Chapter 7

Kajahtipa silloin herätyshuuto Suomen kansalle, vielä mahtavampi kuin Arwidsson'in; _*Juhana Vilhelm Snellman*_ selitti kansallisuuden merkityksen ja arvon ja kehoitti tehokkaaseen työhön tosi-kansallisen sivistyksen perustamiseksi. -- Snellman syntyi 12 p. Toukok. 1806 Tukholmassa, jossa hänen vanhempansa, molemmat kotoisin Pohjanmaalta, siihen aikaan pitivät asuntoa. Kun poika oli seitsenvuotinen, muuttivat hänen vanhempansa takaisin kotimaahan ja asettuivat Kokkolaan asumaan. Isä, joka oli merikapteini, vaan ennen oli ollut ylioppilaana, oli hyvin mieltynyt filosofisiin ja jumaluus-opillisiin tutkimuksiin, joka sekin lienee kehittänyt pojan luonnonlahjoja tieteelliseen suuntaan. Kokkolasta nuori Snellman lähetettiin Oulun kouluun ja 1822 hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, sitten maisteriksi ja filosofian dosentiksi Helsingin yliopistoon. Siihen aikaan oli yliopistossa joukko lahjakkaita nuorukaisia, joita elähytti isänmaallinen mieli, semmoisia kuin Lönnrot, Runeberg, Cygnaeus, Nervander y. m.; näihin Snellmankin liittyi. Vuosina 1839--1842 hän oleskeli Ruotsissa ja Saksassa; sivumennen hän kävi Tanskassakin. Kaikkialla hän rakensi tuttavuutta etevinten tiedemiesten ja kirjailijain kanssa. Samaan aikaan työskenteli hän ahkerasti kirjallisuuden alalla; silloin ilmestyi monta sekä tieteellistä että kaunokirjallista teosta; merkillisimpiä ovat aikakauskirja _Spanska Flugan_, joka sisältää etenkin kirjallisia arvosteluita, ja saksaksi kirjoitettu filosofinen teos _Die Idee der Persönlichkeit_. Mutta ennen kaikkia on tältä aikakaudelta huomattava Snellmanin kuuluisa _Valtio-oppi_ ("Läran om staten" 1842), jossa näytetään kansanhengen olevan valtion perusteen. Filosofina Snellman liittyi Hegel'in oppikuntaan.

Tieteellisten teostensa kautta oli hän saanut suuren maineen niin Suomessa kuin ulkomaallakin, ja monesti häntä kehoitettiin hakemaan professorin virkaa jossain Ruotsin yliopistossa; vaan tahtoen uhrata kaikki voimansa oman maansa hyväksi, ei hän siihen suostunut. Mutta kotimaahan palattuansa, hänen ei onnistunut saada vakinaista paikkaa yliopistossa; hän tuli sen sijaan Kuopion korkeamman alkeiskoulun rehtoriksi. Siellä hän ryhtyi vilkkaaseen kirjalliseen toimeen, antaen ulos ruotsinkieliset aikakauskirjat _Saima_ 1844--1846, _Kallavesi_ 1846 ja _Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning_ 1847--1849 (jota jälkeenpäin jatkettiin 1855--1863). Sen ohessa toimitti hän alusta vuotta 1844 suomalaista lehteä _Maamiehen ystävä_. Edellämainituissa ruotsinkielisissä lehdissä hän tuopi esiin ajatuksensa kansallisuudesta ja yleisistä oloista, etupäässä koettaen sivistyneessä yleisössä herättää sen uinailevaa kansallisuuden tunnetta ja vaatien Suomen kielen sivistyskieleksi koroittamista, kansamme edistymisen ja turvallisuuden välttämättömänä ehtona. Muutoinkin hän paljasti useita epäkohtia yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä, esitellen keinoja niiden parantamiseksi, ja herätti eloon monta tärkeää kysymystä, etenkin yleisen sivistyksen ja kansantalouden alalla. Näissä toimissa Snellman sai kokea paljon vastuksia: sillä aika ei ollut myötäinen suomalaisuuden harrastuksille. Vaikka hänen pontevat sanansa nostivat kaikua monen Suomalaisen ja olletikkin nuorison mielessä, oli kuitenkin vastustajain luku suuri, ja etenkin hallitusmiehet katsoivat epäluulolla kaikkia kansallisia pyrintöjä. Vihdoin meidänkin maassa pääsi voitolle Euroopassa siihen aikaan yleinen taantumisen henki. Snellman, jonka asema oli käynyt yhä tukalammaksi, päätti luopua Litteraturblad'in toimittamisesta ja rehtorinvirasta (1849); hän muutti Helsinkiin, jossa toivoi pääsevänsä yksityisen kauppaopiston johtajaksi; mutta, tämän toivon rauettua, teki hän pari vuotta työtä Borgström'in kauppakonttorissa ja tuli sittemmin erään englantilaisen vakuutus-yhtiön agentiksi.

Mutta joutuipa parempi aika, kun Aleksanteri II oli noussut valta-istuimelle. Vuonna 1856 Snellman määrättiin filosofian eli, niinkuin sitä silloin nimitettiin, "siveys-opin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi yliopistoon ja 1863 senaattoriksi ja valtiovarain toimituskunnan päälliköksi. Valtiomiehenä on Snellman iki-muistettava Suomen historiassa; keisarillinen julistus Suomen kielen oikeuksista vuodelta 1863 on luettava hänen ansiokseen, ja 1865 vuoden rahanmuutoksen toimeenpanijana avasi hän uuden uran Suomenmaan aineelliselle edistymiselle. Snellman erosi senaatista 1868, jonka jälkeen hän yhä asui Helsingissä, vanhuudenkin päivinä vielä hartaasti ottaen osaa isänmaan kirjalliseen ja valtiolliseen elämään, väsymättä taistellen niiden aatteiden edestä, joita oli puolustanut Saimassa ja Litteraturblad'issa. Kun hän Toukokuulla 1881 täytti 75:nnen ikävuotensa, osoittivat kansalaiset kaikilta maan ääriltä hänelle rakkauttaan ja kiitollisuuttaan; mutta pian sen jälkeen kuolema häntä kohtasi Danskarby'n tilalla. Kirkkonummella Heinäkuun 4 p:nä 1881.

Snellman'in teoksista on vaan tärkeimmät tässä lueteltu. Hänen kirjallinen toimensa oli hyvin laaja; se koski etupäässä filosofiaa, valtio- ja taloustiedettä sekä tärkeitä ajan kysymyksiä, mutta käsitti paitsi sitä matkamuistelmia, novelleja, elämäkertoja, arvosteluita koti- ja ulkomaan kirjallisuudesta y. m. Nykyisimpinä aikoina on kaikki Snellman'in teokset julkaistu yhtenä sarjana, ja niiden toimittaja, _Th. Rein_, on siihen liittänyt oivallisen ja lavean elämäkerran, josta kaksi osaa tähän asti on valmistunut[1].

[1] Tämä ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta on myös ilmestynyt suomeksi.

§ 34. Suomalainen kirjallisuus 1835--1850.

Snellman'in herättämä uusi henki virkistytti suuresti suomalaista kirjallisuutta, varsinkin 1840-luvun loppupuolella; siihen aikaan ilmestyi monenlaista kansankirjallisuutta, useita koulukirjoja ja joitakuita sellaisiakin teoksia, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistyneiden tarpeita. Suurin osa oli käännöksiä, mutta muutamat alkuperäisetkin teokset ovat muistettavia. Mainittakoon tässä erittäin _*Juhana Fredrik Kajaanin*_ (_Cajan'in_) _Suomen historia_, ensimmäinen senkaltainen teos Suomen kielellä, _*Antero Vareliuksen*_ _Enon opetuksia luonnon asioista_ ja _*Pietari Hannikaisen*_ lystillinen näytelmä _Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään_, ensimmäinen varsinainen komedia Suomen kielellä (1847), jossa tehdään terävää pilkkaa muukalaisuuden ylenmääräisestä kunnioittamisesta. Hannikaisen alkuunpanema oli niin-ikään Viipurissa ilmestyvä _Kanava_, suomenkielinen sanomalehti, joka tarkoitti sivistynyttäkin yleisöä ja otti puheeksi valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845). Samaan aikaan sai alkunsa ensimmäinen pääkaupungissa ilmestyvä, nimenomaan valtiollinen sanomalehti Suomen kielellä, _Suometar_ (1847), jonka perustajat olivat _A. E. Ahlqvist_, _Paavo Tikkanen_, _A. Varelius_ ja _D. E. D. Europaeus_. Suometar jäi sitten paraasta päästä Tikkasen toimitettavaksi. -- Käännöskirjallisuuden alalla on huomattava _Annikka_ niminen kirjasarja, joka sisälsi ulkomaan kaunokirjallisia teoksia suomalaisessa puvussa. Suomennoksia Bellman'in lauluista ja alkuperäisiäkin runoja, enimmiten leikillistä laatua, kirjoitteli _*Juhana Fredrik Granlund*_.

Mutta tulipa silloin kova halla, joka hävitti suomalaisen kirjallisuuden versovat taimet. Sama taantumiskiihko ja suomalaisuuden kammo, joka oli pakoittanut Snellman'in laskemaan kynän kädestänsä, sai aikaan _1850 vuoden kiellon_ -- kiellon semmoisen, jonka vertaista ei ole nähty sivistyneiden kansojen historiassa, -- _ett'ei Suomen kielellä saatu painattaa muita kirjoituksia kuin semmoisia, jotka tarkoittivat uskonnollista mielen-ylennystä tahi taloudellista hyötyä_. Sittemmin tämä kielto kuitenkin vähitellen joutui unohduksiin ja poistettiin viimein kokonaan.

*Lisäys.* _J. F. Cajan_ eli _Kajaani_ (synt. 1815, Piippolan kappalainen, k. 1887) toimitti "Suomen historian" ensimmäisen laitoksen vuosina 1839 ja 1840, jolloin se tuli ulos Lönnrot'in Mehiläisen ohessa; toisesta, uudistetusta ja lavennetusta laitoksesta ilmestyi ensimmäinen osa, pakanuuden ja paavin-uskon ajat, 1846. Tästä toisesta laitoksesta julkaistiin sittemmin uudistettu painos.

_Antero Varelius_ (Loimaan kirkkoherra, synt. 1821) on pääasiallisesti tunnettu yllämainitusta "Enon opetuksia" nimisestä kirjasta, joka oli ensimmäisiä luonnontieteellisiä teoksia meidän kielellämme; paitsi sitä on hän kirjoittanut kansatieteellisiä kirjoituksia, muun muassa kertomuksen kotipitäjästänsä Tyrväästä, erään huvinäytelmän _Vekkulit ja kekkulit_ y. m.

_Pietari Hannikainen_, lautamiehen poika Säämingistä, syntyi 1813, kävi Savonlinnan siihen aikaan saksalaista piirikoulua, tuli ylioppilaaksi ja rupesi sitten maanmittariksi. Ylempänä jo mainittiin hänen Silmänkääntäjänsä ja Kanava lehtensä. "Kanava" sisälsi paljon runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä alkuperäisiä että suomennettuja; mutta yhteiskunnallisten kirjoitusten tähden se ennen vuoden loppua kiellettiin. Senjälkeen Hannikainen vielä toimi ahkerasti sekä sanoma- että kaunokirjallisuuden alalla. Hänen toimittamiansa ovat paitsi muita: Viipurissa ilmaantuneet sanomalehdet "Aamurusko" ja "Otava" (1861 -- 62), näytelmät "Lapsuuden ystävät" ja "Neitsyt Siiri" sekä "Antonius Putronius", mukaelma Holberg'in Erasmus Montanuksesta, novellivihot "Talvikukkaisia" ja "Läheltä ja kaukaa" (edelliseen on myös "Silmänkääntäjä", vähän muutettuna, uudestaan painettu), "Pitäjään-kirjasto", kokoelma kansantajuisia kirjoitelmia, ja useat käännökset, varsinkin draamallisista kappaleista. Hannikaisella oli helppotajuinen kirjoitustapa; satiiriset kertomukset paraiten häneltä onnistuivat. Hän kuoli korkealla iällä vuonna 1899.

_Juhana Fredrik Granlund_ eli kirjanpainajana Turussa ja kuoli 1874. Yleisimmin tunnettuja hänen runoistaan on raitis "Kevät" niminen laulu. Muutamat ovat iloisia juomalauluja, esim. "Punssipullon kuolemasta". Eräs näytelmäkin, "Sisaren sukkeluus", on hänen kirjoittamansa.

Ylempänä lueteltujen kirjailijain rinnalla tulee vielä muistaa _Eerik Aleksanteri Ingman_ (k. 1858 lääketieteen professorina), jonka kirjalliset toimet paraasta päästä kuuluvat tähän ajanjaksoon, vaikka hänen suomentamansa "Anakreonin laulut" ilmestyivät jo 1834. E. A. Ingman koetti määrätä sääntöjä kreikkalaisen heksametrin käyttämiselle Suomen kielellä, tahtoen perustaa sitä yksinomaisesti tavuitten laajuudelle, samoin kuin muinais-ajan kansat. Näitä sääntöjä noudattaen hän muun muassa kirjoitti pienen idyllin "Elias ja Anna" (painettu Lönnrot'in Mehiläiseen). Hän se myös ensiksi kirjoitti tieteellisen tutkimuksen lääkeopin alalla Suomen kielellä ("Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?").

E. A. Ingman'in nuorempi veli oli uuden Raamatun-suomennoksen tekijä ja jumaluus-opillinen kirjailija _Antero Vilhelm Ingman_ (k. 1877 teologian professorina yliopistossa). Hän koetti kirjakieleen istuttaa raikkaan kansankielen mehua ja rikkautta, ja hänellä onkin suuri merkitys Suomen kielen kehittäjänä. Erittäin huomattava on yllämainittu Raamatun-käännös, jonka hän toimitti Suomen Pipliaseuran kehoituksesta. Sittemmin julkaisi hän "Raamatun selityksiä" (useat profeettain kirjat ja muutamia epistolia, uudestaan käännettyinä ja laveilla selityksillä varustettuina), joissa hän, osittain alkusointua viljellen, kielen ulkonaisessakin muodossa mukaili alkutekstiä.

§ 35. Kielitiedettä. M. A. Castrén.

Samalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä enemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja silloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan altailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli _Mattias Aleksanteri Castrén_, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen kieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa kielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli löytäneensä koko altailaisen eli "ural-altailaisen" kansasuvun kehdon Altai-vuoriston tienoilla. -- M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa (Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta asti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi koskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla matkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin pyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen tilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin. Täällä Lönnrot'in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen mytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838 matkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna Suomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin. Näiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa _ruotsalainen Kalevalan käännös_. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi yliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten suomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja jumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin tiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien 1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen ja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä Samojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk'iin asti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan Kiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin sen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi Suomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850 vuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti käytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin yliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää Pohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen terveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. -- Monilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja latinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa tuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Matkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset, joissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa, ilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä _Nordiska resor och forskningar_, samalla kuin Pietarin akateemikon _Schiefner_'in (Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen kokoelma Castrén'in tieteellisiä tutkimuksia.

Tältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä _*Eerik Kustaa Eurén*_, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta sanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla _*Herman Kellgren*_.

*Lisäys.* _Eerik Kustaa Eurén_, synt. Porissa 1818, oli ensin kirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä yliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion lehtorina 1872. Eurén'in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista on kolme toimitettu ruotsiksi -- yksi laveampi ja kaksi lyhyempää -- ja yksi suomeksi: "Suomalainen kielioppi Suomalaisille". Niissä on hän hyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimukset olivat ilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän paljon apua Lönnrot'in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén ollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.

_Abraham Herman August Kellgren_ syntyi 1822 Kuopiossa, antautui jo nuoruudessaan vertaileviin kielentutkimuksiin, jota varten kahdesti oleskeli ulkomailla, ollen mainion Bopp'in oppilaana Berlin'issä, ja tuli Itämaiden kielten professoriksi Helsingin yliopistoon, mutta joutui aikaisen kuoleman saaliiksi 1856. Kellgren oli lavealta tutkinut sekä indo-germanilaisia että altailaisia kieliä, oli sen ohessa hyvin perehtynyt Suomen kieleen ja otti hartaasti osaa kansallisiin rientoihin. Sekä Suomen että Ruotsin kielellä julkaisi hän kalentereissa ja sanomalehdissä monta kansallisiin asioihin koskevaa kirjoitusta. Eräällä saksankielisellä kirjoituksella ("Die Grundzüge der finnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den Ural-Altaischen Sprachstamm") käänsi hän oppineiden huomion suomensukuisiin kieliin.

Kielentutkijoina ansaitsevat vielä mainitsemista _Kustaa Aadolf Avellan_ (k. 1859), joka sanomalehdissä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Suomi-kirjassa tarkasteli erinäisiä kieliopillisia seikkoja ja itsekin käännöksillä rikastutti suomalaista kirjallisuutta, sekä _Fabian Collan_ (k. 1851), monipuolinen kirjailija, joka antoi ulos Suomen kieliopin.

III. Aika jälkeen vuoden 1850.

§ 36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.

Sen jälkeen kuin 1850 vuoden kielto poistettiin, on kirjallisuutemme kohoamistaan kohonnut. Askel askelelta on Suomen kieli käytöllisessä elämässä voittanut yhä enemmän alaa, joka tietysti on ollut edullista kielen kehittymiselle, ja samoin omakielinen kirjallisuuskin on valloittanut yhä uusia viljelys-aloja. Etenkin suomalaisten koulujen perustaminen ja Suomen kielen enenevä käytäntö yhteiskunnallisessa elämässä, niinkuin myös kansallisen kielen palajaminen sivistyneitten perhe- ja seura-elämään, on kirjallisuuden vaurastumista suuressa määrässä edistänyt. Muistettava on myöskin, että se vapaampi ja virkeämpi henkinen elämä, joka alkoi vuodesta 1863, on terveellisesti siihen vaikuttanut. Mitä muutoin tämän ajanjakson kirjallisiin ilmiöihin tulee, on useita niistä jo edellisessä mainittu; seuraavassa otetaan vielä huomioon muutamia kirjallisuuden tärkeimpiä edustajia ja luodaan sen ohessa pikainen silmäys viime aikojen kansalliskirjallisuuden tuotteisiin.

§ 37. Eero Salmelainen ja "Satuja ja Tarinoita".

Ennenkuin puhutaan tämän ajanjakson muista kirjallisista tuotteista, sopii muistiin johdattaa _*Eero Salmelaisen*_ (_*Rudbeck*_'in) ulos-antamia Suomen kansan _Satuja ja Tarinoita_, joita on ilmestynyt neljä vihkoa (1852--1866; vertaa § 10). Niiden julkaiseminen on tavallansa jatkoa Lönnrot'in muinaisrunoutta koskeviin toimiin. Täydellisesti perehtyneenä Itä-Suomen kansankieleen, osasi Salmelainen niitä yhteen-sovittaessaan säilyttää sitä kieltä ja esitystapaa, jota tavataan etenkin itäsuomalaisissa saduissa; puhtaan ja alkuperäisen kielensä vuoksi Sadut ja Tarinat tulivat esikuvaksi, kun suorasanainen kirjoitustapa juuri siihen aikaan rupesi vakaantumaan. -- Eero Rudbeck syntyi Iisalmessa 1830 ja kuoli lukion-apulaisena Kuopiossa 1867. Hän on painattanut useita suomennoksia ja mukaelmia sekä muutamia Suomalaisten muinais-elämää koskevia kirjoituksia ("Pääskysen pakinat", "Muinaisten Suomalaisten pyhistä menoista" y. m.).

§ 38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja Krohn.

Tämän ajanjakson alkaessa tavataan kolme kirjailijaa, jotka ovat työskennelleet sekä tieteen että yleisen kirjallisuuden alalla ja paljon vaikuttaneet aikansa henkiseen elämään. Nämä miehet ovat _August Engelbrekt Ahlqvist_, _Y. S. Yrjö-Koskinen_ ja _Julius Krohn_. Ahlqvist kuuluu osittain edelliseenkin, toiset molemmat yksistään tähän ajanjaksoon.

_*August Engelbrekt Ahlqvist*_, runoilija-nimeltään _*Oksanen*_, oli etevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija ja on erittäin huomattava suomenkielisen taidelyriikan varsinaisena perustajana. Hän syntyi Kuopiossa 1826, tuli Suomen kielen professoriksi yliopistoon (Lönnrot'in jälkeen) 1863, oli yliopiston rehtorina 1884--1887 ja kuoli 1889. Kansallisiin rientoihin innostuneena, hän jo ylioppilaana ryhtyi Suomen kielen tieteelliseen tutkimiseen sekä keräili runoja ja satuja. Filosofian-kandidaatiksi tultuaan, teki hän matkustuksia suomensukuisten kansojen luo, käyden ensiksi Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja Aunuksessa, sitten Itä-Venäjällä ja Siperiassa, jolloin tutki erittäinkin Mordvalaisten ja Tsheremissien sekä Ostjakkien ja Voguulien kieltä. Näitä matkustuksia hän on kuvaillut huvittavassa kirjassaan _Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--58_. Senjälkeen hän vielä kahdesti kävi Siperiassa Ostjakkien ja Voguulien maassa. Useat kielitieteelliset teokset syntyivät näiden matkustuksien johdosta. Niistä Ahlqvist'in teoksista, jotka yksinomaisesti koskevat Suomen kieltä, on etupäässä mainittava _Suomen kielen rakennus_, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1877. Professorinvirkaa varten Ahlqvist julkaisi väitöskirjan _Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta_, jossa vakautti Suomen runokielen ulkonaisen muodon. Lönnrot'in elämän hän lyhyesti esitti hänen kuolemansa jälkeen kirjassa _Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä_. Mielipiteensä Kalevala-runojen syntyperästä Ahlqvist toi esiin teoksessa _Kalevalan Karjalaisuus_ (vrt. § 7, lis. 2, muistutus).

Ahlqvist'in ensimmäiset kaunokirjalliset yritykset olivat muutamat suomennokset (Runeberg'in runoelmista y. m.). Sittemmin ilmestyneelle runokokoelmallensa antoi hän nimen _Säkeniä_, joiden ensimmäinen "parvi" tuli 1860 ja toinen 1868. Senjälkeen on molemmat parvet yhteen sovitettuina moneen kertaan uudestaan painettu. Paitsi runoja on Säkeniin otettu muutamia suorasanaisiakin kappaleita, muunmuassa eräs "_Satu_, kansatieteellinen unelma". Runojen taiteellinen muoto ja se syvä ja miehuullinen tuntoisuus, joka niissä ilmaantuu, käänsivät ensi hetkestä huomion Säkenien puoleen. Niissä on monta runoa, jotka hehkuvat lämmintä isänmaallisuutta; useat niistä ovatkin nyt yleisesti tunnettuja kansallislauluja, esm. _Suomen valta_ ja _Savolaisen laulu_. Isänmaallisista runoista muistettakoon vielä _Miksi aina suret?_ _Tuopa tuopi tuiman tunnon_, _Silloin saisi Tuoni tulla_ ja ennen kaikkia tuo innokas, mahtava juhlaruno _Porthan'in kuvapatsaan paljastettua_ (1864). Kauniita ballaadeja ovat _Koskenlaskijan morsiamet_ ja _Eräs nälkätalven kuvia_; toisissa runoissa lauletaan ilmi runoilijan oman elämän vaihtelevia tunteita. Mainittakoon tässä Oksasen runoista vielä _Lähteelle kadussa_, _Syksytoiveita_, _Palannut runotar_, _Kynälampi_, _Joulupuu_ ja _Pikku Annan kuoltua_. Suomennosten joukossa tavataan nuo mestarilliset käännökset Schiller'in tunnetusta runoelmasta _Laulu kellosta_ sekä latinaisista virsistä _Marian murhe_ ja _Koston päivä_. -- Ahlqvist on paitsi muita näytelmiä kääntänyt suomeksi Schiller'in tragedian _Kavaluus ja rakkaus_ ("Kabale und Liebe") ja virsikirja-komitean jäsenenä antanut ulos _Virren-ehdotuksia_.