Part 3

ARMANDE. Ja kielessä uudistusta me teemme monta, lait ankarammat aiomme sille säätää; täynn' inhoa syvää, vihaa sammumatonta me viimeisimpään saakka tahdomme häätää pois siitä nuo lukemattomat sana-loiset, sekä verbit että nominit kaikenmoiset; ja oppinut seuramme alkava istuntonsa on julistamalla kuolemantuomionsa lokasanoille noille, joista meidän on mieli nyt puhdistaa niin proosa kuin runokieli.

PHILAMINTE. Vaan akatemiamme ylevin määränpää, jalo yritys, hanke mun mieleni haltioiva, työ, jonka maine ei ikinä unhoon jää, kautt' aikain josta on kilvaten kiitos soiva, on tappaa nuo tavut tahratut, nuo mätähaavat, sanan jotka parhaankin saastutetuksi saavat, nuo kaikkien narrien ainaiset leikkikalut, pilaseppäin rivojen mieluisat aiheet ja alut, joist' inhoja sukkeluuksiansa he sorvaa ja loukkaa kunniallisen naisen korvaa.

TRISSOTIN. Se teille on todella tehtävä suuri täyttää.

BÉLISE. Kun on sääntömme valmiit, ne tahdomme teille näyttää.

TRISSOTIN. Ne on viisaat ja valistuneet, ma jo ennalta takaan.

ARMANDE. Myös arvostelussa me sanomme sanan vakaan; niin runon kuin proosan kohtalo meillä on vaa'assa, meill' ystävinemme on yksin, mi makua maassa, me vedämme esiin jokaisen virheet ja viat, ja itse me olemme vain tosikirjailijat.

Kolmas kohtaus.

Philaminte, Bélise, Armande, Henriette, Trissotin, Lépine.

LÉPINE (Trissotinille). Eräs mies, joka teitä tahtoisi puhutella; puku musta, ja puhuu äänellä pehmoisella.

(Kaikki nousevat.)

TRISSOTIN. Kai ystäväni, tuo kuuluisa oppinut, jolla niin harras halu on päästä seuraanne jaloon.

PHILAMINTE. Hänet tänne te opastakaa kuin omaan taloon.

(Trissotin poistuu.)

Neljäs kohtaus.

Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.

PHILAMINTE (Armandelle ja Béliselle). Nyt osoittakaamme, ett' osaamme henkevät olla. (Henriettelle, joka aikoo poistua.) Mihin kiire? Kuulithan äsken -- eikö se riitä -- ett' olet sa tarpeen!

HENRIETTE. Mit' asiaa tääll' olis mulla?

PHILAMINTE. Käy takaisin vain, pian pääset selville siitä.

Viides kohtaus.

Trissotin, Vadius, Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.

TRISSOTIN (esittäen). Hän on tässä nyt, hän, joka tuttavuuteenne tulla niin toivoi kovin; ja huoleti sanoa tohdin: ei ole ken tahansa, jonka ma tykönne johdin. Häll' istuin on joukossa henkisen valioväen.

PHILAMINTE. Hänen esittäjässään siitä jo takeen ma näen.

TRISSOTIN. Kaikk' antiikin mestarit tuntee hän perinjuurin, koko Ranskanmaassa on kreikan taitaja suurin.

PHILAMINTE (Béliselle). Voi taivas, kreikan! Kreikkaa, ah, sisko hyvä!

BÉLISE. Ah, kreikkaa, Armande!

ARMANDE. Kreikkaa! Mi oppi syvä!

PHILAMINTE. Rakas herra, kreikkaa! En ihastustani peitä, tuon kreikan tähden mun täytyy syleillä teitä.

(Vadius syleilee myöskin Béliseä ja Armandea.)

HENRIETTE (väistäen, kun Vadius tahtoo syleillä häntäkin). Ei, anteeks suokaa, minä en ymmärrä kreikkaa.

(Kaikki istuutuvat.)

PHILAMINTE. Nuo Kreikan viisaat on jotain niin jumalaista!

VADIUS. En häirinne vain? Kai jotakin merkkiseikkaa te tutkitte juuri. Ehk' on kovin tunkeilevaista se into, mi tervehtimään minut teitä toi!

PHILAMINTE. Kera kreikan vain mielivieraana tulla voi.

TRISSOTIN. Hän kaikkivaltiaasti myös kynää käyttää ja vois, jos tahtois, jotain kaunista näyttää.

VADIUS. Se vika on runoilijoilla, ett' eivät rauhaa suo seuralleen, suunvuoroa muille heitä, -- joka tilassa, kutsuilla, käynneillä tekeleitä vain väsyttäväisiä väsymätönnä pauhaa. Minust' inhoittavinta on tämän ilman alla runoniekka, ken kerjää kiitosta kaikkialla, heti kimppuun käy, kenen ensinnä kiinni tapaa, ja saa runovimmalleen hänest' uhriteuraan. Olen narrimaisuudesta ma tuosta vapaa ja mieltä sen viisaan kreikkalaisen ma seuraan, joka nimenomaan on kieltänyt oppilaansa lukemasta mitään omaa kirjoittamaansa. Niin, täss' olis laulunen rakastavaisia varten, jost' arvostelunne soisin ma suoraan kuulla.

TRISSOTIN. Teill' ain' on ne kauniita, niinkuin ei kellään muulla.

VADIUS Ja teillä kuin Venuksen leikki ja sulotarten.

TRISSOTIN. Teill' on yhtä valio muoto kuin lentävä aatos.

VADIUS. Teiss' aina tenhoo ylevä eetos ja paatos.

TRISSOTIN. Idyllejä teilt' olen nähnyt niin ihanoita, että Theokritos ja Vergilius niitä ei voita.

VADIUS. Teill' oodeinne uljas lento voitollisesti kera Horatiuksen monesti kilvan kesti.

TRISSOTIN. Nuo pikkulaulut, ne teill' ovat sievän sievät.

VADIUS. Ja sonetit teillä, ne kaikesta voiton vievät.

TRISSOTIN. Nuo ritornellinne, niinkuin soitto ne helkkää.

VADIUS. Nuo madrigaalinne henkevyytt' ovat pelkkää.

TRISSOTIN. Vaan ballaadissa te varsinkin olette oiva.

VADIUS. Ja tilapäärunoss' on teill' äly kaikkivoiva.

TRISSOTIN. Jos tuntea Ranskanmaa neronvoimanne vois...

VADIUS. Tää aika jos suurimmillensa arvon sois...

TRISSOTIN. Niin teille vaunut kultaiset valjastettais.

VADIUS. Niin teille kunniapatsaita paljastettais. -- Yhym! Se ballaadi, josta ma arvostelunne...

TRISSOTIN. Ette sattumalt' erästä pikku sonettia tunne prinsessa Uranian kuumeesta?

VADIUS. Kyllä, sain kuulla sen eilen eräässä seurassa sivumennen.

TRISSOTIN. Ja tiedätte tekijän?

VADIUS. En, vaan tekemätt' ennen sais olla se hältä, jos sanon suoralla suulla.

TRISSOTIN. Se sentään on hyvin monelta kiitosta saanut.

VADIUS. Sen kehnous silti ei ole lainkaan laannut. Se lukekaa, niin toistatte tuomioni.

TRISSOTIN. Siit' olen ma ihan päinvastaista ajatusta. Sellaista sepittämään ei pysty moni.

VADIUS. Mua varjele, taivas, moisien sepustelusta!

TRISSOTIN. Sanon vielä kerran, sit' ei tee paremmin toinen, ja tekijänä ma työni tuntea voinen.

VADIUS. Te tekijä...?

TRISSOTIN. Minä.

VADIUS. En käsitä, kuink' oli laita.

TRISSOTIN. Mun runoni vain kovaks onneks ei teistä maita.

VADIUS. Ma kuuntelin varmaankin hajamielisesti, tai esitys huono sen vaikuttamasta esti... Vaan jätämme sen ja katsomme ballaadiani.

TRISSOTIN. Oh kuka nyt niihin enää arvoa pani! Ne poiss' on jo muodista, homehtuneita ammoin.

VADIUS. On monta, luulen ma, joita ne vielä lumoo.

TRISSOTIN. Kenties. Mun tuomiotani ei se kumoo.

VADIUS. Ne siitä pelastunee hyvin pienin vammoin.

TRISSOTIN. Niin, kelpaavan hyvin näkyvät pedanteille.

VADIUS. Mut eivätpäs näy kelpaavan sentään teille.

TRISSOTIN. Oman nimenne muille tyhmästi työntää koette.

(Kaikki nousevat.)

VADIUS. Kovin nenäkkäästi te omaanne mulle hoette.

TRISSOTIN. Pois, kynäpuoskari, höperö musteen hoivaaja!

VADIUS. Pois, kääremaakari, koko ammatin solvaaja!

TRISSOTIN. Pois, matkijavaras, kopioitsija kurja!

VADIUS. Pois, kollo...!

PHILAMINTE. Mit' on, hyvät herrat, tuo riita hurja?

TRISSOTIN (Vadiusille). Vie takaisin klassikoillesi viipymättä sa kaikki, min heilt' olet kahminut salakättä.

VADIUS. Käy tekemään Parnassolle katumusta, että runoissas olet runnellut Horatiusta.

TRISSOTIN. Sinun kirjoistas vain toukat on saaneet saaliin.

VADIUS. Sinä kustantajas olet saattanut hospitaaliin.

TRISSOTIN. Mun maineeni kestää, sit' et sinä maahan kaada.

VADIUS. Älä kersku, voit Boileaulta sa lisää saada.

TRISSOTIN. Sinä myös.

VADIUS. Eri arvo, sen tiedät, on mulla ja sulla hänen silmissään, ero kummankin kohtelulla. Sivumennen saan hänelt' iskun kepeän vain minä keralla muiden kuulujen kirjailijain, vaan sinulle hetkeäkään hän ei heitä lomaa, hänen ivansa hampaissa olet sa alinomaa.

TRISSOTIN. Näet siitä juuri, ken saa hänelt' arvon täyden. Hänen silmissään sinä vain olet laumaa halpaa, sinut kerrall' on nutistanut hän vain sivu käyden, sua kohti ei enää toiste hän kohota kalpaa. Vaan miehen vastassaan hän minussa näki, jota varten on ponnistettava kaikki väki, ja innosta tuost' yhä iskeä tarmon takaa näet, ettei häll' ole voittonsa koskaan vakaa.

VADIUS. Mun kynäni sulle on kohta antava kurin.

TRISSOTIN. Ja minun sinulta vääntävä niskat nurin.

VADIUS. Runot, proosat, latinat, kreikat ma sinusta sepitän.

TRISSOTIN. Koko Pariisin nauruks sun kirjassani ma kepitän.

Kuudes kohtaus.

Trissotin, Philaminte, Armande, Bélise, Henriette.

TRISSOTIN. Mun kiivastumistani ettehän pahaksi panne. Hän solvasi teidän omaa tuomiotanne, kun sonettiani hän julkeni sortaa noin.

PHILAMINTE. Saman tunnustuksen toistan ma, jonka jo soin. Vaan muusta nyt! Henriette, sa käyös tänne; sun tähtes olen jo kauan ma huolehtinut, ett' ei ole joustavampi sun henkes jänne; vaan mull' on nyt keino, mi siit' on auttava sinut.

HENRIETTE. Tuo huolenpitonne minust' on liikaa aivan, ei minusta oppineeks, sit' ei mieleni janoo. Mun on hyvä näin; kovin vaatisi suuren vaivan ain' olla henkevä kaikessa mitä sanoo. Ei hiukkaakaan sitä kunnianhimoa mulla, näin typerikkönä voin hyvin toimeen tulla; ja ennemmin pidän ma arkipäiväisen järjen, kuin älyä säihkyäkseni päätäni särjen.

PHILAMINTE. Vaan mua se loukkaa, enk' ole siihen suostuva, että suvussani ma moisen häpeän näen. On kasvojen kauneus koriste kohta ruostuva, pian kuihtuva kukka, väleen sammuva säen, epiderminen ilmiö vain, sen ei enempää, mut kauneus sielun ei katoo, se iäksi jää. Olen kauan miettinyt siis, miten sulle sois tuon kauneuden, jok' on käymätön ajan hampaan, miten tietoa halajamaan sinut haltiois ja viisauteen sinut vihkisi korkeampaan; ja päätös, johonka sai minut tuo päämaali, on katsoa oppaakses tosi aatteen mies... (Osoittaen Trissotiniä.) ja hän on tässä, hän, opas sun tiedonties, sinut hälle vaimoksi määrää äitisi vaali.

HENRIETTE. Minut, äiti?

PHILAMINTE. Niin, sinut! Kummastelet, -- se heitä!

BÉLISE (Trissotinille). Näen katseenne kysyvän, saapiko toisen valtaan näin sydämenne siis siirtyä omistajaltaan. No niin, minä ilolla suostun, en estä teitä; tää liitto, sen tiedän, voi toimeentulonne taata.

TRISSOTIN (Henriettelle). En ihastustani sanoin ilmaista saata, rakas neiti, niin huumaa se onni ja kunnia, jolla...

HENRIETTE. Hyvä herra, ma pyydän; siell' asti ei vielä olla. Vähän malttakaa.

PHILAMINTE. Miten vastaat sa! Pidä varas, ett' en ma... No niin, sen kuulit, ja sillä hyvä. (Trissotinille.) Täst' emme piittaa, hän kyllä on järkiytyvä.

Seitsemäs kohtaus.

Henriette, Armande.

ARMANDE. Noin äidin on huolena vain oman lapsen paras! Toist' ei ois ylkää niin oivaa ja valiota...

HENRIETTE. Kun lie niin oiva, niin miksi et itse ota?

ARMANDE. Sun miehekses, ei mun, hänen määrä on tulla.

HENRIETTE. Olet vanhempi sisar ja siis etusija on sulla.

ARMANDE. Jos miehelä mulle kuin sulle ois onni ylin, sun tarjouksees toki suostuisin avosylin.

HENRIETTE. Jos kirjakoita sun laillas ma ihannoisin, niin moiselle miehelle ilolla mennä voisin.

ARMANDE. Niin, vaikk' eri suuntiin käsityksemme käykin, ei saa toki tehdä vanhempiansa vastaan. On äidill' ehdoton oikeus vallita lastaan, ja turhaan toivot sa voivasi mielin jäykin...

Kahdeksas kohtaus.

Chrysale, Ariste, Clitandre, Henriette, Armande.

CHRYSALE. Tule, Henriette, isäs tahtoa tottele. Ota tuo hansikas pois, kätes herralle tälle anna. Hän on sun tuleva puolisos, sulho, jota nyt pyydän tervehtimään sinun morsianna.

ARMANDE. Nyt kai, hyvä sisko, sun estelys ehk' on pienet.

HENRIETTE. Niin, "ei saa tehdä vanhempiansa vastaan, ja isäll' on ehdoton oikeus vallita lastaan".

ARMANDE. Myös äidin vallassa vähän sä ehkä lienet.

CHRYSALE. Mitä tarkoitat?

ARMANDE. Sanon, että mun huoleksi käy, kun äidin kanssa te täss' ette sopivan näy; hän valitsi näät...

CHRYSALE. Kitas, kiusanpirkko, nyt kiinni. Hänen kanssaan filosofeeraa halusi takaa, vaan sekaantumaan älä käy minun päätöksiini. Sano äidilles mun varoitukseni vakaa, ett' ei mua ärsytä enää, ei käy se peli... Kas niin, mene.

Yhdeksäs kohtaus.

Chrysale, Ariste, Henriette, Clitandre.

ARISTE. Oikein! Mainio alku, veli!

CLITANDRE. Mi ilo ja riemu! Ken on mua onnellisempi!

CHRYSALE (Clitandrelle). Kas niin, käsi käteen ja edeltä sisälle menkää, me tulemme kohta. (Aristelle.) Niin rakkaat, niin hellä lempi! Läpi sydämen ihan se hellyys lämpöä henkää, ilon vielä vanhan päiväni iltaan luo, oman nuoruuden ajat armaat mieleen tuo.

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Philaminte, Armande.

ARMANDE. Niin, hänt' ei mikään hillinnyt, ilkkui vaan, ett' isänsä tahtoa hän muka siinä nouti; mun silmieni edessä tuskin jouti hänen lupaustaan loppuun kuuntelemaan; vähät kai hän isänsä tahtoa välitti täyttää, kun sai vaan äidin käskylle kääntää kärjen.

PHILAMINTE. Sen hälle ennen pitkää ma aion näyttää, hänet kumpaa kuulemaan laki vaatii järjen, ja äiti vai isäkö tääll' on vallitsemassa, henki vai ruumis, aate vai ainemassa.

ARMANDE. Toki saanut ois luopua moisesta salatiestä; ja ihmettelen vähän tuota nuorta miestä, väenväkisin vävyksenne kun tahtoo tulla.

PHILAMINTE. Ei ole vielä hän sijalla toivotulla. Hänt' ennen ma suosin, kun sua hän toivoi, joskaan hänen käytöstään en juur' ole voinut sietää. Mun runoja sepittävän hän kyllä tietää, vaan kuullakseen niit' ei ole pyytänyt koskaan.

Toinen kohtaus.

Philaminte, Armande, Clitandre (tulee hiljaa sisään ja kuuntelee huomaamatta).

ARMANDE. En milloinkaan sitä teinä sallia vois, en hälle Henriettea ikinä sois. Se luulo ois mua kohtaan kovasti väärin, ett' itseni tähden näin muka välissä häärin, ja että mun viha vielä mielessä salaa muka tuon hänen kehnon tekonsa vuoksi palaa. Ei, moisen loukkauksen jos kärsiä sai ken, niin suo avun parhaan lohdutus filosofian, se kohottaa yläpuolelle tuskan kaiken. Vaan teitä noin kohdella menee pitkälle liian; hänet vaatii hylkäämään oma kunnianne, semmoinen mies ei ansaitse suosiotanne. En kunnioituksell' ole kuullut vielä hänen puhuvan teistä, en kertaa yhdellä tiellä.

PHILAMINTE. Se narri!

ARMANDE. Jos miten maineenne kuului julki, kuin kivi hän kiitokseltanne suunsa sulki.

PHILAMINTE. Se tyhmyri!

ARMANDE. Teiltä jos hälle ma luin mit' ikään, se kaikk' oli hänestä kehnoa, arvotonta.

PHILAMINTE. Se hävytön!

ARMANDE. Siitä me kiistimme kertaa monta; ja mitä hän suustaan laukoi -- ei uskois mikään...

CLITANDRE (Armaudelle). Hyvä neiti, seis! Toki rahtunen armahtakaahan, tai älkää noin edes totuutta polkeko maahan. Mitä teille mä tein, kun noin kovin koette kostaa, noin säälimättä mun kaiken toivoni särkeä, koko puhetaidollanne ne vihaan nostaa mua kohtaan, joiden suosio mulle on tärkeä? Jo virkkakaa, mik' on tuon vihan julman juuri, ja te, hyvä rouva, annatte ratkaisunne.

ARMANDE. Jos ois, kuten syytätte, mulla tuo vihan tunne, ei syyttä se ois; syy mulla liiankin suuri ois siihen. Tietkää, ett' ikuista ikuisempi on oleva ensi lempi, niin kalliin kallis, ett' ennen elonsa, onnensa riistää sallis, kuin enää sais sijan sielussa toinen lempi. Ei iljettävämpää kuin sydän häilyväinen, se moraalisesti on hirviö monipäinen.

CLITANDRE. Te minussa häilyväistäkö moititte mieltä, jos väistyin teidän ylpeytenne tieltä? Niin tahdoitte itse, minkä ma voin sitä vastaan? Jos loukkaa se teit', oma syynne se ainoastaan. Mun sydämessäni valta vain teill' oli muinen; sen ihailu, palvelu, huomio alituinen mun lempeni tulta tulkitsi. Kaksi vuotta ma kerjäsin suosiotanne -- kaikki suotta. Mun palavin toivoni, ponnistukseni suurin, se teissä kohtasi heltymättömän muurin. Sydämessä noin hyljätyssä sai toinen sijan. Ken kantaa, te vai minäkö, siitä vian? Jos toivoni murtui, se uskottomuuttako ois? Teit' en ma jättänyt, te minut ajoitte pois.

ARMANDE. Sekö lempenne hylkäämistä on teistä sitten, jos siitä kaiken kitkisi rikkaruohon, jos puhtauteen sen tahtois vihkiä tuohon, mi siteenä liitoss' on sielujen kaunihitten? Tuo tunteenne mua kohtaan, se eikö voita siis koskaan aistien kahleita, kammitsoita; te ettekö aavistakaan sitä autuutta, mit' on sopusointu sydämien tuo ruumihiton? Siis teitä lempiessänne muu ei liitä kuin kaiken aineen ja tomun alhainen side; siis hehkullenne teiss' ainoa hengenpide on avioliitto ja kaikki mi seuraa siitä? Sekö lempeä, se! Ei, tuiki on toisenlainen tuo tunne puhdas sielujen korkeain, jota aistillisuuden ei hekkuma tahraa mainen, joka sydämet yksin yhtehen vihkii vain. Muu sille on halpaa kuin kullalle kuona ja multa, sen tuli on kirkas, on kipuna taivaan tulta; vain kunniallinen huokaus sen huolta haastaa, ei kallistu päin se likaisten halujen saastaa; epäpuhtaita pyytehiä ei lempi se siedä, oma itsensä vain sen on palkka, ei mikään muu; vain henki henkeen sen säteissä heijastuu, eik' olevankaan ruumista siinä tiedä.

CLITANDRE. Minä itseltäni en voi, paha kyllä, peittää, mull' ett' on niin hyvin ruumis kuin sielu, ei auta. Ma tunnen, ettei sijaansa mieli se heittää, enk' aavista keinoa, millä siit' irrottauta. On aivan suomaton mulle se viisausvipu, mun ruumiini sielua seuraa, ei tielle tipu. Ei ole sen ihanampaa, kuten sanoitte ikään, kuin tunteet nuo, vain henkeä heijastavaiset, sopusoinnut sydänten, yhtymiset ylimaiset, joit' aistillisuuden kahle ei kiedo mikään; vaan mulle se lempi ois kovin ohutta muonaa, minuss' on, kuten moititte, liiaksi raakaa kuonaa; koko olennolla ma lemmin ja kokonaan myös omaks sen tahdon, jolta ma lemmen saan. Ja tuskin on tuomittavaa se niin ylenmäärin, enk' aatteillenne kauneille tehne niin väärin, mun mieltäni onhan näät koko maailma muu, tähän samaan muotiin se viel' yhä mukautuu, yhä pitää siks arvossa siteitä avioliiton, ett' omakseni jos teit' olen unelmoinut, en saata ymmärtää, miten toivosta siit' on muka solvaistuksi mielenne tulla voinut.

ARMANDE. No siis, mua kosk' ette kuule, ettekä heitä pois mielestänne tuota halua raakaa, kosk' astuaksenne uskollisuuden teitä on tarpeen sielujen liitolle siteet ruumiin, niin, äiti jos sallii, te tahtonne täyttää saakaa, ma suostun noihin toivomihinne tuumiin.

CLITANDRE. Ei neiti, jo sijall' on toinen. Ja en toki voi niin kiittämättömän kehnosti menetellä, niin loukata sydäntä tuota, min hyvyys hellä jo ylpeytenne uhrille suojan soi.

PHILAMINTE. Mut kuulkaapas, hyvä herra, minäkin voinen kai tuohon sanasen sanoa, eikö totta? Te kaikin kuvitteluinenne tietkää, jotta jo Henriettelle varattu mies on toinen.

CLITANDRE. Hyvä rouva, ma rukoilen, toki aatelkaa, toki älkää moista herjaa päälleni panko; mua ettehän tahdo niin alas alentaa, ett' oltava ois Trissotinin kilpalanko. Tuo suosinta kaunosieluin, mi pois minut salpaa, ei keksinyt vastustajaa ois toista niin halpaa. Sitä mainetta monellekin, se on totta kyllä, tämä aikamme huono maku vain pitää yllä; mut hänest' ei häikäistynyt ole ikinä kukaan, hänen kirjansa oikean tuomion saa joka suusta; muut kaikki arvostelee hänt' ansion mukaan; ja kymmenet kerrat ma olen kuin pudonnut puusta, kun päälle pilvien noin te nostatte innoin, tekemäksenne mit' ette huolisi millään hinnoin.

PHILAMINTE. Te hänestä siihen mieleen, me toiseen jäämme; eri silmin, nähkääs, te ja me asiat näämme.

Kolmas kohtaus.

Trissotin, Philaminte, Armande, Clitandre.

TRISSOTIN (Philamintelle). Suur' uutinen tuotavana on mulla julki: me viime yöltä onnea kiittää saamme. Eräs taivaankappale aivan lähitse kulki läpi ilmakehämme, -- jos se kohtasi maamme vain kiitäissään -- eik' uupunut monta virstaa, -- niin siit' ois tehnyt niinkuin lasista pirstaa.

PHILAMINTE. Me keskustelemme tästä toisella erää; tämä herra Clitandre siin' ei näkis pontta, ei perää; hänen kammonaan on kaikki oppi ja tieto, hän lempii tietämätönten ihannetilaa.

CLITANDRE. Tuo tuomio ei, hyvä rouva, juur' ole mieto; en kaikkea tietoa noin toki luo ma loukkoon, vain sellaisen, joka ihmiset päästä pilaa. Ei oppi suinkaan sinänsä arvoa vailla; mut ennen kuuluisin oppimatonten joukkoon, kuin olla tahtoisin oppinut erästen lailla.

TRISSOTIN. En käsitä, kuinka se syytös syntyä vois, ett' ikinä mitään pilannut oppi ois.

CLITANDRE. Mut mun on luuloni, ellei se teitä loukkaa, ett' on se tehnyt montakin suurta houkkaa.

TRISSOTIN. Paradoksinen väite!

CLITANDRE. Tää vähä kykyni määrä vois vaivatta näyttää, että se ei ole väärä. Ja todisteeni jos todistamaan ei riitä, esikuvilla kuuluisilla voin tukea niitä.

TRISSOTIN. Kenties ne todistaisikin aivan toista.

CLITANDRE. Se nähtäis, eik' olis niihin niin matka pitkä.

TRISSOTIN. Minä merkkiäkään esikuvista en näe noista.

CLITANDRE. Mua ihan ne silmiin pistää kuin tikut mitkä.

TRISSOTIN. Tähän asti arvelin, ett' opin puute, ei oppi, ois noiden suurten houkkain syntymäsoppi.

CLITANDRE. Suur' erehdys; on tarjona taetta monta, ett' oppinut houkka on houkempi oppimatonta.

TRISSOTIN. On yleinen käsitys teitä vastaan, ma pelkään; käy yhteen jo itse sanatkin: houkka ja moukka.

CLITANDRE. Jos halunne kiivetä lie sanaratsun selkään, niin yhteen käy myös: houkka ja kirjatoukka.

TRISSOTIN. Se puhdasta tyhmyytt' on, kenelt' oppi puuttuu.

CLITANDRE. Ja oppi luonnon toisessa nostaa kukkaan.

TRISSOTIN. Se ain' on aarre, jota ei hanki hukkaan.

CLITANDRE. Vain narrimmaksi narri sen kanssa muuttuu.

TRISSOTIN. Lie valistumattomuus kovin suloa teistä, kun noin sen puolesta tahdotte taittaa peistä.

CLITANDRE. Siit' ansion saa, jos mulle niin ois se sulo, kai erästen oppineiden likelle-tulo.

TRISSOTIN. Nuo eräät oppineet, ne jos oikein tuntee, ehk' erästen muiden herrain verroilla pysyy.

CLITANDRE. Niin, tietysti, jos heilt' itseltään kuka kysyy; paha vain, ettei sitä mieli ei muiden, ei mun tee.

PHILAMINTE (Clitandrelle). Tuo minusta käy jo...

CLITANDRE. Ei, rouva, ma rukoilen teitä; hän vahva on ilmankin, tarvis ei avuksi tulla; täys työ jo moisesta ryntääjästä on mulla, saan katsoa vain, ett' aivan en henkeä heitä.

ARMANDE. Tuo loukkaava kiukku, jolla te pitkin matkaa...

CLITANDRE. Uus sotatoveri! Turha mun enää jatkaa.

PHILAMINTE. On väittely sallittu kyllä, mut olkoon vapaa mieskohtaisuuksista toki, -- ne loukkaa tapaa.

CLITANDRE. Hyvä Jumala! Tästäkö loukkautuis hän muka! Hän leikin tuntee, jos koko maassa kuka; ja tomutettu on toisemmin hältä viittaa, mut viisas mies vähät semmoisista piittaa.

TRISSOTIN. Ei kumma se, jos tuon väitteen puolesta juuri niin herra Clitandrell' on otella into suuri. Hän kulkee hovissa -- siinä on selitys seikan. Siell' orpoin' on oppi ja nero -- se ei ole uutta. Syyt siell' on suosia valistumattomuutta; ja siis hovilaiset noin sitä puoltaa veikan.

CLITANDRE. Kovin pahasti vainoattekin hovi-parkaa; se pääsemättömiss' on: joka päivä, mi koittaa, sotarumpua kaunosielut sen korviin soittaa, sitä soimaamaan joka kiusasta kohta he karkaa; sen huono aisti on syynä, sen hengen rappio, kun heill' lorun lopuksi ain' on loistava tappio. Herra Trissotin, mun sanoa sallikaa, miten kumarrankin ma oppinne kukkuraa, että teidän ja teikäläisten on paras, kun käytte vähän hiljaisemmalla äänellä kimppuun hovin; ehk' ei se lopulta ole niin tyhmä kovin, kuin te, hyvät herrat, päähänne panneen näytte; ei sielläkään ihan tietämättömät olla, eik' äly ja aisti niin huti-hunningolla; sen maailmantuntemus vastaa, ma kehua tohdin, monen korkean koulumestarin puuta, heinää.

TRISSOTIN. Tuon aistin laatu, se nähty on monessa kohdin.

CLITANDRE. Ja miss' on se mennyt, ma kysyn, niin vasten seinää?

TRISSOTIN. Niin missäkö? Teoksineen koko Ranskanmaalle on Rasius, on Baldus mainetta tuonut; koko maailma heidät tuntee, mut onko vaa'alle hovi pannut ansion, palkinnon sille suonut?