Part 3

Samassa tarttui hän keveän veneen keulaan ja kahlaten vedessä kuletti sitä rantaa pitkin Capin auttaessa perästä -- kulkien niin lähellä pensaikkoa kuin suinkin, jotta vihollinen ei heitä huomaisi. Hän koki pyrkiä takaisin virran mutkaan, joka varmasti suojaisi heitä vihollisilta. Tienviitan vene oli lähinnä rantaa, ja sen täytyi siis vasta jälestäpäin lähteä liikkeelle. Delaware juoksi metsään pitäen velvollisuutenaan tarkata vihollisia sillä aikaa kuin Tienviitta auttoi seuralaisiaan veneisiin. Kaikki oli hetken työtä. Kun Tienviitta oli ehtinyt virran mutkaan, tunsi hän äkkiä veneensä entistä keveämmäksi, ja katsahtaessaan taakseen hän huomasi tuskaroran vaimoineen olevan poissa. Hänessä leimahti ajatus, että he olivat pettäneet seurueen, mutta ei ollut aikaa pysähtyä. Valitushuudot, joita alempaa virran varrelta alkoi kuulua, tiesivät sitä, että nuoren intiaanin ruumis oli jo ehtinyt hänen ystäviensä luo. Seurasi pyssynlaukaus, ja Tienviitta näki, että Jasper, päästyään virran mutkaan, ohjasi venettään virran poikki, itse seisoen keulassa ja Cap perässä istuen. Silmäys, päätös ja toiminta seurasivat nopeasti toisiaan siinä miehessä, joka oli tottunut rajamaasotien vaihtelevaisuuksiin. Hän juoksi nopeasti veneensä peräpuoleen, lykkäsi sen voimakkaasti keskelle virtaa ja alkoi ohjata sitä yli virran niin alhaalta kuin suinkin, jotta voisi olla vihollisen maalitauluna, samalla kun hän hyvin tiesi, että toivomuksensa säilyttää päänahkansa oli kaikkia muita tunteita voimakkaampi.

"Pysykää virran yläjuoksulla, Jasper", huusi jalosydäminen johtaja, soutaessaan voimakkaasti venettään, "soutakaa toisella rannalla olevaa leppäpensaikkoa kohti. Huolehtikaa ennen kaikkea kersantin tyttärestä ja jättäkää minun ja Suuren Käärmeen hoidettavaksi tämä mingojoukko." Jasper heilutti airoaan merkiksi siitä, että oli hänen tarkoituksensa ymmärtänyt. Ja nyt seurasi laukaus laukauksen perästä, joista jokainen oli tähdätty toisessa veneessä olevaa miestä kohti.

"Haa, ampukaa nyt pyssynne tyhjiksi, tomppelit!" sanoi Tienviitta, joka metsien yksinäisyydessä oli vähitellen tottunut puhumaan itsekseen, "ampukaa vain ja antakaa minulle aikaa voittaa kyynäränmatka toisensa jälkeen minun ja teidän välillänne. Kas, se oli hyvin tähdätty, hän nykähytti päätänsä, kun eräs luoti vei hiuskarvan hänen silmäkulmiltaan -- mutta lyijypalanen, joka tuumankaan erehtyy, on yhtä hyödytön kuin se, joka aina on pyssynpiipussa. Hyvin tehty, Jasper! Kersantin herttainen tytär on pelastettava, vaikka me kaikki menettäisimme päänahkamme."

Sillä välin oli Tienviitta ehtinyt virran keskikohdalle ja oli melkein vastapäätä vihollisiansa, jotavastoin toinen vene oli lähellä toisella rannalla olevaa määräpaikkaansa. Muutama aironveto, ja vene oli pensaikossa. Mabel kiiruhti Jasperin kera maihin, ja sillä kertaa olivat pakolaiset pelastetut.

Toisin oli Tienviitan laita. Hänen rohkea alttiiksiantavaisuutensa oli saattanut hänet sangen vaaralliseen asemaan, jota pahensi lisäksi se seikka, että kun virta oli sortanut veneen vihollisten sivu, nämä seurasivat rantaa alemmaksi ja yhtyivät vedessä kahlaaviin ystäviinsä. Oswego oli siltä kohtaa noin kaapelinmitan levyinen ja vene noin sata kyynärää niistä pyssyistä, jotka herkeämättä paukkuivat sitä kohti.

Tässä toivottomassa asemassa oli Tienviitan lujuus ja taitavuus hänelle suureksi hyödyksi. Hän älysi, että hänen paras turvansa oli alituinen liikkuminen. Mutta ei pelkkä liikkuminen riittänyt. Sillä hänen vihollisensa, jotka olivat tottuneet kaatamaan juoksevan metsäkauriin, tiesivät nähtävästi tähdätä niin, että häneen osaisivat, jos hänen liikkumisensa koko ajan oli yhdenmukaista. Hänen täytyi senvuoksi muuttaa veneen suuntaa ja hän souti aluksi nuolen nopeudella virtaa alaspäin, pysähtyi jälleen ja suuntasi veneensä virran poikki. Kaikeksi onneksi eivät irokeesit vedessä voineet uudestaan ladata pyssyjänsä, ja rannan pensaikko esti heitä näkemästä pakolaista, jos he nousivat maalle. Nämä asianhaarat samoin kuin se, että viholliset olivat ampuneet pyssynsä tyhjiksi, vaikutti sen, että Tienviitta ehti päästä tarpeeksi etäälle heistä. Mutta samalla häntä uhkasi uusi, joskaan ei odottamaton vaara.

Tämä vaara uhkasi sen joukon puolelta, joka oli kulkenut alemmaksi väijyksiin ja josta intiaanit edellämainitussa keskustelussaan olivat maininneet. Joukossa oli kymmenen miestä, ja kun he tietysti tahtoivat käyttää hyväkseen kaikkia etuja verisen ammattinsa onnistumiseksi, niin he olivat asettuneet sellaiseen paikkaan, jossa virta syöksyi kahden kallion välistä ja muodosti ahtaan väylän. Tienviitta huomasi, että jos hän tuohon ahtaaseen väylään joutuisi, niin hän samalla olisi irokeesien kynsissä. Virta oli vastustamattoman kiivas, kallioitten välistä ei toista laskukohtaa ollut, ja näin ollen olisi kuolema tai vankeus varmana seurauksena, jos hän yrittäisi laskea alas. Hän ponnisti sentähden kaikki voimansa päästäkseen läntiselle rannikolle, sillä kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta sellainen yritys vaati enemmän kuin yhden miehen voimia, ja jos hän olisikin koettanut soutamalla viistoon ponnistaa virran voimaa vastaan, niin olisi veneen liikkuminen suuresti vähentynyt ja viholliset olisivat siten saaneet varman maalitaulun. Tässä hädässä teki Tienviitta totutulla kekseliäisyydellään nopean päätöksen. Sen sijaan, että olisi pyrkinyt väylään, ohjasi hän veneensä virran matalimmalle kohdalle ja saavuttuaan sille sieppasi pyssynsä ja laukkunsa, hyppäsi veteen ja alkoi kahlata kalliolta kalliolle pyrkien läntiselle rannalle. Vene kiemurteli virran pyörteissä, liukui muutamien liukkaitten kivien yli, täyttyi ja tyhjentyi ja saapui vihdoin rantaan muutaman kyynärän päähän siitä paikasta, johon intiaanit olivat asettuneet.

Tienviitta ei kuitenkaan vielä ollut läheskään turvassa. Laukaus toisensa jälkeen pamahti, ja kuulat vinkuen suhisivat hänen korviensa ohi. Hän kahlasi kuitenkin eteenpäin ikäänkuin lumottuna pelastaen nahkansa, vaikka hänen harmaja takkinsa jo monesta kohti oli ammuttu rikki. Kun hänen kerran täytyi kainaloita myöten vedessä kahlata kantaen pyssyään ja ruutikoteloaan kohotetuin käsin, oli hän väsyä ponnistuksistaan. Senvuoksi hän suuresti ilostui päästessään eräälle kalliolle, joka oli sen verran vedenpinnan yläpuolella, että sen selkä oli kuiva. Tälle kivelle hän asetti ruutikotelonsa ja asettui itse sen taa, niin että ruumis oli osaksi suojattuna. Läntiselle rannalle ei enää ollut enempää kuin viisikymmentä jalkaa, mutta rauhallisesti juokseva, tumma virta teki hänet vakuutetuksi siitä, että hänen täytyi uida rannalle.

Intiaanit, jotka vielä hetken jatkoivat ampumistaan, kokoontuivat rannalle joutuneen veneen luo, ja kun he huomasivat airojenkin siinä vielä olevan, niin he hankkiutuivat soutamaan yli virran.

"Tienviitta!" huudettiin läntisen rannan pensaikosta. "Olkaa huoletta! Ystäviä on lähellä, eikä yksikään mingo tule virran yli sovittamatta kuolemallaan rohkeuttansa. Teille olisi edullisinta jättää pyssynne kalliolle ja uida yli, ennenkuin nuo roistot ehtivät lähteä veneeseen."

"Kunnon metsästäjä ei koskaan jätä hyvää pyssyä, niin kauan kuin ruutia on kotelossa ja kuula on taskussa. Täytyyhän minun noille raukoille jättää joku muisto nimestäni. Vesi ei jalkojani vahingoita. Näenpä tuon lurjuksen, Nuolenkärjenkin, noitten roistojen joukossa, täytynee hänen toki saada palkkansa. Toivottavasti ette ole kersantin tytärtä tuonut tänne alas ampumamatkan päähän vihollisista, Jasper?" -- "Hän on suojassa ainakin tällä hetkellä, jos nimittäin virta on meidän ja vihollistemme välillä." -- "Tiedän varmuudella, ettei ole olemassa yhtäkään venettä meidän ja linnoituksen välisellä virralla, paitsi meidän kahta venettämme, ja arvelen, että soutaminen virran poikki meidän pyssyjemme uhatessa käy yli intiaanin ymmärryksen. En tahdo kehua, Jasper, mutta kaikissa rajaseuduissa tiedetään hyvin, ettei Hirvenampuja erehdy." -- "Jos teillä olisi meidän veneemme, niin luulisitteko pääsevänne kuivin vehkein rantaan?" -- "Mutta epäviisasta olisi teidän lähteä sillä virtaa laskemaan, sillä nuo vintiöt muistaisivat uudelleen pyssynsä ja ruutinsa." -- "Voimme hankkia teille veneen itse antautumatta vaaraan. Herra Cap on palannut veneen luo ja heittää puunrungon veteen tutkiakseen sen virran kulkua, joka ylhäältäpäin juoksee teidän kalliotanne kohti. Katsokaa, tuossa se jo ui. Jos se sattuu kohdalle, niin nostakaa kätenne, ja vene saapuu samaa tietä. Joka tapauksessa kääntää alempana oleva pyörre veneen niin, että minä siihen ulotun ja voin sen pelastaa."

Jasperin vielä puhuessa läheni uiva runko. Se lisäsi vauhtiaan virran nopeuden kasvaessa ja saapui pian Tienviitan kallion luo. Hän tarttui siihen ja piti sitä ilmassa. Cap ymmärsi merkin ja päästi veneen virtaan. Se kulki samaa tietä kuin runkokin, ja hetken perästä Tienviitta pidätti sen.

"Työntäkää vene rantaan kohti", Jasper huusi, "viistoon virtaa vastaan, ja hypätkää siihen!"

Tienviitta työnsi veneen tarvittavalla voimalla, vene kulki suoraan virran poikki, ja kun se oli ehtinyt lähelle rantaa, tarttui Jasper siihen. Vietyään veneen pensaikon suojaan ystävykset lyhyesti tervehtivät toisiaan sydämellisesti, ikäänkuin olisivat pitkän aikaa olleet erossa toisistaan.

"Katsokaa, Jasper, kolme noista roistoista on juuri astunut veneeseen. Arvelevat kai meidän paenneen, sillä muuten he eivät uskaltaisi pyrkiä yli virran Hirvenampujan nähden."

Todella olikin kolme sotilasta tulossa veneellä yli virran. Kaksi heistä oli polvillaan tähtäysasennossa valmiina laukaisemaan kuolettavat aseensa; kolmas meloi venettä eteenpäin. Taitavasti ohjasi hän veneen virtaa ylöspäin pyrkien ahtaan väylän yläpuolella olevaan verrattain tyyneen paikkaan. Kepeästi kuin höyhen liukui vene.

"Annanko tulta?" kysyi Jasper palaen halusta saada alottaa taistelun.

"Ei vielä, nuori mies, ei vielä. Heitä on kolme, ja jos herra Cap tietää, mitenkä hänen tulee käyttää pistoolejansa, niin voimme antaa heidän tulla rannalle saakka. Silloin voimme anastaa heiltä veneen takaisin." -- "Mutta Mabel?" -- "Älkää olko huolissanne kersantin tyttärestä. Hänhän on, kuten sanoitte, turvassa puun ontelossa, jonka aukon te sinivattupensaalla viisaasti olette --"

Tienviitta katkaisi tässä puheensa, sillä hän kuuli pyssynlaukauksen. Venettä ohjaava intiaani hypähti korkealle ilmaan ja lensi airo kädessään veteen. Hieno savupilvi kiemurtelihe vastaisen rannikon pensaikossa ja haihtui pian ilmaan.

"Suuri Käärme sähisee!" huudahti Tienviitta iloisesti. "Rohkeampi ja uskollisempi sydän kuin hänen ei koskaan ole delawaren rinnassa sykkinyt. Minusta on ikävää, että hän on sekaantunut asiaamme, mutta hänhän ei voinut tietää, missä me olimme."

Menetettyänsä ohjaajansa joutui vene pian ahtaan väylän omaksi. Avuttomina ja hädissään silmäilivät veneessä olevat kaksi intiaania ympärilleen, mutta eivät voineet luonnonvoimaa vastustaa. Onneksi oli Chingachgookille, että suurin osa irokeeseja käänsi huomionsa hädässä oleviin tovereihinsa, muuten olisi hänen pelastumisensa ollut sangen vaikeata, miltei mahdotonta. Irokeesien joukossa ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään muuta liikettä kuin että he piiloutuivat pensaitten taa silmillään tarkkaavaisesti seuraten veneessä olevia. Veneen jouduttua virran pyörteeseen heittäytyivät molemmat intiaanit pitkäkseen voidakseen pitää venettä tasapainossa. Mutta ei siitäkään ollut apua, sillä vene kolahti kallioon, kaatui, ja intiaanit joutuivat veteen. Vesi ei tavallisesti ole syvä ahtaissa väyläpaikoissa. Virtaan joutuneilla ei siis ollut erikoista hätää. Suurin vahinko oli se, että he menettivät aseensa, Milloin kahlaten, milloin uiden he pyrkivät ystäviensä luo. Mutta vene jäi kalliolle ja hetkeksi hyödyttömäksi niin toiselle kuin toisellekin puolelle.

"Nyt on meidän vuoromme. Tienviitta", sanoi Jasper, kun molemmat intiaanit kahlasivat matalimmalla kohdalla ja heidän ruumiinsa olivat alttiit pyssynluodeille. "Yläpuolella olevasta miehestä minä pidän huolta, ottakaa te osallenne alapuolella kahlaava!"

Nuori mies oli niin tulistunut tapahtuman yksityiskohtia seuratessaan, että luoti lensi hänen pyssystään, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun puhua. Pyssy oli nähtävästi tuloksetta laukaistu, sillä molemmat intiaanit kohottivat halveksivasti kätensä. Tienviitta ei laukaissut.

"Ei niin, Makeavesi", hän vastasi, "minä en vuodata verta syyttä, ja minun pyssyni on hyvin ja huolellisesti ladattu sitä hetkeä varten, jolloin sitä tarvitaan. Yhden elämä on meille nyt tarpeellinen, ja kohta saataneen tilaisuutta käyttää Hirvenampujaa Chingachgookin puolustukseksi, joka on tehnyt uhkarohkean työn näyttäessään näille vintiöille, että hän on heidän läheisyydessään. Niin totta kuin olen kurja syntinen, hiipii jo muuan heistä rantaa pitkin häntä kohti!"

Eräs vihollisen nuorista sotilaista paloi halusta saada suorittaa jonkun huomattavan urotyön ja poistui tovereittensa luota kohti sitä pensasta, jonka takana Chingachgook piileili. Ja kun tämä, vihollisen huomion ollessa käännettynä toisaalle, pysyi heistä välinpitämättömänä puuhaten suojaamisekseen, oli irokeesi valinnut itselleen paikan, josta hän näki delawarelaisen. Hän valmistautui laukaisemaan.

"Chingachgook lienee lähtenyt tiehensä", sanoi Tienviitta, joka ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan nuoresta sotilaasta. "Hän menettelee muuten sangen merkillisesti, jos sallii tuollaisen verenhimoisen mingoroiston niin läheltä --"

Tienviitta keskeytti äkkiä puheensa, kohotti pitkän pyssynsä ja laukaisi samassa kun oli saanut sen tarpeeksi korkealle. Vastaisella rannalla oleva irokeesi tähtäsi myöskin, kun Hirvenampujan luoti häneen sattui. Hänenkin pyssynsä laukesi, mutta piippu käännettynä kohti taivasta, ja hän itse syöksyi pensaikkoon haavoitettuna, ellei kuolleena.

"Olemme Suurelle Käärmeelle tehneet saman palveluksen kuin hän meille", sanoi Jasper. "Nuo lurjukset ovat joutuneet hämilleen ja palaavat turvapaikkoihinsa, kun näkevät, että meidän pyssymme kantavat yli virran. Katsokaa, onko tuo koira vai hirvi, joka ui rantaamme kohti!"

Tienviitta kavahti pystyyn, sillä hän näki, että joku olento ahtaan väylän yläpuolelta pyrki virran poikki, mutta sortui virran painosta yhä alemmaksi. Hän huomasi pian sen olevan intiaanin.

"Hän kuljettaa jotakin edessään, ja hänen päänsä on kuin pensas", sanoi Jasper.

"Lienee intiaanien pirunjuonia, mutta kristillinen rehellisyys voittaa kaikki heidän metkunsa."

Kun mies oli uinut kaksi kolmannesta virran leveyttä, selvisi hänen tarkkaajilleen koko asia.

"Suuri Käärme, kautta silmäni!" huudahti Tienviitta tarkaten seuralaistaan ja hymyillen ystävänsä onnellisen saapumisen johdosta niin, että kyyneleet tihkuivat hänen silmistään. "Hän on sitonut heinätukon päänsä päälle ja kätkenyt siihen ruutikotelonsa. Pyssyä hän kuljettaa eräällä puunrungolla, jota työntää edellään. Hän palaa ystäviensä luo."

Chingachgook saapui rantaan tovereittensa tykö, joiden aseman hän jo toiselta rannalta nähtävästi oli käsittänyt. Noustuaan vedestä pudisteli hän itseään kuin koira ja huudahti totuttuun tapaansa: "Hugh!"

"Oliko hauskaa, Chingachgook", puhui Tienviitta hänelle, "olla yksin väijyksissä kahtatoista mingoa vastaan? Totta on, että Hirvenampuja harvoin ampuu harhaan, mutta sotilaalta vaaditaan yhtä paljon viekkautta kuin rohkeuttakin, ja elleivät irokeesit olisi kiinnittäneet huomiotansa veteen joutuneisiin tovereihinsa, niin olisivat ne sinut varmasti kuumana pitäneet."

"Mitä tuumia delawarelaisella on?" huudahti Jasper nähdessään, että hän äkkiä poistui Tienviitan luota ja kulki rantaan astuaksensa uudestaan veteen. "Eihän hän toki liene niin hullu, että palaa takaisin toiselle rannalle mahdollisesti hakemaan jotakin, jota on unohtanut? Katsokaa, hän ui sen ruumiin luo, joka tuolla kalliolla keikkuu. Miksikä antautua sellaiseen vaaraan?"

"Hän tahtoo saada päänahan, joka hänen käsityksensä mukaan tuottaa hänelle suurempaa kunniaa kuin kokonainen kenttä kuolleita, joilla on hiukset päässä. Tunsin erään nuoren vänrikin, joka kietoutui lippuunsa nukkuaksensa siinä veristä kuolemanunta. Nämä ovat Chingachgookin lippuja, hän säilyttää ne näyttääkseen niitä lastenlapsilleen." Tässä keskeytti Tienviitta puheensa, pudisti päätään ja jatkoi: "Mitä puhunkaan! Vanhalla mohikaanipäälliköllä ei enää ole yhtäkään jälkeläistä. Hänellä ei ole lapsia, joita voisi ilahduttaa voitonmerkeillään, ei heimoa, joka ylistäisi hänen tekojansa. Hän on yksinäinen mies tässä maailmassa, ja kuitenkin hän pysyy uskollisena kasvatuksellensa ja luonteellensa! Siinä on jotain kunnioitettavaa, Jasper, teidän täytyy se myöntää; niin, siinä on jotain arvokasta."

Samassa nostivat irokeesit kauhean melun ja alottivat vilkkaan ammunnan. Pelastaakseen toverivainajansa delawarelaisen käsistä kiihtyivät irokeesit niin, että koko tusina heitä syöksyi veteen, osa edeten aina noin sata jalkaa rannasta. Näytti siltä, kuin he aikoisivat todella tehdä yleisen hyökkäyksen. Mutta Chingachgook jatkoi rauhallisesti matkaansa pelastuttuansa heidän luodeiltansa ja suoritti loppuun työnsä tavalla, joka todisti pitkää tottumusta. Senjälkeen hän heilutti ilmassa vertavuotavaa voitonmerkkiään ja kajahutti sotahuutonsa.

Neljäs luku.

"Jasper", lausui Tienviitta mohikaanin palattua, "menkää herra Capin luo ja käskekää hänen tulla tänne. Meillä on vain vähän aikaa neuvottelemiseen, ja senvuoksi on päätös pian tehtävä. Sillä ennen pitkää mingot valmistelevat meille tuhoa."

Nuori mies totteli, ja pian olivat kaikki neljä koossa rannalla neuvottelemassa pysytellen kuitenkin suojassa ja seuraten tarkasti vihollisten puuhia. Vähitellen oli aurinko jo laskenut taivaanrannan taa ja hämärästä tuli äkkiä pilkkopimeä yö. Seurue kiinnitti juuri tähän seikkaan suurimmat toiveensa, joskaan ei sekään ollut vaaratta, sillä samalla kun se heidän pakoretkeänsä edisti, salasi se myöskin kavalain vihollisten liikkeet.

"Miehet", alkoi Tienviitta, "se hetki on tullut, jolloin meidän päättäväisesti täytyy tehdä suunnitelmamme, voidaksemme toimia yhdessä parhaan ymmärryksemme mukaan. Kohta ovat metsät pilkkopimeät, ja jos tahdomme linnoitukseen päästä, täytyy sen tapahtua pimeän turvissa. Mitä sanotte, herra Cap?"

"Minun ajatukseni mukaan ei meillä ole muuta tehtävää kuin astua veneeseen ja heti, kun on tarpeeksi pimeä, niin etteivät viholliset meitä voi huomata, kiiruhtaa kohti satamaa mahdollisimman nopeasti."

"Olen herra Capin kanssa samaa mieltä", lisäsi Jasper. "Mabel on liian hento kulkeakseen öiseen aikaan yli rämeitten ja puunrunkojen."

"Teidän mielipiteillänne, ystävät, on sekä hyvät että huonot puolensa", jatkoi Tienviitta. "Vene liukuu nopeaan ja mukavasti, kun sitä virta vie, ja hennolle kersantintyttärelle on tällainen matka terveellinen. Mutta toiselta puolen ei virralla ole mitään suojaa, ja tästä linnoitukseen asti on runsaasti kuusi peninkulmaa. Polkua taas on vaikea löytää pimeässä metsässä."

"Jos Suuri Käärme ja minä uimme kalliolle ja tuomme toisen veneen", nuori merimies lisäsi, "niin on matka virtaa myöten varmin."

"Niin, jos! -- Kuitenkin käynee se päinsä, kun vielä hiukkasen pimeämpi tulee. Hyvä, kun asiata perinjuurin ajattelen, niin lienee se sittenkin parasta. Tahdotteko koettaa?"

"Tahdon tehdä kaiken voitavani Mabelin suojaamiseksi."

"Hyvin puhuttu, Chingachgook voi teitä auttaa."

Kun näin oli matkasuunnitelmasta sovittu, valmistautuivat seurueen jäsenet panemaan sitä täytäntöön. Jahka pimeys oli saanut sellaisen vallan, ettei enää voitu erottaa toista rantaa, alettiin yritystä toteuttaa. Aika kiiruhti, Jasper ja mohikaani puuhasivat vedessä suurimmalla varovaisuudella, jotta eivät liikkumisellaan herättäisi huomiota. Tienviitta haki Mabelin puunontelosta ja käski hänen Capin kera kulkea ahtaan väylän kohdalle, jonne hän itse siirsi toisen veneen. Mabel ja Cap astuivat siihen entisille paikoilleen. Tienviitta seisoi keulassa pitäen kiinni pensaasta, jotta ei virta venettä tempaisi mukaansa. Jännitetyn tarkkaavina seurasivat he tovereittensa rohkeata yritystä.

Molemmat seikkailijat saapuivat rinnakkain uiden ahtaalle väylälle, jossa pohjasivat. Pitäen toisiansa kädestä kahlasivat he varovaisesti sitä paikkaa kohti, jossa vene oli. Pimeys kuitenkin sai heidät vakuutetuiksi siitä, että he eivät näkemällä voineet venettä löytää. Näin ollen antoi Jasper delawarelaisen, jonka tottumukseen hän täydellisesti luotti, johtaa itseään. Helppoa ei kuitenkaan ollut pilkkopimeässä keskellä pauhaavaa koskea kahlata ja painaa mieleensä jokainen kohta, jotta ei harhaan joutuminen olisi edessä. Molemmat rannat olivat heistä vain synkkiä massoja, ja puiden latvojen muodostama viiva taivasta vastaan tuskin huomattava. Kerran toisensa perästä he muuttivat suuntaa tultuaan odottamatta syvänteelle, sillä he tiesivät, että vene oli virran matalimmalla kohdalla. Tämä seikka olikin heillä ainoana varsinaisena johtona. He kahlailivat noin neljännestunnin ajan, joka Jasperista tuntui loppumattomalta, eivätkä kuitenkaan olleet lähempänä päämääräänsä kuin alussakaan. Samassa kun delawarelainen neuvoi kääntymään takaisin rantaan ja yrittämään uudestaan, näki hän edessään noin käsivarren pituisen matkan päässä miehen liikkuvan vedessä. Jasper oli Chingachgookin vieressä, ja heille selvisi heti, että irokeesit ovat samassa puuhassa kuin hekin.

"Mingo!" kuiskasi Chingachgook Jasperin korvaan. -- "Suuri Käärme on näyttävä veljelleen, mitä viekkaus on."

Käsittäen välttämättömäksi antautua kokonaan delawarelaisen johdettavaksi Jasper pysyi paikoillaan sillä aikaa kuin hänen toverinsa kahlasi samaan suuntaan kuin outo mies. Seuraavassa silmänräpäyksessä näyttäytyi hän jälleen ja kulki kohti seikkailijoitamme. Chingachgook käänsi päätänsä ja sanoi nopeasti Jasperille: "Anna Suuren Käärmeen yksin olla viekas."

"Hugh!" vieras intiaani huudahti, jatkaen omalla kielellään: -- "vene on löytynyt, mutta ei ole ketään minua auttamassa. Tulkaa avuksi, että saamme sen irti kalliolta." -- "Mielellämme", vastasi Chingachgook, joka osasi samaa murretta kuin vieras; "näytä tietä, me tulemme perästä."

Irokeesi, joka pauhinan vuoksi ei voinut erottaa äänen erilaista sävyä, johti heidät määräpaikkaan. Edellinen tarttui veneen toiseen, Jasper toiseen päähän ja Chingachgook keskilaitaan. Tärkeätä oli nimittäin, ettei irokeesi näkisi valkoihoisen kasvoja.

"Nostakaa!" sanoi irokeesi heimolaistensa tapaan lyhyesti, ja vähällä vaivalla irtaantui vene kalliosta. Käännettyään sen ylösalaisin tyhjentääkseen sen vedestä lähtivät he sitä kuljettamaan. Kaikki kolme he pitivät siitä kiinni, jotta ei voimakas virta sitä veisi, ja irokeesi, joka keulapuolesta kuljetti, suuntasi matkan kohti itäistä rannikkoa, jossa hänen seuralaisensa olivat.

Huomatessaan, ettei intiaani heitä ja heidän tarkoitustaan tuntenut, ja aavistaen, että virrassa oli useita irokeeseja, delawarelainen ja Jasper noudattivat mitä suurinta varovaisuutta.

Vähitellen lähestyi irokeesi, joka suunnan määräsi, tovereittensa rantaa kiskoen vastahakoiset seuralaisensa muassaan. Kerran Chingachgook jo kohotti tomahawkinsa upottaakseen sen pahaa aavistamattoman naapurinsa kalloon. Pelko siitä, että kuolinkirkaisu tai uiva ruumis herättäisi huomiota, pidätti kuitenkin hänet sitä tekemästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin katui päättämättömyyttään, sillä äkkiä ilmaantui veneen ympärille neljä muuta irokeesia, jotka hekin venettä etsivät.

Tämä joukon lisäys oli niin odottamaton ja antoi viholliselle sellaisen ylivoiman, että itse delawarelainenkin hetkeksi joutui hämilleen, Irokeesit, jotka täydellisesti oivalsivat löytämänsä veneen hyödyn, kiiruhtivat se mukanansa rantaan ryhtymättä mihinkään keskusteluun. Heidän tarkoituksenaan oli nähtävästi hakea airot, jotka he jo edeltäkäsin olivat saaneet haltuunsa, ja senjälkeen lähettää kolme tai neljä sotilasta pyssyineen ja ruutikoteloineen virran toiselle puolelle.