Part 2

"Me ajattelimme, että naiset ja molemmat intiaanit laskettaisiin maihin", Jasper huomautti levollisesti, "siksi aikaa kuin me kolme miestä, jotka merenkulkuun olemme tottuneet, kuljetamme veneen varmasti alas, sillä me olemme jo useasti laskeneet nämä kosket." -- "Ja me luotamme teidän apuunne, ystävämme merimies", lisäsi Tienviitta vilkaisten Jasperiin, "sillä tehän olette tottunut aaltojen myllerrykseen, ja ellei joku huolehdi matkatamineista, niin voivat kaikki kersantin tyttären hienot tavarat hukkua laineisiin."

Cap oli hämillään, hän tajusi luonnonvoimain mahdin ja ihmisen neuvottomuuden, kun hän joutuu niiden raivon kanssa tekemisiin. Mutta hänen kunniantuntonsa vastusti ajatusta jättää alus, kun hän näki sen lujuuden ja levollisuuden, millä toiset päättivät jatkaa matkaa edelleen kerrotulla tavalla.

"Mitä sitten Magnetille teemme?" hän kysyi. "Emmehän voi laskea häntä maihin, jos intiaaneja on läheisyydessä?" -- "Ei yksikään mingo uskalla lähestyä tietä, sillä tämä seutu on liian aavaa heidän tehdä konnuuksiaan", vastasi Tienviitta luottavaisesti.

"Viiletä, Makeavesi, tuon puunrungon kohdalle; laskemme kersantin tyttären kuivin jaloin siitä maihin."

Makeavesi totteli, ja hetken kuluttua oli veneessä ainoastaan Tienviitta ja molemmat merimiehet. Ilman kunnioitusta ammattiaan kohtaan olisi Cap mielellään seurannut toisia maalle nousevia, ellei hän olisi hävennyt osoittaa suolattoman veden purjehtijalle sellaista heikkoutta. Vene erkani rannasta, ja sen päästyä virtaan Tienviitta notkistui polvilleen ja jatkoi soutamista. Hän souti harvakseen ja niin, ettei se toisen soutajan vaivoja lisännyt. Jälkimäinen oli vielä pystyssä ja tarkasteli jotakin kohtaa putouksen alapuolella, nähtävästi keksiäkseen sopivimman laskukohdan.

"Laske lännempää, nuori mies", Tienviitta mutisi; "tuosta, jossa vesi vaahtoilee, suoraan kuivuneen tammen latvaa kohti."

Makeavesi ei puhunut halaistua sanaa. Vene oli nimittäin keskellä virtaa, kokka käännettynä kohti putousta, ja sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, virran voimakkuus kun lisääntymistään lisääntyi. Tällä hetkellä Cap olisi mielellään luopunut kaikista niistä loistavista vaatimuksista, joita hän retkellä saattoi saavuttaa, jos hän jollain kurin olisi voinut päästä maihin. Hän kuuli veden pauhinan kuin kaukaisen ukkosen jylinän, joka alituiseen kasvoi ja kävi yhä selvemmäksi, ja edessään hän näki viivan katkaisevan koko metsän, joka etäämmällä taas näkyi entistä kirkkaampana. Näytti siltä, kuin olisivat luonnonvoimat hävittäneet sen yhtenäisyyden.

"Pois perämela, mies!" hän huusi voimatta enää pidättää jännitystään, kun vene saapui putouksen reunalle. -- "Ha-haa, alas tästä tullaan!" Tienviitta vastasi, katsahtaen silmänräpäyksen ajan taaksensa iloisesti hymyillen; "alas tästä tullaan varmasti! Pää pystyyn, mies, pää pystyyn!"

Laskeminen suoritettiin tuulen nopeudella. Makeavesi vetäisi airolla niin, että vene joutui väylään, ja hetkisen tuntui Capista, kuin hän olisi ollut kiehuvassa padassa. Hän tunsi veneen keulan taipuvan, näki raivoisan veden hurjana sivullaan mellastavan ja kepeän veneen heittäytyvän kuin pähkinänkuoren sinne tänne. Silloin hän suureksi ilokseen huomasi, että vene Jasperin soutamana kulki läpi rauhallisen vesialtaan, joka oli putouksen alapuolella.

Tienviitta yhä hymyili, nousi pystyyn, otti tinakannun ynnä puulusikan ja alkoi mitata sitä vesimäärää, joka veneeseen oli tunkeutunut putousta laskettaessa.

"Kokonaista neljätoista lusikkaa, Makeavesi. Teidän täytyy myöntää, että minä olen nähnyt teidän laskevan niin, että vene on kastunut ainoastaan kymmenen lusikallista." -- "Herra Cap nojasi niin tanakasti virtaa vastaan, että minulla oli täysi työ ohjatakseni venettä oikeaan suuntaan", vastasi Jasper totisesti. -- "Voipa olla niin; enkä epäile, ettei asian laita niin ole, koska te sitä väitätte. Mutta tiedän, että te muuten olisitte ottanut vettä ainoastaan kymmenen lusikallista."

Ankarasti rykäisten Cap jälleen pääsi hengittämään, tarttui kankipalmikkoonsa ollakseen vakuutettu siitä, että se vielä oli paikoillaan, ja katsahti sitten taakseen mitatakseen ohimenneen vaaran suuruutta; sillä että hän siitä oli suoriutunut, se oli hänellä pian selvänä. Putous oli pystysuora ja noin 10-12 jalan korkuinen; mutta keskellä putousta oli virran voima niin suuri, että vesi syöksyessään alas teki neljänkymmenen viiden asteen kulman ja oli raivannut itselleen kapean uoman kallion ylitse. Vene oli laskenut juuri tästä kohdasta, jossa tottumaton laskija varmasti olisi joutunut turmioon. Veneen keveys oli laskemisessa ollut eduksi; sillä kiitäen veden harjalla ja vakavan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana se hyppi kuin höyhen vaahtoharjalta toiselle, niin että paljas osa tuskin kastui.

Jos sanomme, että Cap oli hämmästyksissään, niin emme sillä puoleksikaan ilmaise hänen tunteitaan. Hänet täytti kunnioitus, sillä sen pelon lisäksi, mikä merimiehillä on kallioista, tuli vielä ihmettely siitä rohkeudesta, jolla tämä teko oli suoritettu. Hän ei kuitenkaan ollut taipuvainen ilmaisemaan kaikkia tunteitaan, jotta ei liiaksi joutuisi kehumaan merenkulkua suolattomassa vedessä.

Sillä valin ehti vene sille kohdalle, johon Jasper oli pensaikkoon piilottanut oman veneensä. Koko seurue asettui uudestaan veneisiin. Cap, Jasper ja nuori tyttönen toiseen, Tienviitta, Nuolenkärki ja tämän vaimo toiseen. Mohikaani oli jo kulkenut edelleen rantoja pitkin tarkastellen varovaisesti merkkejä vihollisista. Hetken aikaa oli hän näkymättömissä ja ilmausi jälleen äkkiä eräälle kohdalle, jossa virta juoksi tarpeeksi tyynenä veneitten laskea rantaan. Pian ne olivat tuuhean pensaikon suojassa.

"Päämies ei ole sellainen mies, joka pitää kuollutta heimoa vihollisena", metsästäjä puhui ystävälleen. "Miksi tahtoo hän pidättää meidät?" -- "Mingo-intiaaneja, on metsissä." -- "Sitä olemme näinä kahtena päivänä aavistaneet. Tietääkö päämies siitä?" Mohikaani kohotti rauhallisena kivisen piipunkopan. "Hän löysi tuoreita jälkiä, jotka johtivat suoraan linnoitusta kohti." -- "Tämä ennustaa pirun juonia". Tienviitta sanoi; "olivatko ne aivan tuoreita, Chingachgook?" -- "Tupakka oli vielä kuumaa, kun sen löysin." -- "Tästä koituu meille paljon vaivaa, päämies. Missä jäljet ovat?"

Mohikaani selitti paikan, joka oli tuskin sadan kyynärän päässä heistä.

Asia alkoi nyt kääntyä vakavaksi. Molemmat johtajat keskustelivat hetkisen kahdenkesken, nousivat senjälkeen rannalle, etenivät sille paikalle, jossa jälkiä oli näkynyt, ja tutkivat ne huolellisesti. Kun he neljännestunnin olivat niitä tarkastelleet, palasi valkoinen mies veneitten luo, kun taas punanahka katosi metsän peittoon.

"Mitä kuuluu, herra Tienviitta?" kysyi Cap, alentaen tavallisen voimakkaan äänensä araksi kuiskaukseksi, joka olikin paikallaan vaarojen vuoksi. "Onko vihollinen asettunut meidän ja meren väliin?" -- "Sadan askeleen päässä on pelottava mingon jälki ja niin tuore kuin suolaton metsänriista. Jos yksi näistä paholaisista on ohitsemme päässyt, niin on myös koko tusina. Ja mikä pahinta, he ovat kulkeneet linnoitukseen päin, eikä yksikään sielu voi heidän näkemättään metsänaukon sivu päästä. Meillä on ainoastaan yksi tie. Tässä nyt olemme, molemmat veneemme ovat korkean rantatörmän ja pensaikon suojaamia, kukaan ei meitä näe, ellei joku noista pensasroistoista satu tulemaan suoraan tälle kohdalle. Jääkäämme siis tänne ja pysykäämme levollisina. Mutta miten me voimme johtaa nuo verenhimoiset roistot takaisin virran yläjuoksun varsille? Haa, jo keksin keinon. Ellei se hyödytä, ei se vahingoitakaan. Näettekö tuon virran mutkassa olevan tuuhean kastanjapuun, Jasper?" -- "Tuon kaatuneen hongan luonako?" -- "Juuri sen. Ottakaa tulensytytysvehkeet, ryömikää sinne ja sytyttäkää tuli. Ehkä savu houkuttelee heidät sinne. Sillä aikaa me tarpeellisen varovaisesti kuljetamme veneet alemmaksi toiseen suojapaikkaan." -- "Koetan tehdä niin, Tienviitta", sanoi Jasper ja juoksi rannalle. -- "Ja valitkaa märkää puuta tällä kertaa", lisäsi toinen hänelle ominaisella tavalla sydämellisesti hymyillen. "Jos savusta tulee puute, niin tekee vesi sen ainakin sakeammaksi."

Kolmas luku.

Nuori mies kiiruhti nopeasti määräpaikkaan. Mabel uskalsi sivumennen huomauttaa yrityksen vaaranalaisuudesta, mutta siihen ei kiinnitetty mitään huomiota, ja seurue valmistihe hetimiten muuttamaan asemaansa, koska se voitiin nähdä siltä kohtaa, johon Jasperin piti sytyttää tuli. Veneet kuljetettiin pensaikosta virtaa alas sellaiseen paikkaan, johon ne eivät kastanjapuun luota näkyneet.

"Tuolta nousee savu", Tienviitta huusi nähdessään heikon tuulenhengen kohottavan ilmoille savupatsaan, joka ylempänä hajosi ja laajeni yli virran uoman. "Hyvä kivi, palanen terästä ja kasa kuivia lehtiä sytyttävät nopeasti tulen. Mutta minusta on kylliksi savua ja meille olisi edullisinta etsiä toinen piilopaikka. Nuori mies on savullaan vallannut koko virran, ja luultavaa on, että mingo-intiaanit arvelevat kokonaisen sotajoukon osaston olevan liikkeellä."

Näin puhuttuaan siirsi Tienviitta veneet pensaikosta uuteen paikkaan, jossa virran mutka suojasi niitä savulta eikä niitä voitu nähdä kastanjapuun luota. Seurue ei olisi voinut löytää soveliaampaa paikkaa tarkoitustaan varten. Pensaikko oli tiheä, ja oksat riippuivat alas veteen saakka, joten ne muodostivat täydellisen lehtimajan. Mutkan perukassa oli kaitainen hiekkaranta, jolle suurin osa seuruetta mukavuudekseen asettui. Muualta kuin suoraan vastapäätä olevalta rannalta ei heitä voitu huomata. Pelko tulla sillä kohtaa huomatuksi oli kuitenkin sangen pieni senvuoksi, että pensaikko siinä oli tavallista tiheämpi ja maa sen takana niin märkä ja soinen, ettei ilman suurta vaaraa ollut mahdollista tunkeutua rannalle.

"Tämä on hyvä piilopaikka", sanoi Tienviitta tarkasteltuaan tuntijan silmillä asemaa, "mutta on tarpeellista suojata sitä vieläkin enemmän. Herra Cap, teiltä en vaadi muuta kuin vaitioloa ja sitä, että annatte kaikkien niiden etevien ominaisuuksienne, joita olette merellä saavuttanut, levätä rauhassa, sillä aikaa kuin tuskarora ja minä ryhdymme toimenpiteisiin mahdollisen vaaran varalta."

Johtaja etääntyi sen sanottuaan intiaanin kera pensaikon sisään, jossa he katkoivat leppien ja muitten pensaitten runkoja käyttäen kuitenkin suurinta varovaisuutta, jotta eivät aiheuttaisi kuuluvia rasahduksia. Näiden pienten puitten alapäät pistettiin matalan veden liejuiseen pohjaan, ja kymmenen minuutin kuluttua oli saatu aikaan tiheä suojus vaaranalaiselle puolelle, niin että ainoastaan erittäin epäilevä silmä olisi voinut aavistaa siinä piilopaikan olevan olemassa.

Jasper palasi pian työnsä tehtyään, ja kun hän ei enää nähnyt veneitä entisessä paikassa, niin hän arvasi niiden olevan piilotettuina virran seuraavassa polvekkeessa, josta ne eivät olleet näkyvissä tulensytytyspaikalle. Tottuneena varovaisuuteen hän kahlasi vedessä, jotta ei ilmaisisi yhteyttä olevan edellisen ja nykyisen piilopaikan välillä. Seurue, joka uudelleen oli astunut veneisiin ja seurasi piilostaan Jasperin liikkeitä, huomasi pian, ettei Jasper havainnut Tienviitan laatimaa suojaa. Kun hän oli kulkenut virran mutkan sivu eikä enää voinut tulta nähdä, pysähtyi hän ja alkoi tarkasti tutkia rannikkoa. Sattumalta kulki hän vielä noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa eteenpäin ja pysähtyi uudistaakseen tarkastelemisensa. Silloin sattui hän seurueen piilopaikkaa niin lähelle, että käsin olisi voinut siihen ulottua. Mutta hän ei kuitenkaan sitä huomannut ja oli juuri aikeessa jatkaa matkaansa, kun Tienviitta erotti oksia toisistaan ja näin syntyneestä aukosta hiljaisella äänellä pyysi häntä tulemaan joukkoon.

"Ei ole suoja huonoimpia", sanoi Tienviitta hymyillen. "Mutta jos mingot tulisivat samaa tietä kuin Jasper, niin minä istutuksieni vuoksi vapisisin. Virran toiselle rannalle se kyllä peittää heidän silmänsä, mutta tuskin tässä lähellä."

"Me teemme viisaimmin siinä, että jätämme veneet", sanoi Mabel äkkiä, "sillä minä tunnen, ettemme täällä ole turvassa."

"Te ette missään tapauksessa voi päästä täältä pois", sanoi Tienviitta. "Meillä olisi edessämme enemmän kuin kahdenkymmenen peninkulman matka, joka kulkisi läpi tiheikköjen ja soiden ja lisäksi vielä pimeydessä. Seurueestamme jäisivät myös selvät ja huomattavat jäljet, ja meidän täytyisi kaikissa tapauksissa raivata itsellemme tie linnoitukseen. Odottakaamme mohikaania."

Tämän jälkeen ei enää puhuttu halaistua sanaa näistä asioista. Seurue jakaantui nyt eri joukkioihin. Nuolenkärki vaimoineen istui erikseen pensaikon suojassa ja he puhelivat hiljaisella äänellä keskenään. Tienviitta ja Cap olivat valinneet itselleen paikan veneessä ja kertoilivat toisilleen seikkailuistaan, jotavastoin Mabel, joka Jasperin kera istui toisessa veneessä, keskusteli nuoren miehen kanssa yhäti isästään.

"Kuuletteko mitään, Jasper?" kysäsi Tienviitta äkkiä.

"Suuri Käärme tulee."

"Katsokaamme, ovatko mohikaanin silmät tarkemmat kuin nuoren miehen, jonka ammattina on vesillä liikkuminen."

Mohikaani seurasi samaa suuntaa kuin Jasper yhdistyäkseen seuralaisiinsa, mutta sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan, painautui hän rannikon pensaikkoa vasten, jotta häntä ei nähtäisi korkeilta paikoilta.

"Suuri Käärme näkee piilomme", Tienviitta kuiskasi. "Niin totta kuin olen kristitty ja valkoihoinen, he ovat piirittäneet savun ja metku on onnistunut." Kaikki seurasivat jännitetyn tarkkaavaisina Chingachgookin äänetöntä etenemistä. Mohikaani pysyi kymmenen minuuttia liikkumattomana kuin itse kallio, jolla hän seisoi; silloin oli hän nähtävästi huomannut mieltäkiinnittävän seikan, sillä hän katseli levotonna ja terävin silmäyksin virtaa pitkin ja liikkui nopeasti alaspäin nostamatta jalkojansa matalan veden yläpuolelle. Hän oli selvästi sangen rauhaton ja vilkaisi milloin taakseen, milloin eteensä, etsien kohtaa, jossa veneet mahdollisesti olisivat kätkettyinä.

"Käskekää hänet tänne", kuiskasi Jasper voimatta pidättää kärsimättömyyttään, "käskekää hänet tänne, ennenkuin on liian myöhäistä. Katsokaa, hän saapuu juuri kohdallemme." -- "Ei toki, ei toki, nuori mies; ei ole syytä", vastasi hänen seuralaisensa, "muuten rupeaisi Käärme matelemaan. Herra auttakoon meitä ja antakoon meille viisautta! Mutta minä luulen, että Chingachgook, jonka silmät ovat yhtä luotettavat kuin koiran vainu, meidät sivuuttaa eikä huomaa meitä tekemässämme suojapaikassa!"

Nämä sanat olivat liian aikaisin lausutut, sillä tuskin oli Tienviitta lopettanut, kun intiaani, joka jo oli kulkenut muutamia askelia sivu suojuksen, pysähtyi, tarkasteli sitä terävästi, palasi kohdalle, kumartui ja taivutettuaan oksat erilleen ilmaantui toisten seuraan.

"Kirotut mingot!" sanoi Tienviitta, kun hänen ystävänsä oli päässyt tarpeeksi lähelle, jotta vaaratta saattoi häntä puhutella. -- "Irokeeseja", huomautti lyhyesti intiaani. -- "Samantekevää! Irokeeseja, paholaisia, mingoja, mengvejä tai raivottaria -- samantekevää. Minä sanon kaikkia roistoja mingoiksi. Tule tänne, päämies, ja puhukaamme järkevästi keskenämme."

Molemmat vetäytyivät hiukan syrjään ja puhelivat totisen näköisinä delawaren-kielellä. Kun he olivat lopettaneet keskustelunsa, siirtyi Tienviitta kertomaan seuralaisilleen, mitä juuri oli saanut tietää.

Mohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä pitkän matkaa linnoitukseen päin, kunnes nämä huomasivat Jasperin sytyttämän tulen ja heti keskeyttivät matkansa. Kun Chingachgook tämän johdosta joutui suureen vaaraan tulla huomatuksi, täytyi hänen keksiä itselleen piilopaikka, jossa voisi olla siksi, kunnes joukko oli ehtinyt ohi. Tämä kiiruhti viisitoistamiehisenä nopeasti hänen sivutsensa, ja toinen kulki toisensa jälkiä. Tultuaan sille paikalle, jossa Tienviitan ja mohikaanin jäljet sekaantuivat heidän omiinsa, irokeesit suuntasivat matkansa rannalle ja saapuivat sinne juuri kun Jasper oli kadonnut virran mutkan taa. Paikan, josta savu kohosi, näkivät he nyt selvästi, ja hajaantuivat metsään lähetäkseen huomaamatta tulta. Chingachgook käytti hyväkseen tätä tilaisuutta astuakseen alas veteen ja saavuttaakseen virran mutkan, joka voisi häntä suojata.

Irokeesien tarkoituksista mohikaani ei voinut tietää enempää kuin mitä saattoi päättää heidän menettelystään. Hän arveli heidän huomanneen tulensytyttämisellä tarkoitetun viekkauden ja vakaantuneen siinä uskossa, että tarkoituksena on ollut heidän saattamisensa harhaan. Sillä tutkittuaan nopeasti paikan he olivat hajaantuneet, toiset metsiin, toiset noin kuusi luvultaan seuraamaan Jasperin jälkiä sille kohdalle, jossa veneet ensin olivat olleet. Mihin he siitä olivat matkansa suunnanneet, sitä ei mohikaani voinut varmuudella sanoa, koska hänen oli ollut mahdoton enää vitkastella, jos mieli päästä seuralaistensa luo. Muutamista merkeistä päättäen piti hän kuitenkin todennäköisenä, että viholliset olivat tulleet virtaa alaspäin. Varmuudella hän ei kuitenkaan voinut tätä väittää.

Tienviitta, joka seuralaisilleen tämän kertoi, vaikeni äkkiä, tuntiessaan kosketuksen hartioissaan. Mabel nousi pystyyn veneessä, ja hänen kevyt, täyteläinen muotonsa kumartui eteenpäin miellyttävän totiseen asentoon, samalla kun hän, vieden sormensa huulilleen, poiskäännetyin kasvoin suuntasi elävät silmänsä pensaikossa olevaan aukkoon ja ojennetulla onkivavalla kosketti Tienviitan hartioita. Tämäkin käänsi katseensa aukkoon, jonka lähelle hän vartavasten oli asettunut, ja kuiskasi Jasperin korvaan:

"Kirotut mingot! Tarttukaa aseisiinne, miehet, mutta pysykää rauhallisina kuin kuivuneitten puitten rungot!"

Jasper kiiruhti äänettömin askelin veneen luo ja kätki Mabelin niin, että hänen koko ruumiinsa oli suojattuna. Sen tehtyään hän asettui hänen lähelleen ja veti ladatun pyssynsä hanan auki. Nuolenkärki ja Chingachgook ryömivät suojalaitoksen luo ja väijyivät kuin käärmeet, aseet valmiina tarpeen tullen. Edellisen vaimo istui kumarruksissa pitäen päätänsä polviensa välissä ja kietoutuen hameisiinsa pysyttelihe rauhallisena ja liikkumattomana. Cap tarttui molempiin pistooleihinsa. Tienviitta oli jo alussa valinnut itselleen asennon, joka teki hänelle mahdolliseksi lehvien välistä seurata vihollisten liikkeitä.

Hetki oli tuskallinen. Kolme irokeesia ilmaantui virran mutkaan noin sadan kyynärän päähän suojapaikasta ja alkoivat tutkien rannikon pensaikkoa edetä virtaa alaspäin. Varustettuina vihollisten takaa-ajoa varten tarpeellisilla aseilla ja sotaväreillänsä maalattuina etenivät he päättäväisen näköisinä. Eräs heistä tarkkasi virtaa ylöspäin, toinen tutki vastakkaista rantaa ja kolmannen tehtävänä oli urkkia alaspäin johtavaa rannikkoa. Varmalta näytti, että osa jo oli palannut metsään, ja näin ollen oli se hyöty, jota tulen sytyttämisestä oli odotettu, kokonaan mennyttä. Tienviitta, joka oivalsi nopean toiminnan tärkeyden, viittoi intiaanit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille ajatuksensa.

"Näitä päänahkaa himoitsevia roistoja on vain kolme, ja meitä on viisi, joista neljää voidaan pitää oivallisina sotureina. Makeavesi, huolehtikaa te tuosta nuoresta miehestä, joka on kuoleman väreillä maalattu, ja asettukaa tähtäysasentoon; sinulle, Chingachgook, uskon huolenpidon itse päämiehestä ja teidän, Nuolenkärki, tulee tarkata poikasta, kolmatta heistä. Erehdystä ei saa tehdä: sillä kahta kuulaa ei saa tuhlata samaan ruumiiseen, kun tiedämme kersantin tyttären olevan vaarassa. Minä itse olen reservinä, jos sattuisi neljäs ilmaantumaan tai jonkun käsi osoittautuisi epävarmaksi. Älkää kuitenkaan ampuko, ennenkuin minä käsken. Vasta viime tingassa on pyssyjä käytettävä, koska toiset konnat voivat kuulla laukauksen. Jasper, jos jotakin liikettä meidän takaa rannalta alkaa kuulua, niin luotan siihen, että te viette kersantin tyttären veneessä linnoitukseen, ja Jumalan nimessä niin nopeaan kuin suinkin!"

Tuskin oli Tienviitta näin järjestänyt puolustuksen, kun vihollisten läheneminen jo vaati suurinta hiljaisuutta. Irokeesit etenivät hitaasti virran reunaa alaspäin pysytellen aivan pensaikon vieressä. Pensasten suhinasta ja oksien rasahduksista voitiin päättää toisenkin joukon liikkuvan rantaa pitkin samaan suuntaan. Kun pakolaisten taitavasti laatima suojus oli varsinaisesta rannasta hiukan ulompana, saattoivat he nähdä molemmat joukot mutkan kohdalla. Ne pysähtyivät, ja niiden johtajat keskustelivat hetken keskenään totisina ja hiljaisella äänellä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tehdä tyhjäksi salaisen kuuntelijan tarkkaavaisuuden. He puhuivat murretta, jota molemmat intiaanit ja Tienviittakin ymmärsivät.

"Vesi on huuhtonut jäljet näkymättömiksi", sanoi toinen heistä, joka oli pakolaisia niin lähellä, että häntä olisi voinut onkivavalla koskettaa. "Vesi on huuhtonut ne niin puhtaiksi, ettei yengeesin koira voisi niitä vainuta." -- "Valkoihoiset ovat veneillänsä jatkaneet matkaansa", toinen päämies vastasi rannalta. -- "Se on mahdotonta, sillä alhaalla olevien sotilastemme pyssyt ovat tarkat." Tienviitta katsahti merkitsevästi Jasperiin ja puri hampaitaan pidättääkseen henkeänsä. "Antaapa nuorten miestemme tarkastaa ympäristöä, ovatko heidän silmänsä yhtä tarkat kuin kotkan", sanoi vanhin vedessä kahlaavista miehistä. "Me olemme kokonaisen kuukauden olleet sotajalalla emmekä ole saaneet muuta kuin yhden päänahan. Heillä on mukanaan tyttönen, ja muutamat meidän urhoistamme tarvitsevat vaimoja."

Kaikeksi onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja; mutta Jasperin otsa rypistyi ja hänen kasvonsa hehkuivat.

Villit lopettivat nyt keskustelunsa, ja pakolaiset kuulivat rantaa pitkin kulkevien vihollisten hitaat ja varovaiset liikkeet ja rapsahdukset pensaikossa, jonka oksia he hiljalleen siirsivät syrjään. He olivat jo ehtineet suojuksen sivu, mutta vedessä oleva päämies seisoi vielä paikoillaan ja tutkisteli rannikkoa silmillään, jotka hänen sotaväriensä vuoksi hehkuivat kuin palavat kekäleet. Parin kolmen minuutin kuluttua jatkoivat nämäkin kolme miestä matkaansa askel askeleelta kuin ihmiset, jotka kadonnutta esinettä etsivät.

Näin kulkivat he taitavasti tehdyn suojapaikan ohi, ja Tienviitta veti suunsa hänelle ominaiseen sydämelliseen ja äänettömään hymyyn. Hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen joukosta katsahti äkkiä taakseen ja pysähtyi. Tämä seikka herätti heissä heidän suureksi kauhukseen samassa ajatuksen, että joku laiminlyönti oli herättänyt huomiota. Sotilas palasi, kutsumatta takaisin seuralaisiaan, ja toisten jatkaessa matkaansa eteenpäin lähestyi varovasti pensaita, joita hän tarkasteli, kuin olisi tahtonut ne lumota. Muutamat lehdet olivat auringon paahteesta kuivettuneet, ja tämä luonnonlaista poikkeava seikka herätti intiaanin huomiota. Jännittävästä hetkestä huolimatta seurasi koko joukko nuoren miehen kasvojen ilmeitä, joissa hänen tunteittensa taistelu selvästi kuvastui. Auringon paahteen lakastuttamat lepänlehdet olivat kuitenkin niin vähän tuoreista eroavia, että irokeesi, kosketellen niitä käsillään, jo luuli erehtyneensä. Ollessaan epäluuloinen koettaa kuitenkin jokainen saada selvyyttä epäilykseensä, ja niinpä nuori sotilaskin varovaisesti taivutti oksat erilleen ja oli samassa suojuksen sisällä, jossa hän näki pakolaiset ikäänkuin hengettöminä patsaina, Vihollisen pidätetyn huudahduksen ja säkenöivän katseen he tuskin kuulivat ja näkivät, kun jo Chingachgookin tomahawki kohosi ja samassa vaipui vastustajan pääkalloon. Irokeesi kohotti kiljuen kätensä ja syöksyi selälleen veteen, joka kuljetti hänen nytkähtelevän ruumiinsa virtaa alas. Delaware teki voimakkaan, mutta tuloksettoman yrityksen tarttuakseen hänen käteensä toivossa saada hänen päänahkansa. Verestä punertuva vesi kuljetti kuolleen mukanansa.

"Emme saa menettää silmänräpäystäkään", sanoi Jasper vakavalla, mutta pidätetyllä äänellä taivuttaen pensassuojukset syrjään. "Tehkää niinkuin minä, herra Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel, pankaa pitkäksenne veneen pohjalle."