Chapter 5

Muutoin Porthan'in kirjailijatoimi oli sangen runsastuotteinen; paitsi oman maan historiaa ja muinais-oloja hänen kirjoituksensa koskivat Suomen kieltä ja runoutta, vieläpä sen maantieteellisiä ja taloudellisia suhteita, jonka lisäksi tulee joukko akatemiallisia programmeja ja muutamia maisterinvihkiäis-runoja. Ajan tavan mukaan melkein kaikki Porthan'in tieteelliset teokset ilmestyivät väitöskirjoina[1]. Enimmät hänen teoksistaan ovat latinan kielellä, muutamat harvat ruotsiksi. Suomen kieltä Porthan sanoo "varsinaiseksi äidinkielekseen" ja sen viljelystä hän on suuresti edistänyt; mutta itse ei hän ole mitään suomeksi kirjoittanut.

[1] Tapana oli, että, kun ylioppilaiden harjoitukseksi pidettiin väitöksiä yliopistossa, professorit kirjoittivat väitöskirjoja, joita he saivat julkisesti puolustaa, tai ainakin antoivat oppilaillensa aineet heidän väitöskirjoihinsa. Sen vuoksi tieteelliset teokset jaettiin useampiin pieniin osiin eri väitöstiloja varten. Siitä selviää, minkä tähden Porthan'in yllämainittuin teosten ilmestymis-aika kesti monta vuosikautta.

Porthan'in tärkein kirjallinen teos on _Selitykset Paavali Juusten'in piispain-kronikkaan_[1]. Näihin hän erinomaisella uutteruudella kokosi kaikki ne tiedot, jotka taisivat valaista Suomenmaan vanhempaa historiaa uskonpuhdistukseen asti, terävällä älyllä ne tarkastaen ja järjestäen (vuosina 1784--1800). Huomattava on myöskin hänen toimittamansa _Turun yliopiston kirjaston historia_. -- Varsin merkillinen on hänen teoksensa _De poësi Fennica_ (Suomen runoudesta, 1766--1778), jossa hän puhuu sekä vanhasta että uudemmasta suomenkielisestä runoudesta, selittää sen luonnetta ja sääntöjä sekä antaa neuvoja sen harjoittajille; tämän kirjoitelman kautta etenkin Suomen kansanrunouden olemassa-olo ja sulous ensiksi saatettiin sivistyneen yleisön huomioon samaan aikaan, kuin muuallakin maailmassa ruvettiin kansanrunoutta tarkastelemaan[2].

[1] _M. Pauli Juusten, Episc. quondam Ab., Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et Sylloge Monumentorum illustratum._

[2] Niin oli eräs Skotlantilainen, _Macpherson_, v. 1762 antanut ulos Gaeliläisten vanhat kertomarunot, _Ossian'in laulut_, Englannin kielelle käännettyinä. Tämä runokokoelma oli Porthan'ille tuttu; sitä vastoin _Herder_'in kuuluisa kansanrunoin kokoelma, _Stimmen der Völker in Liedern_, ilmestyi vasta samana vuonna, kuin Porthan'in puheenaoleva väitöskirja-jakso päättyi, 1778.

Paljon on Porthan sen ohessa vaikuttanut yliopiston opettajana sekä oman oppiaineensa hyväksi että ylimalkain tieteellisten ja isänmaallisten pyrintöjen elähyttämiseksi. Muun muassa hän varsinaisen opetuksensa rinnalla pani toimeen luentoja semmoisissa aineissa, joita yliopistossa siihen aikaan vähemmin harjoitettiin, niinkuin filosofiassa ja historiassa. Eikä Porthan edistänyt tieteellistä kirjallisuutta ainoastaan omilla teoksillaan, vaan paljon hän muillekin antoi ainetta kaikenlaisiin tutkimuksiin. Hänen kehoituksestaan ja avullansa saivat alkunsa esm. _*Kristfrid Ganander*_'in ruotsiksi kirjoitettu taru-opillinen sanakirja _Mythologia Fennica_ ja _Kristian Eerik Lencqvist_'in teos _Vanhain Suomalaisten taika-uskosta_ (_De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica_). Samoin ruotsalainen tiedemies Tuneld, joka kirjoitti Ruotsin valtakunnan maantieteen, sai Porthan'ilta paljon Suomenmaata koskevia tietoja. -- Porthan jätti jälkeensä runsaat kieliopilliset ja sanakirjalliset muistoonpanot; jälkimäiset joutuivat sittemmin Renvall'in sanakirja-työssä käytettäviksi.

Muutamat nuoret tieteen harrastajat Turussa, joista Porthan oli etevin ja joiden joukkoon myös kuului ruotsalainen runoilija Kellgren, perustivat vuonna 1770 kirjallisen yhdistyksen, _Aurora-seuran_; sen rientojen hedelmänä oli Suomenmaan ensimmäinen sanomalehti _Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo_, joka alkoi ilmestyä 1771. Tämän viikkolehden päätoimittajana oli Porthan ja sen sisällys oli etupäässä tieteellinen. Samaan aikaan syntyi maamme ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, _Suomenkieliset Tietosanomat_, joiden näyttönumero ilmestyi syksyllä 1775 (nimellä "Suomalaiset Tietosanomat") ja jotka sitten pysyivät hengissä yhden vuoden. Niiden toimittajana oli Mynämäen provasti _*Antti Lizelius*_. Yhteiselle kansalle aiottuina ne paraasta päästä sisälsivät tietoja maanviljelyksestä ja muista taloudellisista toimista.

Porthanin vaikutuksesta virisi Turun yliopistossa vilkas tieteellinen harrastus, jolla yleensä oli isänmaallinen suunta, vaikka sen tuotteet pukeutuivat osittain latinan-, osittain ruotsinkieliseen muotoon. Suomalainen sävel kaikui niin-ikään meidän maan ruotsinkielisessä runoudessa, olletikkin _*Frans Mikael Franzén*_'in ihanissa lauluissa.

*Lisäys.* Yllämainittu _Antti Lizelius_, Suomenkielisten Tietosanomain toimittaja, oli talollisen poika Tyrvään pitäjän Lietsoilan kylästä, syntynyt 1708, tuli kolleegaksi Turun kouluun, sitten Pöytyän ja vihdoin Mynämäen kirkkoherraksi ja kuoli 1795.

_Kristfrid Ganander_, "Mythologia fennica'n" kirjoittaja, syntyi 1741 Haapajärvellä Pohjanmaalla, oli kappalaisena Ranttilassa ja kuoli vuonna 1790. "Mythologia fennica" (1789) oli oikeastaan aiottu liitettäväksi erääseen _suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan_, joka Ganander'illa oli tekeillä, vaan joka sitten jäi julkaisematta. Viimeksi-mainitun teoksen runsas-aineinen käsikirjoitus on ollut päälähteenä Renvall'in sanakirjatyössä. Ganander on paitsi sitä kokoellut Suomen kansan sananlaskuja ja arvoituksia, kirjoittanut suomalaisia tilapää-runoja ja antanut ulos useita sekä runomittaisia että suorasanaisia kirjateoksia ("Uudempia ulosvalituita satuja, kootut ja suomexi tulkitut", "Runokirja", muutamia lääkeopillisia kirjoja y. m.).

Suomenmaan sen-aikuisten ruotsinkielisten runoilijain joukosta ansaitsevat Franzén'in rinnalla mainitsemista: _Jaakko Frese_ (synt. Viipurissa 1691, k. 1729), haikeatuntoisten lyyrillisten runojen tekijä; _Gustav Filip Creutz_ (synt. 1731, k. Ruotsin kunink. kanslian presidenttinä 1785), erittäin tunnettu idyllistään "Atis ja Camilla"; _Mikael Choraeus_ (synt. 1774, k. 1806). Etevin heistä on kuitenkin, niinkuin ylempänä mainittiin, _Frans Mikael Franzén_, synt. Oulussa 1772, k. Hernösand'in piispana 1847 (lyyrillisiä runoelmia, joiden joukossa "Selma ja Fanny", "Vanha sotilas" y. m., kertomarunot "Emilie eli Ilta Lapissa", "Kustaa Aadolf Saksassa", "Julie de Julien eli Vapauden kuva" j. n. e.). Suomeksi on Franzén kirjoittanut tunnetun lauhin "Eläköön armias".

Kuudes aikakausi.

Uusi aika vuodesta 1809.

I. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809--1835.

§ 23. Kansallistunteen uudestaan herääminen.

Haminan rauhanteon jälkeen, v. 1809, oli Suomenmaa joutunut uuteen asemaan; se oli erityisenä valtiona liitetty Venäjän mahtavaan keisarikuntaan. Uudet olot kehoittivat Suomen kansaa ajattelemaan tulevaisuuttansa; ensin, kun ei vielä oltu perehdytty uusiin oloihin, tuli tosin velttouden ja toimettomuuden aikakausi; mutta vähitellen syntyi virkeämpi henki. Se ajatus yhä selvemmäksi selveni, että Suomen kansan oli pyrkiminen itsenäiseen kansalliseen sivistykseen, joka on sen elossa-pysymisen välttämätön ehto. Tämän uuden omakielisen sivistyksen aikaan-saamiseksi ruvettiin nyt hartaasti työtä tekemään. Kansallisten rientojen pohjaksi laskettiin Suomen kielen ja kansamme vanhan runouden ja muinais-olojen tutkiminen, joka suorastaan liittyi Porthan'in tieteellisiin harrastuksiin; samalla ruvettiin varsinaiselle suomenkieliselle kirjallisuudelle perustusta rakentamaan semmoistenkin teosten toimittamisella, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistynyttä lukijakuntaa, ja sen ohessa muutamat miehet rohkeasti astuivat esiin selittämään kansallisuuden suurta merkitystä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Näin siihen aikaan sai alkunsa se _suomalaisuuden harrastus_, jolle ennen pitkää annettiin _fennomaniian_, suomikiihkoisuuden nimi.

§ 24. Suomen kielen tutkimus.

Ensi tehtävänä oli kansallisen kielen tutkiminen ja sen saattaminen kelvolliseksi sivistyksen välittäjäksi. Kuinka tämä oli tapahtuva, siitä oli eri mieliä; muutamat, joiden etupäässä oli _Renvall_, tahtoivat perustaa uuden kirjakielen Länsi-Suomen murteelle, toiset, erittäinkin _Becker_, itämurteen nojalle. Tämä kiista päättyi vasta _Lönnrot_'in kautta, joka yhdisti molempain periaatteet. Melkein kaikki olivat kuitenkin yksimieliset siitä, että yhteinen kirjakieli oli aikaan-saatava. Ainoastaan muutamat harvat, niinkuin _Gottlund_ ja _Lagervall_, puolustivat sitä mielipidettä, että jokaisen kirjailijan tulisi käyttää omaa murrettansa; edellinen omasta puolestansa kirjoitti Savon, jälkimäinen Karjalan kielimurteella.

_*Kustaa Renvall*_ syntyi rusthollarin poikana Halikossa (Varsinais-Suomessa) vuonna 1781; maisteriksi tultuaan pääsi hän Suomen kielen dosentiksi yliopistoon sekä pian senjälkeen kasvatus- ja opetustieteen apulaisprofessoriksi, sitten Uskelan ja vihdoin Ulvilan kirkkoherraksi. Hän kuoli 1841. Renvallin etevin teos on erinomaisen tarkka ja luotettava _Suomalainen Sanakirja_ (1826), johon hän on saanut paljon ainetta Porthan'in ja varsinkin Ganander'in jälkeen-jääneistä käsikirjoituksista (vertaa § 22 ja lis.). Esipuhe ja sanain selitykset ovat latinaksi, sanat on sen lisäksi lyhyesti selitetty Saksan kielellä. Ensi kehoituksen tähän työhön antoi mainio tanskalainen kielentutkija _Erasmus Rask_, joka siihen aikaan matkusteli Suomenmaassa ja monin tavoin edisti Suomen kielen tutkimista. Hän sai venäläisen tieteenharrastajan, kreivi _Rumjantsov_'in, suostumaan Renvall'in sanakirjan kustantamiseen. -- Toinen Renvall'in teos on _Suomen kielioppi_ "puhtaan Länsi-Suomen murteen mukaan" ("Finsk spräklära enligt den rena vestfinska, i bokspråk vanliga, dialekten"; oli jo valmiina 1820, vaan painettiin vasta 1840). Ssn ohessa Renvall on antanut ulos muitakin Suomen kieltä koskevia kirjoituksia.

_*Reinhold von Becker*_ syntyi 1788 Savossa Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, entinen tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tultuansa filosofian tohtoriksi, Reinhold von Becker määrättiin historian dosentiksi ylipistoon ja sitten historian apulaisprofessoriksi 1816, jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, v. 1858. Sen ohessa hän toimitti suomalaisen kielenkääntäjän virkaa senaatissa. Hänen tärkein teoksensa on oivallinen, ruotsiksi kirjoitettu _Suomen kielioppi_ ("Finsk Grammatik"), painettu 1824. Tämä teos, jossa itämurteenkin omituisuudet ensi kerta otettiin huomioon, on ollut kaikkien senjälkeen ilmestyneiden kielioppien perustuksena; erittäin ansiokas on Becker'in esitys Suomen kielen lauseopista. -- Suuri merkitys on R. v. Becker'in toimilla sanomakirjallisuuden alalla. Vuonna 1820 hän rupesi toimittamaan _Turun Viikkosanomia_, joille ennen pitkää karttui 2,000 tilaajaa. Ne sisälsivät kaikenlaisia, yhteisen kansan opetukseksi aiottuja hyödyllisiä ja huvittavia kirjoituksia puhtaalla ja sujuvalla kansan kielellä. Kahden vuoden päästä Becker luopui Turun Viikkosanomain toimituksesta, jättäen lehtensä muiden haltuun. -- Becker keräili myös kansanlauluja. Varsin huomattava on hänen Turun Viikkosanomissa julkaisemansa kirjoitus Väinämöisestä, johon hän liitti muutamia vanhoja runoja.

Suuren maineen vertailevana kielentutkijana saavutti _*Antti Juhana Sjögren*_. Hän oli syntynyt köyhistä talonpoikaisista vanhemmista Iitin pitäjässä 1794, oli Pietarin tiede-akatemian jäsenenä ja kuoli 1855.

*Lisäys 1.* Sjögren'ille varattomuus teki monta vastusta, ennenkuin hänen onnistui tyydyttää tietohalunsa; mutta rautaisella ahkeruudella hän ne kaikki voitti. Päästyänsä yliopistoon ja maisteriksi tultuaan hän päätti antautua suomalaisten kielten tutkimiseen, jota aikomusta yllämainittu Rask hänessä vahvisti. Sjögren meni Pietariin, jossa pääsi kreivi Rumjantsov'in kirjastonhoitajaksi. Saatuansa raha-avun Suomen valtiovaroista matkusteli hän sitten neljän vuoden kuluessa Pohjois-Venäjällä, tyystin tutkien siellä asuvain suomalaisheimoisten kansain kieliä ja kooten historiallisia, muinais- ja kansatieteellisiä ynnä kaikenlaisia muita tietoja. Nämä tutkimukset antoivat aihetta useihin arvokkaisiin teoksiin, ja tieteellisten ansioinsa tähden Sjögren nimitettiin Pietarin akatemian jäseneksi. Hän teki vielä kaksi matkustusta, toisen -- kovin vaivalloisen -- Kaukasiaan Ossetien kielen tutkimista varten 1835--1837 (josta oli seuraus, että hänen toinen silmänsä sokeni), toisen Liivin- ja Kuurinmaalle ottaakseen selkoa pienen Liiviläisheimon jäännöksistä, jonka matkustuksen hedelmänä oli _Liivin kielioppi ja sanakirja_. Enimmät hänen monilukuisista teoksistaan ovat ilmestyneet Saksan kielellä, muutamat latinaksi, ruotsiksi ja venäjäksi.

*Lisäys 2.* Suomen kielen tutkijat ja viljelijät tähän aikaan pyysivät erittäinkin puhdistaa kieltä niistä ruotsinvoittoisista lausetavoista, joita suuressa määrässä oli kirjakieleen juurtunut, sekä rikastuttaa sitä kansankielestä ammennetuilla sanoilla ja puheenparsilla. Samalla he koettivat parantaa oikeinkirjoitusta, varsinkin poistamalla noita Suomen kielessä tarpeettomia _c_, _q_, _x_ ja _z_ kirjaimia sekä muita epäkohtia kirjoitustavassa. Tuo ylempänä mainittu riita itä- ja länsimurteen käyttämisestä koski erittäin _d_-kirjainta, jota edellisen puolustajat hylkäsivät, vaan jälkimäisen tahtoivat pysyttää. Kiivas vanhan kirjoitustavan puolustaja oli _J. Strahlmann_ eli _Stråhlman_, Valkjarven provasti, jonka "Finnische Sprachlehre" (1816) oli kovin puutteellinen, mutta kuitenkin, koska oli saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ulkomaan oppineitten päälähteenä Suomen kielen tuntemiseksi.

§ 25. Juteini ja Gottlund.

Samalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin myös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina tällä alalla tulee mainita _Jaakko Juteini_ ja _K. A. Gottlund_.

_*Jaakko Judén*_ eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää, _*Juteini*_ oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä) ja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin tuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan'in opetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. -- Vähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana maaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui kansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin epäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut, vaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin Suomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi kielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle annettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja z-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n ja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli maistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.

Juteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon runomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä erilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän nautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite- ja pilkkarunoja j. n. e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa puhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten kasvatuksesta y. m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia draamallisiakin kokeita (_Perhekunta_ ja _Pila pahoista hengistä_).

Useat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja suosituiksi Suomen kansassa, esm. _Arvon mekin ansaitsemme_ ja _Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla_. Ollen katsantotavaltaan menneen vuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo kirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii taika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin oman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja siveellisyyttä j. n. e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt hengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien puolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, _Tankar i varianta ämnen_, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia sisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin rettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta; mutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan. Paitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia muitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa _Suomen kieliopin_. -- Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina; kieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen. Suomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään vihkoon ja julkaistiin nimellä _Juteinin kirjoja_.

_*Kaarle Aksel Gottlund*_ syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla; sieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten Upsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s. Suomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten oloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja lähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan kanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen eteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund'ia huudettiin Venäläisten palkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu omakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa kohdin parantui. -- Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui Kuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen lehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.

Gottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja, sananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa antoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: _Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi_ (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818). Merkillisin Gottlund'in teoksista on _Otava_ (kaksi osaa 1831 ja 1832), ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä ja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä on kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta ja Suomen kielestä, muinaistiedettä y. m.) sekä runokokeita, alkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon _Runola_, eepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista mytologiaa, runokalenteri _Sampo_, sanomalehdet _Suomalainen_ ja _Suomi_ sekä _Fredmannin lauluja ja loiluja_ (suomennoksia Bellman'in runoista). Nämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla. Sen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee monenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja muinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä tutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.

Enimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund'in omituinen luonne teki, ett'ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden harrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia polkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä, jota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan, samoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.

§ 26. Kansanrunojen keräileminen. Sakari Topelius vanhempi.

Siihen aikaan ruvettiin ahkerasti kokoilemaan ja julkisuuteen toimittamaan Suomen muinaisrunoja. Gottlund'in toimista on jo edellisessä puhuttu; vuonna 1819 julkaisi Saksalainen _H. R. von Schröter_ kokoelman suomalaisia kansanrunoja ynnä saksalaisen käännöksen kanssa, jossa työssä Abraham Poppius (katso § 27) tarkkana Suomen kielen osaajana oli hänellä apuna[1]. -- Mutta vanhain runojen keräilijänä on mainittava etenkin _*Sakari Topelius*_, samannimisen runoilijan isä. Hän syntyi Oulussa 1781, oli lääkärinä Uudessa Karlebyyssä ja kuoli 1831. Hänen runokokoelmansa ilmestyivät viidessä vihossa nimellä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ (1822--31).

[1] Schröter'in kirja oli ensimmäinen, joka tutustutti ulkomaan oppineet Suomen kansanrunouteen. Herder'in tunnettu kansanrunoin kokoelma ei sisällä vielä mitään suomalaista laulua; Goethe käänsi kuitenkin jo 1810 erään suomalaisen runon nimellä "Finnisches Lied" ("Jos mun tuttuni tulisi"), jonka oli saanut Italialaisen Acerbi'n vuosisadan alussa painetusta matkakertomuksesta.

§ 27. Runoilijoita.

Tämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:

_*Jaakko Fredrik Lagervall*_, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti kersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli sitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä maanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun mukaelman Shakespearen Macbeth'ista, nimeltä _Ruunulinna_, joka kuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on painattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia, sekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä muistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään mainittakoon näytelmät _Tuhkapöperö_, _Kaini_, _Josephi_ ja _Judithi_.

_*Abraham Poppius*_ syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja Upsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on kirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä ajalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson'in toimittamassa "Oskyldigt Ingenting"[1]. Onnistuneimpia ovat: "Perhosen synty", "Kukkasen taivas", "Punnittu Amor", "Varpunen" ja "Valistuksen vaikutus", jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa nimien muukalaiseksi vääntämisestä.

[1] J. Krohn on sittemmin julkaissut Poppiuksen ennen painetut runot sekä monta ennen painamatontakin "Koittaren" I vihossa.

_*Kallio*_ eli oikealta nimeltään _*Samuli Kustaa Bergh*_ oli lahjakkain tämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt jälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund'in Otavan toisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: _Oma maa_, _Milloin muistelet minua?_ (alkuansa "Ystävälleni"), _Huolissaan runoileva_ (alk. "Runo"), _Soidin_ (mukaelma Goethen pienestä runosta "Die Bekehrte"), _Sirkka_ ja _Kultaperhoset_. Hän syntyi 1803 Oulussa. Loistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa, tuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen silmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein kokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853. Näinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon alaiselle.

*Lisäys.* Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui siihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden tekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.

Ticklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi, _Pietari Ticklén_, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan kirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat "Lapsellinen lapsenlaulu" ja "Leivoselle". Nuorempi, _Eerik Ticklén_, Kärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo "Neidon valitus", jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka Runeberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.