Part 9

Niin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman ympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin melkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden pyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei kukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen.

Niinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna käynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen ajurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi näyttelemään Tereskan sainoin pihalla.

— Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä pesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte?

Miehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka kenraali miehekseen.

— Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele tämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua, niinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä.

Nevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin huikkimaan.

— No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku.

— Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä kohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien päälle mitään ymmärrät!

Vastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko miesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa Valkjärvelle.

Peräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli Salamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli niiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla, ettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä.

Kun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen tuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien hintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet. Kilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä hyvänsä.

Mutta ei tyydytty vain uusien rekien hankkimiseen. Kun joku hyväkäs siihen lisäksi osti uudet upeat silavaljaat, niin tietysti kaikilla muillakin piti olla samanlaiset jo seuraavana päivänä.

Ei ajateltu näiden uusien ajopelien hankkimistouhussa sitä, että ne tulivat ostetuksi melkein tyhjän pantiksi. Useimpien tämäntalvinen setakanajo supistui näet ryssän joulunpyhiin, ja siinä ajassa ei ennättänyt kunnolla puolta ajopelien ja valjaiden hinnasta ansaita, vaikka miten olisi yrittänyt.

Ehkä joku sitä ajattelikin, mutta viitsikös yksin jättäytyä vanhoja ajopelejä pietarilaisille näyttelemään, kun kaikilla toisilla oli uudet. Eipä tietenkään viitsinyt, ja siksi toisekseen, olihan noita Inossa pyydettyjä ruplia. Mitäs niistä säästelemään, kun oli tässä semmoista hienon maailman väkeä palveltava. Osasivat ne näet valita kyytimiehensä pietarilaiset, kun tulivat pyhinä maalle hupia ajelemaan.

Mutta totta tosiaan kelpasi niiden nyt valita. Oikein ilo oli ensimmäisten juhlajunien tulon edellä katsella aseman ajuripirssissä pitkänä rivinä odottavia hevosia. Keveiden, sirotekoisten rekien maalaus välähteli uutuuttaan. Samalla tavoin välähtelivät uudet silavaljaat, ja länkien nokassa helisivät uudet kulkuset.

Yksin ajokkaatkin näyttivät tavallista pirteämmiltä ja paremmin hoidetuilta. Ne eivät torkkuneet päät riipuksissa, vaan kuopivat tannerta, vilhuivat ympärilleen, hirnahtelivat ja pitivät keskenään pientä riidan kopua. Ne kuulostivat tiuskivan toisilleen: »Mitäs siinä rehentelet, on minulla yhtä hyvät vehkeet kuin sinullakin. Jos ei liene hieman paremmat, kun tarkalleen katsellaan.»

Pietarilaisia tuli runsaasti, ja pian ne huomasivat seutukunnan ajurien varakoitumisen. Kiittäviä kehumisia sai yksi ja toinen hienoista ajopeleistään ja hyvästä kyydistä. Eikä vain kehumisia, tuli myös runsaita juomarahoja, sillä kitsastelematta elää parempaan säätyyn lukeutuva pietarilainen joulumatkoillaan.

Mutta jos pietarilaiset elivät kitsastelematta, niin yhtä kitsastelematta elivät myös heidän kyyditsijänsä. Tereskan sainoi tuli taas junien väliaikoina ja iltaisin ajurien tavalliseksi kokouspaikaksi. Siellä oli tungokseen asti väkeä, eikä siellä moni paljaaseen sajuveteen tyytynyt. Martiska-Maijan Israelilla oli täysi työ, jos mieli pitää kaikkien kielenkantimet oikeassa vireessä.

Peräkyläläisten tavallinen seura, johtajinaan Salamon Hakuli ja lenkoluinen Taavetti Rehmonen, istui jok’ikinen ilta viimeisinä Tereskan kantavieraina. Olivat joukkoon taasen ilmestyneet myös kalasaksa Sion Lipiäinen ja Mooses Määttänen.

Mooses olikin toisten kyläläistensä Inossa ollessa saanut viettää verrattain ikäviä päiviä. Ei viitsinyt aina naapureissa kylätellä, kun siellä oli kotona vain naisväkeä. Ja jos käveli Tereskan Saineille asti, niin ei liioin siellä tuttavia yhyttänyt. Ei muuta neuvoksi kuin makaile vain kotona ja kuuntele Justiinan haukkumisia päivät pitkät aamusta iltaan. Semmoista oli talvisaikaan Mooseksen elämä. Kummakos jos hän nyt istuskeli sitä ahkerammin.

Sion puolestaan ei ollut viettänyt joutilaita päiviä. Kehuskeli jäiden lujittumista odotellessaan ajaneensa Metsäpirtistä muutaman kalakuorman Pietariin, mutta pyhien jälkeen, kun merikalastus pääsisi vakiintumaan, lupasi Sion tulla Inoon ja perustaa sinne oikean kalakaupan.

— Sillä kääräistään suuret rahat kevääseen mennessä, selitteli Sion silmiänsä räpytellen ja venytteli reuhottavaa alahuultaan.

— Mikäs kääräistessä, kun on kalakaupan päälle niin paljon lukenut, innostui Salamon. — Minä sinuna antaisin toisten miesten ajella kalakuormia. Itse istuisin tiskin takana ja vetäisin hopeanuottaa.

Sitäpä olen alkanut vähin tässä ajatella, myönsi Sion. — Jos tämä ensi yritys luonnistaa, niin keväällä avataan tuoreen kalan myyntipaikka tänne kotiaseman huvilaseudulle. Kuulostaa olevan tulossa entistä satoisampi kesä, jos enteet paikkansa pitänevät.

Sionin puhe oli totta. Seuraavaksi kevääksi odotettiin oikein tarumaista pietarilaistulvaa. Nyt jo vuokrattiin kilvalla uusia liikehuoneistoja, ja maatilojen sekä huvilapalstojen kysyntä oli yhäti vilkastumassa. Maakeinottelijoita kierteli kaikkialla ympäristöllä, ja ne alkoivat tarjota yhä korkeampia hintoja, kun talonpoikien ei tänä talvena tarvinnut suoranaisessa puutteessa tilankauppoihin ryhtyä.

Hyvinvoinnin yltäkylläisyydessä elettiin Kannaksen huvilaseudulla. Rieskaa ja hunajaa vuotivat Inon patterityöt. Hopearusoissa kangasteli tuleva kevät. Kannatti hyvin yhden kuukauden päivät joulunpyhiä juhlia.

XII.

Paljon oli Marilla ajattelemista pitkinä joulun alusviikkoina Jaakon Inoon lähdön jälkeen.

Oli Mari ennenkin talvisaikaan tällaisia yksinäisiä viikkoja viettänyt, kun Jaakko oli Kronstadtin talviajoissa tai pitkillä rahtimatkoilla. Mutta ei ollut yksinolo Marista milloinkaan ennen tuntunut niin apealta ja tyhjältä kuin tällä kertaa. Monasti valottomina syystalven päivinä, kun pojat olivat koulussa, unohtui Mari tyhjässä pirtissä kangaspuidensa ääreen toimetonna istumaan. Sukkula luiskahti väsähtäneestä kädestä, ja ajatukset palasivat yhä uudestaan Jaakon lähtöpäivään. Ei voinut Mari sitä millään saada mielestään.

Mitä varten Jaakko lähtiessään aivan tahallaan oli näyttänyt tahtovan olla hänelle töykeä ja tyly? — Sitä kyseli Mari kyselemistään itseltään, ja kuumat kyyneleet vierähtivät usein poskipäille. Hän kaipasi elämää, oikeata miehen ja vaimon elämää. Syvällä hänen hiljaisen olemuksensa sisällä asui se kaipaus voimakkaana, sammumattomana. Ei tahtonut se millään tyytyä siihen, että hänen ja Jaakon karun yhdyselämän viimeisetkin rihmat revittiin armottomasti rikki, niinkuin Jaakko näytti tahtovan tehdä.

Mutta ehkäpä ei Jaakko tahallaan ollut tahtonutkaan häntä loukata. Ehkä Jaakko olisi halunnut jäädä kotiin, jollei olisi siihen väliin tullut Antonia. Jaakko käyttäytyi välistä niin kummallisesti, ei tietänyt oikein itsekään, mitä tahtoi, mitä ei. Tämä ainainen ajossa kulkeminen, tämä vetelehtivä loiselämä se oli Jaakon semmoiseksi murjonut ja tylsistänyt. Rehellinen ja hyvä mies Jaakko oli pohjaltaan, ja varmasti Jaakko sydämensä syvyydessä vielä kaipasi ja rakasti häntä, ikävöi yhtä paljon kuin hänkin ikävöi Jaakkoa..

Näin todisteli Mari itselleen, näin koetti keksiä jos mitä syitä Jaakon puolustukseksi.

Mutta sitten sukelsi taas mieleen tuskallinen kysymys: Mitä varten Jaakko ei koko aikana tullut ainutta kertaa kotona käymään? Tai jos ei itse tullut, miksi ei edes toisten kyläläisten kera lähettänyt mitään viestiä itsestään? Vaikka Antonin kera olisi voinut ilmoittaa sen verran, että oli terveenä ja ettei hänen vuokseen tarvinnut huolehtia. Niin oli Jaakko muina talvina tehnyt, ja se tuntui aina paremmalta kuin tämmöinen tietämättömyys. Tämä pyrki ihan mielen masentamaan, ja melkein pakko näytti olevan lopulta ruveta uskomaan, ettei Jaakko halunnut töykeätä lähtöään millään lailla sovittaa.

Jo teki Marin eräänä pyhänä mieli, kun sai kuulla Antonin tulleen kotona käymään, lähteä jalansyten Antonilta tiedustamaan, etteihän vain Jaakkoa ollut Inossa mikään onnettomuus kohdannut. Mutta ei sitten sentään lähtenyt. Ajatteli:

-— Ehkä rupeaisi Anton vielä naureskelemaan: Jopas tuli muka ikävä Jaakkoa! Ja kertoisi sitten vielä käynnistäni Jaakolle, lavertelisi mitä hyvänsä. Ei, jos kerran Jaakko tahtoo näin, niin olkoon.

Näin päätti Mari, mutta karvastelevan itkun tämä päätös tahtoi pusertaa esille. Tunsi itsensä niin onnettomaksi ja hyljätyksi, ettei koko seuraavana yönä saanut unta silmiinsä.

Sattui sitten vielä Mari muutamana päivänä kauppiaalla käydessään ohimennen kuulemaan, millaista elämää Inossa vietettiin, miten siellä rehoitti juopottelu ja uhkapeli, lahjominen ja julkea varastelu jokaisella askeleella.

Ei Mari sillä kertaa kuulemaansa sen enemmän huomiota kiinnittänyt. Mutta se jäi itsestään itämään hänen ajatuksiinsa, ja muutama päivä jälkeenpäin se aivan varkain, ihan kuin vieraan äänen kuiskaamana sukelsi odottamatta esille hätkähdyttävänä kysymyksenä:

— Entäpä jos Jaakkokin on Inossa vetävän virran mukana joutunut huonoille teille ja sentähden häpeää tulla kotona käymään?

Mari aivan säikähti tuota yllättävää ajatusta ja koetti sen siinä tuokiossa karkoittaa mielestään. Hän alkoi kiihkeästi vakuutella itselleen:

— Eihän semmoisessa mitä järkeä ole. Ei Jaakko konsanaan huonoille teille lähde. Vaikka mitä muuta, mutta semmoista en ikinä usko. Onhan Jaakko elämänikänsä kulkenut ajuriartteleissa, viereksinyt Kronstadtissa ja vaikka missä, mutta aina pysynyt rehellisenä, erossa huonoista seuroista.

Niin koetti Mari todistella, mutta mieleen iskenyt salainen pelko ei niin vähällä hellittänyt. Se alkoi kiusata pahan aavistuksen tavoin. Se sukelsi ehtimiseen esiin päivän askareissa, se kääntelehti hänen aivoissaan pitkinä, unettomina öinä, se ei lopulta antanut hänelle hetken rauhaa. Se kuiski kuiskimistaan kavalasti, itsepintaisesti:

— Miksikäs Jaakko sitten ei tulisi kotona käymään, jollei hänellä olisi mitä peitettävää?

Mari oli ihan onneton, kun ei saanut tuolta pelolta millään rauhaa. Milloin oli hän näkevinään Jaakon humaltuneena juomapöydässä, milloin hiestyneenä kiihkeässä korttipelissä. Hänen mielikuvituksensa maalasi nuo kuvat niin ilmieläviksi, että teki mieli pakoon juoksemaan päästäkseen niitä näkemästä. Epätoivossaan ajatteli Mari:

-— Hyvä Jumala, kunpa joulu lopulta joutuisi, jotta saisi nähdä Jaakon, jotta pääsisi edes tästä kidutuksesta. Vaikka miten tyly olisi Jaakko, kunhan vain saisi nähdä hänet entisellään.

Mutta joulu läheni hitaasti. Vielä sai Mari monta pitkää päivää rauhatonna odotella, ennenkuin aaton aluspäiviin jouduttiin.

Silloin alkoivat peräkyläläiset palata yksi toisensa perästä, mutta Jaakkoa ei kuulunut. Martti ja Lauri varustivat jo aaton edellisenä päivänä pienen joulukuusen ja hokivat siinä touhussa toivehikkaina:

— Isä tuo tullessaan koristeita ja makeisia, niin että kuusi saadaan oikein kauniilta näyttämään.

Mutta köyhästi koristetuksi jäi poikien kuusi, sillä Jaakko ei tullut vielä aattoaamunakaan. Ei tullut ennen kuin iltamyöhällä.

Mari ja pojat olivat häntä nääntyäkseen odottaneet. Olivat sitten jättäneet jo kaiken toivonsa. Joulusauna oli jo puoliksi jäähtynyt, mutta ei tehnyt heidän mieli lähteä ilman odotettua isää kylpemään. Sytyttivät vain rahille asetettuun kuuseen muutamia ohkaisia, värikkäitä pikku kynttilöitä ja istahtivat masentunein mielin sen ääreen. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien tiukasti kiinni äitiinsä, ja niin koetettiin kolmisin laulaa. Mutta ei tahtonut laulukaan luistaa. Itku kurkussa pojilla karvasteli, eikä se varsin kaukana Marillakaan ollut.

Silloin vasta tuli Jaakko. Ulkoa kuultiin hänen rekensä ratina, ja kilvaten riensivät pojat lyhdyn kanssa isäänsä auttamaan. Mari alkoi asetella teevehkeitä pöydälle, mutta kevyesti ei siinä hommassa hänen jalkansa liikkunut. Tuntui niin toivottomalta enää jouluiloa odottaa.

Eikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi Jaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin työntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko pirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan.

Ei monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe luistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa oli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona käymättä.

Mutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti. Näki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan. Niin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi tuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä.

Jaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla Marin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa, ja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli entisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti Marin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti Jaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa, kuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut.

— Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi muuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään.

Hän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan vastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät Jaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa juomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi salata ja peitellä. Ehkä...

Mari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että Jaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän tähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun kuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan lähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa alla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko oli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana riippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan.

Pojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut ennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei ollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän kanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän koulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää. Äiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se pojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät nuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä vetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä lähettyviltä.

Illallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä istujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä noustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä tehtävää.

Kuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen toisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja Lauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään peittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä.

Jaakko seurasi pian poikien esimerkkiä. Mari jäi yksin valveille korjaamaan illallisen jätteitä ja pesemään astioita.

Kuusen kynttiläin sammuttua paloi vain pieni lampputuikku uunin reunalla. Se jätti suurimman osan pirttiä hämärän peittoon, ja Marista tuntui, kuin se hämärä olisi alkanut liikkua ahdistavana, uhkaavana. Hän vilkaisi peloissaan akkunoihin, sulki sitten raollaan olevan juskan ja siirsi lampputuikun pöydälle.

Sen niukassa valossa hän kampasi kylyn jäljeltä irralleen pyrkivän tukkansa, letitti sen tiukasti sekä riisui lopuksi päällyshameensa, puhalsi lampun sammuksiin ja kapusi jalkopäästä varovasti leveään sänkyyn.

Sinne päästyään hän painautui pieneen myttyrään omalle reunalleen, kauas Jaakosta, vetäen peitteen päänsä yli.

Häntä värisytti...

XIII.

Ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkiaamuna hiihteli Jaakko metsässä. Hän tarkasteli ensin hyvän aikaa siinä kylän reunassa Lazarevin maiden keskessä olevaa palstaansa sekä painui sitten syvemmälle metsään. Siellä oli suon reunassa hänen varsinainen metsäpalstansa, joka kasvoi kaunista, solkevaa männikköä.

Jaakko oli tehnyt tämän saman hiihtomatkan molempina pyhinä viipyen metsässä melkein iltahämärään asti. Niitä pyhällisiä latuja noudatellen hän nyt taas hiihteli, ja tällä kertaa oli hänellä kirves kainalossa.

Oli vielä hiukan aamuhämärä. Solkeva mäntymetsä seisoi puolitorkkuen. Vain silloin tällöin kuului ylhäältä latvoista heikko tohahdus kuin yksinäinen huokaus. Jossakin nakutteli tikka einettään etsien.

Jaakko hiihteli verkalleen puiden alla. Hänellä oli sama tunne kuin varkaalla, joka menee kirkkomaan pyhättöjä ryöstämään.

Puut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti naapurilleen:

»Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja mielessään.»

»Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja», humisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.»

»Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen aikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja joutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän valoa.»

»Sen saman miehen poika.»

»Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.»

»Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas, hyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.»

»Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä.

»Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat unohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan hyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen poislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa piinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari antoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa alussa niin hyvin meitä hoitelikin.»

»Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä.

Hetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä arastellen:

»Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?»

»Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat, että se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun saat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun et enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet loppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.»

»Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja kuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on vain jäljellä.»

»Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä.

»Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista kyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän juurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun pudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta ruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät lampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.»

Vavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni:

»Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?»

»Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella.

»Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen petäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.»

»Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen.

Tämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja unohtunut.

Mutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen isku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu:

»Se hakkaa, hakkaa!»

Säikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon.

Puulta puulle toisteltiin hätäviestiä:

»Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»!

Suuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät humisivat neuvottomina, pelosta vapisten.

Mutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri kauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva tikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää pyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään kallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään, rauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana. Ei kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata.

Jaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ sujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä puusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä vihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle tuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa, vastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että säkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen aivoissaan kiehahteli:

Sepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei tässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei Marilla eikä muilla mukisemista.

Puu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset iskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää vasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen.

Jaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta silloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon kengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa murskautumasta.

Eikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä veljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko vastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä voimiensa takaa.

Kiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran. Mutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että se taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten kaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas. Jaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen verran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle, mutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös kasvoihin näkyviä verinaarmuja.

Tämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken hangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan syljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi luultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä hetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt.

Mitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä huojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän seuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään välillä vetää.