiä. Sapphosta: Tiijustuksia tästä Runottaresta ja hänen Runo-töistään I. Aphroditekselle. (Hymni) II. Tytölle Rakastetulle. (Ode) III. Katkaistunneita sipaleita hänen Runo-töistään: 1. Vaimolle rikkahalle, voan typärälle 2. Tyhjeä outtaissa 3. Venuksellen 4. Äitillensä 5. Nuorikko ja Piikuus. (Pakina) 6. Runojallen 7. Sulhaisellen 8. Tuliaiset 9. Moa-kylän Tytöstä 10. Tulevallen tutullensa 11. Kalarin Pelagon hautakivelle 12. Moatessansa Keannöksia Viron kielestä (kuvauksen kanssa, toimittava Virolaisten voatteen-parit.) Tiijustuksia heijaa kielestä, m m. I. Mehtä-mies. (Runo) Perustus-kielineen II. Sota-miehen Laulu. (Runo) Perustus-kielineen III. Armotoin Neijon surkutteleminen. (Runo) Perustus-kielineen IV. Kiikku-Laulu. Perustus-kielineen Keännös Vatjalaisten eli Tschudilaisten kielestä: (Kuvaus joka toimittaa Tschudilaisen morsiammen, seuraa toisten). Tiijustuksia heisiä ja heijän kielestä I. Tschudalainen Laulu. (Runo.) Perustuskielineen. Keännöksiä Lapinkielestä: (ynnä kuvaus Lappalaisten Voatteen-parista, sekä miehen että vaimon) Tiijustuksia heijän kielestä ja lauluista I. Poro-Laulu. (Perustus-kielinineen) II. Laulu pienillen Lapsillen. (Perustuskielineen) III. Karhu-Laulu. (Perustus-kielinen) Tiijustuksia niijen Venäjässä löytyvien Karjalaisten kielestä. (Kuvauksien kanssa, joka toimittaa meijän-puolimmaisten, Venäjän uskovaisten, Karjalaisten voatteen-paria, sekä miehen että Vaimon.) Tiijustuksia Tarkeempi koettelus heijän kielen tutkimisesta, Mattheuksen Evankieljumin Suomentamisessa Heijän että meijän kielen käyttäminen Roamatun Suomentamissa. Erilläisiä Lauluja: Nyt ja Ennen Soijin Ystävälläni Sirkka Runo Oma moa Mehtä. (Katkaistu Joukkahaisesta) Kalevan Tytär. (Loilu) Hulivili. (Katkaistu Joukkahaisesta) Turun Tulipalo vuonna 1827

Ea virtus esse videtur præstantis viri, quæ est fructuosa aliis; ipsi autem laboriosa, aut periculosa, aut certe gratuita.

_Cicero_, de Oratore.

SUOMENMOAN PEÄ-HOLHOTTAJALLEN RUHTINAALLEN

Alexander Sergejewitsch Menschikowillen.

Vara-Peäpurjehtaja, Peäsanan-Lennättäjä, Osallinen Keisarillisesta Venäjän Vallan Hallituksesta, Peämies Keisarill. Meriväen Peäparvessa, Suomessa löytyvän Sotaväen PeäSoattaja, Tähtikäs Kejsarill. Venäj. St. Alexander Newskin Tähteestä, St. Annan 2:sesta Tähti-kunnasta, Loisteilla, St. Wlademirin 2:sesta Tähtikunnasta, Isolla Ristillä, ja St. Georgin 3:manesta Tähti-kunnasta; niin myös Tähtimies Kuninkaall. Puolalaisesta St. Stanislain 1:mäisestä Tähti-kunnasta, ja Kejsarill. Saksalaisesta St. Leopoldin 2:sesta Tähti-kunnasta; Osakas, Kuninkaall. Franskalaisesta St. Ludvigin Tähteestä, ja Kuninkaall. Preusiläisestä Tähteestä: "pour le Mérite", Loisturi Kuninkaall. Ruohtalaisesta Miekka-Tähteestä, Isolla Ristillä; Tähti-niekka Kuninkaall. Baijerilaisesta St. Hubertin, ja Kuninkaall. Sardinilaisesta St. Mauritiin ja Lazarin Tähteistä, Isolla Ristillä, niin myös Iso-Herttuallisesta Badilaisesta Zähringer-Mursun 1:mäisestä Tähti-kunnasta, ja Kunta-Ruhtinaallisesta Hessen-Casselisesta Sotalais-Tähteestä; lahjoitettu Kulta Miekalla, peällekirjutoksella: "Sota-urhollisuuestaan" Kantain Kunnia-Rahoja muistoksi 1812 vuotisesta soasta, Parisin vallottamisesta, ja Persian, ja Turkin soan-käymisestä.

ARMAHAINEN JALO-SUKUINEN HERRA, MAINIO RUHTINAS.

Tokkohanma Teillen tohtinoonkaan tarjoa näitä kielen viljojamme, näitä kokeita minun Nuoruuen? Jos minut pelottaisi Jaloutenne, niin Laupeutenne rohkeuttaa, soattamaan Teillen Suomalaisiakin uutisia.

Kuta enemmin Kansan mieli valaistuu, sitä enemmin harjoittuu Kielikin; ja toas toisappäin: sitä myöten kuin kieltä harjoitetaan, sitä myöten mieltä valaistetaan; sillä mielen-valaistus ja kielen-harjoitus ovat aina käyneet rinnallaan, ja nouattaneet toinen toistaan.

Tätä on moni Hallitus oivaltanut, ja sentähen tarkoittanut toimeensa, levitteäksensä kansallista mielenvalaistusta, Kansan kunkin omalla kielellä. -- Ainoasti Suomalaisia Kansoja pietään vielä tässä tavattomassa tilassa, että heijän täytyy vieraalla kielellä puhuttoo toisiansa, kasvattoo lapsiansa, ja toimittoo laillisia asioitansa, vaikka heillä on kieli, oma, suloinen kyllä.

Kaikki Suomenmoan Suomalaiset ovat, kielensä puolesta, poiskieletyt nautimasta tätä mielen-valoa, tätä viisauen viljelemystä, jota kussaik Ristillisessä Hallituksessa tarjoitetaan kullekin kansakunnallen, kullekin yksinäiselle miehelle; ja jota hyökin oisivat ansaineet, sekä lain-kuuliaisuuestaan että moa-uskollisuuestaan, ja muista hyvistä tavoistaan -- liiaksikin koska kustentaavat Oppineita ja Opettajoita -- varsin tähän tarpeisehen.

Ruohin vallan aikana tehtiin kaikkia tätä, voitoksi ja hyväksi, meijän moan Ruohtalaisillen. Suomalaiset heitettiin orvoiksi ja osattomiksi -- ja niinpä ovat vieläik.

Tätä puutosta, kansallisessa ylöskasvattamisessa, tavataan sekä yksinäisessä että yhtenäisessä elämässämme, ja tuntuu päivästä päivään -- aina vaikeammaksi, luonnottomaksi sitä myöten kuin mielemme valaistuu, eikä höystyk kielemme. Sillä toellinen ymmärryksen valaistaminen, syämminen hyvistyminen, ja tapoin sivistyminen, eli koko meijän henkellinen luonistuminen, on mahotoin -- ilman kielen harjoittamatak.

Yksinäiset yritykset, tässä tarkoituksessa, poisraukenoovat ja käyvät voimattomiksi, ellei Hallitus jollaik tavalla ottaa tämän asian auttoaksensa, ja turvataksensa. Ruotin muinonen kuuluisa Kuninkas peästytti meitä Latinan puheesta, ja kohotti kielemme käytättäväksi Jumalan-palveluksessamme ja kirkko-menoissamme; Venäjän Valtias valittu, vapauttakoon meitä kerran tästä Ruohtalaisestakin puheesta, ja koroittakoon kielemme kansan yhteiseksi opetus- ja kirjoitus-kieleksi!!!

Armollinen Ruhtinas! Toimenne ja mieli-hyvyyvänne, jolla oletten ihtenne velvoittaneet, valvoittaaksenne Suomalaisten parasta, on vakuuttanut minut että monet muut, Teijän ei unehuttavan tätä meijän henkellistä tarvistamme. Armias, tarkoittakee mielenne tähän meijän kieleemme, joka suosioitteloo mielet meijän, ja suloitteloo, ja joka on kallis meillen kaikillen -- jotta onnistaisitten meitä ei ainoastaan moallisissa mutta myöskin henkellisissä!

Tässä toivossa olen minä uskaltanut omistaa Teillen näitä käsitekojani, rukoillen Teitä: ottoa heitä tyyneellä syämmellä, kahtoa heitä -- leppeellä silmällä!

Syvämmellisemmellä arvoamisella kaiken Teijan kuuluisan Jaloutenne ja Kunnianne olen minä aina

ARMOLLINEN RUHTINAS TEIJÄN

kaikliin-nöyryymmäinen palveliainen. _Carl Ax. Gottlund_.

ALKU-PUHE.

Soapi tyhjän pyytämätäk; kovan onnen ostamatak.

Myöhistynyt on tämä Toinenkin Otavan Osa -- ei kirjan painamisessa; mutta ulos-antamisessa. Niin kuin jo nähtiin monesta kohin 1:sessä Osassa, niin oli tästä Toisestakin jo v. 1828 painettu 16 arkkia; mutta monet esteet ja vastukset ovat siitten hänet seisauttaneet, ja -- viivyttäneet hänen julistamista.

Voan koska Peällentarjojat, enin osaltaan, eivät ouk vieläkään käsittäneet Ensimmäisen Osan, niin tahon minä tässä ensin ilmoittoo syyn tähän viipymiseen, ja tehä tiliä minun käytöksistäin.

Niin kuin luetaan Esipuheessa 1:sen Osan XXXIII:lla puoliskolla, niin oli kirja painettu jo syksyilä v. 1828; mutta kuviin-moaluuttaminen viivytti minut vielä vuosikauen. Kesällä v. 1829 siotin minä muutamia heitä, ja lähetin Suomeen, mutta usseempia en tahtona lähettää, ennenkuin ennättivät tulla mielentutkinnolta (af Censuren) luetuiksi, koiteltuiksi ja peästätyiksi. Tätä tehtiin syksyllä samana vuonna. Mutta silloin tuli mullen jo heri myöhään, sinä syyssä, lähettää heitä, merta myöten, Suomeen. Keväillä v. 1830 oisin tätä tehnyt, jollon mulla oli moalattuita kuvia 9000, Peälletarjojoihen tarpeeksi, (ehken vielä silloinkaan ollut ennättänyt soaha heitä ostajoihenkin varaksi); mutta nyt kielsivät minua yksi ja toinen tätä tekemästä, ennen kuin ennätin yht-aikoa soaha kaikkia lähettäneeksi. Sanoivatten: "Mitäs sä laitat yhällen, eikä toisellen? Kuin ovat jo outtaneet vuosikauet, niin outtanoovat vielä jonkun kuukauenkin; ja paremminpa tuo käypi kauppakin, urakalta kuin vähittellen." Tätä selittivät minullen niin monella tavalla, että minäkin viimen siihen myötistyin, ja omaksi vahinkoksein nouatin heijän mieltä. Heijän puheella viivytin kirjoin lähettämistä Suomeen syksyhyn, toivoin siihen soavain kaikkia näitä kuvia valmiiksi. Tehäksöin tätä oikeen kättä mahtain, muutin minä kesäksi kaupunnista moallen, _Kolbotten_ mainittavaan Herrashoviin, puolta peninkuormoa kaupunista, itäisehen; ja otin myöteini niitä kuvia, tauluja ja soittoja, jotka oli kirjaan kuuluvia. Mutta meille ei ouk aina luotu toteen käyvä aivotuksemmo; ja tulen-turmiot, jotka jo monestin ovat hävittäneet meijän kirjalaitoksiamme, eivät olleet vieläkään soaneet kylläkseen.

Elo-kuun 29:nä päivänä, juuri Jumalan-palveluksen aikana, palo tämä kaunis Herras-kartano, hirmuisella tuli-palolla, poroksi; joka tapahtui niin rutosti että ne ainokkaiset kahet kotona-olevaiset Rouas-väet olivatten vähältään tulessa tukehtumassa. Minäkin en sattuna silloin olla kotona; olin männyt Erstavikiin kirkollen, puolen peninkuorman peähän. Kotiin tultuani ei ollut eneän niin hitua jälellä, kaikista minun kirjoista, paperista, voatteista ja huoneen-kaluista. Minun pyssyt ja koiratkin -- kaikki mäni sen tulimmaiseen tuhkaan.[1] Ihmiset olivat kaikki kirkossa, ja ne pari vaimolliset henket, jotka hätä-päisin peäsivätten tulen leimauksesta, eivät olleet hyvät mitään pelastamaan alimmaisestakan salvoksesta, satikka ylimmäisestä, kussa minä asuskelin.

Minä en tässä puhuk vahinkostani rahallisessa tarkoituksessa, eikä myöskään kirjallisessa, sillä sitä ei arvak toinen kuitenkaan. -- Ainoasti mitä Otavaan kuuluu, niin paloi tässä kaikki hänen tarpeitansa, joista oli moalattuitakin kuvia kolmalta toista kymmentä tuhatta kappaletta, joihen moaluuttamisessa oli ollut mullen työtä kahen vuuen.

Siinämä seisoin tyhjän käsin, ja seisoisin vielä nytkin, ellei oisi auttanut Jumala, ajan kunkin katkaisunna. Nämät vahinkot seisahtivat minua, voan eivät kuitenkaan olleet hyvät pois-luovuttoo minua, näistä kielen-harjoituksista. Huovaahan variskin vastatuuleen! mies voittaa vahinkonsa. Sillä eivät minuakaan vastukset voittaneet; minä voitin vastuksia.

Minä olin näissä vehkeissä ei ainoastaan kuluttanut rahani, ja mänettänyt aikani; mutta olin myös velkauntunut siinä toivossa, soavani, kirjoin ulosannettua, tarpehekseni, sekä velkoin maksamiseksi että Toisenkin Osan lunastamiseksi. Tyhjäksi kävi tämä toivoni, ja aikomukseini hajoisivat kuin akanat tuuleen. Työtä ja tointa ei minussa puuttuna, ainoasti varoa -- uusiin kustannoksiin. Jos oisin mistä soanut kirjan-kustentajata, eli jos josta kusta oisin soanut rahoja lainataksein, tähän tarpeisehen, niin asia oisi ollut välleen autettu. Mutta tätä ei ollut minun toivoamistakaan, koska nekin joilla oli multa soamista, eivät nyt antaneet aikoakaan, tämän onnettoman palon tähen, voan kilvoittain kiistelivät valmista tahtomaan, kuhik luulessaan soavasek ennakon. Mitkä mulla oli ystäviä ja tuttuja, olivatten jo ennen minua rahoittaneet. Nekin oli varattomia enin osaltaan, ja tarvihtivat ite omansa, enkä nyt ollut hyvä heitäkään suorittamaan. Monikin joka oli ollut ystävänä olevoinaan, muuttui vaarassa tois-karvaiseksi. Niiinpä sanotaankin: "autuasta hyvään aikaan siunataan; vaivasta pahaan aikaan kirotaan".

Minä kirjutin sinne tänne, sekä Suomeen että muuannek, tästä ahistuksestain, soahaksein kirjankustentajata; mutta ei yksikään siihen ruvena. Jos oisi ollut puhe muka viinan-kaupasta eli ostosta ketu-nahkoin, tahi muusta seittysestä. Silloin oisi ehkä löytynyt rahoja vähä kullaik; mutta Suomalaisiin kirjoin, ei ollut yhönkään heijän uskaltamista.

Näissä muka neuoissa, ja huoleessain omasta henkestäin, mäni toas kaksi aastaikoa minulta hukkaan, ja olen sillä välillä tuskin voinut vältteä maksun-luopumusta (cession); jota monikin minun siassa oisi tehnyt, mielelläänkin -- lailisella perustoksella. Mutta tällä tavattomalla tavalla en tahtona muitakaan saattaa vahinkoon, satikka tuttavia ja heitä jotka ovat kehoittaneet kielen harjoittamistamme.

Viimeisellä sain minä tok' nuoren Muona-Kauppiaan tässä Tukhulmissa auttamaan minua näissä aikeissa, rahan-lainuulla, josta minun tuloo häntä ei ainoastaan kiittee, sekä omasta puolestain että Peälletarjojoihen, mutta myöskin kunnioittoo, koska hään, joka oli ihko Ruohtalainen, otti sitä tehäkseen, jota ei yksikään Suomalainen oisi tehnyt, voitoksi kielellemme.[2] Herra _And. Gust. Enblomin_ rahan-tarjoolla olen minä toas ruenut työskentelemään näissä kielen kokeissa; ilman hänetäk oisitten outtaneet, tiesi hänet -- miten kauan.

Niitä _tauluja_ ja _soitto-lehtiä_, ensimmäiseen Osaan, jotka paloivat multa, olen jo uuestaan toimittanut; mutta _kuvat_ en ouk vielä siittenkään soanut valmiiksi. Heihin voaitaan ei ainoastaan rahoa, mutta myös aikoakin, ellen toisella moaluuttaisin heijät, jolloin maksaisivat, ainoasti moaluuttamisen-palkassa, vähinnik 1,000 Riksiä Pankossa (luettu 4 killinkiä kappaleesta); kuitenkin lupaan minä heitäkin aikoamyöten toimittoo, sillä eholla, että otatten nyt kirjan, siltään; muuten minä en soatak sitä luvata.[3]

Olkoon tämä sanottu Ensimmäisestä Osasta, ja hänen viipymisestä.

Tämän Toisenkin Osan oisin minä mielelläänkin tehnyt, ko'oltan että näöltään, ensimmäisen mukaan; voan ei annak vara myöten. Minun on sen tähen täytynnä katkaista hänet kahtiaan. Soitot ja kuvat, mitk'eivät tässä löyvyk, liitetään jälkimmäiseen puoleen.[4]

Mitä hinnasta tuloo sanottavaksi[5] niin tahon muistuttoo: jos mulla oli ennen vara ilman maksutak Peällentarjojoillen, ikeän kuin kaupan peälliseksi, toimittoo näitä kuvia ja soittoja, kirjan kaunistukseksi, niin ovat asian laijat nyt toisellaiset. Tätä arvaapi jokainen: eikä taijak yksikään multa voatia joutavia kustannuksia, toisen tähen. Sitävastoin oisi monelle ehkä syytä toivoa, kieleni enemmin harjauntunneen tässä Osassa, ja puhistunneen niistä virheistä, jotka löytynnöön ensimmäisessä.[6] Mutta koska tätä synnytettiin yht'aikoa kuin toistakin, niin tuli samallaiseksi arvoltaankin, ilman mitään kielellistä vointumista. Vähä ennen kirjan lopettua on Suomesta laitettu, Otavaan pantaviksi, muutamia somasti tehtyjä lauluja, jota kiitoksella mainitaan, ja toivotaan tämän Suomalaisen _Kallion_ vielä vastakin päin toimittavan tähän käsitekojansa; muiden kehoitukseksi ja yllytykseksi.

Viimeksi tuloo minun tässäkin ilmoittoa syyn, minkätähen ne toiset multa jo vuonna 1825 päällelarjotettaviksi nimitetyt kirjat, eivät vielä ouk ulos annettu.[7] Minun varattamuus heijän painokustantamisessa on ollut mullen esteheksi. Luulin muka, peällenkirjuttamisella, soavani tarpeheksein heijän painattamiseksi; mutta ne heistä ko'otut rahat eivät yltyneet -- ei kymmenekseenkään. Minä panin heijät sen tähen Otavaan, tein häntä isommaksi, toivossani hänen osteltua soavani varoa, näihen painattamiseksi; mutta valkia teki vahinkon. Kuitenkin kirjat joutua pitää, jos suinkin elän, ja neuot muuten maksaa. Tästäpä minä nytkin neuotittelen.

Tukhulmissa, Juhannus alus-viikolla, vuonna 1832.

_C. A. Gottlund_.

OTAVA.

Non omnes delectat patrius sermo.

_Cicero_.

Mitäs kuuluu kultaiseeni, Mitäs virkaat nyt veikkonen Näistä Otavan osista, Kärsehestä tämän kirjan?

Monet juoksoovat jo tarinat, Käypi nyt kylässä huihku; Yksi kiittää, toinen moittii, Jokainen jotain sanoopi Olennosta tämän Otavan, Jos ei muuta -- niin muotosta!

Ensin luultihin olevan Varsin vallatoin valkia, Tulta tuiskuva Turilas; Kiiettellen kipunoita Ympäri koko kylän, Korsun kuhunkin katolle

Viskoava häijyt kekälet. Moni miesi mielestänsä Luuli polven jo polttaneen, Puahtunna perä-pakarat; Tämän tulen tuikkamatak, Varomatak pahan valkian.

Siitten luettiin, lausuttiin: "Mitähään tuo merkkinööni, Salajaa nämät Sanat? Ei sitä ykskään ymmärä, Eikä arvaa toinenkana -- -- Totta täss' on toiset neuvot, Toiset sanat salaistunna! Paras ois panna tuon pakana Rautaisen lukon takana, Ettei lapset tuon lukisi, Eikä nuokaan nuoret kansat."

Oppineet, jotka olivat Muita muka viisaampia, Hyökin ottivat ohessaan Tutkiakseen tuon asian. Muutamat muka varoitti, Epäilivät tätä Miestä; Sanoivatten varsin olevan Ilman taijon taipumata, Ilman kouluta kokenut. Muutamat siitäkin murehti, Ettei hään, niin kuin kaikki muut, Tointunut vanhoin tapoin, Elänyt niin kuin hyö ennen. Paheksivat sitäkin paljon Kuin ei kirjan kirjuttaissa Ottanut heiltä oppia, Nouvattaakseen heijän neuvoja. Toiset taas toisinpäin totisti; Sanoivat sitä Mieheksi Jok' ei kule niin kuin muut kurjat, Astu muihen astumillen: "Annas tuon koiran kokea Vehkeitä oman väkeensä, Tuskantua omaan työhön! Niin on muutkin muikareet, Kuuluisammat kirjanmiehet Tullut tutuksi monelta, Tehnyt polvipäivinänsä." Piättivätpä vielä sen piällä: Häpiä muillen monellen, Jotka halpana pitäävät Meijän suloista Suomea, Käyttämistä oman kielen; Että tämä nyt tekiä Oli heitä häveisynnä, Työnätellyt heijän työhön. Soisit joka Suomalaisen Ajavan saman asian; Että yhteeksi hyväksi, Kansan kaiken kunniaksi, Koroittais kotikielemme Oppineillen jo omaksi. Muuta, muut taas mainihtivat.

Jotka olit olevoinaan Varsin _Vanhat_ ja _Valaisnut_, Nauroivatten narskahteli; Pitivät pilkka-puheita, Suotta suutaan suihtelivat. Irvistellen ikeniään Toinen toisellen sopotti: "Tämä on laitos lapsellinen, Mielettömän miehen työtä, Suattaa Suomessa sanoja Joit' ei tunneta Turussa, Eikä osata Oulussakaan, Vielä siitten kaikkin hulluin, Ruvetak Runon-tekoon; Vuatia vallasväiltä Talonpoikaisten tapoja."

Olipa tok' joukoss' joku, Joka pisti puheen siihen: "Ei ois hullu tuo asia, Jospa kävis kerran toteen, Että saisimm' Suomen sanat Suussamme oikein sovitut, Puhtaina muista puheista. Mutta tämä Sanan-seppa Sepittää sanat sekaisin, Murtaapi puheen murretkin. Voi häijy! kuin ei tuo turka Ottanut meiltä opinsa, Suuhussansa meijän sanat; Onhaan nuo muulloinkin otettu, Ennen olleet otolliset, Kelvannut vähä kullenkin."

Sitäpä pojat Pohjanmualla Karsahasti kahtelivat, Ihmetteli aivan isosti; Sanoivat Savon puheita Pantuna aivan paksusti, Näihin lehtiin liitettynnä.

Hämaläistenkin näkiät Ottivatten ouvoksensa Ett' on Suomessa sanoja, Puheita heijän puheessa, Joit' ei Hauhoilla havata, Eikä tavat Tammelassa. Joit' ei osaa oppinutkaan, Oppimatoin ei ollenkaan.

Turkulaisetkin turkaiset Kiivastui ja kiroillivat, Sanoivat: "Sen saakeli! Mistä lie näitä tuotuna, Kannettunna näitä kaikki? Joit' ei ouk kuultu kuunna pänä Parahalta meijän Papilta, Lujimman Lukkarin suusta. Miksikäs siitt' tämä heittiö Juuri nyt häpäisi heijät, Niin ylpiästi ylönkahtoi?"

Niin nyt kesken kiskottihin, Juhla iltana juteltiin, Arveltihin tästä asiast. Yksi yhtä, toinen toista Siihen pani -- ja pakisi. -- -- Tulipa nyt Savosta sankari, Mies korvesta kotoisin.

"Olkaatte veikoiset vaiti, Poika-miehet puhumatak!" Sanoi partasuu-uro Tullessansa heijän tupiin, "Heretkee nyt helsinkissa Joutavata juonitella, Pilkata sitä jot' ei pitäis! Työpä tyhmät, jotk' ei tyyty Siiheen mitä annettaneen, Kannetaan kärsänne eteen, Jos on puutos jossa kussa, Virheitä tahi vikoja; Niin muistakaat miehet sitä, Ett' ei ouk teissäkään tekiätä Jota kuta täyvällistä. Ilman sitä niin nimitän, Muistuttelen vielä muuten, Ettei ouk kieltoa kellenkään, Välttämistä sitä vähemmin Tehä paremmin jos taitaa; Tehköön paremmin -- vuan ei pahemmia!"

"Eikö työ nyt tuota tunne, Arvoo tätä asiata? Tuo haan tuo on Otavainen, Sininen tähti-sikeri; Joka paisto pakanoillen, Paisto Puavin palvelioillen, Paistaapi vielä pakana Juuri meijän silmissämme."

"Ei siit' o' tulet tulluna, Valkia vielä vaipuna; sitä pelata pitäis Jok' ei ouk pahaksi pantu, Tullut kennen turmioksi. Jospa vajuisi hänen valonsa Palamasta, paistamasta, Loistamasta kaiken yötä; Niin pilvet meitäkin pilaisi, Syöttäisi meijan syvämmet."

"Silläpä tämä tähti rukka Väijyy pilvien väliten, Kiiltelee kuin kirkas kivi Yönpimiän piiroksessa, Peittähässä meiltä päivän; Ettei puhkeis silmät meijän, Eikä solkenaan sokehtuis."

Josko nyt tämä kirja, Tahi muihenkin tekemä (Oppineiten alinomaisest) Tuottaisi teillen tuon tähen, Näytäisi hänen näkönsä; Niin kostakaatte konnat häntä, Mielyttekäät sitä miestä Joka sen teillen tekööpi, Osotteloo tuon Otavan. Sillä siit' on luvut lähteneet, Opit monet otettunna, Alkaneet monet asiat. Siitäpä vielä toivottaneen Selkiän säteen tulevan, Kuutama vähä kullenkin.

G--nd.

RITVALAN HELKA.[8]

Ritvalan kylä Sääksmäen pitäjässä Hämeessä on kuuluissa ympäri koko Suomenmuan, sen peräti vanhan ja merkillisen tavan suhteen, joka vanhuutesta tässä kylässä on pietty, ja jot' ei mokomata meijän tiettyviksi oo muualla kuultu.

"Mainitussa kylässä pietään yksi Juhla, joka on nuorukaisten Ilo-Juhla, ja on erinomattain luettava nuorien Neitosten. Millonka se ensin on alkunsa suanut, sitä ei tiiä ykskään. Puhe käypi että se oli muailman alussa. Niitä Runoja joita tässä lauletaan sanotaan myös olevan Alkukielellä; eikä näissä eneän ouk ykskään joka heitä varsin ymmärtää; sillä ehkä hyö ovat Suomalaisia, niin ei hyö kuitenkaan ole tehtyt tään muan kielellä."

"Papit puolestansa, ja niin myös ruunun palveliat, ovat monesti, erinomattain vanhoina aikoina, tahtoneet poishävittää tätä Juhlan pitämistä, ja pakottanut tämän kylän asukkaita poisluopumaan näistä joutavista vanhanaikuisista tavoista. Mutta eivät ouk vielä Ritvalan asukkaat hyljänneet esivanhempiensa asetuksia ja siättyjä; ja sanotaan ennen muailman hukkuvan, ennen kuin Ritvalaiset heijän tavansa heittää." Näin juoksoopi puhe poski kylissä, sanotaan sanaksi muissa pitäjissä, ja näin on asia ensin tullut kuulluksi minunkin korviin.