Part 1
ORAITA
Kirj.
HILJA HAAHTI
Helsingissä, G. W. Edlund, 1895.
SISÄLLYS:
Oraita.
I. Isänmaa ja luonto.
Työhön. Kun päivä paistaa. Virran rannalla. Luonnon huokaus. Luonnon ääniä. Tähdelle. Aalto. Erkon "Ainoa" katsellessa. Suomen kannel. Luonnon tenhossa. Uutta intoa.
II. Mietteitä ja tunnelmia.
Viivy, aika! Rauha jos ois! Etsiessä. Lukukiireessä keväällä. Syksyn tunteita. Jesuksen hartioilla. Myötäkäymisessä. Muutettua. Lapsuudenrunojani katsellessa. Laineilla.
III. Elämästä.
Aatto-iltana. Orpo. Myllärin tyttö. Yöllä. Ellin syksymuistelma. On penni vaan. Mieron tiellä. Kesä-ilta. Saaristolaispoika sisämaassa. Tyttökoululaitoksen 50:ntenä vuosipäivänä.
IV. Muistoja ja tervehdyksiä.
Äidilleni. Pyhäkköni. Eräälle morsiusparille. Jatko-opiston johtajan syntymäpäivänä. Tovereista erotessa. Lasten kiitos Sakari Topeliukselle. Soiton-opettajattareni muistoksi. Inkeri.
Oraita.
Kevät herttainen heräsi, Päivä kulta kuumotteli, Paistoi nurmen nukkapäälle, Puki puut, kukitti kummut; Vainiollekin väritti, Paahti pellon penkerille, Hyväeli kyistä maata, Kirren kilvalla sulatti. Nosti notkosta orahan. Maasta heinän hentokaisen, Lämpimässä läikkymähän, Tuulosessa tuutimahan, Karttumahan, kasvamahan Ihmis-ilmojen iloksi.
Mikä on oras vihanta? Kevähän tuleva toivo, Aamun koittavan kysymys, Vielä vailla vastausta.
Mitä tuosta on tuleva, Mitä kerran kehkiävä?
* * *
Luoja siemenen sirotti, Kevättouon toimitteli Syvälle sydämeheni. Tuli suudelma sätehen, Valo aamun armahaisen, Kuului kutsu kukkasien, Lehdon lintujen liverrys. Nuoruuden ihana aika, Kevät herttainen heräsi, Siemen pääsi silmikolle, Nousi ilmoille orahat.
Kainona oras kohosi, Arastellen, angervoinen, Vähyyttänsä värjyellen, Pienoisuuttansa peläten.
Oliko varaista varsin, Ani aikaista yletä? Ehtikö kehitä kyllin Siemen pieni piilosalla? Tokko luonto hetken tiesi, Arvasi ajan sopivan?
Mitä tuosta on tuleva, Mitä kerran kehkiävä?
Voipi vinheä vihuri, Tuima tuuli tuiverrella, Nuoren ruohon ruhjoella, Kaikki sotkea sorahan. Voi vilu vihannan viedä, Hallan henki hyydytellä, Elpyvän elon tuhota. Vaan voipa kevähän kylvö Kaunihistikin kehitä, Oras nousta notkutella, Saada suotuista sadetta, Vahvistua, vehmastua, Valeta valossa päivän, Kypsyä elon-ajaksi.
Ylähäll' on kaiken kasvu, Luojalta orahan onni.
Anna, armias Jumala, Oljelle orahan nousta, Tulla täydelle tähälle, Heiluville helpehille! Anna nousta Sun nimessäs, Kunniaksesi kohota, Kansalleni kauneheksi, Iloksi ihanan maani!
Helsingissä Elok. 1895.
I.
Isänmaa ja luonto.
Työhön!
Kas, tässä on sun maasi: Nuo välkkyväiset veet, Nuo saaret, salmet, lehdot Ja vuorten harjanteet. Oi, kuinka on se kaunis -- Mut köyhä, pienoinen; Ja siksi, Suomen lapsi, Sä käyös toimehen!
Ei joutilaana joudu Sun kansas seisomaan. Vain ahkeralla työllä Se saapi tarpeitaan. Se kuokkinensa raataa, Se kuivaa soiset maat, Ja heelminä sen työstä On pellot viljakkaat.
Myös hengen vainioilla On työtä uutteraa; Se työ on suuri, kallis, Se mielet innostaa. Jo lempi kansallamme Saa koulut nousemaan, Ja kerran meidän kieli Soi kautta Suomenmaan
Oi kuule, kaunis maasi Myös sulle kuiskailee, Sen järven laine laulaa, Sen hongat humisee: "Sun kaikki toimes, työsi, Ne saakoon synnyinmaa, Niin lempes, Suomen lapsi, Sen rikkahaksi saa!"
1892.
Kun päivä paistaa.
Päivyt, paistaos hellien Pohjan kylmälle hangellen! Kukat vielä on uinumassa, Aalto jäisessä vankilassa; Vaan sun lämpöinen sätehes Mulle kertovi terveises: Kohta poissa on nietos, jää, Kohta koittavi kevätsää.
Päivyt, paistaos hellien, Paista Suomeni korpehen! Miss' on puute ja murhe musta, Sinne saattaos lohdutusta! Kerro lämpimin sätehin: Päättyy huolien talvikin. Toivo, Luojahan luota vaan, Kevät koittavi aikanaan!
1893.
Virran rannalla.
Virta se vierii, vierii, Aalto se rientää, rientää, Koskaan ei tule uudestaan. Toinen toistansa seuraa, Jälkeä ei jää yhtään, Kauvas, kauvas ne kulkevat vaan.
Vuodet ne vierii, vierii, Aika se rientää, rientää, Koskaan ei tule uudestaan. Mutta se jälkiä jättää: Hetkisen työkin on siemen -- Taivahan siemen kun oisi se vaan!
15/8 1895.
Luonnon huokaus.
Rom. 8: 19-23.
-- Miks, päivyt, kasvosi kätket, Miks piilout pilvien taa? "Ah, aina en katsoa jaksa, Miten syntinen, kurja on maa."
Miks, pilveni, noin olet tumma, Miks vuodatat kyyneliä? "Mun murhe on mustaksi tehnyt: Maan syntejä itken mä."
Miks, välkkyvä aaltonen armas, Suruvirsiä veisaat noin? "Kun on turmeltu Luojan luonto, Miten riemua laulaa voin?"
Ja tuulen henkäys hiljaa Yli lehtojen huoahtaa: "Oi milloin, milloin, milloin Uus luodaan taivas ja maa?"
Kesän kaunis, kukkiva luonto, Käsitän sinun kaihosi nyt! Sama huokaus, onhan se myöskin Alun rintani täyttänyt:
Oi, milloin poistuvi synti, Lumipuhtaaks syömmeni saa? Oi, milloin luonnon on juhla, Ja riemua veisaa maa?
24/6 1894.
Luonnon ääniä.
Luonnossa lukuisat äänet, Kielet kuiskivi tuhannet, Kunhan on taitoa tajuta, Tarkka korva kuulostella.
Vaan eipä valitut luonnon, Nuo sen ystävät ylimmät, Joille se sadut saneli, Kaikki sointi soittimensa, Konsana samalla lailla Luonnon ääniä älyä, Kuule honkien humua, Lahden vetten lauleloita. Kullakin on kantelonsa Povehen omahan pantu, Sydänjuurihin syvetty. Siellä se hiljan haastelevi Kertokaikuja kajaten, Viritellen vastasoinnut Lauluille lavean luonnon, Suuren soittelon sanoille.
Paljon mullekin puhuvi, Monet virret vierittävi Luonto, ystävä ylevä. Joka laine loiskuttavi, Kuiskivi jokainen kuusi, Kukat kertovat kedolla, Puissa lintuset puhuvat Kotimaani kauneutta, Suloa ihanan Suomen, Jonka on aarre ainokainen Poikiensa ponnistukset, Työ tytärten tarmokasten, Lempi lastensa omien.
Silloin ma yletä soisin Isänmaalleni iloksi, Hyödyksi kotoisen kansan. Soisin korsia ko'ota, Käsin kaksin kanniskella Kevättoivon toimintahan, Suomeni sivistystyöhön.
Taasen toisia tarinoi Tähtivyö värehtiväinen, Hohtoinen hopeapilvi, Päivä maillehen menevä: Kertovat isänkodista Kaukaisesta, kaunihista, Tuolla pilvien takana. Silloin siirtyy sieluhuni Päilyvä pisara pieni Sädevirtojen valosta, Kirkkauden kartanosta. Sinne tahtoisin samota, Sinne tieni tähtäellä, Siellä ainian asua.
Pysy puhtoinen pisara, Säily, säily sielussani, Kuni helmi heinikossa, Kaste kukkasen kuvussa! Pois, pois tuhoisat tuulet, Vaiti, valtavat vihurit! Oi, kun saisin suojatuksi Helmeni häviämästä!
Vielä on virsiä varalla, Luonnolla lukuisat laulut. Toiset kuulen korvillani, Osan tunteella omistan.
Yhtä vaan ei luonto lausu, Yhtä ei säveltä soita: Ei minulle, niinkuin muille, Kerro lemmestä kevähän, Lemmen tenhotuntehista, Lemmen utu-unelmista, Haavehista armahista Nuoren, sykkivän sydämen. Kuni tuuli lehdikossa Kahlehitta karkeloipi, Aalto aavalla merellä Vierivi vapaudessa, Niin ompi vapaana vallan Sydän raitis rinnassani; Ei se suostu solmukkoihin Eikä pauloihin paneu.
Mutta on yksi luonnon laulu, Jot' en konsana käsitä. Kun ma istun illan suussa, Yksin istun ja uneksin, Silloin sen sävelen kuulen, Sekä kuulen että tunnen, Tunnen syömmeeni sulavan. Vieno se väreeltä ompi, Sulosointuina, sanaton, Sävel kaihon, sävel onnen, Tuttu sekä tuntematon...
Niin, ken ne käsitti kaikki, Kuka taisi ne tajuta, Tuhannet eri tarinat, Laulelot lavean luonnon!
Heinäk. 1895.
Tähdelle.
Terve, tähtönen taivahalla! Tässä katson ja mietin taas. En mä ymmärrä kirkkauttas, En sun ihmeistä tuikintaas.
Kerro, kätketkö maailmoita, Ihmishenkiä sadottain? Tokko sielläkin sydän sykkii, Kuni tässä mun rinnassain?
Vaiko lienet sä isän silmä, Taikka siskoni pienoisen? Aina sieltäkö illan tullen Tänne luovat he katsehen?
Tahi lienetkö lyhty pieni, Jolle loistehen Luoja suo, Jotta viittaisit ihmislasta Ijankaikkisen valon luo?
Miksi, aina kun mulle loistat, Käypi lämpimäks sydämein? Oi, en ymmärrä tuikekieltäs, En sun loistoas, tähtösein.
13/9 1895.
Aalto.
-- Aaltoni, minnekkä matkasi vie? Minne on päättyvä kuohujen tie? Määrää vaillako retkesi lie Myrskyissä merellä?
"Lapseni, rantahan kukkaisaan, Sinnepä matkani kulkevi vaan; Siellä mä kerran rauhaa saan Myrskyistä merellä."
-- Helmaan valkaman rauhaisan, Sinne mä myöskin kiiruhdan: Turvaan, riemuhun taivahan Myrskyistä merellä.
1888.
Erkon "Ainoa" katsellessa.
Kaikki paikat on täytetyt; Tässä vuottaen istun nyt. Himmeäksi jo liekit saapi, Verho poimuille kohoaapi. Näen Ainon ja immet muut, Urhot uhkeat, partasuut; Mutta muutakin paljon vielä Haaveilussani näen siellä.
Kuulen lainehen loiskivan, Kuulen kuusien huminan. Käki kukkuvi kuusistossa, Alli soutavi aallokossa. Näen kalliot, korpimaat, Näen lehdikot varjokkaat, Tunnen tuoksua tuhansista Kevättuomista kukkivista.
Kevät tenhovi... Kokonaan joudun uutehen maailmaan: Näen haltijat kukkasissa, Puiden oksissa huojuvissa, Sinipiikaset salolla, Veessä Vellamon neitoja, Päivän impyet hohtavilla Rusopilvien reunamilla.
Näen, kansani kallehin, Kevätpäivinäs sinutkin; Lapsi-aikasi lauleloita Kuulen vienoja, ihanoita. Nautin soidessa kantelon... Vaan se lyhkäinen hetki on. Aatos lentävi, haave haihtuu, Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.
Suomen kohtalot muinaiset Mulle kertovi sävelet... Nyt ne kuuluvat sekavilta, Tuskaisilta ja vierahilta; Sitte syttyvät toivomaan Tahi tyyntyvät uudestaan Tahi vaihtuvat uljahiksi Taiston pauhinasäveliksi.
Sitte kauvan on rauhaisaa, Tyyntä, kirkasta, ihanaa. Vaan nyt -- vierasta ääntä kuulen, Kuten irjua itätuulen. Kuten lehtinen värähtää, Kun on raivossa myrskysää, Niinpä laulutkin värjyvissä Soivat huolien sävelissä.
Herra, suojele Suomeain, Poista huolet mun kansaltain! Suo sen laulella riemumielin, Soida kantelon sointukielin! Ja sen tiedän, se soida saa, Päivä taivahan kirkastaa, Viel' ei ruostua kielet saata, Suomen kantelon soitto laata!
Nytkö verho jo lasketaan! Mitä "Ainosta" muistankaan? Kaiken iltaahan istun tässä Suomen' vaiheita miettimässä. Eipä hukkahan kokonaan Mennyt iltani kumminkaan: Väinön kantelon helkkyessä Elpyi toivehet sydämessä.
1893.
Suomen kannel.
"Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu."
Kanteletar.
Miks oli muinen Suomen soitto, Kaunis kantelo Kalevan Tehty suurista suruista, Murehista muovaeltu?
Siks oli muinen Suomen soitto, Kaunis kantelo Kalevan Tehty suurista suruista, Murehista muovaeltu, Itse tuota tietämättä Kansamme kun kaipaeli, Hartahimmasti halusi Elon pulmat purkaella, Solmut solkkuiset avata, Tajuta totuuden tietä; Kun oli sille saapumatta Valo lemmen lähtehestä, Tieto taivahan tuvilta, Kaikki kallihit hedelmät, Luojan lämmön kypsyttämät.
Soitti Suometar suruja, Haasti mielihaikeoita, Kunnes huomen jo hämärsi, Kunnes koitti kirkas päivä. Jo oli aika soiton soida, Kantelon kajahuella Lauluja ilon ihanan, Riemun runsahan runoja.
Soiko nyt iloa soitto, Kannel riemua remuvi?
Eipä soi iloa soitto, Kannel riemua remahda, Yhä huolta haastelevi, Yhä kaihoja kajavi.
Miks on soitto Suomenniemen, Kaunis kantelo Kalevan Vieläkin suruista tehty, Murehista muovaeltu?
Eikö itkisi emonen, Kaihomielin kaikertaisi, Laps kun palkitsi pahasti Rakkauden runsahimman, Unohti oman kotinsa, Äidin armahan asunnon, Äidinkielen, äidinmielen?
-- Monihan poika Pohjolamme, Tytär Suomemme suloisen, Täten äitinsä unohti, Hylkäsi oman emonsa. Siks on soitto Suomenniemen, Kaunis kantelo Kalevan Vieläkin suruista tehty, Murehista muovaeltu.
12/10 1895.
Luonnon tenhossa.
Olin innolla työtäni tehnyt, Ja tutkinnot päättänyt, Ja luonnon helmahan maalle Kesän tultua riensin nyt.
Oi kuink' oli taivas kirkas, Ja tuoksuvat lehdikot, Ja kuinka riemua täynnä Soi lintujen laulelot!
Siell' laineilla Pohjanlahden Mä soljuilin venhossain, Tai metsän varjossa istuin Ja laulelin onnestain.
Ei ollut huolia mulla, Vapautta mä nautin vaan, Ja luonto kuiski ja kertoi, Mun tenhosi taiallaan.
Kuin siivin aikani lensi, Ja syksy se joutui niin; Ja kaupungissa mä ryhdyin Taas kirjoihin rakkaisiin.
Mut rakkaisiinko? En tiedä... Nyt mielikö muuttunut lie? Miks sitte en työtäni tarkkaa, Miks aatos kauvaksi vie?
Näen kaikki, kaikki ne taasen, Nuo nurmet ja lehtevät puut, Ja lainehet Pohjanlahden Ja menneet riemuni muut.
Mä istun, istun ja katson Pois pilvihin siintäviin, Ja säännöt ja taivutuskaavat Ne häipyvät haaveisiin...
1/9 1895.
Uutta intoa.
Pois haaveilut! Ei velttoutta luonto neuvonut. Se kertoi armautta synnyinmaan, Kehoitti sille kaikki uhraamaan. Ei riitä tunnetulva kuohuinen: Vie tosi lempi tosi toimehen.
Mun maani, oi! Se onnekas, ken työtäs tehdä voi! Sun eestäs ennen vuoti hurmevuo, Nyt rauhan työ sun vastaisuutes luo. Ja kaikki lapses siihen tarvitaan, Ei jouda veltoks jäädä ainutkaan.
Siis toimintaan! Mä myöskin olen lapsi Suomenmaan. Jos työni oiskin halvin, pienoisin, On Suomelle se tehty kumminkin. Ja silloin voin sen tehdä riemuiten: Se ottaos, oi maani armainen!
Syysk. 1895.
II.
Mietteitä ja Tunnelmia.
Viivy, aika!
Oi miksikä riennät, aika, Kuin lentävä lehtinen pois? Ei vielä -- viipyös, viivy, En kiirehtää sinun sois!
Oi, kuinka on maailma kaunis, Niin laaja ja lämpöinen, ja kuinka ma paljon toivon Ja nautin ja riemuitsen!
Sä viivy, viipyös, aika, Kuvat kirkkahat, viipykää! Pian ehkä on maailma kylmä, Ja toivehet hautaa jää.
Ja vaikkapa ainian säilyis Se lämminnä syömmellein, Oi, sittekin viipyös, aika, Oi, viipyös, nuoruutein!
On pohjaton tiedon lähde, Opin aika nyt parhaillaan, Ja mä ehtinyt viel' olen tuskin Pisaraisia ammentamaan.
Niin paljon mä oppia soisin Elon taitoja parhaita: Ilomielistä kieltäymistä Ja rakkautt' altista.
Sovittaakin paljon mä soisin Ja paljon pyyhkiä pois; Ja paljon mä kaipaan uutta, Joka uudeks mieleni lois.
Siis miksikä riennät, aika, Kuin lentävät lehdet nuo? Ei vielä -- viipyös, viivy, Nuoruutta mun nauttia suo!
Rauha jos ois! Eikö mun rintani tyyntyä vois, Kaiho ja kaipaus haihtua pois? Aatokset lentävät selvittämättä -- Rauha jos ois!
Riehuva tuulikin nukkua saa, Vaahtova aaltonen uinahtaa, Vaan minä kaipaan taukoamatta, Rauhaa en saa.
1890.
Etsiessä.
Vesi kirkas läikkyvän lähtehen, Lumi puhdas, pehmeä, valkoinen, Jos puhtaaks pestä mun voisit! Oi tähtönen tyynesti tuikkaava, Oi ilta, sä viileä, rauhaisa, Jos mullekin rauhasi soisit!
Mut täynnään syntiä, saastaa vain Sydän rauhaton sykkivi rinnassain, Niin polttava, kaihoavainen. Yks ainoa puhtaaks pestä mun voi: Rakas Jesus, mi henkensä tähteni soi Hänet jospa ma löytäisin vainen!
1893.
Lnkukiireessä keväällä.
"Oi kuuntele, peipponen laulaa, Kevätkulta jo saapunut on!" -- En jouda, on läksyni pitkä, Pian täytyvi tutkintohon.
"Kai vuokot jo metsässä kukkii; Tule, poimimme hetkisen vaan!" -- Vie herttainen tervehdys niille, Kesän tultua poimia saan.
"Runotarkin lehdossa leijaa, Hänet tuulonen luoksesi tois!" -- Oi, kirjojen tähden hän multa Kiels' aikaa lempensä pois...
12/4 1894.
Syksyn tunteita.
Kellastuu, kellastuu Nurmikko ja vehmas puu; Syksyn merkki otsallansa Myös on luonto muu.
Kalveten kukkanen Nukahtaapi nurmellen. Kaukomaille liiteleepi Muuttolintunen.
Vuorella istun ma, Katson iltaseutua. Alullakin on rinta täynnä Syksyn tunnetta.
Toivoen, kaivaten Sykähtääpi sydämen'. Siell' on kaiho, siellä onni Kesän lyhyen.
-- Kukkanen, kukkanen, Nuku nuorna nurmellen! Koska lie jo munkin vuoro Tulla vierehen?
1894.
Jesuksen hartioilla.
En tahdo surra, Herra, Sä kannat huoleni; Ne kaikki, suuret, pienet, On hartioillasi. Oi, veithän Golgathalle Sä taakan raskaimman Nyt enkö sitte uskois Sun näitä kantavan!
Ja kun mä kaikki heitin Sun hartioillesi, Niin turvallist' on olla, Ja tyyni mieleni. Jos vaikka kuinka käypi, Sen tiedän ainiaan: Kun Sulle uskon tieni, On kaikki hyvin vaan.
1893.
Myötäkäymisessä.
Jesus, rakas Herra Jesus, Kuinka Sua kiittäisin? Oi, niin paljon mulle annoit, Yli kaiken toivonkin! "Koko tien" Sä kanssan' kuljit, Kädestäni taluttain, Voiman, armon, siunauksen, Kaikki yksin Sulta sain.
"Kelle annettu on paljon, Siltä paljon vaaditaan." Herra, Herra, mitä vaadit, Mitä multa tahdotkaan? Kuinka saan sen täytetyksi? Herra, kuinka kannatan Suuren edesvastauksen, Jonka tunnen painavan?
"Nosta silmäs korkealle, Katso, kuka kaikki loi! Häll' on kaikki voima, valta, Heikot vahvistaa Hän voi. Ei se uuvu, ei se näänny, Joka Häntä odottaa; Kotkan siivet, uudet voimat Herraltaan hän aina saa."
Niin, oi Herra, sen mä uskon, Heitän huolet mielestäin. Taaskin tartu käteheni, Taaskin kulje vieressäin! Turvallisna, onnellisna Silloin riemuitsen mä näin: "Tähän asti autit, Herra, Autat kyllä eeskinpäin!"
1895.
Muutettua.
Mä muuttolintujen saapuissa Pois muutin syntymäseudulta.
Jätin pienen kaupungin puistoineen Ja leikkipaikkani muistoineen.
Jätin ystävät, tuttavat lapsuutein, Luo vierasten pois lähteäksein.
Koti, miss' olin vuosia viettänyt, Mun uutehen piti vaihtaa nyt.
Oi lapsuus-aikaa ja onnea sen! Oi riemuja ensi nuoruuden!
Jätin kaikki -- ja tokkohan voisinkaan Sen vertoja saada konsanaan?
Ja kauvan, kauvan mä yksinäin Siin' istuin illalla mietteissäin...
* * *
Pois mennessä muuttolintujen Mä saavuin kotiini uutehen.
Ja siell' oli lämmintä, armasta, Kuin ennen syntymäpaikassa.
Olin seudut tuttavat jättänyt, Mut uusihin jälleen kiinnyin nyt.
Sydän nuori sykkäili rinnassain: Pian uuden ystäväpiirin sain.
Mä ryhdyin toimehen mieluisaan: Taas silmäni onnesta loistivat vaan.
Mut sitte mä joskus yksinäin Taas istuin illalla mietteissäin.
Ja huomaamattani, hiljaa vaan Mä vaivuin muistojen maailmaan.
Oi lapsuus-aikaa ja onnea sen! Oi riemuja ensi nuoruuden!
Ja mä mietin, tokkohan voisinkaan Sen vertoja saada konsanaan...
1893.
Lapsuudenrunojani katsellessa.
Pikku runovihkonen, Tuonne nyt sun heitän, Laatikkoni pohjallen Papereihin peitän!
Tiedän, että uunissa Paremp' ois sun maata, Mutta enpä sinua Sinne viedä saata.
Kehnoja on runot nää, Lapsen lauleloita, Vaan kun vuodet vierähtää, Hausk' on nähdä noita.
Voinenkohan konsanaan Parempia luoda? Ah, en tiedä! Toivon vaan Aika voi sen suoda.
Useasti poistuvi Laulun into multa. Uutta vaatis rintani Runottaren tulta.
Tullos luoksen', impyen', Siipes mulle anna, Kanteleesi kaunoinen Kotihini kanna!
Hetkisen kun siellä sois Tenhova sen kieli, Uusi lämpö mulla ois, Innostuisi mieli.
Vaan ei vielä yksinään Into, lämpö riitä: Viel' on kynä kömpelö, Kärki poissa siitä.
Tarkaks, immyt, veistä se, Hengi paperille! Sitte kauvas lennämme Runon rantamille...
Jospa kevättuulonen Runottaren toisi! Jospa harras toivehen' Todeks tulla voisi!
1892.
Laineilla.
Nurmella Seutua katsoen istun ma; Leikkien Rantahan läikkyvi aaltonen. Tuutivi, tuutivi laulullaan Lapsuusmuistojen maailmaan.
Muinoisin Lastuja heittelin laineihin. Tuossa ne Soutivat aallolta toiselle. Nyt olen itse mä lastuna, Soutelen maailman tuulissa.
Kuohuen Vaahto kun hyrskähti rannallen, Lastuni Sinne se myrskystä huuhtaisi. Vaan minä -- joudunko milloinkaan Rantaan tyynehen, kukkaisaan?
Jumala, Suojele lastua laineilla! Myrsky käy, Viel' ei luotoa, maata näy. -- Turvani, tuulien ohjaaja, Johdata lastua laineilla!
25/5 1894.
III.
Elämästä.
Aatto-iltana.
Lumen pehmeä, valkonen vaippa On peittänyt metsän ja maan; On hiljaa ulkona kaikki, Ja tähtöset tuikkivat vaan.
Mä istun ikkunan luona, Mä katson ja kuuntelen. Jo kuusi on juhlaksi valmis, Vaan hetkeksi unhotan sen.
En kuule, mutta sen tunnen: Läpi ilmojen lauluja soi; Siell' enkelit taivaan laulaa, Sanan Jesuksesta he toi.
Sydän käy niin lämpöiseksi, Sydän köyhä ja syntinen, Ovet siellä ne hiljaa aukee, Kuin vierasta vuotellen.
Oi Jesus, ystävä parhain, Tule luokseni vieraaksi! Ilo joulun on muuten poissa, Ja tyhjä on syömmeni.
Vaan siellä kun tahdot olla, En muusta mä huolikaan, On silloin kuuseni kirkas, Ja joulu on ainiaan.
2/11 1894.
Orpo.
Täällä mä astun tyttönen Jäljessä kartanon karjan. Kuiva on kannikka kontissain, Lähde läikkyvä tuoppinain; Soita ja korpia käyskelen, Poimin mättäältä marjan.
Lintunen laulavi oksalla, Lehmien kellot soivat. Kerran kellot ne kaikui niin Äitini hautahan kannettiin. Toinen on meidän torpassa, Tänne mun vieraalle toivat.
Paista, aurinko armahin, Lämmitä orpolasta! Ei mua kukaan helli nyt, Multakin rinta on jäähtynyt. Anna, aurinko armahin, Lämpöä taivahasta!
Kil kili, kal kali -- Mansike hoi! Hei, hoi, Muurikki, Rusko! -- Äitini lausui: "Yksin jäät, Kylmät on maailman tuulispäät. Kuinka jos käykin, lapseni, oi, Toivo ja Herraan usko!"
Louhikko naarmulle jalkani vie, Vaikea käydä on mulla... -- Äitini, Herraan uskonkin, Toivoa myöskin tahtoisin, Vaan niin raskas on orvon tie -- Luokses jos saisin ma tulla!
25/7 1895.
Myllärin tyttö.
Myllykoski kohisee... Kulta merta kyntelee. Sinne pois Kullan luo kun päästä vois!
Säkit huuhdon joutuisaan, Sitte myllyn siivontaan -- Sitte, oi, Hetken kulta saada voi!
Piirrän pienen kirjehen, Poimin pienen kukkasen, Suudelman Kätken lehden lomahan.
Laula, loiski, purosein! Kaukana on sydämein... Sinne pois Kullan luo kun päästä vois!
29/7 1895.
Yöllä.
Niin musta on kaupunki! Nyt joutuvi keskiyö, Kakstoista jo kello lyö, Kaikk', kaikki peittyvi pimeään, Ei tuiki ainoa tähtikään -- Ken vielä nyt valvovi?
Moni sairas varmaankin. Niin polttava otsa on, Lie rintakin rauhaton... Unen enkeli, heitä sä suutele, Sydänhaavoja, taivas, lääkitse, Suo rauhasi sieluihin!
Vait! Mistä on melske tuo?... Ei valvo sairaus vaan, On syntikin toimessaan, Vie viina öisille retkilleen... Oi vaimo raukkoja lapsineen! -- Oi taivas, armosi suo!
Niin musta on kaupunki! Mut yöhön kun katsahtais, Ah, kurjuutta nähdä sais: Ilo, terveys nukkuvi, rauhakin; Rikos, tauti ja murhe katkerin, Se yksin nyt valvovi.