Chapter 6

_Klaus Juhana Kemell_ (k. 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa Pohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas a Kempis'in kirjasta "Kristuksen seuraamisesta", joka puhtaalla ja raikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen parantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen, jonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa kieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut useampia runoin suomennoksia; paraita ovat "Lohdutus haudalla" ja mukaelma Bellman'in laulusta "Ystävä kullat".

§ 28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson.

Suomen kansallisen tehtävän ja valtiollisen aseman, selvittäjänä astui esiin _*Aadolf Iivari Arwidsson*_[1]. Hän oli syntynyt Padasjoella (Hämeessä) 1791 ja muutti sitten nuorena poikana vanhempainsa kanssa Laukaaseen, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Jo lapsuudesta asti luki hän innolla Ruotsin sankarikuninkaiden historiaa, ja vähällä oli, ett'ei nuorukainen 1808 syöksynyt sodan veriseen leikkiin. Ylioppilaana Arwidsson pääasiallisesti antautui historian tutkimiseen. Nuoruudessaan hän kirjoitteli ruotsalaista runouttakin, liittyen silloin Ruotsissa vallitsevaan romantiseen eli fosforistiseen kouluun, jonka edustajain kanssa hän piti persoonallistakin keskuutta, tehden matkustuksia Ruotsinmaalle[2]. Hänen runolliset tuotteensa ovat kuitenkin vähäpätöisiä; vasta historioitsijana ja valtiollisena kirjailijana joutui hän oikealle alalleen. Hän pääsi 1817 yleisen historian dosentiksi ja rupesi alusta vuotta 1821 toimittamaan _Åbo Morgonblad_ nimistä sanomalehteä. Nuoruuden palavalla innolla ja ankaralla jyrkkyydellä hän siinä soti kaikkia epäkohtia vastaan, joita näki yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä; mutta etupäässä hän selitti, kuinka Suomenmaan asema vuodesta 1809 kokonaan oli muuttunut, kuinka oma kansallisuus nyt oli olemisen ainoa perustus ja Suomen kieltä ennen kaikkea tuli suojella ja arvossa pitää. Hän se lausui nuo suomalaisuuden pyrintöin ensimmäiset tunnussanat: "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, meidän täytyy olla Suomalaisia". -- Mutta Arwidsson'in rohkeus ei ollut silloisten vallanpitäjäin mieleen, ja "Åbo Morgonblad" lakkautettiin, jonka sijaan sitten ilmestyi _Oskyldigt Ingenting_. Vaan Arwidsson jatkoi kirjallista tointansa toisessa ruotsinkielisessä sanomalehdessä (_Mnemosyne_), kunnes eräs "Mietteitä" niminen kirjoitus katsottiin niin vaaralliseksi, että hän erotettiin yliopistosta (1822). Kun Arwidsson näki mahdottomaksi Suomessa saada mitään toimeentuloa, jätti hän seuraavana vuonna kovan sisällisen taistelun jälkeen kotimaansa ja muutti Ruotsiin, jossa sittemmin tuli kuninkaallisen kirjaston hoitajaksi. Hän työskenteli loppu-iällänsä paraasta päästä historiallisissa tutkimuksissa, julkaisten monta arvokasta kirjaa erittäinkin Suomen historian alalla. Kesällä 1858 Arwidsson jälleen kävi isänmaatansa katsomassa; vaan tällä matkalla hän äkkiä sairastui ja kuoli Viipurissa.

[1] Kasteessa saadun _Johannes_ nimensä vaihtoi nuori Arwidsson isänsä luvalla muka uljaammalle soivaan _Iivariin_.

[2] Runoelmansa hän sittemmin kokosi erityiseen vihkoon, nimeltä _Ungdoms Rimfrost af Sonen i Örnskog_, s. o. Nuoruuden haudetta, tehnyt Kotkanmetsän poika. "Sonen i Örnskog" on ruotsinnos Arwidsson nimen muinais-skandinavilaisesta merkityksestä.

*Lisäys.* Jo vuonna 1817 moitti Juteini eräässä pienessä runossa "Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille" oman maan sivistyneitä siitä, ett'eivät käyttäneet Suomen kieltä; mutta vasta 1819 tuotiin eräässä professori _J. G. Linsén_'in tekemässä kirjoituksessa Mnemosynessä esiin se vaatimus, että Suomen kieli oli koroitettava korkeamman sivistyksen kannattajaksi Suomenmaassa. Arwidsson'in rinnalla puolusti samaa mielipidettä myöskin _Eerik Kustaa Ehrström_ (Venäjän kielen opettaja yliopistossa, sitten Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, k. 1835) eräässä kirjejaksossa, jonka hän julkaisi Åbo Morgonblad'issa vuonna 1821. Näissä kirjoituksissa hän toi esiin selvän ja täydellisen ehdotuksen, miten kansallinen kieli oli saatettava oikeuksiinsa kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.

§ 29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen.

Tärkeän käänteen tuotti kansallisiin sivistysrientoihin _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Vuonna 1831 muutamat suomalaisuuden harrastajat Helsingissä, enimmät yliopiston opettajia tai nuorempia yliopiston jäseniä, päättivät yhtyä seuraksi suomalaisen kirjallisuuden viljelemistä, kansanrunojen ja muiden vanhain muistomerkkien kokoilemista sekä Suomen kielen ja historian tutkimista varten. Suurella virkeydellä on tämä seura siitä asti edistänyt suomalaista kirjallisuutta ja useat niistä kirjallisista tuotteista, joita seuraavassa mainitaan, ovat sen toimesta päässeet julkisuuteen.

*Lisäys 1.* Seuran perustamisen aatteen sanotaan keksineen eräs nuori lääkäri _M. J. Lindfors_ (sittemmin piirilääkäri Kuopiossa). Sen ensimmäiseksi esimieheksi valittiin _Kaarle Niilo Keckman_ (kuuluisan runoilijan F. M. Franzén'in velipuoli, synt. Oulussa 1793, ensimmäinen Suomen kielen lehtori yliopistossa, k. 1838); mutta Keckman luopui pian esimiehen virasta ja rupesi sitten sihteeriksi, kun entinen sihteeri, _Elias Lönnrot_, läksi runonkeräys-matkoille. Paitsi näitä olivat Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajain joukossa: _R. von Becker_ ja _J. G. Linsén_, joista jo ylempänä on puhuttu; _E. A. Ingman_ (katso § 34, lis.); silloinen dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_, historioitsija ja tilastontutkija (k. 1867); _Mattias Akiander_, tunnettu tutkijana sekä valtiollisen että kirkko- ja kouluhistorian alalla (k. yliopiston professorina 1871); mainio _J. L. Runeberg_; _Juhana Jaakko Nervander_, luonnontutkija ja ruotsinkielinen runoilija (synt. 1805, k. 1848 fysiikan professorina yliopistossa), y. m.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran työ-ala on ollut hyvin laaja ja monihaarainen. Ensi aikoina oli suomalaisen kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen sen päätoimena; sen ohessa annettiin ulos sopivia kansankirjoja. Näin ilmestyi Seuran toimitusten ensimmäisenä osana (1834) _Kultala_, _Keckman_'in tekemä suomennos saksalaisen kirjailijan Zschokke'n opettavaisesta kertomuksesta "Das Goldmacherdorf". Sitten kääntyi Seura tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten toimittamiseen, aina tietä raivaten niille kirjallisuuden haaroille, jotka kulloinkin sen apua tarvitsivat. Niin se valmisteli suomalaisten koulujen perustamista monenlaisten koulukirjojen julkaisemisella, painatti sitten laveita sanakirjoja, joita yksityisten olisi ollut vaikea kustantaa, edisti kaunokirjallisuutta j. n. e. Yhä vieläkin sen merkitys on sangen suuri suomalaisen kirjallisuuden kehittämisessä. Seuran oma tieteellinen aikakauskirja _Suomi_ on ilmestynyt vuodesta 1841.

*Lisäys 2.* Yhteydessä tämän kanssa sopii mainita, että osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtävästä myöhemmin on joutunut muiden tieteellisten seurojen omaksi. Niin perustettiin ensin Kirjallisuuden Seuran omassa keskuudessa _Suomen Historiallinen Seura_, jonka toimittama on "Historiallinen Arkisto". Sen rinnalle asettui sitten _Muinaismuisto-yhdistys_, joka edustaa muinaistiedettä, ja nykyisempinä aikoina ovat kielentutkimusta varten syntyneet _Suomalais-ugrilainen Seura_ sekä ylioppilaiden kesken muodostunut _Kotikielen Seura_. Näilläkin on jokaisella oma äänenkannattajansa. -- Yleistajuista kirjallisuutta on _Kansanvalistus-seura_ vilkkaalla toiminnallaan suuresti edistänyt.

II. Vuodet 1835--1850.

§ 30. Elias Lönnrot.

Uusi jakso Suomen kirjallisuuden historiassa alkaa Kalevalan ilmestymisestä v. 1835. Uuden ajan alkuunpanija oli Kalevalan toimittaja, Suomen kirjakielen perustaja _*Elias Lönnrot*_. Hän syntyi Huhtikuun 9 p:nä 1802 Paikkarin mökissä Sammatin kappelissa (Uudellamaalla); hänen isänsä oli köyhä pitäjänräätäli. Käytyänsä koulua Tammisaaressa ja Turussa pääsi hän Porvoon lukioon; mutta varattomuutensa takia hänen täytyi erota lukiosta ja ruveta oppilaaksi Hämeenlinnan apteekkiin. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen lukemistansa, kunnes kaupungin lääkäri huomasi hänen hyvät lahjansa ja auttoi häntä pääsemään Turun yliopistoon. Lönnrot tuli ylioppilaaksi syksyllä 1822 (samalla viikolla kuin Snellman ja Runeberg). Ylioppilas-aikanaan oli hän monta vuotta kotiopettajana professori Törngren'illä Laukon kartanossa Vesilahdella, jossa hänellä oli tilaisuus perehtyä täydellisempään Suomen kielen murteeseen, kuin mitä hänen kotiseuduillaan puhutaan. Vuonna 1827 Lönnrot suoritti kandidaatti-tutkinnon, tuli 1832 lääketieteen tohtoriksi ja määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen professori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut, kutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi 1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä vanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi kirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin. Lönnrot'in täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta (1882) vietettiin yleinen juhla hänelle kunnioituksen ja rakkauden osoitteeksi. Maaliskuun 19 p:nä 1884 kuolema vihdoin päätti hänen ikimuistettavista hedelmistä rikkaan elämänsä.

Jo ylioppilaana Lönnrot oli ryhtynyt muinaisrunojen tutkimiseen, ja kandidaatiksi tultuaan hän, Sakari Topeliuksen esimerkkiä noudattaen, läksi runonkeruuseen, tehden useita jalkamatkoja, paraasta päästä Kajaanin kulmalla, Suomen Karjalassa ja toisella puolen rajaa Vienan läänissä, varsinkin sen jälkeen kuin oli muuttanut Kajaaniin asumaan. Näiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä _Kantele_ nimistä runovihkoa. Jo Becker oli Turun Viikkosanomissa lausunut sen ajatuksen, että Suomen kansan kertomarunot saattaisivat muodostaa yhtenäisen eepoksen, ja tämä Lönnrot'ille nyt selviämistään selvisi[1]. Saatuansa aineellista kannatusta Kirjallisuuden Seuralta, hän yhä ahkerammin jatkoi runojen keräilemistä, ja niin valmistui _Kalevala_ Helmikuun 28 p. 1835 (vertaa § 7). Se painettiin, samoin kuin muutkin muinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella. Sitten seurasi _Kanteletar_ 1840 (vertaa § 8); samalla lailla julkaistiin _Suomen kansan Sananlaskuja_ 1842 ja _Suomen kansan Arvoituksia_ 1844 (vertaa § 11). Kun Lönnrot itse ja useat nuoret miehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään[2], olivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli _Kalevalan toinen painos_ 1849. Viimeinen teos tässä loistavassa sarjassa on _Suomen kansan Loitsurunot_ (1880), joka kirja ko'on puolesta ei ole Kalevalaa vähempi (vertaa § 9). -- Kalevalan merkitys Suomen kirjallisuuden historiassa on äärettömän suuri. Paitsi sitä, että Suomen kansa siinä sai mitä kalliimman muiston muinais-ajoiltaan ja mitä jaloimman runoudentuotteen, oman henkensä synnyttämän, kohosi sen kautta Suomen kansan ja Suomen kielen arvo sekä koti- että ulkomaalaisten silmissä, samalla kuin se suuresti vaikutti kirjakielen kehkiämiseen[3].

[1] Lönnrot valmisteli Kalevalan toimittamista sovittamalla yhteen pienempiä runostoja, ensin Lemminkäisestä, sitten Väinämöisestä; vihdoin niistä muodostui "Runokokous Väinämöisestä", joka silloin jäi painamatta ja oikeastaan on Kalevalan vanhin laitos (vrt. Kalevalan painos v:lta 1895, II. Johdanto, sivv. XI--XIX, sekä "Kalevalan esityöt", Suomi, III jakso, 4 ja 5 osa).

[2] Näiden joukossa on erittäin huomattava _Daniel (D. E. D.) Europaeus_, joka Inkerinmaalta sai kauniit Kullervo-runot.

[3] Kalevala on täydellisesti käännetty Ruotsin, Saksan, Englannin, Ranskan, Unkarin, Viron, Venäjän ja Tshekin kielelle, ja paitsi sitä osittain vielä muutamille muillekin kielille.

Toinen puoli Lönnrot'in työstä on hänen kirjailija-toimensa sekä kielentutkimuksen että varsinkin yleisen kansallisen kirjallisuuden alalla, jonka kautta hän vakautti Suomen kirjakielen, yhdistäen itä- ja länsimurteen yhteiseksi sivistyksen kannattajaksi. Pohjaksi hän laski yleisemmin tunnetun länsisuomalaisen kielen säännölliset kieliopilliset muodot, mutta rikastutti sitä itäsuomen runsailla sanavaroilla ja lausetavoilla. Hänen kielitieteellisistä teoksistaan on tärkein tuo suuri _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, jonka hän valmisti vanhoilla päivillään ja joka täydellisenä ilmestyi vuonna 1880. Useissa arvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä, muinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Suomen sukukieliäkin on Lönnrot tutkinut; sitä varten teki hän kolme suurta matkustustakin Suomen, Venäjän ja Norjan Lappiin, Vienan ja Aunuksen lääneihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle (vuosien 1836 ja 1845 välillä). Näiden tutkimusten hedelmiä olivat hänen professorinväitöksensä _Vepsän kielestä_ ("Om det Nordtschudiska spräket") ja saksaksi kirjoitettu esitys _Inarin Lapin murteesta_.

Yleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla, taivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina 1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos _Mehiläisen_, Oulussa ilmestyvän aikakauskirjan. Hänen monilukuisista käännöksistään tulee ennen muita mainita _Kauppa- ja Maakaaren suomennos_ ja _Palmén'in lain-opillinen käsikirja_, joissa hän kehitti suomalaista lakikieltä, sekä muutamia runoelmain suomennoksia, erittäinkin Homerosta (_Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella_ ja kappaleita Iliaasta). Lönnrot'in omatekoisista teoksista ansaitsee erityistä huomiota _Suomen Kasvisto_ (1860, -- uudempi laitos _Suomen Kasvio_), jossa hän toi esiin oivallisen kasviopillisen sanaston. Etevin Lönnrot'in toimittamista rahvaankirjoista on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_. -- Vuonna 1863 Lönnrot kutsuttiin suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäseneksi, ja suurella innolla hän ryhtyi tähän työhön; komitean erottuakin jatkoi hän sitä, julkaisten vielä kaksi virsikirjan ehdotusta (joista jälkimäinen ilmestyi vuotta ennen hänen kuolemaansa). Kesken jäänyt uusi Kantelettaren laitos ja virsien paranteleminen olivatkin hänen viimeisenä työnänsä. -- Hänen kuolemansa jälkeen toimitti Suom. Kirjallisuuden Seura uuden Kantelettaren laitoksen, johon ensimmäisen ja toisen kirjan runot painettiin muuttumattomina, mutta kolmannen, niinkuin Lönnrot ne oli uudistanut (1887; vrt. § 8).

§ 31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat.

Kantelettaren alkulauseessa puhuu Lönnrot niistä _nykyaikaisista loppusointuisista kansanlauluista_, jotka sekä henkensä että värssymittansa puolesta eroavat vanhasta runoudesta. Hän se myös käänsi huomion siihen kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on _yksityisten runoniekkain_ tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja taiderunouden rajalla. Nämä runot harvemmin ovat varsinaista lyriikkaa, useammin ne tarkoittavat joko opetusta tai pilantekoa tai kertoilevat milloin mistäkin merkillisestä tapauksesta. Noiden talonpoikaisten runoilijain teoksia ruvettiin siihen aikaan painattamaan, ja muutamat kansanrunouden harrastajat toimittivat vuonna 1845 kolme heistä, Makkosen, Kymäläisen ja Puhakan, Helsinkiin kuvautettavaksi. Sentähden tämä lienee sovelias paikka heitä tarkemmin katsella[1].

[1] Etevimmät kansanrunoilijain teokset on K. Grotenfelt koonnut Suom. Kirjallisuuden Seuran kustantamaan valikoimaan "Kahdeksantoista Runoniekkaa" (1889).

_*Paavo Korhonen*_ syntyi 1775 Sonkarijärven rannalla Rautalammin pitäjässä (Kuopion läänissä); perhe muutti sitten isän perustamaan Vihtajärven uutistaloon, josta poika sai Vihta-Paavon nimen. Hänen ensimmäinen laulunsa oli sattuva pilkkaruno _Nimismies Kokista_. Enimmät Korhosen runoista ovat kiitos- tai moiterunoja taikka kertoilevat jostakin paikkakunnalle tärkeästä tapauksesta; muutamat koskevat yleisempiäkin asioita, niinkuin runot _Suomen kielestä_, _Talonpojille_, _Aikain paranemisesta_ y. m. Onpa joukossa iloisia laulujakin, esm. tuo tunnettu hääruno; "Noh, miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä juodaan!" -- Talonpito ei Korhosta huvittanut; sentähden antoi hän, isän kuoltua, isännyyden nuoremmalle veljellensä. Vuonna 1840 syksyllä hän kuoli järvelle veneeseensä, josta tapauksesta hänen tyttärensä teki murherunon. Lönnrot toimitti 1848 Korhosen runot painosta, liittäen niihin hänen elämäkertansa.

_*Pietari Makkonen*_ syntyi 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä (Savossa). Vasta viidenkymmenen vuoden iällä ryhtyi hän runontekoon, tehden pilkkalaulun eräästä toisesta runoniekasta, joka siihen oli antanut aihetta kaikenlaisilla koirankureilla. Sitten Makkonen tuli hyvin tunnetuksi runoistansa, joista enimmät ovat opettavaista laatua. Huomattavimmat ovat hauska ja sievä _Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta_ sekä _Viinan töistä_. Makkonen kuoli 1858, suuressa arvossa pidettynä kotipitäjässään.

_*Olli Kymäläinen*_, synt. Leppävirroilla 1790, sitten myllärinä Heinävedellä (Savossa), k. 1855, oli runolahjaltaan etevin nyt puheena olevista runoilijoista. Erittäin kaunis on hänen tekemänsä _Kiitos Luojalle hyvästä vuodentulosta_. Onnistunut on niin-ikään runo _Punkaharjusta_. Valitettavasti ovat useimmat hänen runoistansa hävinneet, koska hän ei itse osannut niitä paperille panna.

_*Antti Puhakka*_, synt. Kontiolahdella (Karjalassa) 1816, k. 1893, on erittäinkin pilkkarunoilijana osoittanut taitoansa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, jotka enimmäkseen ovat ilmaantuneet sanomalehdissä. Paraat niistä ovat _Tuhman Jussin juttureissu_, joka varsin osaavasti kuvailee vieraan oikeudenkielen tuottamia epäkohtia, ja _Surulaulu 1850 vuoden kiellosta_ (vertaa § 34). Puhakka oli edusmiehenä talonpoikaissäädyssä monilla valtiopäivillä v:sta 1863 alkaen.

_*Jaakko Räikkönen*_, Inkeriläinen, oli orjuudessa syntynyt Valkeasaaren pitäjässä 1830. Kun orjuus Venäjällä lakkautettiin, sai Räikkönen arvokkaan aseman kotiseudullaan. Hän kuoli 1882. Erinomaisilla luonnonlahjoilla varustettuna, hän hankki itselleen paljon tietoja ja seurasi tarkasti sekä Suomen että muidenkin maiden oloja, niinkuin näkyy hänen runoistaan _Suomelle_, _Kenpä tuon on kaiken tehnyt?_ ja _Paavin maallisen vallan loppu_. Muutamat Räikkösen runot sisältävät hyvinkin syvää mietiskelyä, esm. _Mietteitäni_.

*Lisäys.* Näiden lisäksi sopii vielä mainita: _Pietari Väänänen_, vanhimpia tunnettuja kansanrunoilijoita (synt. 1764, k. 1846), joka edusmiehenä otti osaa valtiopäiviin sekä Ruotsissa että Porvoossa ja sai aihetta runoihinsa ajan valtiollisista tapauksista, _Elias Tuoriniemi_ Pohjanmaan Pyhäjärveltä, jonka sommittelemia ovat "Juttu juomareista" ja "Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta", _Pentti Lyytinen_, kestikievari Suonnejoella (k. 1871), joka on kirjoittanut leikillisen runon "Kestikievarin virasta", ja työmies _Heikki Väänänen_ Oulusta, joka tämän vuosisadan alussa teki tuon tunnetun "lystillisen runolaulun kummasta kalakukosta", niin myös _Pietari Mansikka_ Viipurista ("Oravan valitus" y. m.) ja _Opatti Lyytinen_ Vesannolta, äsken mainitun Pentti Lyytisen veljenpoika.

Edellisessä (katso § 8, lis.) sanottiin kansanlyriikan toisen muodostusjakson käsittävän _uuden-aikuiset laulut_ eli ne kansanlaulut, jotka nykyisempinä aikoina syntyneinä eivät noudata vanhaa suomalaista runomittaa, vaan käyttävät loppusointua ja uuden-aikuisia värssymittoja. Useat niistä saattavatkin olla vieraskielisten laulujen mukaelmia, herrasmiesten tekemiä, jotka sitten ovat kansaan levinneet; toiset lienee kansa itse näiden esikuvain mukaan keksinyt. Näistä runoista Lönnrot puhuu Kantelettaren alkulauseessa, jossa niitä on koko joukko julkaistuna. Niissä on paljon kauniin nuottinsa tähden yleisesti tunnettuja ja suosittuja lauluja, niinkuin _Onneton nuorukainen_, _Toivoton rakkaus_, _Kultani kaukana kukkuu_, _Kultaansa ikävöivä_, _Kultaansa sureva_ y. m. Ulkomuoto on monessakin kankea ja ylipäänsä huonompi kuin vanhoissa runoissa; mutta useat miellyttävät hellän tunteellisuutensa vuoksi, esm. _Merille lähtevä_. Aineena on tavallisesti rakkaus, milloin toivoisa, milloin toivoton. Ballaadintapaisia ovat _Morsiamen kuolo_, _Velisurmaaja_ (joka muistuttaa eräästä skotlantilaisesta ballaadista), tuo soma runo _Nauru ja itku_, _Rannalla itkijä_ ja humoristinen kuvaus _Varpusen olut_. Näytelmärunouteen vivahtaa lystillinen laulu _Poika ja tyttö_. Leikillisiä ovat vielä _Häälaulu_, _Mutkainen matka_ ja _Laulu, olut ja viina_.

Se kansan keskuudessa syntynyt, yksityisten tekemä runous, josta ylempänä oli puhe, on tavallansa vanhan kansanrunouden jatkoa, ja sitä sopisi siis pitää kansanrunouden kolmantena ja viimeisenä muodostusjaksona. Mutta luonteeltaan se on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin siinä muinais-ajan runoudesta, ett'ei se ole yhteisen kansanhengen tuottama, vaan esittelee ainoastaan erityisten tekijäin ajatuksia ja tunteita. Muutamissa runoissa kyllä huokuu ihana lyyrillinen kauneus; mutta enimmissä on käytöllinen elämänviisaus saanut voiton runollisesta innosta. Sen sijaan terävää pilkkaa usein käytetään mestarillisella tavalla.

§ 31. Ruotsinkielinen runous.

Näiden uusien rahvaanrunoilijain lauluissa, samoin kuin niiden taiderunoilijainkin teoksissa, joita ylempänä on mainittu, kaikui kansan oma kieli, vaikka ne aineen ja esitystavan puolesta liikkuivat jokseenkin ahtaassa piirissä eivätkä kohonneet runouden korkeammille kukkuloille. Ylevämpilaatuinen runous sitä vastoin käytti tähän aikaan vielä yksinomaisesti Ruotsin kieltä; mutta kansallinen henki pääsi sitäkin virkistämään, ja isänmaallinen mieli meitä tervehtii Suomenmaan ruotsinkielistenkin runoilijain, _*Juhana Ludvig Runeberg'in*_, _*Fredrik Cygnaeuksen*_, _*Sakari Topeliuksen*_ ja _*Lauri Stenbäck'in*_ teoksissa. Samalla kuin pitivät maassamme vireillä jaloimpia aatteellisia pyrintöjä, he elähyttivät kansallistunnetta ja valmistivat niinmuodoin alaa perin suomalaiselle runoudelle; paitsi sitä useat heidän teoksensa esikuvina suorastaan vaikuttivat suomenkieliseen kirjallisuuteen.

*Lisäys.* Suurin näistä runoilijoista on _Juhana Ludvig Runeberg_ (synt. Pietarsaaressa Helmik. 5 p. 1804, lukion lehtori Porvoossa, k. 6 p. Toukok. 1877). Ennen muita hänen runoelmiansa tulee tässä huomioon ottaa _Hirvenhiihtäjät_, ihana eepillinen kuvaelma Suomen kansan elämästä, ja nuo yleisesti tunnetut kauniit eepillis-lyyrilliset runot _Vänrikki Stoolin tarinat_, kertomarunot _Hanna_, _Nadeshda_, _Joulu-ilta_, _Hauta Perhossa_ ja _Fjalar kuningas_ sekä ylevä antiikintapainen draama _Salaminin kuninkaat_, niinkuin myös hänen _lyyrilliset_ runoelmansa, etenkin _Idyllit ja epigrammit_. -- Etevä runoilija ja kaunopuhuja, esteetikko ja historioitsija, joka innolla edisti kaikkia aatteellisia rientoja, oli _Fredrik Cygnaeus_ (synt. 1807, estetiikan professori yliopistossa, k. 1881). Lämpimän isänmaallisuutensa ja puhtaan katsantotapansa vuoksi on _Sakari (Zachris) Topelius_ saavuttanut yleistä suosiota (synt. Tammik. 14 p. 1818, historian professori yliopistossa, jonkun aikaa yliopiston rehtori, k. 12 p. Maalisk. 1898). Hyvin tunnettuja ovat hänen lyyrilliset runoelmansa ("Ljungblommor", "Nya blad" ja "Ljung"), murhenäytelmä "Regina von Emmeritz" sekä "Välskärin kertomukset" ja novellikokoelma "Talvi-iltain tarinoita"; Topeliuksen verratonta taitoa lasten-kirjallisuuden alalla todistavat hänen satunsa ja lukukirjansa ("Lukemisia lapsille", "Luonnon kirja" ja "Maamme kirja"). Runoilijan maailmankäsitys ilmenee hänen kuolemansa jälkeen painetussa teoksessa "Lehtisiä mietekirjastani". -- Ruotsinkielisistä runoilijoista on vielä erittäin mainittava syvämielinen _Lauri Stenbäck_ (k. 1870), samoin kuin myöhemmältä ajalta _Josef Julius Wecksell_ (synt. 1838), etevän "Daniel Hjort" nimisen murhenäytelmän tekijä.

§ 33. Juhana Vilhelm Snellman.