Part 1

Produced by Tapio Riikonen

OSWEGO-JOELLA

"Tienviitan" seikkailuja. Intiaanikertomus

Kirj.

J. F. COOPER

Mailta ja meriltä 30.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

Ensimäinen luku.

Amerikan suurissa metsissä on lukuisasti myrskyn tuhoamia paikkoja, joissa on kasoittain kaatuneita puunrunkoja. Asukkaat sanovat niitä tuulenteiksi, ja kun päivänpaiste synkissä metsissä ainoastaan sellaisille paikoille pääsee tunkeutumaan, ovat ne ikäänkuin kosteikkoja. Eräässä tuollaisessa kosteikossa oli kerran muuan seurue, kaksi miestä ja kaksi naista, kiivennyt kolmekymmentä jalkaa korkealle runkokasalle. Mainittu tuulentie sijaitsi korkealla paikalla, josta oli laaja näköala.

Kaksi seurueen jäsentä, mies ja vaimo, olivat intiaaneja, tuskaroraheimoon kuuluvia. Kolmas henkilö oli tavallinen merimies ja neljäs hänen sisarensa tytär, nuori herttainen tyttö. Ihastuksissaan hän katseli suunnatonta lehvämerta ilta-auringon sitä valaistessa.

"Eno", sanoi ihastunut tyttö seuralaisilleen, "tämä näköala muistuttaa paljon valtamerta, joka teille on niin rakas," -- "Sen verran kuin asioista tietämätön tyttö voi kuvitella, Magnet" -- tätä nimeä merimies käytti kohdellessaan tyttöä hellyydellä -- "mutta ainoastaan lapsi voi huomata yhtäläisyyttä olevan Atlantin valtameren ja tämän lehväpaljouden välillä, jota ei ole kuin kourallinen. Missä ovat vyöryvät aallot, siniset vedet, tyrskyt, valaskalat, rankkasateet ja alituinen liikkuvaisuus tässä pienessä metsässä, lapseni? Missä vilu, rajumyrskyt, pasaadituulet ja muut senkaltaiset ilmiöt täällä, ja mitähän kaloja uiskentelee tällaisella kesyllä metsäpaikalla?" -- "Että täällä on ollut myrskyjä, sen todistaa selvästi koko meitä ympäröivä seutu, ja ellei kaloja niin toki eläimiä asustaa alla lehvien." -- "Sitä en tiedä!" vastasi eno lyhyesti kuten ainakin merimies. "Albanyssa meille kerrottiin kaikenlaisia juttuja villeistä eläimistä, joiden kanssa tulisimme tekemisiin, emmekä kuitenkaan ole nähneet sen vertaa pelottavaa kuin edes hyljettä."

"Katsokaa!" huusi tyttö. "Tuolla savu luikertelee puiden latvoissa. Nouseekohan se jostakin talosta?"

"Minäpä kutsun Nuolenkärjen katsomaan", merimies vastasi. "Missä savua, siinä ateriapaikka."

Hän kosketti intiaanin olkapäätä ja näytti ohutta savupilveä, joka noin englannin-peninkulman päässä heistä kohosi metsänpeitosta ja hajosi näkymättömiksi terhenlangoiksi yläilmoihin. Tuskaroralla oli komea sotilasvartalo, ja vaikka hän alituiseen oli tekemisissä siirtolaisten kanssa ja tunsi heidän kielensä ja tapansa, niin oli hän kuitenkin säilyttänyt intiaanipäämiehen koko luonteen. Hän vilkaisi äkkiä savuun. Sitten hän nousi varpailleen ja seisoi samassa asennossa noin minuutin ajan sieraimet suurina kuin hirvellä sen aavistaessa vaaran uhkaavan.

"Läheisyydessä taitaa olla oneida- tai tuskarora-intiaaneja, Nuolenkärki", sanoi Cap Charles, se näet oli merimiehen nimi. "Eikö olisi hyvä liittyä heidän seuraansa ja saada mukava yömaja heidän teltassaan?"

"Ei siellä telttaa", Nuolenkärki vastasi liikkumattomana seisoen, "liian paljon puita." -- "Mutta intiaaneja siellä täytyy olla, ehkä teidän tovereitanne, Nuolenkärki." -- "Ei ole tuskarora-, ei oneida-, ei mohawki-intiaaneja -- valkoihoisten tulta." -- "Piru taitaa olla, Magnet! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen. Saanen luvan kysyä, Nuolenkärki, miksi kuvittelette, että savu on valko- eikä punaihoisten?" -- "Märkää puuta", vastasi sotilas rauhallisesti, "hyvin märkää -- paljon savua; paljon vettä -- mustaa savua. Tuskarora on liian viekas, ei tee tulta vedellä; valkoihoinen lukee kirjoja ja polttaa paljon, paljon lukee -- vähän älyä." -- "Viisaasti sanottu", jatkoi Cap, joka ei kirjoja rakastanut. "Päämiehellä on järkevä käsitys asioista. Mutta kuinkahan pitävät paikkansa laskunne sen rapakon suuruudesta, jota nimitätte Suureksi järveksi ja jonne jo päiväkausia olemme pyrkineet?" Tuskarora katsahti merimiestä levollisen ylpeästi ja sanoi: "Ontario on kuin taivas; aurinkoa vain, ja arvoisa matkustaja saa sen kokea."

"Hyvä, mutta jos valkoihoisia on läheisyydessä, niin minun tekisi mieli tehdä tuttavuutta."

Intiaani nyökäytti päätänsä hyväksyvästi, ja koko seurue laskeutui alas korkeasta paikastaan. Kun he olivat saapuneet alas, käski intiaani vaimonsa lähteä veneen luo, jonka he olivat jättäneet läheisen virran rantaan. Vaimo, Junita, joka oli kärsivällinen ja alamainen eikä koskaan kääntynyt miehensäkään puoleen muuten kuin kunnioituksen ja pelon ja rakkauden katsein, noudatti käskyä; hän oli tarpeeksi jo tottunut kuuliaisuuteen, yksinäisyyteen ja metsien synkkyyteen, eikä hän pelosta paljoa tiennyt. Magnet, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, yhtyi seuraamaan miehiä.

Nämä kiersivät tuulenkaataman paikan ja saapuivat sopukoiden läpi metsän laitaan. Nuolenkärki silmäili paikkaa, josta savu tuli, ja sanoi: "Suolavesi" -- näin hän nimitti seuralaistaan -- "nyt vain silmänä, ei kielenä." -- "Hän arvelee, eno, että on syytä olla vaiti. Nähtävästi hän ei luota ihmisiin, joita aiomme tavata." -- "Ah, se on intiaanien tapa, kun he lähestyvät asuttua paikkaa. Sinä näet, että hän tarkastelee pyssynsä lukkoa, eikä taitaisi olla pahaksi, jos minäkin tekisin samoin."

Matkan ensi puoliskolla he eivät sen suurempiin varokeinoihin ryhtyneet. Vaieten he jatkoivat matkaansa. Kuta lähemmä Nuolenkärki nopein askelin pääsi sitä paikkaa, jossa hänen erehtymätön vainunsa tiesi vierasta väkeä olevan, sitä keveämmiksi kävivät hänen askeleensa, sitä valppaammaksi hänen silmänsä ja sitä suuremmaksi hänen huolensa oman persoonansa piilottamisesta.

"Katso, Suolavesi", hän riemuiten sanoi, viitaten sormellaan kohti erästä metsässä olevaa aukkopaikkaa, "valkoihoisten tulta!" -- "Jumal'avita, poika on oikeassa", Cap murisi. "Siinä he ovat ja popsivat ruokaansa niin rauhallisina kuin istuisivat kolmimastoisen kajuutassa." -- "Nuolenkärki on vain puoleksi oikeassa", Mabel kuiskasi, "sillä intiaaneja on kaksi ja vain yksi valkoihoinen." -- "Valkoihoisia", intiaani sanoi ja näytti kahta sormeansa; "punainen mies", hän jatkoi ja kohotti yhden sormen. "Hyvä", vastasi Cap, "on vaikea sanoa kuka on oikeassa, kuka väärässä. Yksi on aivan valkoihoinen ja hienon, kunnioitusta herättävän näköinen mies. Toinen on niin punainen kuin värit ja luonto suinkin voivat aikaansaada. Mutta kolmannesta ei voi sanoa, onko hän kala vai lintu." -- "Valkoihoisia", sanoi Nuolenkärki uudestaan kohottaen kahta sormea; "punainen mies", ja näytti yhtä. -- "Lienee hän oikeassa, eno, sillä hänen silmänsä ei koskaan petä. Mutta on aivan välttämätöntä saada tietää, olemmeko tekemisissä ystävien vaiko vihannesten kanssa. Saattaisivathan olla vaikka ranskalaisia." -- "Punainen mies on mohikaani", sanoi intiaani, "valkoihoiset englantilaisia." -- "Se tieto tulee kuin taivaasta", Mabel kuiskaten puhui. "Englantilaisia! Menkäämme heidän luokseen, rakas eno, ja esittäkäämme itsemme ystäviksi." -- "Hyvä", sanoi intiaani, "punainen mies on kylmä ja viisas, valkoihoiset liioittelevia ja tulta. Antaa tytön mennä." -- "Mitä", huusi Cap hämmästyen, "lähettää pieni Magnet edeltäkäsin? Ennenkuin siihen suostun, niin tahdon..." -- "Se on viisainta, eno", keskeytti hänet tyttö, "eikä minulla ole mitään pelättävää. Ei yksikään kristitty ammu naista, jonka näkee yksin luokse tulevan, ja minun läsnäoloni on takeena rauhallisesta mielenlaadusta. Anna minun mennä edeltäkäsin, kuten Nuolenkärki tahtoo, ja kaikki käy hyvin. Me olemme tähän saakka pysyneet huomaamattomina ja yllätämme miehet synnyttämättä mitään levottomuutta."

Eno suostui, ja intiaanin neuvottua tytölle muutamia varovaisuustoimenpiteitä hän rohkaisi itsensä ja lähti kulkemaan kohti valkean ääressä istuvia. Vaikka tytön sydän sykki tavallista nopeammin, kulki hän kuitenkin varmoin askelin ja päättäväisenä edelleen. Haudanhiljaisuus vallitsi metsässä. Henkilöt, joita hän lähestyi, olivat siksi innokkaassa työssä nälkänsä sammuttamiseksi, etteivät hetkeksikään siitä vapautuneet vilkaistakseen ympärilleen. Tultuaan noin sadan askeleen päähän heistä Mabel polkaisi kuivettunutta risua, ja vaikka rapsahdus oli perin heikko, oli se kuitenkin kyllin voimakas herättämään mohikaani-intiaanin ja hänen seuralaistensa huomiota. He kavahtivat pystyyn ja tarttuivat oitis pyssyihinsä. Mutta samassa he havaitsivat tytön, intiaani mutisi jotakin tovereilleen ja jatkoi senjälkeen syömistään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta valkoihoinen mies alkoi astella kohti Mabelia.

Tämä huomasi tulijan todella kuuluvan samanväristen joukkoon kuin hän itse, joskin hänen pukunsa oli niin punanahkojen käyttämän näköinen, että Mabelin täytyi tarkasti häntä tutkia päästäkseen varmuuteen hänen rodustaan. Hän oli keski-ikäinen, ja hänen tuskin kauniit kasvonsa tekivät rehellisen vaikutuksen, niin että Mabel pian pääsi selville siitä, ettei häntä vaara uhkaa.

"Älkää peljätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä siksi hänen pukunsa hänet todisti; "olette täällä metsäläisseudussa tullut tekemisiin kristittyjen ja miesten kanssa, jotka ymmärtävät kohdella jokaista rauhallista ja oikeudenmukaista ihmistä inhimillisellä tavalla. Olen näihin seutuihin hyvin perehtynyt, ja ehkä on jo joku monista nimistäni sattunut teidänkin korviinne. Suuren järven toisella puolen asuvat punanahat ja ranskalaiset nimittävät minua 'Pitkäpyssyksi', ja mohikaanit 'Haukansilmäksi', mutta tällä puolen asuvat sotilaat ja metsästäjät 'Tienviitaksi' sen vuoksi, etten koskaan matkan suunnasta eksy, kun kerran sen alun olen suunnannut."

Saatuaan tietää viimeisen liikanimen löi Mabel käsiänsä yhteen ja huudahti:

"Tehän olette se ystävämme, jonka isäni on luvannut lähettää vastaamme!"

"Jos olette kersantti Dunhamin tytär, niin ei Delawaren suuri profeetta koskaan ole enemmän totta puhunut."

"Olen Mabel, ja tuolla puitten takana on enoni Cap piilossa ja hänen mukanaan eräs tuskarora nimeltä Nuolenkärki. Toivoimme tapaavamme teidät vasta Suuren järven lähellä." -- "Olisin toivonut, että paremmanluontoinen intiaani olisi ollut oppaananne", sanoi Tienviitta, "sillä en ole tuskarorain ystävä, ja Nuolenkärki on kunnianhimoinen päällikkö." -- "Silloinpa lienee onnellinen sattuma, että tapasimme toisemme." -- "Ei missään tapauksessa onneton; sillä minä olen kersantille luvannut tuovani hänen tyttärensä linnoitukseen vahingoittumattomana, vaikkakin itse joutuisin turmion omaksi. Toivoimme tapaavamme teidät, ennenkuin olisitte ehtineet vesiputousten luo, jonne olemme jättäneet oman veneemme; kuitenkin arvelimme, ettette pahaksenne panisi, vaikka tulisimme muutamia peninkulmia edemmäksi ollaksemme hätätilassa teille avuksi. Muuten on hyväkin, että niin teimme, sillä epäilen, tokko Nuolenkärjessä on miestä viemään teidät virran yli." -- "Tässä tulevat enoni ja tuskarora, nyt voimme yhtyä seuraanne."

Samassa tulivat Cap ja Nuolenkärki lähemmä, sillä he näkivät, että keskustelu oli ystävällistä. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan heitä siitä, kenenkä kanssa olivat tekemisissä, ja he lähtivät miesten luo, jotka rauhallisina yhä aterioitsivat valkean ääressä.

Toinen luku.

Mohikaani jatkoi syöntiään, mutta valkoihoinen nousi istualtaan ja tervehti kohteliaasti Mabel Dunhamia. Mies oli nuori, terve ja voimakas ja käytti pukua, joka ilmaisi hänenkin olevan merimiehen. Joskaan Tienviitta ei enää ollut kukoistavimmassa iässä, niin turvautui Mabel kuitenkin lähinnä häneen, joka seikka lienee aiheutunut siitä, että hän oli jännityksellä tätä tapaamista odottanut. Mutta kun hänen ja nuotion luona istuvan nuoren miehen katseet toisensa tapasivat, niin hän laski katseensa maahan nähdessään sen ihailun, jolla nuori mies häntä tarkkaili. Todella olikin molemminpuolinen mielenkiinto heissä herännyt niinkuin samanikäisten ja -säätyisten välillä ensi näkemällä on tavallista.

"Täällä", sanoi Tienviitta Mabelille, rehellinen hymy huulillaan, "ovat ne ystävät, jotka teidän arvoisa isänne on lähettänyt teitä vastaan. Tämä on suuri delawarelainen, joka aikoinaan oli ansiokas mies, ja joka on kokenut monet vaarat ja vaivat. Hänen nimensä on Chingachgook, Suuri Käärme. Älkää kuitenkaan luulko, että hän silti on petollinen, joka ominaisuus on yleinen järven tuolla puolen asuvien punanahkojen keskuudessa, mutta viisas ja viekas hän on niinkuin sotilaan tuleekin olla. Nuolenkärki tietää mitä tarkoitan."

Tienviitan lausuessa nämä sanat tarkkasivat molemmat intiaanit toisiansa hetken ajan kiintein katsein. Senjälkeen lähestyi tuskarora toista ja puheli ystävällisesti.

"Minusta", Tienviitta jatkoi, "on kahden punanahan ystävällinen kohtaus näissä metsissä yhtä mieluista kuin teille kahden ystävällismielisen laivan kohtaus valtamerellä. Mutta koska tässä merestä tuli puhe, niin muistuu mieleeni tämä nuori ystäväni, Jasper Westen, joka sellaisista asioista jotain tiennee, koska on ikänsä viettänyt Ontario-järvellä." -- "Minua ilahduttaa tavata teitä", sanoi Cap pudistaen samalla sydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä; "mutta teillä lienee vielä paljon oppimista siinä koulussa, johon teidät on pantu. Tässä on veljeni tytär Mabel. Sanon häntä Magnetiksi eräästä syystä, jota hän et näy aavistavan, vaikka hän kylläkin lienee saanut kasvatusta jo sen verran, että hänen pitäisi se arvata. Arvelen, että te opetatte jonkinlaisia vaatimuksia sille, joka kompassin tuntee. Kas tuossa on Tienviitta kiehuva pata kädessään ja kutsuu meitä ruualle. Täytyy tunnustaa, ettei merellä metsänriistan paistia saa haistaakaan."

Seurue istuutui yhteisen padan ääreen, ja kukin koetti parhaimpansa mukaan ahmia paistia.

"En epäile, herra Tienviitta", alkoi Cap, kun huomasi hänen pahimmasta nälästään päässeen, "että sellainen elämä kuin teidän voi tuottaa paljon tyydytystä. Teillä on vaihtelua, jota merimies rakastaa, mutta meidän meren sijasta on teillä maa." -- "Haa, on meillä vesimatkojakin tehtävänä", vastasi hänen viisas seuralaisensa. "Me raja-asukkaat käytämme airoja ja atrainta yhtä usein kuin pyssyä ja puukkoa. En ole vielä varsin vanha, mutta olen elänyt metsissä ja tutustunut jonkun verran ihmisluonteeseen. Kaupunkilaisten tietoihin en ole koskaan paljoa luottanut, sillä en ole vielä koskaan tavannut heidän joukossaan yhtäkään, jolla olisi ollut tarkka silmä pyssyn käyttämisessä tai metsäneläimen jälkien löytämisessä." -- "Aivan samaa mieltä olen minäkin, herra Tienviitta. Tunnette lankomieheni, kersantin; hän on tavallaan yhtä hyvin mies paikallaan kuin kuka toinen tahansa, joka laivakorppua on murtanut; mutta mitäs se vielä? Hän on sotamies, tosin kersantti, mutta tiedätte, ettei sellainen arvo paljoakaan merkitse. Kun hän tahtoi naida sisareni Bridgetin, selitin tytölle, mitä merkitsi täyttää velvollisuutensa puolisoa kohtaan ja mitä hänellä sellaiselta aviomieheltä oli odotettavissa. Tiedätte kuitenkin, miten rakkaus nuorten naisten järjen sokaisee." -- "Sotamiehen tehtävä on kunnon virka, jos hän taistelee oikeuden puolesta", Tienviitta vastasi, "ja koska ranskalaiset aina ovat huonoa väkeä ja hänen korkea majesteettinsa ja nämä siirtokunnat aina oikeudenmukaisesti toimivat, niin arvelen, että kersantilla on yhtä hyvä omatunto kuin hänellä on rohkea luonto. En koskaan nuku makeammin kuin taisteltuani mingoin kanssa, vaikka olenkin periaatteekseni ottanut taistella kuin valkoihoinen enkä kuten intiaani. Tuolla Suurella Käärmeellä on tapansa ja minulla omani; ja kuitenkin olemme vuosikausia yhdessä taistelleet eikä kuitenkaan ole kertaakaan kumpikaan omaa tapaansa toisen kustannuksella kehunut. Minä kerron hänelle, että huolimatta hänen tottumuksistaan on olemassa ainoastaan yksi taivas ja yksi helvetti, joskin niihin johtavia teitä on useita." -- "Se on järkevää, ja hänen täytyy teitä uskoa, joskin arvelen, että tie viimemainittuun paikkaan enimmäkseen on kuivalla maalla. Meri on, kuten sisareni tapasi sanoa, puhdistuspaikka, ja ihminen on kaukana koettelemusten tieltä, kun ei maata ole näkyvissä. Epäilen tokko sitä voidaan sanoa teidän järvistänne."

Johtaja, joka huomasi toisen mieltymyksen mereen, jätti vastaamatta hänen kysymykseensä. Keskustelua riitti senjälkeen milloin mistäkin asiasta.

"Me emme kuvittele liian paljoa lahjoistamme", huomautti Tienviitta hetkisen kuluttua, "ja tiedämme hyvin, että kaupungeissa ja merenrannoilla asuville sattuu paljon sellaista, jota me täällä villin luonnon keskuudessa emme koskaan saa kokea. Minun taitoni rajoittuu pyssyn käyttämiseen ja jälkien löytämiseen metsästyksessä tai tiedustelussa, ja joskin osaan airoja ja purjettakin käyttää, niin en sillä voi mitään itselleni kuvitella. Siinä suhteessa on nuori Jasper, joka tuolla keskustelee kersantin tyttären kera, ihan toista lajia, sillä hän hengittää vettä kuin kala. Pohjoisrannan intiaanit ja ranskalaiset sanovat häntä taipumustensa vuoksi Makeaksivedeksi. Hän ymmärtää käyttää airoja ja touveja paremmin kuin valmistaa nuotion näin matkalla oltaessa." -- "Myönnän", Cap sanoi, "että tämä tuli on nolannut koko merimieselämäni. Nuolenkärki sanoi nimittäin, että savu lähti valkoihoisten sytyttämästä tulesta. Hänellä täytyy olla terävä silmä voidakseen huomata niin pienen erotuksen." -- "Hän olisi kehno intiaani, ellei sitä tietäisi. Makeavesi on todella kantanut tuleen pari märkää puukappaletta, ja vedestä lähtee musta savu, jonka seikan te meren herrat tietysti tunnette, Nyt on sota-aika, eikä yksikään intiaani uskalla lähteä liikkeelle, elleivät kaikki hänen aistinsa ole terveet. Joka nahalla on oma luontonsa." -- "Ja kuitenkin me merimiehet sanomme, että joka paikassa on ihmisillä samat taipumukset, niin Kiinassa kuin Hollannissakin. Ja minä olen samaa mieltä; sillä olen yleensä huomannut, että kaikki kansallisuudet himoitsevat kultaa ja hopeaa ja melkeinpä kaikki miehet tupakkaa." -- "Silloin te merimiehet perin vähän tunnette punanahkoja. Oletteko koskaan kuullut intiaanin laulavan kuolinlauluaan, kun hänen ruumistaan on piikillä lävistetty ja hänen jäseniään veitsillä silvottu, kun liekit hänen alastoman ruumiinsa ympäröivät ja kuolema katseen kangisti?" -- "Ainoastaan villit voivat niin hurjia leikkejä keksiä", sanoi Cap, heittäen vastahakoisen katseen loppumattoman metsän synkkiin kätköihin. "Mutta luulen, ettei järven tällä puolen ole yhtä ainoata ranskalaista villiä, ja ellen erehdy, olette sanonut, että Ontario on suuri järvi?" -- "Leveältä se näyttää meidän silmissämme", vastasi Tienviitta edes koettamatta salata sitä hymyilyä, joka levisi hänen auringon paahtamille kasvoilleen; "en kuitenkaan tiedä, pitävätkö jotkut sitä ehkä liian kapeana. Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole tarpeeksi leveä pidättämään vihollista. Ontariolla on kaksi päätä, ja vihollinen, joka pelkää kulkea suoraan järven yli, voi kiertää sen ympäri. Joka tapauksessa olisi ilman metsissä saavuttamaani kokemusta ylimeno syksyisissä oloissa vaarallinen yritys. Ontarion tällä rannalla on yhtä paljon irokeeseja kuin toisellakin. Kersantti on senvuoksi tehnyt sangen viisaasti, kun on lähettänyt meidät luoksenne neuvomaan tietä." -- "Mitä? Uskaltavatko ne roistot liikkua niin lähellä hänen majesteettinsa linnoituksen tykkejä?" -- "Eivätkö korpit pysyttele kauriin raadon luona, vaikka metsästäjä on lähellä? Suuri Käärme on tullut tänne toista ja minä toista virran rantaa urkkiaksemme näiden roistojen olinpaikat, ja Jasper, rohkea merimies, on kuljettanut tänne veneen." -- "Kiitämme häntä, kiitämme häntä ja tahdomme nyt ajatella hänestä parempaa, joskin olen varma siitä, ettei hän suuresta vaarasta olisi voinut suoriutua." -- "Ainoastaan vaarasta tulla ammutuksi väijyksistä, kun hän ahtaissa virran mutkissa, katse pyörteisiin kiinnitettynä, sauvoi venettä ylöspäin. Kaikista vaarallisista matkoista on pahinta liikkuminen virralla, jonka rannat ovat tiheää pensaikkoa, ja tällaisen matkan on Jasper tehnyt." -- "Ja miksi Kerran nimessä pani kersantti minun tekemään tällaisen puolitoistasataa peninkulmaa pitkän matkan? Olisipa minulla aava meri ja vihollinen silmäin edessä, niin tahtoisin häntä vastaan käydä sotaa niin kauan kuin häntä haluttaa; mutta tulla ammutuksi kuin nukkuva kilpikonna, sitä ei minun luontoni anna myöten. Ellei minun olisi huolehdittava pikku Magnetista, niin palaisin heti paikalla laivalle, matkustaisin Yorkiin, ja jättäisin siksensä koko Ontarion, olkoonpa siinä sitten makea tai suolainen vesi!" -- "Se ei paljonkaan teidän asiaanne parantaisi, sillä paluumatka on paljon pitempi ja melkein yhtä vaarallinen kuin se, joka on edessämme. Luottakaa kuitenkin siihen, että joko viemme teidät ehytnahkaisena perille tai menetämme päänahkamme."

Capilla oli kankea ankeriaisen nahkaan pujotettu kankipalmikko, jotavastoin hänen päälakensa oli melkein paljas. Koneellisesti hän siveli kädellään kumpaakin, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että ne vielä olivat tallessa. Hän oli juurtajaksain hyvä mies ja oli monesti levollisena katsonut kuolemaa silmiin, mutta ei koskaan niin hirvittävässä muodossa, missä hänen pöytätoverinsa hänelle sitä kuvaili. Liian myöhäistä oli palata, ja senvuoksi päätti hän mukautua kohtaloonsa, joskaan hän ei voinut olla laskettelematta kirouksia siitä välinpitämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta, jolla hänen lankonsa kersantti hänet tällaiseen onnettomaan tilaan oli saattanut.

Magnet valmistautui jatkamaan matkaa. Hän ei ollut kuullut sanaakaan edellisten keskustelusta, sillä Makeavesi hauskutti häntä kertomalla siitä linnoituksesta, joka oli heidän päämääränänsä, ja hänen isästään, jota hän ei ollut nähnyt sitten lapsuutensa ajan. Hetken kuluttua oli koko seurue matkalla, mukanaan vähäinen muonavarasto. Vene, jolla Cap saattoseurueineen oli tullut edellisestä, mohawkien luona olevasta sotilasleiristä, oli virran rannassa, ja siihen astui nyt koko joukko paitsi Tienviittaa, joka ensin antoi veneelle aimo sysäyksen ja sitten hyppäsi siihen. Kun oli päästy keskelle virtaa, kääntyi vene ja alkoi äänetönnä kiitää alaspäin Tienviitan ja nuoren Jasperin soutamana. Keskusteltiin puoliääneen, sillä kaikki tajusivat, että varovaisuus oli välttämätön, kun he eivät enää olleet metsän tiheikön suojassa.

Oswego oli sillä kohtaa synkän värinen eikä erittäin leveä, ja sen yli riippuvat suurten puitten oksat himmensivät paikotellen päivän valon. Milloin rannalla olevat jättiläispuut kumartuivat virran yli ja yhtyneinä latvoistaan muodostivat ikäänkuin katon, jonka alitse oli vaikea veneen pujottautua, milloin matalat pensaat ja puut kastelivat oksiansa ja lehviänsä veteen ja tekivät rannikot synkän läpitunkemattomiksi. Kun oli suoritettu pitkänlaisesti matkaa, kävi hiljainen kumakka ääni läpi metsistön. Sen vaikutti kevyt ilmanhenkäys, joka tuskin värettä synnytti vedenpinnalle.

"Tämä soi mieluisalta", sanoi Cap ja höristi korviansa kuin koira kuullessaan etäistä haukuntaa. -- "Puolen peninkulman päässä virta syöksyy alas kallioilta." -- "Onko virrassa putous?" kysyi Mabel. -- "Hitto vieköön, mestari Tienviitta, tai te, herra Makeavesi, ettekö voi ohjata venettä toisaalle ja pysytellä lähempänä rantaa? Näillä putouksilla on tavallisesti ankara vuolle." -- "Luottakaa meihin, luottakaa meihin, Cap ystävämme", Tienviitta vastasi. "Me olemme todella suolattoman veden purjehtijoita ja tunnemme tällaiset asiat varsin hyvin; me tunnemme virran ja putoukset, ja kun niitä kuljemme, emme säästä vaivoja pysyttääksemme kokemuksen kautta saavuttamamme taidon kunniassa." -- "Ettäkö laskisimme koskea!" Cap huudahti. "Hitto vieköön, ihminen! Tekö uneksitte voivanne laskea koskea tällaisella pähkinänkuorella?" -- "Varmasti, me laskemme vielä monet kosket, ja se on paljon helpompaa kuin veneen kuljettaminen maata pitkin peninkulmittain."

Mabel käänsi kalpenevat kasvonsa veneen keulassa istuvaan nuoreen mieheen, sillä samassa oli uusi tuulenhenkäys tuonut kosken pauhinan selvemmin heidän korviinsa. Pauhina saattoi todella herättää kauhua, kun sen syy nyt oli tietty.