Part 4

TIITUS: (koettaen hillitä onnen tunteita) Hiljemmin, armaat ystäväni. Menköön jokainen paikoilleen, sillä kohta alkaa näytäntö.

KANSA: Terve, terve caesar, hyväntekijämme, terve ruokkijamme, terve maailman herra! Sinä voit kaikki mitä tahdot! Ei mikään ole sinulle mahdotonta!

TIITUS: Olkoon niinkuin sanotte: ei mikään ole minulle mahdotonta. Nyt on juhlien viimeinen päivä. Tulkaa tänne kaikki, pyytäkää mitä tahdotte, minä täytän kaikki teidän toiveenne. Miksi ette pyydä minulta mitään, että voisin täyttää teidän pyyntönne. Ystävät näinhän minulta menee päivä hukkaan.--No, miksi vaikenette? Onko vaikea sanoa?

BERENICE: (astuu esiin).

YLEISÖ: Berenice! (Tyytymättömyyttä).

1:NEN PATRIISI: Mikä rohkeus!

2:NEN PATRIISI: Oo, juutalaista viekkautta!

TIITUS: Berenice?

BERENICE: Niin, Caesar. (Seuraavan kestäessä häätävät järjestyksen valvojat kansan poistumaan).

TIITUS: Sinun toivosi tiedän.

BERENICE: Täytä siis lupauksesi.

TIITUS: Ah, Berenice, se on pulmallinen kysymys. Sinä et tiedä mitä pyydät. En minä voi antaa sitä, mitä minulla itsellä ei ole. Sinä muistutat minua siitä, ettei minun, pitäisi enää olla tässä.

(Sortuu).

BERENICE: Rooman kansan kuullen lupasit jokaisen pyynnön täyttää.

TIITUS: Surku minun tulee sinua, Berenice raukka. En minä tahdo että kukaan sinulle sentään pahaa tekee. Minä annan sinulle keisarillisen suojeluskirjan----

BERENICE: Ääneen puhu! Lupauksesi huusit ääneen.

TIITUS: Ääneen siis sinäkin lausu pyyntösi, niin minä vastaan ääneen, koko Rooman kansan kuullen. Nyt se tapahtukoon.

BERENICE: Pyyntöni arvaat. Jokainen sen arvaa.

TIITUS: Niinpä minä koetan arvata mitä voin sinulle parasta tehdä.-- (Käskynhaltijalle): Keisarillinen laiva järjestetään ruhtinatar Berenicen käytettäväksi. Ruhtinatarta seuraa keisarillinen suojelus.-- Niin, Berenice, täytän vanhan toivosi. Päästän sinut kaukaisessa kotimaassasi käymään.

BERENICE: Kiitän armostasi! (Masentuneena itsekseen): Nyt, Tiitus, sanoit oman tuomiosi. (Peräytyy askel askeleelta edemmäs).

TIITUS: (Berenicelle) Niin, Berenice, hyvästi! Minä en ollut se, joka tein sinut Augustaksi!

(Alkaa kuulua hiljainen, tukehutettu aploodi patriisien puolelta).

TIITUS: (kääntyy Berenicestä, sisällisessä riemussa). Mitä se on? Ne on patriisit! Oo, saavutinko minä vielä senkin! (Ääneen kylmästi): Hiljaa! Ei ole caesar arenalla teidän edessänne!

PATRIISIT: Terve, Rooman imperaattori!

TIITUS: Leikit alkakaa.

PATRIISIT: (keskenänsä): Kukkia toimittakaa. Me tahdomme mieltämme osottaa. (Poistuvat).

(Alkajaismerkit kajahtavat).

TIITUS: (itsekseen): Lysimaakos, tämän ainoan kerran vielä! Kerran vielä Rooman kansan eteen! (On nousemassa loosiin).

BERENICE: (johdattaa esille Cassiuksen veljekset).

CASSIUKSEN VELJEKSET: (hyökkäävät tikareineen Tiituksen jälestä).

PREFEKTI: (ennättää väliin, huutaa): Seis, miehet! Caesarin murhaajat! (Joka suunnalta rientää väkeä).

PATRIISIT: (kauhuissansa): Cassion veljekset!

1:NEN PATRIISI: Mitä ajattelitte! Mihin asemaan saatoitte meidät!

(Liktorit ottavat kiinni Cassion veljekset).

2:NEN PATRIISI: Mihin onnettomuuteen syöksitte itsenne!

CASSION VELJEKSET: Olemme valmiit kuolemaan.

3:S PATRIISI: Ja kuinka käy meidänkin! Oo, jumalat!

TIITUS: (tulee alas; itsekseen): Seisatu vereni kuohu, seisatu! (Voittaen itsensä): Lysimaakos, en minä hallitse! (Osottaa liktorit päästämään irti Cassion veljekset. Ääneen): Cassion veljekset? Se on totta, teistä olen kuullut jo kauan sitten.

PREFEKTI: Käsketkö tässä paikassa tuomiosi panna täytäntöön?

TRIBUUNI: Vai kysytkö kansan tuomiota. Takaan, että se käy yhteen sinun tuomiosi kanssa.

PREFEKTI: Mitä käsket, caesar?

TIITUS: Mitäkö minä käsken, haha!

PREFEKTI: Mitä on tehtävä, caesar?

TIITUS: Mitäkö tehtävä? Niin,--alkakaa leikit, kuten jo sanoin--mitäs muuta tässä olisi tehtävä?--

YLEISÖ: (osottaa hämmästystä).

TIITUS: Gladiaattorit esille!

GLADIAATTORIT: »Salve imperator! Morituri te salutant!» (Tiitukselle tuodaan gladiaattorein miekat koeteltaviksi).

TIITUS: (osottaa miekat annettaviksi Cassion veljeksille). Koetelkaa gladiaattorein miekat. Eivätkö ole oivallista terästä.

CASSION VELJEKSET: (jäävät seisomaan miekat käteen).

KANSA: (osottaa ihastustaan).

TIITUS: No, nyt, luulen, voimme alkaa.--(Kun ei kukaan liikahda): Se on totta: teillä on vanha äiti vielä elossa, juoskoon joku heti noiden veljesten äidin luo sanomaan, ettei pojille mitään tapahtunut. Juoskaa pian, ettei mummo saa väärää sanomata ja ehdi halvaantua.

YLEISÖ: Mitä se oli? Tuliko ne sanat keisarin suusta?

TIITUS: (itsekseen): Tomppelit! Siinä he seisovat ja odottavat sittenkin milloin heidän päänsä katkaistaan.

(Yleisön hämmästys ja ihastus alkaa yhä enemmän puhjeta kuuluviin).

TIITUS: No? Mikä humu se on? Miksei aloteta? (Cassion veljeksille): Jos teillä ei ole paikkaa muualla, käykää viereeni keisarilliseen loosiin. (Muille): Kaikki hajotkaa paikoillenne!

CASSION VELJEKSET: (menevät polvilleen Tiituksen eteen).

CASSIUS VANHEMPI: Oo, caesar, emme ole ansainneet sinun armoasi. Salli suudella sinun toogaasi!

CASSIUS NUOREMPI: Oo, caesar, jaloin imperaattoreista! Salli meidän vannoa sinulle uskollisuuden valamme! Katso, vihollisistasi olemme muuttuneet sinun uskollisimmiksi henkivartijoiksesi!

TIITUS: Nouskaa, nouskaa! Seuratkaa minua. (Menevät loosiin).

PATRIISIT: (osottavat tyytyväisyyttänsä ja ihastustaan).

1:NEN PATRIISI: Mikä rajaton hyvyys!

2:NEN PATRIISI: Mikä roomalainen tyyneys ja maltti!

3:S PATRIISI: Mikä suuri luonne!

4:S PATRIISI: Mikä saavuttamaton majesteetti loistaa hänen olennostansa!

PATRIISIT: Ei ole semmoista ennen nähty! Terve, terve imperaattori! Suurin kunnianosotus olisi sinulle liian pieni!

KANSA: (näyttämön ulkopuolella) Terve imperaattori, terve armon ruhtinas!

TIITUS: (on istunut Cassion veljesten seurassa loosiinsa; nousee äkkiä). Mitä näen minä?

Arenalle rientää patriisein nuorukaisia ja neitoja seppeleet päässä. He järjestyvät!

(Kuuluu voimakas ylistyslaulu, alkaen korkeasta diskantista. Se kasvaa ja lähenee).

»Amor ne deliciae generis humani!»

TIITUS: He heittävät kukkia minulle! Kansa nousee paikoiltansa. Kaikki rientävät tännepäin! (Tulee hämillään alas loosista, peräytyy äärimmäiselle etualalle. Nuorukaiset (27 poikaa ja 27 tyttöä) ilmestyvät taka-alalle laulaen ja heittäen kukkia Tiituksen ympärille. Samoin yleisö syrjiltä tervehtii caesaria, kukkia heitellen ja ylistystä huutaen).

TIITUS: (äärimmäisellä etualalla, itsekseen): He luulevat, että minä olen hyvä! (Kääntyy päin ylistäjiä, astuu muutaman askeleen heitä kohti entisellä majesteettiryhdillänsä, mutta voimatta hillitä liikutustaan lankee polvilleen maahan, rajusti itkien).

(Hämmästys. Laulu taukoaa hiljaa).

PREFEKTI: Caesar, mikä sinun on?

CALLIAS: (kumartuu tutkimaan Tiitusta). Se on varmaan joku äkkinäinen taudinpuuska. Mitä se on caesar?

YLEISÖ: (yhteen ääneen, hiljaa): Hän on keisari, ja itkee niin katkerasti!

BERENICE: (väkijoukosta) Näin alkoi Jehova kostonsa.

(Esirippu).

VIIDES NÄYTÖS

Sama avonainen atrium keisarillisessa yksityisasunnossa, kuin toisessa näytöksessä. Tuli palaa uhrialttarilla. Vuode. Pöytä kirjoitusneuvoineen.

(Orjat laittavat huonetta järjestykseen kulkien edestakasin, myöskin sisähuoneessa).

DOMITIANUS ja DOMITIA (tulevat seurueineen).

DOMITIA: Täällä on jo kaikki järjestyksessä. Hän tulee viihtymään hyvin. Täällä pauhaavan Rooman ulkopuolella on hiljaista ja rauhallista hänelle.

DOMITIANUS: (orjille sisähuoneessa): Pankaa tyynyt ylemmäksi! Tiitus tahtoo maata korkealla päänaluksella. Minä tiedän.

DOMITIA: Niin, hän nukkuu melkein istuvillaan, olen minäkin kuullut.

DOMITIANUS: Ja sitten poistukaa kaikki. He ovat kohta täällä.

DOMITIA: Väenpaljous häiritsee sairasta.

SEURUE ja ORJAT (poistuvat).

DOMITIA: Domitianus, eräs seikka pelottaa minua: jospa Tiituksen tauti on tarttuvaa laatua. Sinun pitäisi pysyä kauempana hänestä.

DOMITIANUS: En voi lähteä täältä. Jos jotain tapahtuisi, on minun ensiksi tietäminen siitä. Domitia, sinun pitäisi olla Roomassa. Ei ole hyvä, että Rooma tietää kuinka vaarallinen hänen tautinsa on. Sinun täytyy siellä rauhoittaa ihmiset,--ja olla valmiina minua vastaanottamaan, jos--

DOMITIA: (kuiskaamalla): Mitä sinä luulet Domitianus?

DOMITIANUS: Henkilääkäriltä ei saa mitään varmuutta. Välistä hän näyttää huolestuneelta. Mutta toisinaan taas on niinkuin olisi varma parantumisesta. Ja itsepäisesti vaikenee, kun häneltä kysyy.

DOMITIA: Mutta Tiitus itse luulee kuolevansa. Sillä minä kuulin hänen huokaavan Calliaksen korvaan: yksi rikos painaa minun tuntoani, Callias.

DOMITIANUS: Mitä tarkoitti hän sillä rikoksella!

DOMITIA: En tiedä, Mutta hän sanoi vielä: sen voin vaan kuolemallani sovittaa.

DOMITIANUS: Tuolla he jo tulevat.

DOMITIA: Katso, kuinka rasittuneena hän nojaa Calliakseen. Katso, kuinka kalpea hän on! Tuo ei ole elämäksi.

DOMITIANUS: Roomaan, Domitia! Ennenkuin vuorokausi on umpeen kulunut, voi kaikki olla ratkaistuna.

DOMITIA: Niin, Domitianus. Minä lähden.

DOMITIANUS: Domitia, Domitia!

DOMITIA: Valkosella hevosella odotan sinun tulevan ja purppuraan minä sinut puetan!

DOMITIANUS: Ah, Domitia! Ehkä lyö pian minun hetkeni!

DOMITIA: Hyvästi! (Lähtee perältä).

DOMITIANUS: (väistyy tulevien tieltä hitaasti, tahtoen jäädä huomaamatta. Poistuu).

TIITUS ja CALLIAS (tulevat oikealta).

TIITUS: (Calliakseen nojautuneena): Sanoitko sinä heille kaikille, että se itku oli ainoastaan satunnainen hermopuistatus Caesarilla.

CALLIAS: Sanoin, caesar.

TIITUS:--ettei hän itsekään ymmärtänyt kyyneliensä syytä?

CALLIAS: Niin sanoin.

TIITUS: Ilmoitit kaikilla toreilla, koko Roomalle selitit asian?

CALLIAS: Selitin, selitin, caesar.

TIITUS: Se on hyvä.--Tämä minun sairastumiseni voi olla minun hyväkseni: se selittää niin paljon. Kaikki voivat siitä ymmärtää, että se oli ainoastaan satunnainen taudinkohtaus. Tahdon, että Roomassakin tietäisivät minun olevan nyt sairaana. Istu Callias tuonne pöydän ääreen ja kirjoita tilastani ja lähetä nopea ratsastaja Roomaan. Kirjeen pitäisi ehtiä istuvaan senaattiin.

CALLIAS: (kirjoittaa, tahtoo panna kokoon pergamentin).

TIITUS: Mitä sinä kirjoitit?

CALLIAS: Keisarillinen majesteetti on, saapuneena sukutilallensa, vaarallisesti sairastunut.

TIITUS: Callias, pyhi pois sana »vaarallisesti». Se herättää ennenaikaista levottomuutta. Kaikki saapuisivat tänne ja yksi ja toinen voisi ruveta odottamaan minun kuolemaani.

CALLIAS: (antaa pergamentin ulos).

TIITUS: Mitä sinä itse sanot minusta?

CALLIAS: Koetan parastani. Toivo ei ole läheskään lopussa.--Istu, caesar, tähän vuoteelle. Kohta valmistan kaikki. Asettelen lääkeastiani, järjestelen rohtoni. Kohta virkistyt ja kuulet kuinka iloisesti kiurut visertelee hattaroissa. Ja kaikki sinulle jälleen hymyilee.

TIITUS: Sinä lohduttelet minua niinkuin hautaan meneväistä.--Callias, sulje visusti ovet, ettei ole yhtään orjistani täällä, eikä kukaan seurueestani tule tänne sisälle. En tahdo näyttää itseäni tämmöisenä. Voi, Callias, voi tätä matkaa tänne! En luullut koskaan perille pääseväni. Kuume polttaa ohimoitani, kurkkuani kuivaa. Minä olen todellakin kovasti sairastunut.

CALLIAS: (lääkepöytänsä luona) Sen olen jo kauan sitten huomannut caesar.

TIITUS: Minä luulen, että Domitianus veljeni myöskin sen huomasi. Minusta näytti niinkuin hän olisi matkan kestäessä sinulta tuon tuostakin kysynyt, kuinka minun tilani on. Mitä sinä vastasit hänelle? Katso tännepäin, Callias.

CALLIAS: Vastasin, että tämä kauan kestänyt hidas ja yhtämittainen kuumeen nousu ei merkitse hyvää.

TIITUS: Eikö hän kysynyt sinulta kuinka kauan luulet minun vielä elävän?

CALLIAS: (vaikenee).

TIITUS: Eikö hän pyytänyt määräämään sitä aikaa--sitä hetkeä? Eikö hän sanonut: se epävarmuus kalvaa minun mieltäni?

CALLIAS: (tuo Tiitukselle juoman). Juo, caesar!

TIITUS: Mitä se on, Callias?

CALLIAS: Katso, caesar, olen valmistanut juoman, joka tuo uutta eloa sinun suoniisi.

TIITUS: (ajatuksissaan): Onko se semmoinen, joka vaikuttaa hitaasti ja varmaan, vai ehkä semmoinen, joka voi kohta parantaa, mutta myöskin kohta tappaa?

CALLIAS: En ymmärrä sinun puhettasi, caesar. Luulen, että sinun kuumeesi saattaa sinut hourailemaan. Tule, caesar, sinun täytyy laskeutua vuoteelle. (Taluttaa Tiitusta perälle).

TIITUS: Mihin sinä saatat minua? (Seuraa Calliasta sisähuoneen eteen. Pysähtyy). Ei, Callias, ei sinne! En minä ole vielä valmis kuolemaan. Mutta jos sinne menen, kuolen kohta. Sinne kuoli isäni.

CALLIAS: (pudistaa ymmärtämättä päätänsä. Saattaa Tiituksen entiselle paikalle). Oo, caesar, jos saisin vaan sinut rauhoittumaan ja kuumeesi ehkäistyksi!

TIITUS: Ei minun elämäni riipu sinun lääkkeistäsi, Callias. Sinut otin henkilääkärikseni en niin paljon siksi, että osaat keittää rohtoja, kuin siksi, että olet auguuri, enteiden lukija. Sano minulle, Callias, tiedätkö jotain varmaa ennettä, jotain merkkiä, josta voisimme arvata kuinka minun käy.

CALLIAS: (mietittyänsä): Uhraa uhri Jupiterille, ja savun kierteistä lue salaiset asiat.

TIITUS: Mitä sinä sanot!

CALLIAS: Jos savu nousee ylös, saat elää; jos se laskeutuu maahan, silloin vaativat jumalat sinua pois.

TIITUS: (itsekseen): Voi mitä kuulen! Sen olen kerran ennenkin tehnyt. Ja silloin puhui savu totta. Uskaltaisinko nytkin? (Calliakselle): Mitä sinä luulet? nouseeko savu korkeuksiin, vai luuletko sen jäävän maahan hiipimään?

CALLIAS: Ilma on tyyni, taivas kirkas. Mutta alttarin savu on aina oikullinen.

TIITUS: Callias, tuo siis minulle villatukko uhrioinaasta.

CALLIAS: (menee).

TIITUS: Taivas on kirkas, ilma on tyyni.--Mutta niinhän se oli silloinkin!

CALLIAS: (tuopi villatukon). Tässä, herra.

TIITUS: (ottaa villatukon, heittää sen tuleen ja kääntää kasvonsa pois). Callias, mihin päin savu menee?

CALLIAS: Se nousee, herra.

TIITUS: (kääntyy päin). Se nousee, se nousee! Suorana patsaana se nousee.

CALLIAS: Enne lupaa sinulle varmaa parantumista. Levähdät vaan muutamia päiviä vuoteellasi, sitten palajat Roomaan!

TIITUS: Palaan Roomaan takasin--jälleen hallitsen--jälleen kuulen ylistystäni.--Ah, Callias, ei se minua ilahuta. On niinkuin en olisikaan sitä tahtonut kysyä. Milloin kuolen, se on minulle sama. Minä tahdon tietää onko totta, että caesar elää kuoltuansa, kuten sanotaan. Elää minä tahdon. Maailmaa tahdon iankaikkisesti omistaa! Se on minun, Callias. Olen tuntenut, että se on minun. En minä voi siitä erota, en milloinkaan. Ah, Callias, sano, onko se niin, että caesar kuoltuansa nousee jumalien joukkoon?

CALLIAS: Se on vanha roomalainen usko. Ja ennekin lupasi sinulle elämää.

TIITUS: Etkö tiedä selvempää ennettä? Tuo savu nousee vaan siksi, että taivas on niin pilvetön ja ilma tyyni. Sano, sano, Callias!--

(Kuuluu kaukainen, kasvava ja taas hiljenevä ukkosenjyrinä, ilman selvää alkua ja loppua).

Mitä se oli?

CALLIAS: Luulen ukkosen käyneen.

TIITUS: Niin, niin, se oli ukkonen--!

CALLIAS: Sepä harvinaista! Keskellä pilvetöntä taivasta ja kirkkainta päiväpaistetta!

TIITUS: Nyt minulla on vastaus. Kaikki, kaikki palaa takasin. Oh, sydäntäni kirveltää ja kuitenkin minä itken ilosta.

CALLIAS: Selitätkö tuon jyrähdyksen enteeksi, caesar?

TIITUS: Callias, minä luovun herruudesta.

CALLIAS: Luovut herruudesta? Sinä, joka tuskin kahta vuotta olet vielä hallinnut,--joka olet loistosi ja kunniasi kukkuloilla,--jonka vertaista ei maailma ole vielä tuntenut, eikä ole tunteva.

TIITUS: Suuresti erehdyt, kun luulet minua hyväksi. Ei. Minä vaan olen tahtonut luopua. Kaikki on siitä alkunsa saanut. Ah, siitä asti kuin en hallinnut, olen suurinta hallitsijaonnea kokenut. Sentähden olen päivä päivältä lykännyt tuonnemmaksi. Mutta nyt en voi enää lykätä tuonnemmaksi. Minä tahdon elää! Minä tahdon elää jumalien joukossa. Minä tahdon, Callias.

CALLIAS: (ymmärtämättä pudistaa jälleen päätänsä). Tahdotko nyt ehkä juomaani maistaa?

TIITUS: Sanomme Domitianukselle, että luovumme. Hän ottakoon kaikki.

CALLIAS: Sinä olet sairas, Tiitus. Kuume on ottanut vallan sinun ylitsesi; sydämmesi sykkii hurjan nopeasti.--

TIITUS: (itsekseen): Et sinä sanonut: Tiitus, hallitse niin vähän kuin mahdollista. Sinä sanoit: luovu.

»Aika on tuleva, jolloin valtakuntain hallitsijat astuvat valtaistuimiltansa käydäkseen sisälle uuteen valtakuntaan».--Niin sinä sanoit.

CALLIAS: Voi minua! Näen, että sinun käy hullusti, caesar. Silmissäsi väikkyy lähestyvän lopun enteet, otsasi on märkä, Caesar, minä rukoilen sinua, ota vastaan, ota vastaan minun lääkkeeni!

TIITUS: Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun onneni ja elämäni!

CALLIAS: Sinä seisot manalan kynnyksellä, caesar, usko lääkäriäsi.

TIITUS: Saat nähdä, kuinka terveeksi minä tulen. Mene, sano Domitianukselle, että Tiitus tahtoo puhutella häntä. Mene!

CALLIAS: (menee. Palaa seuraavan repliikin jälkeen).

TIITUS: Nyt, nyt minun se on tehtävä, tai sitten ei milloinkaan. Elämän ja kuoleman vaaka on minun omissa käsissäni.

DOMITIANUS: (tulee seurueineen täydessä keisarillisessa loistossa).

TIITUS: (kääntyy päin Domitianusta). Ääh! (Raivokkaasti): Minä olen Rooman keisari, minä, minä, minä!

DOMITIANUS: Sinä olet Rooman keisari, sinä yksin. Terve caesar, Rooman imperaattori!

SEURUE: Terve caesar, Tiitus Flavius, Rooman imperaattori!

TIITUS: (masentuneena, itsekseen): En voinut, en voinut! (Ääneen): Kuinka koreana sinä olet, Domitianus. Kuitenkin sanon sinulle: liian paljon odotat purppuratoogasta. Ei kukaan mene varmemmin kuolemaa kohden kuin keisari.

DOMITIANUS: (ympäristölleen): Hän hourailee.

MUUT: (nyykäyttävät myöntävästi Domitianukselle päätä).

TIITUS: Jos tahdot onnellisesti hallita, älä hallitse. Älä kajoo mihinkään. Anna kaiken tapahtua niinkuin se itsestänsä pyörii sinua vastaan.

DOMITIANUS: Antakaa hänelle vettä. Hän on kuumeessa.

TIITUS: En minä houraile. Ennen hourailin. Nyt kaikki selkiää. Älä ensinkään hallitse. (Vaipuu ajatuksiinsa).

CALLIAS: (osottaa pitävänsä Tiituksen tilaa arveluttavana ja kehottaa läsnäolijoita poistumaan. Vastaanottaa lähettiläältä pergamenttikäärön).

DOMITIANUS ja SEURUE: (osottavat olevansa samaa mieltä ja poistuvat).

TIITUS: Minne he läksivät?--Nyt, Callias, lähestyy minun viimeinen hetkeni. Se tulee minua auttamaan, kun en itse voinut, ja erottaa minut kaikesta, niinkuin minä tahdoin.

Katso, minä tervehdin sitä niinkuin vapauttajaani.

Minä itse menen sitä vastaan, minä itse kutsun sen luokseni. Katso, ilman sinun tukemistasi minä nousen ja kävelen sinne, josta en koskaan enää palaa. (Menee sisähuoneen ovelle, pysähtyy sen kynnykselle). Callias! nyt mene ja sano Domitianukselle, että minä olen kuollut.

CALLIAS: Oo, caesar, minkä katkeran toimen annoit palvelijasi osaksi!

TIITUS: Se on minun viimeinen keisarillinen tahtoni. (Menee sisälle, sulkeutuu verhon taa).

CALLIAS: (avaa oven ulos).

DOMITIANUS ja HÄNEN SEURUEENSA (tulevat).

CALLIAS: Caesar on viimeisen hengähdyksensä hengittänyt.

DOMITIANUS: Nytkö jo? en sitä odottanutkaan! Ihan, ihanko kuollut?

CALLIAS: Anna suuta hänelle. Sanotaan, että äsken kuolleet joskus heräävät elämään semmoisesta rakkaudenosotuksesta.

DOMITIANUS: Kuinka varomaton sinä olet, Callias. Entä jos tauti tarttuisi minuun hänen vielä lämpimästä ruumiistansa. Tiedä Callias, nyt olet sinä minun elämäni vartija.--Ah! En hetkeäkään voi hukata tähän suruhuoneeseen. Valtakunnan asiat vaativat minut pois! Kuolon sanoman vien minä Roomaan.

Ratsumiehet ja ritarit! Tällä hetkellä on caesar Tiitus Flavius astunut jumalien joukkoon.

SEURUE: Terve caesar, Domitianus Flavius, Rooman imperaattori!

DOMITIANUS: (itsekseen): Ah! Nyt on se tapahtunut! Minä! (Ääneen seurueellensa): Roomaan! (Juoksee haltioissaan ulos seurueineen).

(Kohta jälkeen kuuluu hevosten kavioiden kopse, joka seuraavan kestäessä vähitellen etenee ja hiljenee).

CALLIAS: (rientää sisähuoneen ovelle, aukasee verhot katsoakseen Tiitusta).

TIITUS: (on polvillaan maassa, nojautuneena ovenpieleen, kuuntelee etenevää kavioin kopsetta). Noin ratsasti Tiitus Roomaan Vespasianuksen kuolemaa ilmoittamaan. Nyt olen senkin nähnyt. Luovuinhan sittenkin enkä tahtoisikaan enää takaisin. Niin suloista on kuolla, kun kaikki näin on sovitettu. Kiitos, Lysimaakos, sinun opistasi. Se antoi minulle onnellisen hallituksen. Ja vielä enemmän: se puhdisti minun sieluni.

Unohtakaa Tiitus, luopukaa, luopukaa kaikki--

CALLIAS: (on avannut pergamentin). Caesar, sinä käsket unohtamaan itseäsi. Kuule mitä kirjoittaa vastaukseksi sinulle Rooman senaatti! Kuule kuinka Rooman kansa sinua rakastaa: »Oo, caesar, niinkuin nopean myrskytuulen ajama pilvi paneutuu auringon eteen, varjoten valoisat seudut, niin sanoma sinun sairastumisestasi on äkkiä pimittänyt Rooman. Levottomina vaativat kansanjoukot tietoja sinun tilastasi. Oo, älköön tämä tauti kauan erottako sinua sinun Roomastasi, joka ikävöi nähdä jälleen sinua,--joka jumaloi sinun nimeäsi ja ikiajoiksi on siihen kiinnittänyt tuomionsa sinusta: amor ac diliciac generis humani, sinä ihmiskunnan rakkaus ja sulo!»

(Heittää pois pergamentin) Mitä minä näen? Caesar, kuulitko sinä mitä luin? Caesar, sinä et vastaa! (Kumartuu Tiituksen luo, tunnustelee häntä).

Kuollut!

(Esirippu).