Part 11

Jaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean huvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi rahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen ajatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia ajatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla ryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä hän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi eteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä.

Näitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne olivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä lisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa kaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä osasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin uhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä iltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan ja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä suunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset lahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset laput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella.

Kaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden hevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin lisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös vastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa järjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne lahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea vartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä kaksoisolennostaan.

Se oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan, pitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan. Mutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla vaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston sokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen viikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään.

Hermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä niin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua penkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä tuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt.

Mutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset itsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen perästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon asti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla.

Peräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui kohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi livahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko aivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä menojaan.

Kyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei Jaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman korkeammalla portaalla.

Muuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta sunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä kotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä katseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä katseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä välittää.

Niin hän koetti uskotella, mutta yhtäkaikki rohkeus petti, kun koti ja Mari tulivat mieleen. Vielä keväisten hankien jouduttuakin Jaakko lykkäsi päivästä toiseen kotiinlähdön, vaikka olisi jo ollut aika ajatella niiden hirsien vetoa.

Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä, jos mieli saada hirret rekikelissä vedetyksi. Silloin Jaakko muutamana iltana laski vielä säästönsä moneen kertaan ja tuli omassa mielessään varmasti vakuutetuksi, että ne hyvin riittivät huvilan rakentamiseen, kun ei vallan ylettömiä komeuksia laitettaisi.

Niin läksi hän mieli toivehikkaana Launiais-veljesten majapaikkaan sopimaan rakennusurakasta.

Hän tapasi vanhemman veljen Pekon kotoisalla, pyysi hänet mukaansa läheiseen sainoitupaan, etsi siellä nurkkapöydän ja sen ääressä terästettyä lasia maistellen esitti asiansa.

Pekko ällistyi aika lailla kuultuaan Jaakon aikeet. Pian hän sentään tointui ja sysäten hattureuhkan takaraivolleen kysyi puolipilkallisesti:

— Ja oletko sie veikkonen harkinnut, mitä semmoinen suuri homma nykypäivinä tulee maksamaan? Ei sitä huvilaa puhaltamalla pystyyn panna.

Jaakkoa suututti Pekon pilkallinen kysymys, mutta hän malttoi mielensä ja sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

— No sanohan sie, kun näyt olevan asioista perillä, mitä se homma tulee maksamaan. Sitä vartenhan mie asian puheeksi otinkin, jotta pääsisin selvyyteen.

— No sanon mie, laukaisi Pekko topakasti härpäten pitkän kulauksen lasistaan. — Sanon mie sen verran, jotta tuhatta ruplaa vähemmällä ei kannata alunpelin yrittää. Siinä on näet monta menoa, vaikka hirret liekin valmiina. Ne hirret on vain hirret, niistä saapi seinät, paljaat seinät. Mutta muut rakennustarpeet on myös otettava lukuun, niin että se tuhatruplanenkin on oikeastaan vähän. Sillä saapi mitä saapi, mutta ei oikeata sortin huvilaa.

Pekko katseli kyynäspäät pöytään nojaten ja silmät sirrillään Jaakkoa nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hän odotti Jaakon hölmistyvän pahanpäiväisesti kuullessaan summan suuruuden. Mutta niinpä ei käynyt. Mielihyvästä hykähdellen kopaisi Jaakko vaistomaisesti povitaskuaan, jossa pullotti paksu, huolellisesti riepuun kääritty setelitukku. Hän haasteli taltutellen:

— Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan sajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta yksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan.

Pekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä kuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi Jaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että Jaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän sanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen:

— Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä otan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin köyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat selvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille.

Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa liivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä pöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät melkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli Jaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu tukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen ihmettelevä kuiskaus:

— Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta katto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei mitä muuta poikenluomaa väliin satu.

— Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko mielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä alemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän joukon yli puolentoista tuhannen ruplan.

Pekon epäilyt oli lopullisesti voitettu.

Sovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian valmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja lyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa jos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan. Niistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä verran Jaakolla oli hirsiä.

Seuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin tulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla povitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi savahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä peräytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs silloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin.

Mutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla myös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine arviolaskelmineen.

Huvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen kesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet yläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet, sirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit, jotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi.

Pekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos minkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi.

Pekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi selittelyjensä lomassa:

— Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin tähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen numerot, niin ne pitää!

Ja kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän ryypyn kulauttaen:

— Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve, naapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan!

— Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin hänen korviaan.

— Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä löin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka pestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta.

Se oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena hän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin korkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan kurkotella.

XVI.

Kuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä.

Jaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen pihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin työntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta muutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten hirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä odotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet, katonalaisrimat ja muut tarpeet.

Kannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta Jaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi kunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä palstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi suurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota rakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi.

Kivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista mötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida ja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta valmista.

Päivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle rakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti Antero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin erin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi kohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli paahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla ruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri tekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa vetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan yksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee. Niiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon viihdyttävä metsän kutsu.

Varhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset aherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa.

Inon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen, mutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää kaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät. Ensimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä osasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien väliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan sinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden kauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen, ja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin konsanaan hengähtämään pääsi.

Ainoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin iltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia, tyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko siekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan setakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti sitten kotiinsa.

Ja lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat Launiais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön lomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi Jaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt. Mutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa tuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille töilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi.

Antero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut päivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti:

— No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti setakoita?

— Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä laihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten.

— Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä lemuavia ryssän tyttöjä artteliisi?

Tämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi vain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa hänellä oli tekeillä kellarirakennus.

Siinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko kuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus. Se kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa, pysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä paikalleen muuraamaan.

Auringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät hetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui, auttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan vierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa.

Veljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he tiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle lähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko:

— Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain etukäteen.

Mutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta keskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa työtä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle.

Mutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli kiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten teki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle. Siinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä päivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti siellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin hyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten summasti saumat olivat sattuneet paikalleen.

Jaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät kunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan vastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta lihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada viivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä, hengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan tuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä pyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle nuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta hetkeltä tuntui.

Monasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi seestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä. Silloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan rakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken kaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä päivän ajoa aloittamaan.

Olisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa viikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä menestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko rusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa.

Tavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu semmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo monta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä kääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti mullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin:

Ennen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille varattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun toisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut niistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa maanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle kaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen asti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella, jollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa.

Niin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut pietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki lähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat laita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa jälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä Egyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa pietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla, joille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla lähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä keksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa vielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle työnnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin varmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika päiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu.

Tämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon entisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun sai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja valikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan.

Semmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen.

Ja näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton kuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman lähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä uusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista melkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi, mutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat kilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna ilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä, kokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana upeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat valikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä: hotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja, vihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei kaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä lautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät Pietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset järjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion Lipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan. Sanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta oli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka kesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista kaupungeista.

Eihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa sopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta loisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat sen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta sen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan yli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti sananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin vyöryneen tulvan alle.

Yhtäläinen oli liikenne ja kuhina viertotiellä, suosituilla kävelypaikoilla, urheilu- ja tenniskentillä sekä varsinkin läheisessä merenrannassa. Siellä rannan avaralla, verrattomalla hietikolla kuohui keskipäivän aikaan suurmaailman kylpyläelämä, jommoista ei ensikertalainen olisi voinut edes uneksia näillä mailla tapaavansa.

Semmoinen oli tämä rutosti, kuin lumouksesta syntynyt ja nopeasti paisuva huvilakaupunki. Se näytti olevan vielä monesta kohden keskentekoinen ja hutiloitu, mutta yhtäkaikki se pyrki ylittämään jo kaikki keskinkertaiset mitat. Se kasvoi ja laajeni semmoisella vauhdilla, ettei jumalan vapaa luonto ja maalaiskylät ennättäneet pakoon sen alta, vaan sortuivat ja sotkeutuivat sen jalkoihin.

Arvaa sen, millä mielellä Jaakko Vesterinen tätä nousua, tätä pietarilaiskuhinaa katseli. Jaakko huomasi joutuneensa suorastaan onnen kelkkaan, kun oli juuri nyt arvannut ruveta huvilaa rakentamaan. Olisipa vain se huvila ollut valmis tänä keväänä, niin jo olisi kelvannut siitä suuret vuokrarahat nyhtäistä. Mutta enteet lupasivat ensi kevääksi vielä tuhottomampaa pietarilaistulvaa, oikeata kansan vaellusta, ja silloin hän olisi valmis sen kylvämistä ruplista oman osansa korjaamaan. Hän pääsisi ensi keväänä hyviin rahoihin, oikeaan alkuun. Se oli vallan varmaa.

Ja siitä rupesi Jaakko vakavasti aprikoimaan, mitä hän niillä rahoilla tekisi. Ei hänelle konsanaan juolahtanut mieleen niiden suohon paneminen, niinkuin talvella oli Marille puolittain luvannut. Vai suohon tässä rahoja, semmoiseen hommaan, josta ei niitä konsanaan takaisin saisi. Muuta piti yrittää, niinkuin kaikki muutkin rahakkaat miehet yrittivät.

Ja äkkiä selvisi Jaakolle, mitä hän yrittäisi. Hän sai sattumalta ajuripirssissä kuulla huvilapalstojen välittäjien ja huvilakeinottelijain tänä keväänä ansainneen huikeita summia. No siinäpä oli oikea osviitta hänelle, hän rupeaisi myös ostamaan huvilapalstoja. Jaakko tiesi, että Peräkylässä oli semmoisiin kauppoihin vielä mainio tilaisuus, sillä harvoin muut keinottelijat sinne eksyivät. Yleensä luultiin, että pietarilaiset olivat jo Peräkylästä ostaneet kaikki kelvolliset paikat, mutta Jaakko tunsi ne asiat paremmin. Kyllä hän vielä löytäisi soveliaita huvilapalstoja ja hän osaisi ostaa viisaasti. Aluksi vain kaikkein köyhtyneimmiltä naapureiltaan, joiden tiesi elävän ainaisessa rahapulassa. Palstat hän sitten myisi hyvästä voitosta, tai mikäpä estäisi häntä myös rakentamasta uusia huviloita, kunhan sen verran kapitaalia karttuisi.

Näin kehitteli Jaakko suunnitelmiaan, ja ne paisuivat yhä laajemmiksi. Hän kuvitteli jo näyttelevänsä Peräkylässä pomomiehen osaa, yhäti köyhtyvät, alaspäin menevät naapurit juoksisivat häneltä apua pyytämässä, rahaa lainailemassa. No mikäs, hän antaisi tietysti, mutta ei armeliaisuudesta. Kiinnitys pitäisi antaa, luja kiinnitys koko tilaan, jotta hän milloin hyvänsä voisi ottaa sen kokonaan omakseen. Peräkyläläiset muuttuisivat vähitellen hänen alustalaisikseen, hän komentelisi niitä mielensä mukaan. Lohkaiseisi palstan sieltä, toisen täältä. Ilmoittaisi vain: tämän minä nyt tarvitsen, ja sillä hyvä. Ei mitään mukisemista!