Part 2

LYSIMAAKOS: (vastaa kysyjille): Kyllä, kyllä, ihan varmaan. Jos hyvin käy, voi caesar elää vielä monta, monta vuotta. Pahin on voitettu, pahin on voitettu! (Menee lääkkeiden kanssa sisälle).

TIITUS: Vaara näyttää todella olevan tällä kertaa voitettu. Kiitos, Lysimaakos. Ilosanoman toit meille kaikille.--Keisarillinen seurueemme on vapaa lähtemään Roomaan takasin.

AULUS CAECINA: Salli kysyä, jalo caesar, milloin itse aijot Roomaan saapua?

TIITUS: Miksi se sinulle on tarpeen tietää?

AULUS CAECINA: Liian kauan on Rooma ollut ilman johtavaa päätä.-- (Erityisesti Tiitukselle): Miksi viipyisit, caesar, enää tämän sairasvuoteen ääressä, onhan vaara ohitse! Rooma odottaa, himoitsee nähdä jälleen sinun jumalaista olentoasi. Kun isäsi on täällä näkymättömissä, on niinkuin sinä yksin olisit Rooman herra. Tule, caesar, tule!--(Tuttavallisemmin ja hiljemmin): On ilmestynyt uusia tähtiä yölliselle taivaalle.

TIITUS: Ha-ha-ha. Sinä tiedät miltä puolelta ottaa minut, kunnon Aulus. Ei, Aulus, en uskalla vielä jättää vanhusta. Toivon, että yhä johdat senaatin istuntoja.

AULUS CAECINA: Sinun toivosi on meille käsky.

(Poistuu syrjemmäksi).

DOMITIANUS: (Tiitukselle). Minäpä en myöskään lähde täältä. Sinä--sinä --isä aikoo tehdä testamentin--minä tiedän sen--minä näin pergamentinkin hänen vieressänsä. Jos sinä saat yksin tänne jäädä,--

TIITUS: No, no Domitianus.--Sinä menet kauniisti Roomaan, eikö niin? Katsos, kun nyt olemme saaneet niin hyvän sanoman isän terveydestä, voit sinä rakkaan Domitiasi kanssa panna toimeen suuret kestit palatsiumissa. Saatte kutsua sinne ketä tahdotte, saatte voittajat ja tanssijat, ja saatte siellä mielinmäärin leikkiä yksinvaltiaita.

DOMITIANUS: Ole sinä!

TIITUS: Pikku Domitiasi kanssa--mitä?

DOMITIANUS: Olkoon menneeksi, koska isäkin on terveempi. Mutta jos sinä vaan sen testamentin--

TIITUS: Domitianus, Domitianus,--sinustapa minulla on vastus! Kas niin--!

DOMITIANUS: Seurueeni! (Lähtee).

LÄSNÄOLIJAT: Terve, caesar Tiitus! (Lähtevät Domitianuksen jäljestä).

TIITUS: (kveestorille): Mitä vielä?

KVEESTORI: (antaa Tiitukselle pergamentin).

TIITUS: (lukee, antaa pergamentin pois). Kaikki siinä luetellut ovat heitettävät vankilaan.

KVEESTORI: Vankilamme ovat täynnä, caesar.

TIITUS: Siis teloitamme joka ikisen. (Hetken kuluttua): Mitä sanoo Rooman kansa minusta?

KVEESTORI: Pelkäävät sinua. Odottavat sinusta toista Neeroa.

TIITUS: (hymyilee itseksensä). Se on hyvä niin.--Sanoppa sinä, minun herkin tuntosarveni, mitä odottavat patriisit minusta--ne vanhat sukuylimykset kodeissaan, missä ei hovin kulta kimaltele, vaan asuu vanhan Rooman henki hiljaisessa puolipimennossa. Oletko urkkinut, niinkuin olen käskenyt? Sinä vaikenet?

KVEESTORI: En tiedä uskallanko--?

TIITUS: Mitä aijot kertoa minulle--?

KVEESTORI: Eilen eräässä seurassa kuulin todella patriisein sinua arvostelevan.

TIITUS: Sinä luulet kai, että olen hyvinkin utelias, ha, ha.

KVEESTORI: Heillä on kummallinen luulo sinusta. He sanovat, että sinä ainoastaan teeskentelet julmuutta, herättääksesi pelkoa ja nöyryyttä, niinkuin teki suuri Augustus ennen valtaistuimelle nousuansa, mutta--

TIITUS:--mutta?

KVEESTORI: Mutta suuren Augustuksen luonnetta et sentään osaa matkia-- sanovat;--et hallitse tunteitasi--et ole oikea roomalainen--ja olet nousukas.

TIITUS: (on ottanut kovin itseensä). Enkö vieläkään ole kylliksi itseäni sulkenut! (Teeskennellen ylemmyyttä): Ovatko he ehkä nähneet minun itkevän, ha-ha!--Joko minä sanoin sinulle? nuo ovat teloitettavat, jok'ikinen! Saat mennä.

KVEESTORI: (viipyy).

TIITUS: No?

KVEESTORI: Tahtoisin varoittaa sinua, caesar, eräästä vihollisestasi.

TIITUS: Sano.

KVEESTORI: Pidä silmällä Aulus Caecinaa.

TIITUS: Mitä sinä sanot? Hän on parhain ystäväni!

KVEESTORI: Voi olla. Kuitenkin, hän on valmistanut pretoriaaninsa sen varalle että isäsi kuolee. Katso, tässä on jäljennös hänen salaliittoaikeestansa, jonka näin hänen sotamiehillänsä. (Antaa Tiitukselle toisen pergamentin).

TIITUS: (lukee, yhä enemmän kiihtyen; viskaa pergamentin raivokkaasti kveestoria vastaan). Sen sinä olet itse sepittänyt! Sinä--sinä olet hänen kilpailijansa. Te olette molemmat pyrkineet pretoriaanien päälliköksi, ja kadehtineet sitä virkaa minulta. Te myrkytätte koko minun elämäni, te pilaatte juonillanne koko minun onneni, ennenkuin sen olen saavuttanutkaan!

KVEESTORI: (nostaa pergamentin ja lähtee hitaasti).

TIITUS: Tätäkö minä olen tavoitellut. Tähänkö minä hukkaan elämäni!-- Ah, yksi ainoa minut siitä auttaisi,--se ainoa, jota en ole vielä saavuttanut.--»Sinusta tulee suuri hallitsija, Tiitus; sinä olet täyttävä maailman hyvillä töillä»--ha-ha, mikä haihtuva unelma kaukaisesta nuoruudesta!--Niin, jos olisin nuori, ehkä saavuttaisinkin, mutta minä vaan en enää uskalla mitä silloin uskalsin. Enkä tiedä, mistä enää voimaa ottaisin.

LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta, menee lääkepöytänsä luo).

TIITUS: Lysimaakos, eikö--sinun lääketaitosi voisi määrätä aikaa, kuinka kauan vanha isäni vielä kestää näitä kovia taudinkohtauksia?-- Lähimaille--

LYSIMAAKOS: Herra, ei se ole tärkeintä. Tärkeintä on olla erehtymättä itse hoidon tavassa.

TIITUS: Valtakunnan asioille on kuitenkin perin tärkeätä, että punnitset sitä kysymystä.

LYSIMAAKOS: Luvallasi sanoen, herra, minun asiani on vaan katsoa, että ihminen jääpi eloon.

TIITUS: (kiivastuu, mutta hillitsee itsensä).

LYSIMAAKOS: Kaikki on mahdollista. Mahdollista on, että loppu tulee äkkiä--milloin emme odotakaan. Mutta yhtä mahdollista on, että caesar-- hän on nyt seitsemänkymmenen kahden ikäinen--kestää tämän kohtauksen ja elää vielä kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta. Sitä hetkeä ei tiedä yksikään. Se on ja täytyy olla ihmisille salaisuus.

TIITUS: Ainakin lääkäreille.

LYSIMAAKOS: (poistuu sisähuoneeseen).

TIITUS: (puhuu oikeaan sivuhuoneeseen): Berenice! Minä tarvitsen sinua.

BERENICE: (tulee kuulumattomasti, seisoo pari askelta ovelta).

TIITUS: Sinä kuulit mitä Lysimaakos sanoi?

BERENICE: (nyykäyttää päätä).

TIITUS: Siten päivästä päivään, kuusta kuuhun, vuodesta vuoteen. Mitä puuttuu minulta? Hallitsen kaikki virkakunnat, sanelen keisarilliset lausunnot senaatissa, olen ainainen konsuli, olen tribuuni, elinajakseni pontifex, olen pretoriaanein päällikkö,--olen isäni myötähallitsija,--caesar. Ja kuitenkaan en ole saavuttanut sitä, mitä olen tarkoittanut. Kuka tietää kumpi meistä ennen kuolee. Tämä epävarmuus se kalvaa ja kuluttaa minua. Ennen muinoin tein mitä tahdoin, saavutin mitä tahdoin. Nyt ei se ole enää minun vallassani. Olen sitonut itseni.

BERENICE: Se on hyvin totta: sinä olet pysähtynyt. Rohkeutesi on rajansa löytänyt. Sinä et ole enää niin nuori kuin silloin.

TIITUS: Ei, Berenice, intohimoisemmin kuin koskaan palaa mieleni. Tämä epätietoisuus se on vaan mahdoton minulle. En voi elää ilman varmuutta. Tuo Lysimaakos, hän ei voi mitään sanoa. »Se voi tapahtua kohta»--ja sitten taas: »voi elää vaikka kaksikymmentä vuotta.»--Jos ei lääketiede voi minulle vastata, kysyn auguurilta, enteiden lukijalta.

BERENICE: Jos se vaan ei huomiota herättäne. Sanovat: Tiitus on levoton.

TIITUS: Joka taholta minä olen aidattu.--Sinä, Berenice, olet itäisiltä mailta: sano, tunnetko enteitä, joista voi tulevaisuutta arvata?

BERENICE: Ha-ha-ha.

TIITUS: Sinä naurat?

BERENICE: Minusta on aina kummalta tuntunut, että roomalaiset uskovat enteihin. Tiitus, maailman valta on omankäden tuote. Ei kukaan sinua siihen auta, ellet sinä sitä ota!

TIITUS: Kunpa tietäisin, ettei siitä tule minulle rangaistusta taivailta! Hän on isäni.

BERENICE: Paljon on taivaalla keinoja tahtonsa ilmaisemiseksi. Jos se tekee esteitä, mikset käske merkiksi sen ukkosena jyrähtämään. Se enne olisi Caesarille kyllin arvokas.

TIITUS: Nyt on keskipäivä, taivas pilvetön.

BERENICE: (kohauttaen olkapäitänsä): Mitään muuta ennettä en minä tiedä.

LYSIMAAKOS: (vetää syrjälle sisähuoneen oven verhon).

VESPASIANUS: (seisoo Lysimaakoon nojautuneena sisähuoneen pimentoa vasten).

BERENICE: (vetäytyy nopeasti syrjään, menemättä kuitenkaan näkyvistä).

VESPASIANUS: Missä on minun poikani Tiitus?

TIITUS: Isä, isä, älä vaivaa itseäsi. Tässä olen, isä.

VESPASIANUS: Entä poikani Domitianus?

TIITUS: Rauhoittuneina sinun terveydestäsi, isä, äsken kaikki läksivät takasin Roomaan.

VESPASIANUS: Tule tänne, Tiitus. Annas kun tunnustelen sinua. Silmäni eivät näe, mutta hengessä näen sinut elävänä edessäni. Tiitus, Tiitus, sinun puuhiasi tämä on ollut kaikki. Sinä teit minut, yksinkertaisen virkamiehen, keisariksi. Mutta annas kun sanon sinulle, ennenkuin kuolen: liian paljon sinä luulet, liian paljon sinä odotat purppuratoogasta. Ei se ole mitään, ei yhtään mitään. Kaiken aikaa olen tuntenut itseni suureksi narriksi. Ja enin silloin kuin seisoin triumfivaunuissa,--hölmö minä! aamunkoitosta päivänlaskuun seisoin siinä sekä oman että koko maailman ivan esineenä. Narri minä, minulle tapahtui mitä olin ansainnut!

TIITUS: Taudista parantuvanakin olet parantumaton ivassa!

VESPASIANUS: Voi minua! Pahin näytelmä on vielä jäljellä. Kuoltuani te panette toimeen loistavan hautaussaaton ja julistatte minut jumalaksi!

TIITUS: Hiljaa, hiljaa, isä. Orjat voivat kuulla. Jos caesar menee kuolemaa kohden niinkuin tavallinen ihminen, mikä silloin hänet alamaisistansa erottaa? Jumalaksi tulee caesar kuoltuansa.

VESPASIANUS: Jumalaksi, jumalaksi! Ah, Tiitus: kovaa on vanhan soturin, niinkuin minä, jolla on valta maailman yli, kadottaa valta itsensä yli niin, ettei jaksa enää roomalaisen tavoin elämäänsä lopettaa. Kovin jo haluaisin tämän narriuden perinnöksi luovuttaa. Mitä, Tiitus? jätänkö haluttua tavaraa? ha-ha--. Kuitenkin minulla on kaksi poikaa, Hallitkaa yhdessä. Ota hänet vierellesi, Domitianuksen, että hänkin saa vähän maistaa sitä, mitä niin himoitsee. Tiedän, Tiitus, että sinä teet kaikki niinkuin itse tahdot. Minä vaan rukoilen sinua: ota Domitianus mukaan. Kas tähän, tähän olen hallitussuunnitelmani kirjoittanut. (Antaa Tiitukselle pergamentin). Oh voimani, voimani! Liiaksi, liiaksi olen puhunut.--Lysimaakos!

LYSIMAAKOS: Levätä täytyy sinun majesteetti. Kunhan tämä voimainponnistus ei toisi turmiota!

VESPASIANUS: (peräytyy Lysimaakon tukemana verhon taa).

TIITUS: (tulee uhrialttarin luo, hetken mietittyänsä heittää pergamentin tuleen ja jää katsomaan savua, joka menee alas).

BERENICE: Mitä sinä katsot, Tiitus?

TIITUS: Viskasin tuleen nahkapalasen. Ajattelin: jos savu nousee, käy niinkuin minä tahdon,--jos menee alas, käy toisin. Katso, kuinka savu kiiriskelee pitkin maata!

BERENICE: Sinä olet Jerusalemin hävittäjä, Tiitus. Kun piiritit kaupunkia, raivosi siellä hirmuinen rutto. Sinä tulit muurin yli. Tuhansia maamiehiäni upotit verivirtaan. Pyhän temppelin portteihin olivat viimeiset paenneet Jehovan apuun luottaen. Sinä tulit, sinä tulit sinnekin! Jääkylmä hymy huulillasi, sotamiestesi ilkkuessa sinä surmautit ja liekkeihin poltit kaikki: Kokonaisen kansan hävitit maan päältä.--Etpä silloin katsonut minne savu menee.

TIITUS: Enkö olisi saanut tehdä mitä tein?

BERENICE: Sait, Tiitus. Oikein sinä sanoit: sinä saat tehdä mitä tahdot. Mutta siellä oli paljon vanhuksia, Tiitus. Nyt on edessäsi yksi ainoa, joka melkein pyytää sinun apuasi elämästä päästäksensä ja sinä kysyt enteitä ja pelkäät rangaistusta! Minä luulin, Tiitus, että sinä vielä yhä olet sama roomalainen, joka uskot vaan itseesi. Paljon sinä olet heikontunut siitä asti. Älä näytä sitä. Sillä varmaan tahtoo Rooma nähdä roomalaisen herranansa. Ja niitä on Roomassa miehiä--

TIITUS: Berenice!

BERENICE: (nöyränä): Ah! sinä et enää tarvitse minua. (Menee oikealle).

TIITUS: Todella, kun ajattelen,--mikä erotus on vanhuksen ja vanhuksen välillä. Verellä ja miekalla olen avannut tieni, kukistanut jokaisen, joka on ollut minulle esteenä, kirjoittanut satojen kuolemantuomiojen alle, enkä koskaan ole epäillyt, että teen mitä pitää tehdä. Tässä on esteenä vaan minun oma tunteeni: hän on muka isäni. Mitä minun yksityinen tunteeni tässä merkitsee! Ja sitäpaitsi: kerran meidän kumminkin on eroominen. Sinua elämä jo vaivaa, enemmän kuin huvittaa. Suora hyvätyö se olisi sinulle. Ei ole mitään syytä, ei mitään syytä minun viivytellä.--Mutta ah! minä olen voimaton. En voi itse ratkaista. Alanko jo todella vanheta pois elämästä! Ennenkuin olen saavuttanut--! Aah, sydämmeni, sydämmeni!

LYSIMAAKOS: (tulee lääkepöydän luo). Kas tässä, caesar, on kaksi kummaa lääkeainetta, yhtä kirkkaat kumpikin, kuin tavallinen vesi, mutta perin erilaiset vaikutukseltansa: toinen auttaa hitaasti ja varmaan, toinen auttaisi kohta, mutta voi myöskin kohta tappaa.

TIITUS: Etkö uskaltaisi sitä käyttää, Lysimaakos?

LYSIMAAKOS: Ehei, ei, ei. Se olisi ajattelematonta. Se on vaarallinen lääke, caesar, se voi tappaa muutamassa hetkessä. Pannaan pois, pannaan pois. (Panee pois toisen maljoista).

VESPASIANUS: Tuo vettä, Lysimaakos, kurkkuani polttaa, vettä!

LYSIMAAKOS: Jumalat! Se on Caesarin ääni!

TIITUS: Anna tänne!

LYSIMAAKOS: (jättää kädestään maljan Tiitukselle, ja kiiruhtaa itse veden kanssa sisähuoneeseen).

TIITUS: Voiko ennettä olla sen parempaa, kuin mikä nyt tuli käteeni. Ei suinkaan se tuokaan ole mitään myrkkyä! Hän sanoi: se voi auttaa kohta. Taivas ratkaiskoon! (Vaihtaa maljat).

LYSIMAAKOS: Nyt on sopiva aika antaa lääke, ennenkuin sairas jälleen nukkuu. (Ottaa maljan Tiituksen kädestä, menee sisähuoneeseen).

TIITUS: Jyrähdä siis taivas! Caesar odottaa sinun vastaustasi. En kuule mitään, en yhtään mitään. On hiljaista kuin hautakammiossa. Tämä oli viimeinen paha työ minulta. Koko maailman minä täytän hyvillä töillä.

LYSIMAAKOS: Ah, mitä tämä on! (Juoksee ulos, hakee uusia lääkkeitä). Caesar on saanut odottamattoman kohtauksen. Pelkään pahinta! (Takasin sisään). Voi minua! Hän meni tainnuksiin. Tämä on hänen loppunsa. Voi minua, voi minua!

TIITUS: (sisähuoneen ovella): Älä huuda, Lysimaakos, anna rauhaa kuolevalle. Etkö näe, kuinka tuskatta hän kuolee, vanha, väsynyt isä. Taivas itse lopetti hänen elämänsä.

LYSIMAAKOS: Ei hänen vielä olisi kuolla pitänyt. Monta rauhaisaa vuotta toivoin hänen vielä elävän. Voi minua!

TIITUS: (tulee ovelta). Minun hetkeni on tullut. Virtaa entinen veri minussa, nosta minut minun entinen usko itseeni. Pois--pois heikot tunteet! Minä otin, mikä kuului minulle. Nyt minä ratsastan Roomaan. Lysimaakos, nyt ratsastan Roomaan. Kuolonsanoman vien itse perille. Caesarin henkivartijat!

LIKTORIT ja PRETORIAANIT (tulevat).

TIITUS: Tällä hetkellä on caesar Flavius Vespasianus astunut jumalien joukkoon!

LlKTORIT ja PRETORIAANIT: Terve caesar, Tiitus Flavius Vespasianus, Rooman imperaattori!

(Kaksi pretoriaania asettuu miekat paljastettuina sisähuoneen ovelle, yksi kummallekin puolelle).

TIITUS: Roomaan! (Menee).

LIKTORIT ja PRETORIAANIT: (menevät hänen jäljessään). (Jonkun ajan perästä kuuluu etenevä hevosten kavioiden kopse),

LYSIMAAKOS: (tulee valitellen sisähuoneesta).

BERENICE: (tulee oikealta).

LYSIMAAKOS: Voi minua! Vastoin luulojani, vastoin kaikkea varovaisuuttani! Annoin lääkkeistä sen, joka oli vaarattomin. Mutta hän kuoli niinkuin olisin vaarallisimman antanut.--Oo, jumalani, jospa olisinkin erehtynyt! (Menee katsomaan toista maljaa). Mahdotonta! Annoinhan Tiitus Caesarille käteen oikean maljan, mutta tämä näyttää vähän--. Minun täytyy tutkia--käteni vapisevat--

BERENICE: (ottaa maljan Lysimaakon kädestä ja viskaa pois). Joutavia!

LYSIMAAKOS: Voi minkäs teit! Nyt en koskaan saa tietää olinko erehtynyt.

BERENICE: Turhaan voivottelet, Lysimaakos. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Ei ole sinun työsi loppunut. Valvo Tiituksen elämätä yhtä hyvin kuin olet Vespasianuksen valvonut.

LYSIMAAKOS: Mitä muuta orjan olisi tekeminen. Ei, sanoin väärin: kaikki voimani, kaiken kykyni panen herrani elämän palvelemiseen. Muu ei kuulu minuun. Olenhan Tiitusta lapsesta asti seurannut ja hoitanut. (Ajatuksissaan). Luulen kuitenkin, että hän tarvitsee vallan erikoisia lääkkeitä--vallan erikoisia.

BERENICE: Kuuletko kavioin kopsetta? Nyt on Jerusalemin hävittäjä Rooman yksinvaltias.--Uskotko sinä, Lysimaakos, koston jumalaan?

LYSIMAAKOS: (pudistaa päätänsä).

BERENICE: He hajoittivat Judean kansan ja hävittivät pyhän kaupungin, mutta juutalainen vallitsee kuitenkin maailman valtijasta ja kaikki on kohta minun kädessäni.

LYSIMAAKOS: Kaikki, ainoastaan ei kosto.

BERENICE: (leikkien rannerenkaansa kanssa). Kuinka tahdonkin.

LYSIMAAKOS: Ei ole koston jumalaa. On ainoastaan niittäjä, joka korjaa eloa maailman pellosta. Missä kypsyy hedelmä, siellä se korjataan.

BERENICE: Ha-ha--, oliko se sinun niittäjäsi, joka äsken Vespasianuksen korjasi!

LYSIMAAKOS: Oli, ruhtinatar.

BERENICE: (nauraen:) Sinä et ole vaarallinen, Lysimaakos,--et todellakaan!

(Esirippu).

KOLMAS NÄYTÖS

Huone Rooman palatsiumissa. Taka-alan muodostavat korkeat portaat pylväsriveineen. Portaiden keskikohdalla, niiden kummallakin puolen on verhoilla peitetyt syrjäovet. Etuala on keisarillinen atrium, josta myös johtavat ovet kummallekin puolen.

DOMITIANUS ja DOMITIA vasemmalla, muihin läsnäoleviin nähden hallitsevassa asemassa, loikovat ruokien ja juomien ääressä. AULUS CAECINA, lähinnä heitä. Toisella puolella lähinnä FILOSOOFI. Sitten HOVIRUNOILIJA ja muita pitoihin käsketyitä, RITAREJA, SENAATTOREJA, NAISIA, jotka osaksi ovat nousseet paikoiltansa ja liikkuvat vapaasti. Pidot ovat pitkälle ehtineet. Kaikki ovat sekä käytöksessään että puheissaan vapaat. Soitto kuuluu toisinaan. Keisarilliset orjat suorittavat palvelusta.

DOMITIANUS: No, runoilija, annas äänesi kuulua.

DOMITIA: Hiljaa sitrat! Nyt soitetaan säkkiin ha-ha-ha!

RUNOILIJA: Olen valmistanut sinun kunniaksesi pitkän heksameeterin.

DOMITIANUS: Vai valmistanut!

DOMITIA: Valmistamatta saat piipertää määräyksemme mukaan. Antakaa hänelle viinimarjan mehua!

AULUS CAECINA: Ahaa, nyt pannaan runoniekka koetukselle.

RUNOILIJA: Odotan määräystäsi, caesar.

DOMITIANUS: Laulappas julki minulle mimmoisen soisit keisarin olevan. No, Muusat hoi! Sitrat, auttakaa häntä.

LÄSNÄOLIJAT: Kuulkaa, kuulkaa! (Huomio kääntyy joka taholta runoilijaan).

RUNOILIJA: Sinunlaisesi soisin hänen olevan, ihanan katsoa kuin on merentakaa nouseva päivä, vapaan ja onnellisen kuin jumalat!

VIERAAT: (hyväksyvästi): Hyvä, hyvä!

TIITUS: (saapuu puolijuoksussa portaiden ylimmille astuimille, pysähtyy äkkiä, kuuntelee runoilijan sanoja, ilmaisematta tuloansa. Sitten kätkeytyy oikealla olevan verhon taa).

RUNOILIJA: Katso, suuri orjalauma, jota sanotaan Roomaksi, on sinun synnyttäjäsi. Katso, tuntien kahleita me tahdoimme nähdä yhden kahleettoman, yhden tahdoimme nähdä yli-ihmisen, jota ei sido säännöt, ei pykälät, ei filosoofein määräykset. Yhden tahdoimme nähdä vapaan, rikkauden ja onnen ympäröimän, jolle ei ole rajoja pantu, joka tekee mitä tahtoo, jolta ei puutu mikään,--ja semmoiseksi synnytimme sinut, sinä jumalainen, kuolematon caesar!

LÄSNÄOLIJAT: (paukuttavat käsiänsä).

DOMITIANUS: Mainiosti puhuttu. Julistan sinut hovirunoilijakseni, kun tulen Caesariksi. Syöttäkää ja juottakaa häntä.

AULUS CAECINA: Mitä sanoo meidän filosoofimme tähän? Runoilija taisi antaa pienen letkauksen teikäläisille.

FILOSOOFI: Vapaudesta sanansa puhuivat, suustansa löyhkäsi orjan henki. Mutta meitä filosoofeja huvittaa aina vastakohdat. Niinpä tiedän minä toisen opin, joka myöskin rehoittaa tulevassa valtakunnassasi, caesar, --ja, kuten äärimmäisyydet aina, on yhtä hullunkurinen.

DOMITIA: Puhu sinä vuorostasi.

FILOSOOFI: Nuo kristityt, joita Neero sirkuksessa pedoilla raatelutti ja rovioilla poltti, ne opettavat, ettei keisari ensinkään voi olla onnellinen.

DOMITIANUS: Kuka olisi onnellisempi keisaria?

FILOSOOFI: Se, joka ei huoli vallasta eikä rikkaudesta, sanovat he.

AULUS CAECINA: Joitako pedot raatelevat? ha-ha.

LÄSNÄOLIJAT: Ja joita rovioilla poltetaan? ha-ha-ha.

DOMITIANUS: Vieläkö kristityitä on meidän valtakunnassamme, Aulus?

AULUS CAECINA: Lienee yksi ja toinen Neeron vainoista säilynyt.

DOMITIANUS: Kun tulen Caesariksi poltan viimeisetkin heistä.

LÄSNÄOLIJAT: (paukuttavat käsiänsä Domitianukselle).

LYSIMAAKOS: (tulee, katsoo ympärilleen, lähestyy Aulus Caecinaa ja kuiskaa tämän korvaan).

AULUS CAECINA: (kavahtaa pystyyn, kuiskuttaa kiihkeästi Lysimaakon kanssa).

DOMITIA: Soittoa, soittoa enemmän! Ja missä tanssijat?-- (Domitianukselle, huomattuaan Lysimaakon): Domitianus, katso!--mitä puhuu hän Aulukselle?

AULUS CAECINA: (Lysimaakolle) Apollon kautta, älä hiisku sanaakaan, ennenkuin luvan annan.

DOMITIANUS: (kavahtaa pystyyn, lähestyy Aulus Caecinaa). Mitä on tapahtunut?

LÄSNÄOLIJAT: (hämmästyksissään): Lysimaakos täällä!

AULUS CAECINA: Odottamaton taudinkohtaus.--Vespasianus on kuollut!

DOMITIANUS: Jumalat!

DOMITIA: Missä on Tiitus?

LÄSNÄOLIJAT: (paitsi Aulus Caecina ja Lysimaakos) Missä on Tiitus? (Hajoovat kiihkeinä vasemmalle ja oikealle).

LYSIMAAKOS: (poistuu tuskaillen oikealle).

DOMITIANUS: Testamentti, Aulus!

DOMITIA: Tiitus? missä Tiitus on?!

AULUS CAECINA: Hiljaa! Lysimaakos sanoo, että Tiitus ratsasti Roomaan ennen häntä.

DOMITIANUS: Aulus--aavistus välähti minussa--! Tasavaltalaiset!

AULUS CAECINA: Tiitus on murhattu!

DOMITIA: (huutaa) Domitianus! Nyt meidän hetkemme on tullut! Oo, kun ei sitä meiltä vaan kukaan ottaisi!

DOMITIANUS: Aulus auttaa meitä. Oo, Domitia, Domitia!

AULUS CAECINA: Ei ole hyvä, että Rooma liian aikaisin saa tietää mitä me tiedämme. Domitia, hae Lysimaakos, tuki hänen suunsa.

DOMITIA: (juoksee vasemmalle).

AULUS CAECINA: Berenice on tulossa. On mahdollista, että testamentti on hänen hallussaan. Sinun täytyy ensimäiseksi häntä tavata.

DOMITIANUS: (hätääntyneenä) Missä on Berenice?

AULUS CAECINA: Tuonne päin.

DOMITIANUS: (juoksee vasemmalle).

AULUS CAECINA: Nyt, Aulus, viisaasti ja rohkeasti! (menee vasemmalle). Orjat: (juoksevat kokoon eri haaroilta).

ENSIMÄINEN ORJA: Minä kuulin prefektin sanovan: Tiitus on murhattu!

MUUT ORJAT: (huutavat hämmästyksestä).

TOINEN ORJA: Ja he kielsivät ilmoittamasta.

KOLMAS ORJA: Pitääköhän sitä uskoa?

NELJÄS ORJA: Pahako se olisi!

VIIDES ORJA: Suurin onni, suurin onni se olisi. Sh!

ENSIMÄINEN ORJA: Sh, sh,--Rooman orjain ilo se olisi.

TOINEN ORJA: Katsokaa, tuolla tulee Lysimaakos itkien.

LYSIMAAKOS: Ah, eikö vieläkään! Jumalani, jumalani! Hän on murhattu! (Itkee valitellen).

ENSIMÄINEN ORJA: Lysimaakos, tahtoisitko, että hän tulisi? Etkö sinä orja olekaan?

KOLMAS ORJA: Rooma riemuitsee, jos se on Tiituksesta päässyt.

NELJÄS ORJA: Mutta henkilääkäri huokaa.

LYSIMAAKOS: Pienestä lapsesta, pienestä lapsesta olen häntä hoitanut, monista taudeista olen parantanut. Rakas on minulle hänen elämänsä. (Menee valitellen).

KOLMAS ORJA: Tuo on ainoa koko Roomassa.

ENSIMÄINEN ORJA: Koko valtakunnassa, Espanjasta hamaan Eufratiin käy kevennyksen huokaus.

KOLMAS ORJA: Prefekti!

TOINEN ORJA: Berenice!

KAIKKI ORJAT: (juoksevat hajalle).

AULUS CAECINA ja BERENICE: (tapaavat toisensa).

BERENICE: (kiihoittuneena) Aulus, mitä kuulen!

AULUS CAECINA: Niin se on. Urkkijaini kautta on minulla tiedossa, että tasavaltalaiset väijyivät häntä.

BERENICE: Taivaan vallat! Hän on murhattu!

AULUS CAECINA: Se on Cassion veljesten työ.

BERENICE: Aulus. kohta koko Rooma sen tietää.

AULUS CAECINA: Kohta on myrsky irti.

BERENICE: (pää pystyssä) Kuka on hänen seuraajansa Aulus?

AULUS CAECINA: Berenice! Yksi seikka on tällä hetkellä sinulle yhtä tärkeä kuin minulle: Domitianus on syrjäytettävä!

BERENICE: Niin pitkälle käyvät tiemme yhteen, Aulus.

AULUS CAECINA: Niinkö pitkälle vaan? Eikö pitemmälle? Berenice? Ihana Berenice!

BERENICE: Minä olen sen, jonka on Rooman valtakunta.

AULUS CAECINA: (ylpeästi) Silloin olet minun, sillä minun ovat pretoriaanit.

BERENICE: (säpsähtää, sitten liehakoiden): Aulus, sinä et ole niinkuin heikko ja itkuun valmis Tiitus. Sinulla on usko omaan itseesi.

AULUS CAECINA: Se usko on roomalaisen usko, ja sen ympärillä kiertyy maailman suuret valtatapaukset niinkuin oman akselinsa ympärillä.

BERENICE: Sinä kelpaat Caesariksi, Aulus.